TYKO (erikseen). Tämä katsanto, taitaahan se enkelit lankeemukseen
vietellä. Mutta nielköön mun pimeyden kurimus, jos horjahdan.
(Ääneensä.) Niin, tämä herra Niilo on minulle ilmaisnut, että lempii hän
teitä.
ELMA. Sen on hän ilmoittanut isälleni.
TYKO. Mutta ei teille?
ELMA. Ei. Mutta isäni ja minä asiasta joteskin olemme keskustelleet.
TYKO. Ja mitkä ovat näiden keskustelemisenne seuraukset?
ELMA. Ovat hyvin suosiolliset Niiloa kohtaan, nimittäin jos hankkeensa
on vakaa.
TYKO. Hänen himonsa teitä kohden pyrkii voimallisesti.--Hän on siis
teidän mielikuvailuksienne esineenä?
ELMA. Enpä kiellä, että on aatokseni paljon häneen ollut kiinnitettynä
näinä viimeisinä aikoina.
TYKO. Te myönnytte häntä seuraamaan halki elämän saaren?
ELMA. Ajan pituudessa taitaisinko hänelle täysiksi olla?
TYKO. En käy sitä vannomaan. Mutta nyt hän teidän tähtenne ei öitten
lepoa nauti; verensä kuohuu kuin syksykesällä sen ylevän kuninkaallisen
härkähirven veri. Mutta eihän ole tämä halajamisensa toivoton? Te häntä
sydämmestänne lemmitte?
ELMA. Tämä kysymys mun saattaa punehtumaan, herrani. Ihanata
lemmityllemme se ompi tunnustaa, mutta kainostelemmepa siihen muille
antaa vastausta.--Olenhan vielä aivan vähän tuttava kanssanne.
TYKO. Kuitenkin ymmärtäväni luulen tämän punehtumisenne syyn.
ELMA. Teidän oikein siinä toivon tuomitsevan.
TYKO (erikseen). Sä lemmit häntä. (Ääneensä.) Tässä asiassa on teillä
ehkä joitakin epäilemisiä, jotka ovat perustetut jo varhaisempiin
kohtauksiin sydämmenne tarinassa.--No, älkäät katsoko minuun noin
ihmetellen ja älkäät pahaksi panko, jos lemmittynne, Niilo, olis myöskin
tästä virkannut jotain ystävällensä.
ELMA. Siis tiedätte?
TYKO. Että Viitalan pojan kanssa te olitte kihloissa, hänen kanssaan,
joka vuosia muutamia sitten läksi sotaretkelle ja jonka kohtalo nyt on
kätketty teiltä pimeyteen. Tiedän myös eronhetkellänne tehneenne vakaan
valan, ja juuri tätä valaa luulee herra Niilo teidän muistelevan
lapsikkaassa omantunnon sairaudessa. Niin, nyt kysyn teiltä, arvokas
fröökinä, katsotteko tätä uskollisuuden valaa, jonka vannoitte entiselle
sulhasellenne, tärkeäksi, ijankaikkisesti sitovaksi, vaikka se
vannoessanne kuuluikin niin?
ELMA. Te käytte pitkälle.
TYKO. Tätä rohkenin kysyä.
ELMA. ja teille mun taasen punehtuen vastata täytyy: huikentelo on
naissuvun perisynti.
TYKO. Unohtanut olette siis ensimmäisen ystävänne?
ELMA. Minua vaivaatte, herra.
TYKO. Minä anteiksi pyydän.
ELMA. Mutta kysymyksellenne vastaan taasen: heikko, huikenteleva on
kurja nainen.
TYKO. Sepä hänet helläksi tekee.
ELMA. Ja se hänet langettaa, hylätyksi tekee. Löytyypä kuitenkin naisia,
sen tiedän, joita ei Tartaruksen pimeys eikä herraus taivaan horjumaan
saattaa vois. Mutta miksi haastelen vakuudesta enään minä?--Nyt kaiketi
ylenkatseen silmällä minua katselette; siihen on teillä syy. Ja eikö
samoin hänellä, joka tahtoo minua vaimoksensa? Että huolii hän
pettäjästä!
TYKO. Näin toivoo hän käyvän.
ELMA. Siis etsii tässä vertainen vertaistansa.
TYKO. Onni, onnihan on elon tarkoitus!--Ja pyrkiessämme sinnepäin, miksi
emme, jos niin tarvittais, miksi emme vetäis pientä viivaa yli jonkun
pykälän omantunnon välikirjassa? Oi, miksi ei! (Erikseen.) Nyt kaikki
yöhön peittyköön!
ELMA (nousten istumasta). Suokaat anteiksi, että pyydän olla
soimauksistanne vapaa.
TYKO (myös nousten ylös). Fröökinäni, älkäät erehtykö.--Mitä! Repisinkö
alas mitä olen rakentanut? Ei, vaan päättää sen tahdon kunnialla.--
Sulhasenne parhaillaan puutarhassa tuolla teiltä vartoo sanomata ja jos
se onnelliselta kuuluu, niin mielii hän kohta käydä asian kirjalliseen
vahvistukseen.
ELMA. Naimasovintoon nimeni kirjoitan; se sana hänelle saattakaat.
TYKO. Sen onnellisen puolesta ma kiitän.
Nyt työni tehty on ja toivonpa
Tään pyhän, viattoman lempenne
Monin kerroin hedelmiä kantavan.
ELMA. Se vielä Manan kartanossa, siellä,
Miss' soivat synkeet kuuset, kukoistakoon!
TYKO. Oi impi kaunis, lempeä ja tyyni
Kuin kesä-yöllä uneksuva päivä,
Elä onnellisna, onnellisna aina!
ELMA. Mä kiitän. Mutta mikä vaivaa teitä?
Te ette jaksa hyvin?
TYKO. Hyvin juuri!
Nyt ompi sydämmeni keveä
Kuin kuivettunut lehti,
Kun lempenne näin ihanasti loistaa
Kuin pyhä kimmellys Olympin huipun.
ELMA. Lohikärmeen luolaan vaikk' on vangittu.
TYKO. Se hymyilee kuin päivän koitto.
ELMA. Niin, hymyhuulin Hinnomin-lasten laaksoss'
Se käydä taitaa häntä muistellen,
Mi taivaansa ja autuutensa on.
TYKO. Teit' lähestyköön taivaanvaltakuntanne,
Puutarhast' autuutenne tänne käyköön;
Mä hänet teille saatan, kohta, kohta! (Menee.)
ELMA (yksin). Sä eriskummallinen mies! Oletpa toki lapsi Etelän
lämpyisistä tienoista, ja sentähdenpä en käsitä luontoas ja
mieltäs.--Hyvä että läksit, suoden mulle hieman aikaa hengähtää. (Hanna
tulee vasemmalta.)
HANNA. No, sisareni, toivonpa, kaikki on hyvin?
ELMA. Hyvin! Minä saan miehen. Sano, etkö tunne vähän niinkuin kateuden
pistoksia povessas?
HANNA. Näyttäähän siltä; sillä samassa, kuin hyörin toimessa, käsiänne
yhdistää, toivon koko naima-asian metsään. (Nauraa.) Turhamielinen halu
käydä puhemiehenä ja toiselta puolelta kateus nyt tuimasti
toinentoistaan povessani puskeilevat.--Mutta ole iloinen; kaikki
onnistuu.