(Metsäinen tieno; perillä avara näky-ala. Elma ja Hanna tulevat.)
HANNA. Mun sisareni, tuossa näkyy tie!
ELMA, Ja koto tuolla; eksymisen vaara
Ei enään uhkaa meitä, ole rauhass',
Me Tornivuorella jo seisomme.
HANNA. Mä pelosta jo olin levoton
Ja kovin sykkii sydämmeni vielä.
Mut kiitos taivaan! tuolla Viitala,
Ja kuusistossa tuolla Kuusela,
Se koto armas!
ELMA. Mutta kauvan toki
Ei ollakaan se kotonamme saa;
Me kohta sieltä karkoitetaan pois,
Sen tekee herra Markus armoton.
HANNA. Oi aika murheellinen!
ELMA. Koivikossa
Sä näet Viitalan. Ja huomaa, Hanna
Kuin kuningatar lemmekäs hän katsoo
Päin Kuuselaan, ja hymyileepi sille
Taas Kuusela kuin jalo kuningas;
Mut miksi toki, koska itse luonto
Näin lempeen kehoittaapi, miksi toki
Ne kaksi, hallitsijat kartanoin,
Näin vimmatusti toinen toistaan vainoo?
HANNA. He eivät näe vihans pimeydess'
Kuink' ihanaa on ystävinä elää.
ELMA. Mut katsos tuota kanervaista nummee
Ja vuorta Kumajan sen takana.
Lomasta pilvein sinne päivä paistaa
Ja jylhä vuori hohtehessa seisoo,
Ja sielun' ihmeellisest', armahasti
Nyt riutuu nähdessäni tämän näyn.
Oi! kerran anastaapi lemmen voima
Maan pinnan asujamet, ja he silloin,--
Nyt toinen toistaan raadellen kuin pedot,
Käs' kädessä he silloin käyskelevät,
Ja riemu kaikuu kaukaisimpiin ääriin.
Mut missä lienemmekään silloin me?
He muistavatko meitä, kutsutaanko
Meit' ilojuhlaan suureen vierahaiksi?
Jaa, mitä tiedämme? Mut ehkäpä
Kuin haamut sumupilvein kierroksissa
Me heidän päällä kiitelemme
Ja iloitsemme heidän ilostaan.
HANNA. Taas haaveksii sun mieles. Murheen auer,
Miks' ei se enään otsaltasi poistu?
Alakuloisuuden tummaan hämärään,
Sä eksyt enemmin ja enemmin.
ELMA. Miks' kadotin mä armaan kultasein?
Miks' kadotin mä sankarini, Tykon?
HANNA. Hän tulee vielä, se on uskoni.
ELMA. Ah, näkisinkö hänen viel'? Oi päivä
Ja hetki autuas!--Mun Tykoni,
Oi riennä tänne mailta kaukaisilta!
Sua vartoo Pohjan sammalvuorilla
Sun uskollinen, murehtiva neitos.
Mut josko, niinkuin kerrotaan,
Sun sota surmasi, niin miksi enään
Mä valittaisin? En, vaan katsantoni
Päin kuolon maahan tahdon teroittaa
Ja hiljaa vuottaa hetkein lyömistä.
Mut jospa, niinkuin myöskin maine sanoo,
Sä vankeuden synkäss' yössä istut,
Niin kahlees katkaise ja kiidä tänne
Läpi vihollisen maan kuin hirmumyrsky;
Mut ehdittyäs kotomaahas viimein,
Se myrsky olkoon lempee liehaus.--
Mut hän ei tule, tässä seison mä
Nyt suojatonna, koska lähestyy
Mua koetus ja kiusa kamala.
Mä, sitä aatellessa, kauhistun.
HANNA. Sen tiedän. Meitä kumpaistakin kohtaa
Se onni ankara.
ELMA. Et tiedäkään.
HANNA. Mitä tarkoitat? Meitä uhkaisko vielä joku pahempi?
ELMA. Minua.
HANNA. Oi, selitä!
ELMA. Sinä tiedät, että isäni talo ja tavarat ovat kohta hänen suurimman
vihamiehensä, Viitalan herran, kädessä. Mutta taitaapa nyt tapahtua
näin. Niilo tarjoo isälleni lunastimet, joilla isäni voi päästä
vaikeasta ahdingosta, mutta ehdolla, joka sydämmeni pantiksi panee.
HANNA. Mikä syy on sinulla luulla niin?
ELMA. Senkaltaista jotain on tekeillä heidän välillänsä, sen olen
huomannut, ja olenpa saanut jo isältäni joitakuita viittauksia
sinnepäin. Salaisuudessa toki on tapahtuva kaikki.
HANNA. Isäskö olis niin armoton?
ELMA. Ehkä epäilyksen vimmassa.--Mutta sano, taitaisitko lempiä Niiloa.
En kysy tätä aatellen niinkuin tahtoisin häneen koskaan suostua; ei,
vaikka olis hän Tykoa kauniimpi vielä. Mutta miksi haastelen
kauneudesta? Onhan lupaus vapaa, pyhin vala mun sitonut omaan
kihlattuuni ijankaikkiseksi.--Niin, mille tuntuu sinusta Niilo? Minusta
on kasvoissansa jotain inhottavaa.
HANNA. Koska sielumme kerran yhden on valinnut, ei huomaa se enään
muiden kauneutta.
ELMA. Sinä tiedät sen?
HANNA. Hyvin tiedän sen.
ELMA. Sä lemmit? Ken on sun lemmittysi?
HANNA. Siis tahdot tiedon. Hän ei ole tässä, kaukana hän on.
ELMA. No, sano.
HANNA. Kuule sitten. Häntä, joka Tykosi kumppanina läksi sotahan
vieraille maille, häntä muistelen aina.
ELMA. Veljeäni? Mitä ilmaisit ja miksi et ennen?
HANNA. Oi! sitä kainostelin sinulle tunnustaa.
ELMA. Erositteko lujilla lupauksilla myöskin te?
HANNA. Ilman lupausta, ilman ainokaista sanaa lemmestä. Nuori oli hän
silloin, minä nuorempi vielä; mutta koska hän oli lähtenyt, niin tunsin
syvän kaipauksen povessani, enkä ole häntä tainnut unohtaa, vaan
suloisuudella muistelen häntä alati.
ELMA. Ja koska hän tulee, niin ottaa hän. sun kullaksensa.
HANNA. Sitä en rohkene toivoa.
ELMA. Toivo toki.--Siis molemmat me samalla ikävyyden oksalla
vaikertelemme ja varromme heitä, ja jos emme heitä enään saa nähdä, niin
yhdessä harmenemme, yhdessä murehdimme toinentoistamme lohdutellen.--Ken
tulee pitkin tietä tuossa?
HANNA. Se suuri tietäjä-akka.
ELMA. Jolla on niin ihmeellinen voima katsoa tulevaisuuteen.
HANNA. Tapahtuvan sanotaan, mitä hän ennustaa. Hänelle en pistäisi
kättäni minä. (Akka tulee.)
AKKA. Herran rauha teille, kunnioitettavat fröökinät!
ELMA. Olkaat tervehditty, vanha eukko! Kauvan olette olleet näkymätönnä
seuduillamme.
AKKA. Sentähden tuon terveisiä avaralta maailmalta.
ELMA. Vieläkö katsahtaa silmänne yhtä tarkasti kuin ennen kämmenen
piirroksiin, joihin, niinkuin sanotaan, on kirjoitettuna elämämme
kohtalo?
AKKA. Olenpa jo kovin vanha, fröökinäni, vanha.