AKKA. Ah kuinka pieni ja korea käsi! ja hieno, samettihieno! mutta miksi
nämät monet ristiviivat täällä?
ELMA. Sanokaat se itse.
HANNA (erikseen). Mikä rumuus hänen kasvoissansa. Väristyksen tunnen
ruumiissani häntä katsellessani. Ja hänkö nuorena kuin ruusu kauniina
hohti? Niinpä sanotaan. Lieneekö mahdollista?--Oi, vanhuus! sä
äänetönnä, mutta varmaan meitä jokaista lähestyt. Mieltä masentava
aatos! Ja muuttua näin rumaksi! Ei! Kauneus sydämmessäni asukoon ja
kuolemattoman sieluni ikuinen perintö-osa olkoon se kaukainen
silmämäärä, johon alati katsahtelen, niin onpa muotoni herttainen vielä
lapsieni lapsille, koska he suustani kuultelevat viisauden neuvoja.
AKKA (katseltuaan Elman kättä). Kohta murhe on lopussa. Sitä
korppihaukkaa, joka tähtää nyt sydäntäs, et sinä pelätä tarvitse. Hänen
siipensä lannistuvat ja hän lyyhistyy alas; sillä ylevä kotka
kaukaisilta kukkuloilta on sun päälles iskenyt tulisen silmänsä. Hän
luokses kiitää halki sumujen ja pilvein kuin nopea vasama, ja hänen
saaliiksensa joudut sä, ja ravittu on hän ijankaikkiseksi.
ELMA. Teitä kiitän.
HANNA. Ihana ennustus.
ELMA. Ihmeellinen kyllä.
AKKA (Hannalle). Teidän kätenne myös.
HANNA. Ei, eukkoseni, en rohkene minä nostaa tulevaisuuteni esirippua.
Ehkä eteeni kuvattaisiin tapauksia synkeintä lajia ja niin mun käsittäis
levottomuus ja hyödytön murhe. Ei, ei! Minä olen tytyväinen siihen, mitä
sisarelleni ennustitte, ja iloitsen hänen kanssansa.
ELMA. Käykäät luoksemme, vanha vaimo, ja saakaat maksonne.
AKKA. Te olette hyvä, fröökinäni, aina hyvä.--Mutta rientäkäämme;
läheneepä meitä kamoittava herran-ilma.