NIILO. Makeasti, mun isäni! (Erikseen.) Hyvä että menit. Nyt aika
huimaus; sillä tämän kohtuullisen elämän kautta, jota mun näyn vuoksi
tässä täytyy elää, itselleni liikamäärän kokoon voimia, ja mieli
temmeltää.--Mutta hyvällä tiellä ovat asiat; toivo paistaa kirkkaammin
kuin koskaan ennen. (Ääneensä.) Ystävät, tyhjentäkäät klasinne ja
täyttäkäät ne uudestaan jälleen. Minä paikalla kumoon kaksi. (Juo
pohjaan kaksi klasillista.)
TYKO. Olettepa vauhdissa.
NIILO. Vihoissani juon.
TYKO. Miksi vihoissa?
NIILO. Kirous! Tulenpa Kuuselasta, ja parastani olen koettanut
saattaakseni näitä naapureita sovintoon, mutta mahdotonta. (Juo.)
TYKO. Sammumattomaksi tuntuu heidän vihansa.
NIILO. Ijankaikkisesti.
TYKO (erikseen). Katsokaamme kuinka, hän itsensä tässä asiassa kuvaa.
(Ääneensä.) Ankara oli kaiketi tämän vihan alkusyy?
NIILO. Valtiolliset eriseurat sen synnyttivät. Jos teitä miellyttää,
niin tahdonpa teille kertoa tämän näytelmän, jossa minulla myös oli osa
toimintoon; sillä missä jotain uskallettavaa tarjotaan, siinä kernaasti
olen minä.--Mutta olenhan lapsikas haastellessani niskani poikki. Oh!
hyvät herrat, siitä, jota nyt käyn kertoilemaan, mun taidatte saattaa
hirteen; majesteetin rikoksesta, näettekö, niinkuin se kuuluis, ja
syystä kyllä, ystävät.
TYKO. Olkoon teiltä kertomatta se, jota katuisitte.
NIILO. Olettepa ystäviäni, ja menestykäät huoneessamme kauvan.
TYKO. Teissä olemme aina kohdanneet hyväntahtoisuutta.
NIILO. Iloinen maljanne, toverit! (Juovat.) Juo urheasti, mun Yrjöni.
Sinä tiedät kaikki.
YRJÖ. Yhtä ja toista, mutta siitä ei mitään.
TYKO. Hänen poskillansa jo viini hohtaa.
NIILO. Näin oli tapaus, kumppanit: Jommoinenkin aika sitten, koska olin
vielä nuorukainen, mutta sydämmellä liekehtivällä ja kunniata himoova,
viskasi kohtalo meidät, herra Markuksen, Maunon ja minut, hovi-ilmaan,
jossa silloin kiivaasti riehui eriseurain myrskyt. Samaan liittoonpa
kuuluimme silloin Markus ja minä, niinkuin nyt ja ainakin.--Olipa
tekeillä nerokas tuuma, taitava juoni, tarkoittaen kumota silloisen
hallituksen ja tuon aatelistolta oikeudella vihatun talonpoikakuninkaan
ja jälleen teloillensa saattaa asiain entisen tilan.--Päämaalia kohden
jo kaikki tarkasti kulki, mutta astuipa äkisti eteemme tuo tuntoarka
Mauno ja katkaisi juonemme. Hän vainusi aikeemme ja uhkasi ilmi-antaa
koko seikan, jos emme kohta pysäyisi kapinoitsemasta. Häntä uhkasimme
takaisin, sadattelimme asiaa pitämään salassa, mutta turhaan,
järkähtämättömästi kävi hän lupauksensa täyttämiseen. Silloin julmistui
Markus, vetosi miekkaan, ja pian kohtasivat nuoruuden-ystävät
toinentoisensa taistelotanterella, jossa kiukkuinen onni Markuksen
haavoitettuna maahan kaatoi. Niin tapahtui, ja siitäpä heidän ääretön
vihansa.
TYKO. Ja siihen myös päättyi valtiolliset tuumanne?
NIILO. Kaikki. Mutta pahoin olin sekaunut asiaan minä, jonka sija oli
etunenässä. Köysi tai pyövelin kirves ei ollut enään kaulastani kaukana.
PAULI. Te pelastuitte kuitenkin.
NIILO. Hän, joka mun vaaraan saattoi, mun pelasti taas.
TYKO. Herra Mauno? Uskonpa hänet yleväksi mieheksi.
NIILO. Sydän kultainen ja rehellinen mieli on miehellä, se
vihansuopansakin myöntää täytyy.--Häntä kaiveli, että hän tiesi
saattaneensa piilun heimolaisensa niskalle, ja huomasi, että rahalla,
joka paljon voi, henkeni vielä taitais lunastua. Siihen tarvittava
summa, jolla juuri hän aikoi maksaa velkansa Markukselle, oli hänellä
kädessä ja sillä hän mun päästi kuolemasta, hän mun sitoi ja
päästi.--Tässä istun nyt, kohta haltiana Viitalan ja Kuuselan. Mutta
peijakas! viskaisenpa pian kaikki kädestäni taas. Minä Onnetarta
kiusaan.
TYKO. Mitä sanotte?
NIILO. Sydämmeni mun kenties pakoittaa tekoon, joka multa siirtää kaiken
maallisen hyvän. (Erittäin Yrjölle.) Neito on huomenna minun. Uskotko?
YRJÖ. Häntä terveydellä kuluta.
TYKO. Miksi kadottaisitte kaiken tämän rikkauden, jonka omistajaksi jo
olette määrätty?
NIILO. Miksi hylkäsi herra Markus oman poikansa, teki hänet
perinnöttömäksi? Siitä syystä, että poika kihlasi Kuuselan tyttären.
Minä samoin teen ja kadotan kaikki paitsi häntä.--Mutta nytpä ilmaisin
tärkeimmän salaisuuteni. (Erikseen ja noustuaan istumasta ja viskattuaan
tuolinsa vihaisesti nurin.) Hävitys ja kuolema! Että olen näin
karttamaton. Se kirottu viini!
TYKO. Mikä vaivaa?
NIILO. Eipä mikään. Mutta jos kaiken tämän nyt olisin ilmoittanut
vintiöille... Mutta teiltä en tarvitse vaatia salaisuuden lupausta.--Ei!
täytyypä teidän mulle luvata kaikki pitää kätkössä.
PAULI. Olkaat rauhassa; sen lupaamme.
TYKO. Kunniamme nimessä.--Mutta tämä epäilyksenne ehkä loukkaisi meitä.
NIILO. Olenpa kokenut mies.
YRJÖ (asettaen Niilon tuolin sijoillensa.) Mutta istu ja ole iloinen
taas.
NIILO (istuu). Iloinen, iloinen! Juokaamme!
TYKO. Teidän muistoksenne!
PAULI. Ja kaikki levottomuus pois, herra Niilo.
TYKO. Mitä ilmoititte, on luonnollinen asia, luvallinen ja ihana.--Te
lemmitte tätä neitoa?
NIILO. Jumal' avita! sen teen.
TYKO. Kaunis tyttö, ja sieväluontoiseksi hän tuntui myös.
NIILO. Niin, eikö ole hän kaunis? Ihanat silmät!
TYKO. Kuin tähteä kaksi.
NIILO. Kirkkaana otsa kaarteleikse.
TYKO. Kuin kesäpäivän taivas.
NIILO. Ne kiharat sitten!
TYKO. Hämäräiset pilvet taivaan korkeudessa. Eksyä jos sais niiden
yöhön!
NIILO. Mikä syvä, hellä ja lempeä ääni!
TYKO. Kuin läntisen hyminä lehtilaaksossa.
NIILO. Ja hänen suunsa! Herttainen! Niinkuin naisen suu, niin on myös...
Mutta tähtäileepä minua silmänne kuin (nauraa) mustasukkaisen.
TYKO. Ja olisko ihme?
YRJÖ. Erehdytpä, Niilo. Herra Charlemagne on samassa asemassa kuin
Lohjan susi.
NIILO. Hänellä on itsellään. Kaunisko tyttö? Juokaamme hänen maljansa,
ja toinen minun kultaseni muistoksi.
TYKO. Hänen lempensä lienee totinen ja luja, ei huoli hän vaikka menis
teiltä rikkaus kaikki?
NIILO. Niin kelpaan toki. Mutta toivo, pysyäkseni kuitenkin
perintö-oikeudessani Viitalaan, ei ole vielä haihtunut.--Markus ja minä
olemme aina valtiolliset liittolaiset, mutta katselipa oma poikansa
alati elämätä toiselta kannalta, ja eroitus tainkaltaisissa vehkeissä on
voimallinen katkaisemaan likeisimmätkin heimouden siteet ja
villivieraista tekemään lujat ystävät, liioinkin koska seistään vielä
haarniskoittuna tanterella. Siis ehkä katsahtaa herra Markus tähän
hankkeeseni vähän leppeämmällä silmällä kuin silloin, koska kysymys oli
omasta pojastansa.--Kaikki toivon käyvän hyvin.
TYKO (erikseen). Eikä ole toiveesi ilman perustaa.
NIILO (erikseen). Etpä myönny siihen, elatusisäni ankara, sen tiedän,
mutta tiedänpä myös mihin sulle annan matkakirjeen. (Ääneensä.) Ihana
tyttö! (Juo.) Sulava suu! Niin, lemmekäs impi!--Mutta kuitenkin minä,
mies hurja, vallaton, näitä Melpomene-kasvoja kavahdan, häntä kainoon ja
lemmin kuitenkin; sillä yhteys tämänkaltaisen naisen kanssa, yhteys niin
likeinen kuin luonnon suloinen ja salainen asetus vaatii, siinä on
ihastus ihmeellinen.
TYKO (erikseen). Sinä saatana!
NIILO. Yksi seikka kuitenkin, yksi lapsellinen asia tässä tahtoo
juonitella. Asuupa niinkuin joku tumma pelko neidon povessa, että
palaisi vielä sotaretkeltänsä entinen sulhaisensa, petoksesta soimaten
entistä morsiantansa. Muutoin on tämä ensimmäinen lemmittynsä jäänyt
hänestä jo kauvas unohduksen sumuun.
TYKO (erikseen). Tästä tahdon varmuuden.
NIILO. Mutta huomenna on kaikki päätettävä. Tuli ja väläys! Huomenna!
Yrjö, käy puhemiehekseni koreasti sinä.
YRJÖ. En, ystäväni armahin.
TYKO. Tässä, herra Niilo, teille sydämmenne ambassadeur. Suokaat mulle
käytettäväksi tämä toimi.
PAULI (erikseen). Mitä!
YRJÖ (erikseen). Mies hulluttelee.
NIILO. Te, herra, te mielisitte tulla puhemiehekseni! Olettepa liian
hyvä.--Mutta sopisko tämä muukalaisen?
TYKO. Hyvin, miehen, joka on syntynyt Champagnen kultaisilla rinteillä.
Ja enkö ole teidän sydämmellinen ystävänne? Neidon tunnen myös. Kaikki
sopii hyvin.
NIILO. Hyvä, mun herrani! Ja nytpä keksin sukkelan keinon, joka kaikki
esteet lempeni tieltä lakaisee pois, nimittäin jos siihen suostutte.
TYKO. Mikä on tämä?
NIILO. Ui! ilkeä nimipä sillä on, valheeksi sitä kutsutaan; mutta
ainoastaan tyhmät tukkipäiset, ahdasrintaiset eivät näe, että löytyy
tätä olentoa kaksi lajia: yksi heistä on alhainen, petollinen, maassa
mateleva kärme myrkyllisellä hampaalla, mutta toinen poutapääskysenä
livertelee, rakennellen rauhaa ja sovintoa. Ja tämänpä tahtoisin pistää
poveenne nyt.--Uljaat nappaukset, herra franskalainen. Olittepa miehen,
herra Markuksen pojan kumppani, joka sotakentälle kaatui, hänen
viimeisen rukouksensa kuulitte, sen lupasitte täyttää, jos sota teidät
kuolosta säästäis. Ja pyysipä hän teitä terveisensä saattamaan isällensä
ja morsiamelleen täällä, ja sitten hän silmänsä ummisti ijankaikkiseksi.
Nyt, sodan melskeistä elossa, olette lähtenyt reisuihin ympäri mailmaa,
ohjaten myös suuntanne tänne synkeään Pohjoiseen, jossa löytyy kuolleen
sankarin morsian.
YRJÖ. Mutta käykö asia päisin enään? Miksi vasta monen päivän päästä hän
ilmoittaisi sanomansa?
NIILO. Ainoastaan ämmät ja liprat miehet ovat mieluisan kerkeät
sanomallaan, huolimatta onko se ilon vai murheen sanoma.--Asia käy
laatuun, ja turhasta levottomuudesta se pelastaa tytön. Kuolleeksi
tiedämme miehen varmaan, mutta neito luottaa uniin ja akkain
ennustuksiin ja pelkää hänen takaisin tuloansa. Mutta tämä juoni, tämä
viaton kavaluus kurjan pelkonsa katkaisee ja saattaa onnen Kuuselan
kauniille tyttärelle.--Mitä sanotte, herrani?
TYKO. Mitä lupasin, sen täytän, enkä unohda esitystänne, josta kenties
on hyöty teille molemmille.
NIILO. Kätenne!
TYKO. Tässä.
NIILO. Oivallista!--Enemmin viiniä! Ihanassa hourauksessa meiltä menköön
kaunis kesä-yö. Enemmin viiniä! (Menee oikealle.)
PAULI. Mitä, ystäväni! Kävisitkö narritukseen?
TYKO. Puhemieheksensä rupeen. Paras keino neitoa koetella.
YRJÖ. Katso mitä teet.
TYKO. Mitä olen luvannut.
PAULI. Se ei tapahdu.
TYKO. Ken taitaa mua estää?
PAULI. Tyko, sua rukoilen: ole järkevä.
TYKO. Tehtäväni teen.--Oi kuolema! Minä kohta, kohta joko itseni
ilmoitan tai siirryn pyrstötähden kaukamatkoihin tästä ihanasta helvetin
auringosta, joka mua puoleensa vetää ja taasen puolestansa viskaisee
hävityksen kylmyyteen.--Mikä tuska tämä teeskellys isäimme huoneissa!
Tätä leikkiä en kestä, henkeni tukehtuu! (Menee kiivaasti ulos.)
YRJÖ. Häntä turhaan varoitamme.
PAULI. Isänsä pää, itsepintainen ja väkivaltainen, mutta sydämmensä,
lahja oivalta äitiltänsä, kaiken hyvyyden ja lemmen tuli-aarre on.--Nyt
hän riehuu. Oi, Tyko! pelkäänpä, että päälles vedät kovan kohtalon.
YRJÖ. Kuinka suortuu tämä vyhti, kuinka loppuu leikki viimein?
PAULI. Pahinta pelkään.--Mutta tästä lähti hän vimmoissansa. Minä
seuraan häntä. (Menee. Niilo tulee viinipullo kädessä.)
NIILO. Ystävämme ovat menneet?
YRJÖ. Suokaamme heidän nauttia hetki raikasta ilmaa.
NIILO. Meidän nauttiessamme viinimarjan nestettä.--Juo, Yrjö! Kohta,
toivon minä, häissäni klaseja kilistelemme.--Vielä olen vapaa, mutta
pian se enkeli mun lujasti kahleisinsa sitoo.
YRJÖ. Lujasti kuin enkeli Mikhael sitoi Lusiferuksen helvettiin. (Juo.
Niilo katselee häntä tarkasti.)