HANNA. Miksi lasket liinas?
ELMA. Tässä on kuuma.
HANNA. Tämä ei käy laatuun. (Sovittaa liinan jälleen Elman kaulaan.)
Vilauksessa astuvat sisään.--Oletpa levoton. Mutta naimakivusta,
naimakivusta. (Nauraa.) Etkä naura sinä.
ELMA. En, Hanna. Miksi olet lapsikas?
HANNA. Lapsikaspa olen. Mutta kuinka valittavat lapset? »Jos mä nauran,
te ette naurakkaan».
Ei, näin se kuuluu: »Jos mä laulan, te ette tanssikkaan; jos mä itken,
te ette itkekkään.» (Peittää silmänsä ja itkee.)
ELMA. Miksi itket?
HANNA. Sydämmes tuskan tähden.
ELMA. Oi, nyt ole itkemättä!
HANNA. Näkeepä silmäni sun sielus vimman, vaikk huuleni leikkiä lyövät.
ELMA. He tulevat.
HANNA. Minä kiirehdin pois.
ELMA. Ole tässä.
HANNA. Se ei sovi.
ELMA. Sua rukoilen, ole kanssani tässä.
HANNA. Sinä tahdot niin. Minä jään, ja menen koska mua käsketään.
Niin siivilläpä hienoill' liehtoisin
Jumalten ilmaa taivaasta sun päälles.
Mut näytä heille ilon uljas muoto.
ELMA. Niin iloisesti katse leimutkoon
Kuin kukkasniitull' ennen patriarkan,
Hän morsiamens' koska nähdä siinä
Sai vastaans' kamelilla ratsastavan.
(Tyko, Niilo, Pauli ja Yrjö tulevat.)
TYKO. Tässä, herra Niilo, on morsiamenne. Nyt käsi käteen! (Niilo laskee
itsensä polvilleen Elman eteen, suudellen hänen kättänsä.)
YRJÖ (erikseen). Nyt saatana on irti!
PAULI (erikseen). Mitä täytyy mun nähdä! Voi Tykoa ja sinua, petollinen
sisar!
NIILO. Tällä suudelmalla, fröökinäni, vahvistan ijankaikkiseksi lempeni
teitä kohtaan.
ELMA. Mutta nouskaat ylös, herrani; isäni tulee. Minua myös kumma
kainous rasittaa. (Mauno tulee oikealta.)
NIILO. Isä, suokaat meille siunauksenne.
TYKO. Anteiksi, herra parooni, että ennätin tiellenne.
NIILO. Ja nämät herrat tässä, he tietävät asian ja tietävät sen myös
salata.
MAUNO. Hyvä!--Ottakaat toinentoisenne. Ja nyt käykäämme kirjalliseen
toimeen.
NIILO. Yrjö, mitä lupasit, käy tekemään.