MAUNO (yksin). Sä sitkeä ja uppiniskainen kami! Kuitenkin pelkään sun
aavistavan oikein, pelkään että murheellisen tulevaisuuden lapselleni
rakennan. Mä tiedän, ettei hän tätä miestä taida lempiä. Pitääkö siis
minun väkivoimin häntä syöksemän tahi ulos huoneestani Viitalan
verikoiralta syöstyksi tulla? Mitä teen? kahden virran-kierroksen
keskellä väikyn. (Elma tulee vasemmalta.)
ELMA. Min tahtoo isäni?
MAUNO. Käy likemmä
Mun tyttäreni; asian tärkeän,
Mi kaiken elämämme onneen koskee,
Nyt sulle ilmaisen, mun Elmani.
ELMA. Ja otsallanne vallitsevi yö,
Ja kauheasti vääntyy huulenne.
Mun sydämmeni katkerasti kärsii,
Kun muotonne näin synkeänä nään.
Oi taivaan armo, paista hänen päällens
Ja poista tämä mielen pimeys!
MAUNO. Niin, armo taivahan ja taivas selvä
On täällä kohta ainoo suojani;
Mut taivaan kans' on tunnoton ja kylmä
Ja kylmempi viel' armo jumalten.
Nyt tietä häviön kaikk' ryntäin käy
Ja meill' ei ole pesää eikä luolaa
Kuin metsän elävillä; eteenpäin
Vaan astelkaamme aina. Niin on laita.
Sä otat kätees mytyn, minä sauvan.
ELMA. Mut emme epäele kuitenkaan.
MAUNO. Hän ei mua siirrä huoneestani! Kuule,
Mun lapseni, mi on nyt päätöksein.
Mä riitaveljein kanssa miekastelen,
Ja jos ei kaadu hän, niin kaadun minä;
Ja kaikki hyvin sitten; väsynyt
On rauhakammioonsa ehtinyt.
ELMA. Ja tämä ompi vakaa päätöksenne?
MAUNO. Jumal' avita! Mä hänen lävistän
Tai nielee oman verein musta multa.
ELMA. Mua ennen päästä täältä, kuolema,
Kuin näitä hirmutöitä näkisin.
MAUNO. Toki löytyy pelastukseen yksi tie,
Mut yksi vaan, ja sinulla on voima
Se avata, jos tahdot.
ELMA. Sanokaat,
Mill' ihmetyöllä tämän tehdä taidan.
Mä kaikki onneksenne alttiiks annan
Ja valmis olen mihin vaaditte,
Pait käymään vastoin Luojan käskyä.
MAUNO. Siis huomaa mitä sanon. Herra Niilo
Sua ankarasti lempii, jumaloitsee;
Hän sydämmensä tunteet polttavat
Sua kohtaan isällesi ilmoitti,
Ja silmänsä kuin kaksi tulta leimus.
Suo sydämmes ja onnes hänen huomaans
Ja naimakontrahtihin nimes piirrä,
Niin pelastettu ompi isäs vanha;
Niin, kohta, paikalla,
Kun nimes liittokirjassa vaan löytyy.
ELMA. Mun isäni,
Mä häntä koskaan lempiä en taida.
MAUNO. Miks' et?
ELMA. Mun sieluni on häntä vastaa.
MAUNO. Oi! keskustele sä vaan sielus kanssa
Ja poista tummat, mielettömät tunteet.
Mä tiedän, tämän miehen luonnossa
On paljon ylevyyttä löytyvä,
Jos luulemmekin ylenkatsetta
Tai röyhkeyttä tai senlaista muuta
Hänen uroskasvoissansa huomaavamme.
ELMA. Mun lempein ijankaiken leimuaa
Vaan häntä kohtaan, jolle kerran vannoin
Uskollisuuden valan kuolemaan;
Sen vannoin minä ja sen vannoi hän.
MAUNO. Mun saattaa närkästymään tämä puhees.
Sun valasi on tyhjä, mitätön,
Kosk' isäs tietämättä kihlauit,
Ja onnes liitit vihamiehein poikaan.
Mut jättäkäämme tämä. Kuinka hyväns,
Sun sydämmesi hirmuvaltias
En olla tahdo.--
Siis synkeet tunturit mun piirittää
Ja toivontähti ijankaikkiseksi
Nyt kovan onnen mustiin pilviin sammuu.
Mut kohta vuotaa veri koskena,
Ja tulkoon kuolema ja helvetti!
ELMA (polvillaan isänsä edessä).
Mun armas isäni, ma rukoilen,
Vieroittakaatte mielestänne pois
Tää verinen, tää julma kostotyö.
MAUNO. Mä tytärtäni rukoilen, mut turhaan.
ELMA. Te multa mahdotonta rukoilette.
MAUNO. Sä multa mahdotonta rukoilet.
En anna itseäni kaahata,
Kuin koira huoneestani ulos,
Sen miehen kautta, jota vihaan;
En myönny siihen.
ELMA. Me nöyrtykäämme sallimuksen alle,
Niin rauha jälleen sydämmiimme palaa.
Oi! jättäkäämme koto tämä
Ja itsellemme toinen etsikäämme.
Se vaikk' on pieni maja, mutta ilo
Ja rakkaus ja levollinen mieli
On majassamme uskollinen vieras.
Ja hallituksesta tän pienen huoneen,
Sen asujanten ravinnosta aina
Mä, kasvinsisareni kanssa,
Oon äitillisen huolen pitävä.
Osaamme kutoa ja neuloa
Ja kullall' ommella, ja askareihin
Jo aikaisin mä olen tottunut,
Ja siitä kasvatustanne mä kiitän.
Siis älkäät murehtiko, vapaasti
Vaan ottakaamme vastaan kohtalomme.
MAUNO (erikseen). Haa! tämä sattuu, osaa kaikkialle
Kuin säteet aurinkoisen kultaloimost'.
Vaan eipä auta, jyrkkä olla täytyy,
Takoa kiinteästi viimeiseen.
ELMA. Te ootte äänetön.
MAUNO. Mun tyttärein,
Nyt sanojasi menettelet hukkaan,
Mun päätöksein on järkähtämätön,
Ma lujana kuin ikivuori seison.
ELMA. Te olette mun armas isäni.
MAUNO. Nyt en ol' armas; tuho lähestyy
Mun huonettain, ja karkaista mun täytyy
Nyt sydämmeni kovaksi kuin teräs.--
En kärsi tätä. Ylös, tyttärein,
Ylös paikalla, ja heitä rukoukset. (Elma nousee ylös.)
Nyt jääköön tähän neuvonpitomme,
Mut huomenna sä lausu päätökses.
Ja tätä ellös unohda:
Jos tahdot, niin mun taidat pelastaa,
Jos et, niin kuolen tahi kuoletan.
Oi, kuolon sylihin mä halaan päästä!--
Mun poikani, mun Paulini, jos kerran
Sun vielä näkisin.--Sä kaunis olit,
Ol' katsees tyyni, vakava ja kirkas
Kuin puhtaan neitseen, mutta uskallus
Kuin jalopeuran povessasi löytyi.
Oi, tahtoisinpa ennen kuolemaani
Sua kerran syleillä, mun poikani! (Menee).
ELMA (yksin). Oi, tahtoisinpa ennen kuolemaani
Sua kerran syleillä, mun Tykoni!
Mi ihanuus, kun murhe meitä painaa
Ja muiden onnettomuus reutoilee,
On muistaa lempeet' kuvaa kultasemme,
Mi paistaa tänne mailta kaukaisilta
Kyynelten sateen läpi. Oi, mun Tykoin,
Niin kaunis kuni päivä autuuden,
Mink' hekuman sä sielulleni annat,
Kun muiston temppelissä kanssas käyn! (Hanna tulee.)
HANNA. Sisareni, minä tiedän sun sydämmes ahdingon; sillä kaikki olen
kuullut. Suo anteeksi!
ELMA. Hän on mua kohtaan ankara.
HANNA. Niin, ankara, ankara! Kuinka on mielensä näin muuttunut?
ELMA. Hän vimmoissansa etsii kuolemaa ja veriseen taisteloon kiirehtii,
jos en kättäni ja sydäntäni anna Niilolle.
HANNA. Mutta malta: et tarvitse kuin kirjoittaa nimes naimaliittoon, ja
isäs on pelastettu.
ELMA. Mutta mitä luvannut olen, täytyyhän mun viimein täyttää, jos en
häntä tahdo pettää?
HANNA. Muistelkaamme Niilon käytöstä tässä asiassa isääs kohtaan.
ELMA. Me olkaamme kuitenkin tekemättä väärin.
HANNA (erikseen). Olisko tämä vääryys ja synti?
ELMA. Huomenna hän tahtoo kuulla päätökseni.
HANNA. Ei, ei ole tämä synti eikä vääryys. Muista: Niilon hengen sun
isäs kerran lunasti melkoisen summan kautta, josta juuri alkoikin
köyhyytensä; nyt on hän, se kiittämätön heimolainen, tilaisuudessa saman
summan maksamaan takaisin ja perikadosta pelastamaan perheemme, mutta
eipä tee hän sitä, ellei hän palkinnoksensa, saaliiksensa saa sydäntäs,
se hävytön, kunniaton vintiö.--So'aistu on isäs, koska ei hän kylliksi
huomaa kaikkea ilkeyttä tämän kosijan käytöksessä.
ELMA. Nytpä näen, kuinka suuri on vihan voima.
HANNA. Niiloon enemmin kuin Viitalan herraan hänen närkästyä pitäis;
mutta molemmille tapahtukoon oikeus. Että Niilo isällesi maksaa, mitä
hänen maksaa tulee, sehän ei ole muu kuin oikeus ja kohtuus.--Tule,
sisareni, ja rohkeasti itses varusta huomiseksi.
ELMA. Miten tulee minun tehdä? En tiedä, sisareni armahin.