(Parooni Maunon huone Kuuselassa. Niilo tulee sisään perältä.)
NIILO (yksin). Nyt parastani koetan, nyt on otollinen aika. Kovin
ahdistaa nyt parooni Maunoa Viitalan herra, ja sentähden tiedän voivani
häntä taivuttaa käyttämään itseänsä tahtoni mukaan tytärtänsä kohtaan;
ja tytär, isänsä onnettomuutta nähden, on viimein suostuva
vastaan-ottamaan tarjotun käteni. Ja sitten teitä yhteenkiihoitan, te
riitaveljet, kamppaukseen veriseen, toivoen siinä herra Markuksen veren
juottavan ahnetta tannerta; jos ei, niin onhan kädessäni henkes.
Peittäkäät pimeyteen tämä, te pimeyden henget, että kuolon-enkelin työnä
pidetään, vaikka ihmiskäsi katkaisnut on elämän kalliin langan.--Haa!
kauhistunko?--Ei, ei! niin käyköön, jos ei toisin onnistu. Jos
taistelussa et kaadu, mun elatusisäni, niin makeasti nukut jonakuna
myöhäisenä ehtoona, juotuamme kahden kesken kuin ystävät parhaat, nukut
uneen, josta ei heräy.--Viitalassa ja Kuuselassa vallita tahdon ja
kauniin Elman vaimokseni saada, se on se onnen kunnas, jonne ehtiä
tahdon. (Mauno tulee oikealta.)
MAUNO. Niilo!--Niin, tiedänpä mitä on sulla kerrottavaa, niin, niin,
maksun aika on mennyt ohitse ja parooni Markuksella on valta minut
karkoittaa talostani. Pantattu on tilani, ja ei riitä edes tämä,
helvettiin menee ehkä kaikki irtain myös, ja maantiellä seison.--Hän
tahtoo niin kiireesti kuin mahdollista tuomion käymään täyteen?
NIILO. Katkeruudella täytyy mun ilmoittaa, ettei hän teille enään suo
monen vuorokauden viivytystä. Nyt, saatuaan vihamiehestänsä näin oivan
nappauksen, hän iskee kiinni kuin kauvan ärsytetty karhu.
MAUNO. Ja hänkö käteeni kurottaisi kerjuusauvan! Ennen kuolema!--Ei,
miekka vasten miekkaa, niin joutukaamme yhteen ja rakentakaamme Kalmalle
verinen uhripöytä.
NIILO. Herra, muistakaat toki...
MAUNO. Kirous! Mitä elämästä täällä? Kaikki maistuu sapelle, kaikki
synkeälle näyttää; maan ja taivaan on vihan perkel mustalla
kauhtanallaan peittänyt ja tehnyt sydämmeni autioksi ja
katkeraksi.--Niilo, usko mitä sanon: koska nuoria olemme ja ylevät
aikeet poveamme polttaa, niin emmepä taida aavistaa, kuinka suuri on
elossa vihan voima, kuinka vaikea voittaa. Vihamiehemme muisto meitä
lakkaamatta vaivaa, meiltä riistää päivän hauskuuden ja yön unen. Niin
vallitsevat meitä himoin myrskyt, nimemme kuluu elämän kirjasta
pois--jos niin on kuin opetetaan--elämän kirjasta nimemme kuluu ja
sielumme saaliiksi joutuu pimeyden enkelille. Mutta voi! koska kohtalo
näin on niellyt olentomme pyörteisinsä, ken taitaa silloin kirkkaalla
otsalla seistä ja hymyillä, jos ei hän ole Sokrates?--Hän ryöstää
minulta tämän pienen, rakkaan turpeen, joka kerran omakseni suotiin,
kalliin synnyinmaan piirissä. Tämä aatos pyörryttää!
NIILO (erikseen). Nyt uljaasti esiinryngätä tahdon. (Ääneensä.) Ja
pelastuksenne on toki läsnä. Te ymmärrätte?
MAUNO. Ymmärrän. Summan, jonka velkaa olen Viitalaan, sä mulle tarjoot,
mutta tyttäreni hintana. Hävytön! muista että kerran melkein saman
summan sun tähtes menetin ja pelastin sun pyövelin kirveen alta.
NIILO (erikseen). Nyt tahdon itseni teeskellä kuin mies. (Ääneensä.)
Tiedänpä, että väärin teen, Jumal' avita! sen teen, mutta kaikki lempeni
tähden. Oi, että sen voima on niin hirmuinen, että se meitä pakoittaa
käytöksiin, joita omatuntomme ei aina hyväksy! Mutta ihminen on heikko,
heikko olen minä.--Tosin on teillä syy minua hylkäämään, kovin halpana
pitämään, mutta jos tuntisitte toki sydämmeni polttavan hohteen, niin
tuomionne ehkä lieviäisi.--Kuinka hyväns', mutta asiaa arvelkaat.
Vilauksessa on velkanne suoritettu, te vallitsette maallanne ja
huoneessanne aina kuolinpäivään, ja tämä kaikki maksoi ainoastaan pari
sanaa teiltä, pantuna tyttärenne sydämmelle.
MAUNO. Pari voiman sanaa, niin on tarkoitukses. Lastaniko siihen
vaatisin, johon ehkei taivu sydämmensä? Häntä lähene itse ja onneasi
koeta, ja tempaa poveltani pois tuo verta janoova vamppyyri, joka
vähitellen kaiken nesteen olennostani imee.
NIILO (erikseen). En ymmärrä miksi kamoon lähestyä tätä neitoa, ja jos
sen tehdä voisin, niin pelkäänpä, että kiellon saan. Ei! ensin
valmistelkoon häntä isä.
MAUNO. Sä olet vaiti.
NIILO. Tyttärenne on melkoinen haaveksija, pitää itsensä jonkun
lapsekkaan lupauksen kautta sidottuna entiseen lemmittyynsä. Ei siis
sovellu minulle koettaa häntä järkäyttää siitä, mutta teille hyvin,
koska olette isänsä ja yhdessä riippuvat teidän molempain kohtalot.
MAUNO. Mitä voin, jos sydämmensä on vastoin?
NIILO. Hänen kanssansa jutelkaat toki. Kenties on sielunsa mua kohtaan
vieras nyt, mutta muutos, äkkinenki, ei ole mahdoton. Hän kuvailkoon
itselleen että ehkä juuri minä hänelle Luojalta olen määrätty;
senlaisilla aatoksilla on joku salainen, ihastuttava vaikutus neidon
taipuvalle sydämmelle, ja se, joka äsken hänen silmissään oli mitätön,
on kaunis nyt.--Oi, tehkäät parastanne, häntä kohtaan isän oikeutta
kohtuudella käyttäin. Koettakaat mitä sana voi, kuvatkaat palavasti
hänen eteensä se onneton tila, johon Viitala teidät taitaa syöstä, jos
ei hän, tyttärenne, teitä tahdo pelastaa, joka kuitenkin on hänen
voimassansa. Ehkä ei myös vahingoita saattaa ymmärtämään, että miekatkin
siinä leikissä vielä taitaa välkkyä ja sydänverta vuotaa.
MAUNO. Se ehkä tapahtuukin. Jos muuten hänestä en suoriu, niin nähdä
tahdon sen sonnikoiran verta kerran vielä.--Mutta huomaa, poika, kenen
kanssa olet tekemisissä, niin, huomaa. Mitä sanois hän, saatuansa tiedon
ottopoikansa naimahankkeista? Kuinka luulet?
NIILO. Minä Viitalasta kiireen passin saisin; siitä ei epäilystä.--Mutta
salattuna kaikki olkoon joku aika eteenpäin; koetanpa miten taidan häntä
saattaa toiseen mieleen. Mutta jos en siinä onnistu, niin menköön
Viitala ja rikkauteni kaikki; niin voimallinen, korkea on lempeni
kaunista Elmaa kohtaan. Kaikki hylkään hänen tähtensä, ja vaimoni ei
toki puutetta kärsimän pidä; sen tulevaisuus on osoittava.
MAUNO. Mutta malta, mon cher. Eipä ole vielä käsissäs Viitalan
huoneenhallitus; mistä siis tämä rahasumma?
NIILO. Minä komean Viitalan perillinen olen. Rahat ovat kädessänne, niin
pian kuin löytyy tyttärenne nimi naimasuostumuksessa, joka on tehtävä
salaisuudessa.--Aatelkaa, herra, jo huomenna taidatte otsanne jalosti
nostaa vasten Viitalaa, seistyänne ainiaksi omalle kentällenne, ja
viimein, ja sinne olkoon pitkä aika, kallistuu päänne makeaan lepoon
tässä kauniissa Kuuselassa.
MAUNO. Tule huomenna, Niilo, huomenna! Mitä voin nyt tytärtäni kohtaan,
koetan, mutta itse pitää sun hänen kanssansa haasteleman päätössanat,
sen tahdon.--Huomenna; aikamme on tärkeä.--Nyt jätä minut. (Niilo
menee.--Mauno yksin.) Tyttäreni, sulta pelastusta nyt toivon.--Hän käy
laatuun sun mieheksesi; niin, miksi ei? Viisas on hän, reipas myös ja
sydämmensä hellempi kuin luullaan. Sen huomasin nyt. Hän käy
laatuun.--Tyttäreni, tyttäreni, nyt täytyy sielus taipua hädän
vaatimuksen mukaan. (Martti tulee.) Mitä tahdot?
MARTTI. Hm, herra parooni.
MAUNO. Onko tämä vastaus?
MARTTI. Saanko luvan?
MAUNO. Sano!
MARTTI. Peijakas! kohta luulen tässä vasaran paukkuvan.
MAUNO. Kohta, Martti!
MARTTI. Mutta kuulkaat pieni neuvo.
MAUNO. Kuulenpa.
MARTTI. Te lahjoitatte minulle kulta- ja hopeakalunne ja muut kalliimmat
koristukset, joita löytyy pesässä; minulla on taasen valta teille kaikki
lahjoittaa takaisin, koska hirmumyrsky Viitalasta on puhtaaksi lakaisnut
Kuuselan.
MAUNO. Haa! se lakaisee meidät kaikki tielle tietämättömälle.
MARTTI. Hyvä siis jos on jotain muassamme sillä tiellä.
MAUNO. Martti, nyt närkästyn sinuun, ja jos et olis vanha, uskollinen
palvelijani, niin ulos huoneestani sun heittäisin.
MARTTI. Ja hyvin ansaitusti, hyvin.--Niin, niin, kaikki käy niinkuin
käy, ja vakaasti katselisin päältä, jos en muistelis tytärtänne, joka on
enkeli. Niin, hän on enkeli, mutta herra Niilo on perkele.
MAUNO. Mitä koskee minuun tämä mies?
MARTTI. Hän tyttäreenne koskea tahtoo.
MAUNO (erikseen). Hän on jäljillä, hänen kirottu katsantonsa tunkee läpi
vuorten. (Ääneensä.) Mitä tarkoitat? Sano suoraan, ja tämä selkkaus
pois.
MARTTI. Siis käskette mun haastelemaan näin: Päästimeksenne tuon
Viitalan lohikärmeen kidasta mielitte tyttärenne uhrata, pakoittaen
häntä vaimoksi herra Niilolle.--Luvallanne kysyn, eikö pyri tämä herra
korean Elman sydäntä kohden?
MAUNO. Kuule sitten totuus: niin on asia, mutta tästä ole ääneti kuin
hauta; ja muista sanoneeni.
MARTTI. Se on velvollisuuteni.--Kuinka hyvänsä. Ihmisten olennon ja'an
minä kolmeen luokkaan, jotka ovat maa, helvetti ja taivas.
MAUNO. Ja tämän jakauksen kanta?
MARTTI. On naiminen.--Naimaton on maan päällä, onnettomasti nainut
helvetissä, mutta taivaan ilossa tanssii onnellinen pariskunta. Mihin
luokkaan joutuisi nyt tyttärenne herra Niilon kanssa? Pelkäänpä, siihen
toiseen. Tämä mies on tuhlaaja verraton, ja anna tuhlaajalle vaikka
miljonia ja pian haihtuu kaikki pois kuin akanat tuuleen. Voi
tytärtänne, jos kohtalonsa tämän miehen kanssa yhteen liitetään! Hän on
tavoiltansa saastainen. Peeveli! hän mua inhoittaa kuin kärme.
MAUNO. Kaiketi nyt erehdyt. Luulenpa katsahtaneeni syvältä hänen
sydämmeensä ja löytäneeni sieltä enemmän hyvää kuin luulin.
MARTTI. Tarkemmin katsokaat!
MAUNO. Sano minulle, Martti, miksi ei löydy yhtään vanhaa palvelijaa,
joka ei ole nenäkäs ja kopea? Niin on ollut mailman alusta.
MARTTI. Siis elämän järjestys, jota meidän täytyy kärsiä.
MAUNO. Mieltäni sä ärsytät, käy toimees, ukko, ja ole koskematta
asioihin, joita et käsitä.
MARTTI. Oikein, herra parooni. Suutari pysyköön lestissänsä.--Minkä
hinnan määräätte sianporsaistanne?
MAUNO. Mene hiiteen, porsaines ja tallukkoines! Huolisinko niistä nyt?
Ne hautaa suohon, tahi käske joukko perkeleitä ne syöksemään järveen
korkeimmalta vuorenjyrkältä.
MARTTI. Siihen ensimmäiseen toimeen on minulla huono selkä, toiseen
taasen huono usko. Yhteen perkeleesen uskon vaan ja hän on Viitalassa,
se vanha lohikärme. Hänpä meiltä riistää niin hevon ja härän kuin emakon
naskinensa, jos ei kitaansa viskata viatonta, lempeäsilmäistä karitsaa.
MAUNO. Martti, nyt tahdon jäädä rauhaan.
MARTTI. Jumalan rauhaan! herra parooni.
MAUNO. Tätä tietä, ja käske tänne tyttäreni.