YRJÖ (erikseen). Keitä lienevät nämät? Kaiketi matkustelevia
muukalaisia.
TYKO. Terve, Yrjö!
PAULI. Terve!
YRJÖ. Te tunnette minut?
TYKO. Mutta sinä et meitä?
YRJÖ. En, herrani.
TYKO. Nytpä taitaisimme vähän ilvehtiä kanssas, mutta sydämmemme
polttava halu ei siihen aikaa anna, ei anna se aikaa, vaan syöksee meitä
eteenpäin voimallisesti kuin myrsky idän vuorilta, joista
tullaan.--Tässä, Yrjö, ystäväsi Tykon käsi.
PAULI. Ja tässä Paulin.
YRJÖ. Mitä!
TYKO. Älä levittele silmiäs. Näin on laita.
YRJÖ. Tuhat tulimmaista! mun täytyy uskoa.
TYKO. Uskoa sun täytyy mitä näet.
YRJÖ. Nyt kaiketi on suuri kirkastus auringossa ja kuussa. Toverini,
terve tuhannet kerrat! (Syleilevät.) Itkenkö? En! Ilovalkeana katsantoni
loistakoon!--Mikä onni on teidät saattanut tähän?
TYKO. Karkureina otsilla terästetyillä tulemme Uraalin kaivannoista,
lentäen kuin lohikärmeet luolistansa me tulemme, ja tässä on viimein
tiemme pää.
PAULI. Siis saamme nyt sinulta tarkemmat sanomat.--Isämme, elävätkö he?
YRJÖ. Terveenä ja raittiina.
TYKO. Morsiameni, hän elää myös, sen tiedän, sen paimenelta kuulin.
Elääkö hän?
YRJÖ. Se murheellinen, mutta jalo kukkanen. Hän elää.
TYKO. Hän ennen, niinkuin muistan, mielellään lumivalkeaa liinaa
päässänsä kantoi.
YRJÖ. Senkaltainen usein vielä nähdään hänen tumpuria kihariansa
verhoovan.
TYKO. Siinä haamussa on hän väikkynyt sieluni silmän edessä sinisissä
kaukaisissa saloissa täällä.--Yrjö, me olemme tehneet miehuullisen
retken, jonka unohduksen yöhön ei jäämän pidä.
YRJÖ. Teitä onni on ohjannut.
TYKO. Mutta kourilla kovilla. Paljon sulle vielä kertoilemme tästä
tiestä. Mutta muista asioista nyt.--Mitä kuuluu itselles, miten elät?
YRJÖ. Omalla turpeellani, ja milloin kuleksin ympäri metsissä, joissa
luotini jo on veristänyt monen kyynysilmäisen kontion.
PAULI. Olet jättänyt siis kirjas ja tieteellisyyden tien?
YRJÖ. Peijakas! elävässä kirjassa nyt tutkiskelen rakkauden oppia, ja
hedelmiä se kantaa.
TYKO. Oletko nainut?
YRJÖ. Korean, ruskeasilmäisen heilakan, joka on kasvanut kunniallisen
talonpojan katon alla, niinkuin hänen rakas aviopuolisonsa itse.
TYKO. Toivoni on ettet ole tehnyt kaduttavaa liittoa.
YRJÖ. Täysverinen, terve ja raitis kuin vuorivuohi on nuori
vaimoni.--Asia on tämä: Useinpa metsän ihanassa hämärässä kohtasimme
toisiamme. No, kuinka hyvääns; mutta täytyipä siitä äkisti tulla
vihkiäiset. Kuitenkin on kaikki hyvin, häneen tydyn. Eläköön aviosääty!
Siihenpä astuu kohta Tykokin, jos hän lupauksessansa on luja. Mutta
riennä, ettet saa pyhkeillä leukaas.
TYKO. Mitä tarkoitat?
YRJÖ. En juuri mitään. (Erikseen.) Nyt ehkä haastelin tyhmästi. Mutta,
tuhannen peeveliä! enhän tiedä mikä nyt on viisaammin tehty, joko salata
kaikki, vai ilmoittaa, kuinka on laita.
TYKO. Hän ei ole siis kestänyt koetusta?
YRJÖ. Mitä! Mistä päätät niin?
TYKO. Sun puheestas ja katsannostas.
YRJÖ. Hän vastaanottaa sua riemulla.
TYKO. Sinä juonittelet, haastelet vältteliäästi. Maa ja taivas! Nyt
vetää iloni henkeänsä syvästi ja vartoo mitä tuleman pitää.--Oi Yrjö!
Jos mua pidät ystävänäs, niin sano kaikki, kaikki kätkemättä mitään.
Selvällä vedellä tahdon purjehtia, nyt liioinki koska pitkän matkani pää
on näin läsnä. Sentähden, jos uhkaisi minua vielä joku vaarallinen kari,
niin osoita se mulle, etten itse satamassa joudu haaksirikkoon. Yrjö,
Yrjö! ystävyytemme nimessä sua vannotan ilmoittamaan kaikki.
PAULI. Se tee, Yrjö; paras aina tietää totuus.
TYKO. Kirkas totuus, kirkas!
YRJÖ. Kuule sitten ja ole tyyni.
TYKO. Niin olen.
YRJÖ. Tietäkäät, että viha niinkuin musta muuri vielä eroittaa Viitalan
ja Kuuselan. Tiedon, Tyko, sai sun isäs salaisesta kihlauksestas
Kuuselan tyttären kanssa, siitä hän julmistui, perinnöttömäksi sun
julisti ja ottopojaksensa valitsi heimolaisenne, Niilon.
TYKO. Onpa murheellista tulla hylätyksi isältä; tämän taidan kantaa
kuitenkin, se tosin musertaa sydäntä, mutta ei katkaise elon hermoa,
mutta jos pimenee multa aurinko, josta henkeni valkeus tulee, niin
kaikki hyvästi jääköön.--Mutta taidanpa kantaa tämänki, taidan kyllä
kuin kylmä kraniittipylväs. Sentähden, nyt anna kaikua sanomista
pahimman, sano että Elma on mun pettänyt, ja niin kukista se
toivonlinna, jonka äsken rakensin ja jonka huipun ympärillä purpuraiset
pilvet hohti; alas työnnä kaikki.
PAULI. Mikä käännös olis tämä meidän onnessamme!
YRJÖ. Mikä kiukkuinen voima saattoi mun tähän teille tuomaan näitä
kiusan tietoja ja samentamaan ilojuomaanne näin!
TYKO. Nytpä tiedämme sitämukaan itsemme käyttää kotihin tultuamme ja
taidamme kenties kaikki vielä parhaaksi kääntää. Nyt aluksi me
muukalaisina, tuntemattomina oleskelemme isäimme huoneessa, koetellen
heidän valtasuontansa, joiden kanssa joudumme tekemiseen.--No, mitä
tiedät Elmasta? Ken astuu esiin mulle kilpakosijaksi?
YRJÖ. Sulle asian kerron, jonka kuitenkin pidän mitättömänä, mutta
kerran luvattuani sulle ilmoittaa kaikki, niin tahdon sen kertoa.--Tämä
Niilo, joka toisen perustalla nyt ylpeilee, mulle ilmoitti kerran, koska
viini hänen aivossansa kuohui--selvänä hän kyllä taitaa vaikenemisen
konstia--että sekä Elma että Kuusela ovat viimein hänen. Riemuten hän
kertoili neidon lemmistyneeksi häneen auttamattomasti. Häneltäpä kysyin,
olisko tämä visseytensä perustettu neidon omiin lupauksiin. »Hm», hän
sanoi, »sen näen ulkokirjoituksesta, ja mitä isään kuuluu, niin
tiedänhän, että raha nyt niinkuin ennenkin on tekevä ihmeitä», niin hän
haasteli, mutta luulenpa hänen erehtyvän. Ja jos myös neito olis häneen
taipuva, niin asia ei käy päisin Niilon elatusisän tähden, ja kaikkea
rikkauttansa ei se poika lemmellensä uhraa.
TYKO. Ihastuttaa taitaa tämä neito, voimallisesti ihastuttaa.--Nyt
vakoojaksi käyn ja jos huomaitsen sydämensä suostuvaksi toiseen, niin
olkoon menneeksi.
PAULI. Julkisesti käymme esiin ja sitten sallimus ja taivas työnsä
tehköön.
TYKO. Sen itse teemme, niin, me itse.--Päätökseni seisoo lujasti.
YRJÖ. Immen luoksi viipymättä, ja näkemän sun pitää hohtava lempensä sua
kohtaan.
TYKO. Haa! hyppäisinkö luoksensa, sanoen: tässä olen, älä hylkää vanhaa
kosijaas, vaan pidä häntä lämpöisenä vielä ja anna Niilolle rukkaset?
PAULI. Nyt korskea mieles sun eksyttää; ei ole sulla kylliksi syytä
tainkaltaiseen tekoon, tahi etsit tekosyitä hänestä päästäkses, ja siis
et lemmi häntä enään.
TYKO. Pauli, Pauli! tätä herjausta en juuri kärsis muilta. Mutta kuule
syyni. Koska, lähteissäni sotaan, jätin jäähyväiset tälle neidolle, me
silloin vannoimme valan niin korkean ja pyhän, että hän, joka sen rikkoa
taitaa, ei ole ansaitseva tulla rakastetuksi, ei, vaan kirotuksi.--Tämän
uskollisuuden lupauksen teimme. Alköön houkutelko sydäntämme kenkään
muu, vaikka eroittaisi meidät onneton kohtalo ijankaikkiseksi, vaan
muisto lemmestämme ainoa ilomme olkoon aina kuolemaan. Sen vannoimme
esi-isiemme luitten, oman tuntomme ja kuolemattoman sielumme nimessä, ja
todistajiksi huusimme Jumalan ja taivaan.
PAULI. Ankara vala!
TYKO. Tämä tapahtui kunnaalla siellä, josta maantie alas lakeuteen
kärmeilee ja äärettömän kauas silmä ehtii. Ja oli se ilta sunnuntain, ja
pimeät pilvet, raskaasti kiiriskellen ylitsemme, peitit korkeuden
kannen. Kaunis oli silloin impi rinnoillani; katseestansa säteili
taivasten autuus ja kainosti leikitsi lempi huulillansa.--Ihanata oli
tätä iltaa muistella. Mutta, neito, oletko nyt saastuttanut nämät
muistot? Siitä tahdon varmuuden ennenkuin sun haltuus onneni heitän.
YRJÖ. Jos impesi nyt toiseen katsahtaa, niin mitä aiot? Käyt kaiketi
kamppaukseen miehes kanssa?
TYKO. Jos narri olisin. Mä valanrikkojaa kiroon, hänet ijäiseksi unohdan
ja toivon vielä toisen naisen löytyvän itselleni. Hänet unohdan, vaikka
olis hän kaunis kuin kesä-yössä Sulamit, vaikka katuiski hän tekoansa ja
maassa edessäni rukoillen matelis. Tämä kuule, taivas korkea, tämä
lupaukseni on, ja, se tietään, ennen kuolemaan kuin siitä poikkeisin
mitä olen luvannut. Tämä avu, tämä into miehuuden on tehnyt mainioksi
sukuni, jonka mielilause on: »kuin kallio myrskyssä».
PAULI. Emmepä sua taida ohjata, sen tiedämme. Arpa on siis heitetty. Ja
jos kavaluutta löydät, missä uskollisuutta toivoit, niin pettäjää
kohdatkoon onnensa osa. Niin lausun, vaikka olen hänen oma veljensä.
TYKO. Äänettömyyden lupauksen tahdon teiltä. Huomatkaat: kuinka vielä
asiat muodostuneekin, niin älkäät tielleni käykö tekoani hämmentämään;
se luvatkaat.
YRJÖ. Nyt käytä itseäs miten mielit, minä olen vaiti.
PAULI. Sinä tiedät meihin taitavas luottaa.
TYKO. Nyt kotiin! Kotiin? Kotoa ei ole Tykolla; Niilo, se valtakunnan
petturi, on Viitalan poika ja perillinen.
PAULI. Isäni sen herjän kerran kuolon kidasta osti vapaaksi, ja siitä on
alku Kuuselan köyhyyteen.--Mutta rientäkäämme matkamme päähän.
TYKO. Heille esittelemme itseämme matkustavina vierailta mailta.
PAULI. Mistä maasta, veljeni?
TYKO. Franskan maalta.
PAULI. Ja vaeltelemme, tutkien kansakuntain eloa täällä pohjoisissa
maissa.--Tämän pelin synkeällä mielellä aloitan. Olkoon menneeksi!
YRJÖ. A la bonneheure! sinä franskalainen.--Onni olkoon tulitorninne
vielä, ja ne sumuiset pilvet, joita nyt eteenne kiiritellyt olen, pian
hälventykööt pois, ja sitä kirkkaampana loistakoon taivaanne taas!
(Menevät.)