JUSSI. Niin, entä jos rajuilma puhkeaisi!
NIKU. Sitähän minäkin -- (pistää kutimensa vaarin kainaloon) pidähän
tuota sillä aikaa!
(Juoksee perälle.)
JUSSI. Älä ota niin monta yhdellä kertaa. Leikkaat itsesi
viikatteisiin. Odota, minä tulen auttamaan.
(Pistää kutimensa vaarin toiseen kainaloon ja juoksee
Nikun jälestä pois.)
VAARI (Kutoo ahkerasti, mutta kainaloissa olevat lankakerät vaivaavat
häntä). Enkös taaskin kadottanut silmää! (Syyhyttää puikolla
leukaansa). Ala vaan taas laskemaan!
LEENA (Ovessa). Ruoka on valmis. Mutta minne pojat joutuivat?
VAARI. Heidän piti kantaa työkalut vajaan.
LEENA. Näinkö tekivät! Tuossahan ne vielä ovat.
VAARI (Katsoo taakseen). Katsos perhanoita! Eivätkö olekin livistäneet
tiehensä!
LEENA. Niin, etsippäs heitä nyt!
(Sisään.)
VAARI. Äh, kyllä minä heidät käsitän (Kääntyy, yhä kutoen, mennäkseen,
pudottaa toisen kerän). Perhana! (Kumartuu sitä ottamaan, pudottaa taas
toisen ja kolmannenkin kerän). Noin ikään, nyt on helvetti valmis!
(Vetää langoista, joten kerät vierivät yhä kauvemmas). No, kun ette
tahdo, niin vieköön piru teidät kaikki tyyni! Eipä tarvitse hänen
silloin avojaloin käydä. (Survaisee kaikki pihalle). Haukkumisia me
kuitenkin saamme, kun kotiin tulemme -- ellemme onnistu siitäkin
rajuilmasta pelastua.
(Lähtee toisten jälestä. Lyhyt äänettömyys. Jyrisee tuon tuostakin.
Aapeli ja Malakias tulevat portista. Sitten Leena tulee talosta.)
NYKÄNEN. Hyvä toki oli, että mukaasi lähdin, lanko. Eikös ollutkin?
Niin ei sinun tarvinnut täällä yksin rämpiä! Niinhän se oli aivan kuin
ajattelin, että kyllä sitä ei pääse perille asti ajamaan. Tämä talo
tässä on ainoa täällä kallioitten luona!
TORKKOLA (Tulee hitaasti keppiinsä nojaten). Niin, mutta hiukan se on
liian suuri yksinäiselle naisihmiselle.
NYKÄNEN. Mielisinpä nähdä tuon naikkosen. Minulla on omat arveluni. Tuo
juopporatti Teemu tahtoi vaan juonitella itselleen ryypyn! -- Ja tämän
jutun hän on keksinyt meitä narratakseen, sen saat nähdä.
LEENA (Sisältä). Kuka siellä? (Ovessa). Vai niin, jokos vihdoinkin
olette täällä taas, te tyhjäntoimittajat.
TORKKOLA. Hyvää iltaa.
LEENA. Jumal'antakoon! -- Mitäs te täältä etsitte?
TORKKOLA (Lähestyy kiihoittuneena). Sinäkös se olet se Myllärin Leena?
LEENA (Kiivaasti hänen eteensä). Mitäs se kelle kuuluu? Hä? Kuuluukos
se kelle, kysyn minä! Minä olen Kiviojan vaarin vaimo, jos tietää
tahdot ja tämän talon emäntä. Eikä se kehen kuulu, kuka olin ennen
sitä. Eikös sitä saa elää rauhassa, hä? Mitä te täällä juoksentelette
kuin hullut sitä kyselemässä. Äskettäinkin oli täällä muuan humalainen
ajurinrenki, ja kyseli ja tutkiskeli, jotta vallan pelotti!
Mitäs se teitä ja häntä liikuttaa, olenko minä myllärin Leena
vai en. Nuoruudessani minä kerran tein vähän tyhmyyksiä erään
talonpoikaisroikaleen kanssa. Mutta siitä on jo niin pitkä aika,
ettei se ole melkein tosikaan enään. Onko hän ehkä kuollut nyt?
Periäkö saan, vai? Tuomariko taas minua hakee, sanokaa pois vain!
TORKKOLA (Tulee lähemmäksi). Leena! (Salamoi ja etäistä jyrinää
kuuluu). Etkö enää tunne minua?
LEENA. Mistäs minä teidät tuntisin?
(Taas salamoi.)
TORKKOLA. Minä se olen Torkkolan Aapeli.
LEENA (Huudahtaa). Jeesus -- oletteko te Aapeli? (Lyhyt äänettömyys,
puhuu vielä suulaammin). Mitäs nyt tahdot täältä? Oletko vihdoinkin
tullut ottamaan selkoa, miten minun kävi? Useammin kuin yhden kerran
olen halunnut antaa sinulle tietoja siitä. Sinä kyllä luulit, että niin
kävisi, kuin sinä mieluummin toivoit, että minä kuolisin jonnekin
köyhyyteen ja kurjuuteen. Mutta herra jumala piti minusta parempaa
huolta. Ja kolme vuotta sen jälkeen, kun olin sinun luotasi lähtenyt,
salli hän ukko Kiviojan ottaa minut. -- Hän nai minut ja siitä pitäen
minä tätä taloa olen komennellut. Eikä se omastasi paljoakaan perää
anna ja se on pääasia. Sillä älä sinä uskokaan, että minä sinun
kanssasi rupesin muun tautta, kuin että luulin vaimosi pian kuolevan ja
että minä pääsisin hänen tilalleen! Luuletko sinä, että minä välitän
sinusta tuon vertaakaan! En, en hiukkaistakaan, -- ettäs sen tiedät!
TORKKOLA (Peräytyy hämmästyneenä). En usko, lanko, että minä
viimeisilläni tulen koviakaan tuskia tuntemaan tuon takia tuossa!
LEENA. Mutta vaimosi elikin kauvemmin kuin luulin. Ja niin pian kuin
hän keksi, mitä minä pyytelin, antoi hän minulle kaikki säästönsä,
saadakseen minut pois tieltä. Niin että, en minä tyhjin käsin talostasi
lähtenyt, ja lapselleni hän sai elatusapua antaa --
TORKKOLA. Lapsellesiko, sanoit? Sinä siis sittenkin sait lapsen? Sano,
jumalan nimessä, Leena, missä se on?
LEENA (Hiukan lempeämpänä). Sitä en voi sanoa sinulle, jos
tahtoisinkin. Mutta tyttö se oli, ja se riistettiin minulta heti
synnyttyään. (Kuin ennen). Ota selvä hänestä nyt. Nyt on sinun vuorosi!
Kun naimisiin jouduin, sain kaksitoista lasta ja olipa kuin olisi
paholainen pelissä mukana ollut, sillä jok'ikisellä heistä oli
samanlainen käyrä pikkusormi, kuin sinullakin vasemmassa kädessä! -- He
ovat nyt, jumalalle kiitos, pois talosta, seitsemän vanhinta! -- Viittä
me vielä toistaiseksi saamme täällä elättää! -- Luuletko, että silloin
on aikaa ottaa selkoa siitä, minne kolmastoista joutui?
TORKKOLA. Kai sinulla toki on jotain aavistusta, missä se on?
LEENA. Ei pienintäkään! Ja nyt me olemme tästä tarpeeksi pakisseet. Nyt
tiedät, miten laitani on. Ja että minun pahemminkin olisi voinut käydä,
sen tiesit ennenkin. Ja näet, että omillani olen. Ja ellet siitä
laittaudu matkaasi toverinesi, niin on minulla riittämään asti renkejä,
jotka panevat jalkanne liikkeelle. Ja ellei se sittenkään käy kyllin
joutuun, -- niin usutan koirat päällenne. Silloin se nähdään!
TORKKOLA. Hän pian aikaan ajaa meidät talosta, lanko!
LEENA. Senkös nyt saattoi arvata, että hän tänne löytäisi! Mutta minä
tahdon elää rauhassa, sanon minä! -- Tyydyn siihen, mitä minulla on. --
Enkä turhia huolia hanki, -- ja kummituksia en huoli nähdä. -- Eikä
minun, totta vie, tarvitsekaan!
(Menee taloon.)
TORKKOLA. Mennään pois täältä! Pian! Minua niin koskee, pahasti koskee,
täältä. (Pitelee sydäntään). Kivi on vierinyt rinnaltani, se on totinen
tosi, -- mutta vielä suurempi sijalle vieritettiin!
(Menee. Ukkospilvien pimentämä näyttämö on nyt kirkkaasti
kuun valaisema.)
NYKÄNEN (Yksin). Odotahan, lanko! Tulen heti! -- -- Ajatteleppas, että
heillä oli lapsi -- ajatteleppas. Ja minulla kun ei ole ollut siitä
aavistustakaan. Kunpa vaan tietäisin, vieläkö se penikka elää, vai onko
jo kuollut? Senhän toki ämmä tiennee. Kyllä minä sen häneltä puserran,
-- -- minun täytyy saada siitä selvä.
(Menee taloon.)
(Jussi, Niku ja vaari tulevat hitaasti portista,
toinen toisensa jälestä.)
JUSSI (Ruikuttaen). Nyt me olemme taas kotona.
NIKU. Niin, nyt sai isä tahtonsa perille.
VAARI. Niin, niin, -- odottakaapas, kunhan muori saa teidät kynsiinsä!
(Katselee taivasta). Nähkääs, eipä siitä rajuilmasta mitään tullutkaan.
(Sisältä kuuluu Leenan ja Malakiaan kiivasta keskustelua.)
NIKU. Pian saamme paljoa pahemman.
LEENA (Huoneessa). Kyllä sinä sen tietää saat! Odotappas
senkin -- -- --
JUSSI. Varokaa itseänne, isä! -- Äiti kai antaa selkään jollekin tuolla
sisällä!
NYKÄNEN (Lentää ovesta ulos, jälestä suuri luuta).
VAARI. Ottakaa kiinni! Hutkikaa! Suimikaa olkanne takaa!
(Lyövät häntä.)
NYKÄNEN. Älkäähän, hyvät ihmiset. (Ottaa taskustaan rahtisetelin).
Näettekös tätä punaista paperia?
KAIKKI. Näemme!
NYKÄNEN. Osaatteko lukea?
KAIKKI. Emme!
NYKÄNEN. Jumalalle kiitos siitä! -- Katsokaahan tätä sinettiä.
Näettekös -- -- se on niin kuin olla pitää. Ei se olekkaan mikään
tavallinen rahtiseteli tämä; eipä niinkään! Se on kapitulin
kieltokirje. Siinä sanotaan, että minulle ei kukaan saa antaa selkään!
Ettäs sen nyt tiedätte!
(Poistuu mahtavasti. Muut jäävät töllistelemään.)
Esirippu lankee.