(Sävel: Tääll yksinäni laulelen.)
Ma laulan ja olen iloinen,
Jo vaikka vanhaks' saan.
Jos hautaani käyn tanssien,
Se ketä koskiskaan?
(Toiset kertaavat kaksi viimeistä säettä, Aapeli mukana.)
TAAVETTI. Kies avita! Kuulkaapas isäntää, kun jälleen laulaa! Olisipa
tässä nyt ainetta, millä tehdä punssit, niin kilauttaisinpa ilosta
kanssanne isäntä!
TORKKOLA. Kyllähän sitä ainetta. Käyppäs Tilta hakemaan. Mutta eihän
sinulla ole kuppiakaan?
LIISA. Me juomme samasta kupista.
TAAVETTI (Iloisesti). Sen teemmekin, Liisa, me kaksi, me juomme samasta
kupista!
(Ottaa kupin häneltä. Tilta tuo viinapullon, jota Nykänen
hartaasti katselee.)
TORKKOLA. No vie sun, Taavetti! Hänenkö takiaan sinä tässä viime
aikoina olet alakärsänä käynyt?
TAAVETTI (Kaataa isännän kuppiin ja omaansa). Saattaapa niin ollakin!
(Kilistelevät.)
LIISA (Laulaa edelleen).
Ah, eihän luojaa loukkaa se,
Ett' iloitsen ma näin.
Ja käskyjään en rikkone,
Jos mull' on ystäväin?
TORKKOLA (Lyö Nykästä selkään). Hörise mukana, senkin vanha hörriäinen!
(Kaikki kertaavat säkeet)
LIISA (Laulaa).
Ei kenkään voine luopua,
Omasta luonnostaan.
Jos tanssin haudan partaalla,
Se kelle kuuluukaan!
(Kaikki yhtyvät.)
NYKÄNEN (Asettaa päättäväisesti kuppinsa pöydälle). Ja semmoista sinä
laulat, lanko. Sitä et voi! Vai voitko kenties? Laula sitte, jos
puhtaalla omallatunnolla voit väittää, ettet ikinä ole ollut
kenellekään haitaksi! Voitkohan ehkä? Mitä?
TORKKOLA (Joka laulaissaan on noussut jo ensivärssyn aikana, vaipuu
takaisin penkille. Synkästi). En -- kyllä minä en saa sitä laulua
laulaa. --
NYKÄNEN (hiljaa ja hurskaasti). Ettäs sen tietäisit: et sinä sillä
tavalla syntisen ihmisraukan sielua vapahda, joka sinun tähtesi
helvetin tulessa kituu. Etkä sillä matoakaan kuoleta! Vai luuletko,
ettei se muka jälleen henkiin virkoo, vaikka sitä viinalla nukutat?
Kyllä se siitä virkoo, ole varma siitä -- vieläpä julmasti sittenkin!
LIISA (Ihmeissään heidän luokseen). Mikä ihme teitä vaivaa, isäntä?
TORKKOLA. Ei mikään -- ei mitään mainittavaa, tyttöseni. Ja kiitos
muuten hyvästä tahdostasi. Mutta, näetkös, se nyt on sillä tavalla,
että sinä ja minä emme voi yhtä köyttä vetää. Sinä kyllä voinet
sovittaa ja mukautua, sen kyllä uskon. Mutta semmoinen ei käy minulle.
Sillä sisimmässä sisässäni istuu ankara ja vanhurskas herra, joka
kaiken ilon karkoittaa, -- eikä ainoastaan minulta, vaan jopa koko
talostakin. Eikä siinä mitään muutosta tule minun elämäni aikana, niin
että kyllä minun täytyy sanojasi todella noudattaa ja lähettää sinut
pois taas. Ja kaikkein parasta on, että lähdet heti. Taavetti hän voi
kappaleen matkaa sinua seurata, kun on työnsä päättänyt, ettei sinun
tule ikävä.
LIISA. Täytyykö minun mennä tieheni juuri nyt, kun te aloitte taas
iloiseksi tulla? Ja jättää teidät tuon kitupiikin kynsiin?!
TORKKOLA (Huokaa). Niin. Kyllä tässä ei mikään muukaan edessäni ole.
LIISA. Mutta miksi sitten, herran nimessä?
TORKKOLA. Tiedätkös tyttöseni, sinä olet kyllä otollinen sille, jonka
sydäntä ei ole mikään painostamassa. Mutta sille, jolla semmoista on,
sille kyllä tuo tuossa (näyttää Nykästä) on mies paikallaan. Puoli
vuotta sitte herra minulle ensimmäisen varoituksen antoi. Niin terve
kuin olin ja aina olen ollut, niin enkös sittenkin saanut halvausta. Ja
kun sitte siinä viruin enkä ymmärtänyt, miksi minulle näin kurjasti
piti käydä, silloin lankomieheni sen tiesi minulle selittää. Kiireimmän
vilkkaa hän silloin tuli luokseni ja sanoi: "lanko, mitäs minä aina
olen sanonut sinulle? Sinä haudot salaista syntiä, jota et vielä ole
katunut. Liian kevyesti olet erhetyksesi ottanut ja antanut madon
halvautua sieluusi, ja huomaamattasi olet siten elämäsi ja sielusi
turmellut. Heräjä sinä, milloin vielä aika on. Parempi myöhäinen
katumus kuin ei mikään katumus!" Ja oikeassa hän oli! Erään vanhan
jutun olin liian kevyesti ottanut. Oikeassa hän oli vallan, -- niin
oikeassa!
LIISA. Olisitte mieluummin antanut sen vanhan jutun olla oloillaan.
Viisaampaa se olisi ollut, kuin antaa tuon kitupiikin omantunnon matoa
itseenne tyrkyttää.
TORKKOLA. Ole sinä laskematta leikkiä vakavista asioista, tyttöseni. Et
tiedä mistä on kysymys. Mutta saat tietää. Saat oppia tuntemaan minut
kaikessa synnillisyydessäni, niinkuin olet minun tuskanikin nähnyt. --
Saat tuon vanhan jutun eväiksi matkallesi, niin on jotain
tuumittavaksesi, joka voi olla sekä sinulle että muille opiksi ja
hyödyksi. Siitä on kai nyt suunnilleen viisikolmatta vuotta, eukkoni
vielä eläessä, kun otimme erään tytön palvelukseemme, pieni ja pyörehkö
hän oli, ja ylpeä hän oli myös. Sillä hän ei vähääkään nuorista pojista
piitannut -- minuun hän silmänsä iski. Ja minun asiani olivat sillä
viisiä, että eukkoni oli myötäänsä sairas ja huono ja minä olin
silloin, kuten ainakin reipas mies, -- ja silloin sattui niin, että
minä jäin kahden kesken tytön kanssa ja niin sitten kävi, kuten
semmoisissa tapauksissa ainakin. Ja liekö sitten eukkoni huomannut
tytön tilan vai mitä, mutta hän se sai hänet lähtemään palveluksestani.
Enkä minä ollut sitä juuri vastaankaan.
LIISA (Silittelee esiliinaansa). Siinä te tosin olette oikeassa,
isäntä, että ette vallan oikein tehneet siinä, minkä kerroitte. Vaan ei
kai se yksin teidän syynne ollut kun teitä siinä kaksi oli mukana!
TORKKOLA. Niin, semmoisessa pelissähän sitä tavallisesti ollaan
kaksittain. Mutta minun asiani olisi ollut olla viisaampi kuin hän. Ja
kun hän sitte joutui pois, oli hän kuin tuuleen haihtunut. Eikä
yksikään koko paikkakunnalla nähnyt hänestä edes savuakaan. Mitenhän
hänen on mahtanut käydä? Sano se minulle! Mieltäni niin pahasti
painostaa, että hänet syntiin viekottelin, ja sitte päästin hänet
menemään, yhä pitemmälle, synnin polkua -- ken tiennee kuinka pitkälle,
-- ehkäpä aina alimpaan helvettiinkin. -- --
TAAVETTI. Ja siinäkö kaikki? Senkö takia te maasta ja mannustanne
luovutte ja jätätte kaiken omaisuutenne vieraisiin käsiin, saadaksenne
aikaa katumaan ja parannusta tekemään?
TORKKOLA. Niin, niin se on.
TAAVETTI. Niinkö te sitte arvelette, isäntä, siitä paranevanne, että
nyt vielä suuremman tyhmyyden teette, kuin minkä jo teitte.
TORKKOLA. Sitä sinä olet liian tyhmä ymmärtämään. Ja ole iloinen, ettei
sinun tarvitse oppia ymmärtämään sitä, niinkuin minun!
NYKÄNEN. Siinä oli tosi ja kristillinen oppi, Taavetti! Paina se
mieleesi vain! Ja opi katselemaan elämää semmoisena, kuin olisi se
yrttitarha täynnänsä hedelmäpuita ja pensaita, joista herra on
kieltänyt sinua syömästä.
LIISA. Olkaa te siinä tekemättä herrasta linnunpelätintä. Itseppä hän
on luonut kirsimarjat niin punaisiksi ja kauniiksi. Ja se, joka niitä
liiaksi maistelee, pitäköön itse huolta siitä, että saa vatsansa
kuntoon jälleen.
NYKÄNEN. Järjettömiä siinä haastelet. Sillä siitä ei ole koskaan ollut
kysymystäkään, etteikö herra soisi meidän kylliksemme syödä. Vaan siitä
ainoastaan, että me emme saa antaa rienaajan houkutella itseämme
ylensyömiseen. Sillä ylellisyys tuottaa kärsimyksiä ja se koiruohotee,
jonka me sitte saamme helvetissä juoda, parantuaksemme siitä taudista,
se ei hyvälle maistu. Herran kirsikkapuun alle virittää rienaaja
lankansa. Ja jos lankoni nyt haluaa päästä pirun pauloista ja katua ja
parannusta tehdä, niin tekee hän siinä vallan oikein, että hän ratkoo
poikki jok'ikisen uuden silmukan, jonka tuo peikko on verkkoonsa
parsinut.
TORKKOLA. Nähkääs -- nähkääs -- niinikään sitä on haastettava. Se se
totta vie asiansa taitaa.
TAAVETTI. Kyllä, herra paratkoon.
TORKKOLA. Ja riittäköön nyt tätä lörpötystä siitä asiasta. Ennen kuin
lähdet, Liisa, niin käyhän nyt visusti katselemassa taloani. Ja tee se
ilman kateutta, se ei sinua vahingoita. Päinvastoin. Monesta
houkutuksesta säästyt, jos pääset saamasta sitä, mitä äitisi ajatteli.
Ja tervehdä häntä, kun kotiin tulet, ja sano hänelle niinkuin tosi on,
että liian myöhään tulit tänne! Sillä huomenna lähden minä kaupunkiin,
jos ilma seestyy ja katkon poikki jok'ikisen langan, jonka paholainen
on kokoon parsinut, ja luovutan talon Malakiakselle. Hän kyllä paremmin
kuin minä, varoo siihen syntiin lankeemasta, jonka rikkaus mukanansa
tuo. Jos haluttaa, niin käyhän taas katsomassa, kun olen syytingillä
lankoni luona. Olen silloin kyllä iloisemmalla tuulella.
NYKÄNEN (Pudistaa hänen kättään). No siitä voit olla varma. Silloin ei
haittaa, jos häntä tervehtimään tulet.
LIISA. Hyvästi sitten, isäntä!
TORKKOLA. Herran haltuun, lapseni. Muista käydä tervehtimässä.
LIISA (Tulee hänen luokseen). Kyllä, kyllä minä toki muistankin. En
tiedä miksi, -- -- mutta minä niin teitä säälin. -- Minusta näet tuntuu
aivan kuin olisi murhe teihin tyrkytetty. Ja sehän ei hyödytä jumalaa
eikä ihmisiä. -- Niin, mieluummin jäisin luoksenne, ja puhuisin
kanssanne, -- oikein kauniisti -- -- ja kauvan, lohduttaakseni teitä.
-- Enkä kuitenkaan tiedä, mitä teille tahtoisin sanoa. Herra siunatkoon
teitä, isäntä!
(Juoksee pois.)
TAAVETTI. Ja hänet päästätte te menemään? (Aapelin kohottaessa
olkaansa) Isäntä, isäntä -- -- hänet teidän täytyy pidättää! --
Kutsukaa hänet takaisin taas! Tehkää se, isäntä!
TORKKOLA (Nauraen). Sekös olisi sinulle mieleen, vekkuli!
TAAVETTI (Kääntää hänelle selkänsä ja seuraa Liisaa. Mennessään).
Tehkää sitten, kuten tahdotte. Mutta jos tuon kitupiikin tämän talon
herraksi toimitatte, niin silloin minä lähden tieheni. Sillä tuota en
isännäkseni huoli, -- en, hitto minut vieköön, jos huolinkaan!
(Menee Liisan kanssa taloon.)
NYKÄNEN. Enkös sitä sanonut -- Aapeli! Enkös sitä sanonut! Niin pian
kuin huomaavat, että tässä talossa on jotain otettavaa, niin loikkivat
tänne kuin ahmivat sudet, yksi toisensa perästä, joita et ikinä ole
huolinut katsoakaan ennen vanhaan.
TORKKOLA. Kukin parastaan etsii tässä maailmassa! Tulevat ja nuuskivat,
ja jolleivat mitään saa, niin menevät matkoihinsa taas! Vaan eipä minua
nenästä vedetä. Ja sama kai se sinulle on!
NYKÄNEN. Niin, kun sinä sillä tavalla ajattelet, niin yhdentekeväähän
se silloin minulle on. Vaikka sanoihan se sisar-vainaani, jonka kanssa
sinä olit naimisissa, -- -- niin miten se sanoikaan, -- niin, näin
ikään se sanoi; "Malakias", sanoi, "huolehdi miehestäni ja pidä häntä
silmällä ja auta häntä sitte oikealle tielle, jotta hän taivaaseen
pääsisi! Et sinä sitä suotta tee, se on varma. Sillä niin paljon pahaa
kuin hän minulle on tehnyt, ja niin törkesti kuin hän on rikkonut omaa
lihallista vaimoaan vastaan, niin eipä olisi liiaksi, jos hän antaisi
sinun ja omaistesi periä kaiken omaisuutensa."
TORKKOLA (Joka on istunut pää käsien varassa, katsoo ylös). Hänkö on
sinulle noin sanonut!? -- Hän, joka ei sietänyt sinua nähdäkään. Mitä
sinä tuota nyt esille vedät, kun kuitenkin jo olet määrän päässä? Varo
itseäsi, jos yllätän sinut valheita laskettelemassa! Katua saisit --
niin totta vie saisitkin.
NYKÄNEN. Varjelkoon, miten kiivastut!
TORKKOLA (Kiivaasti). Hän ei ole ikinä niitä sanoja sinulle sanonut.
NYKÄNEN. Oon, onpa niinkin. Mutta sinä olet sairas ja huono, --
älkäämme siis riidelkö -- se ei ole hyvä sinulle -- -- --
TEEMU (Rahtimies, leveähköt, punakat kasvot, viekas katse,
leveälierinen hattu päässä, yllä sininen pusero, pitkävartiset saappaat
jalassa, tulee veräjästä). He-hei! -- Terve teille! Hyvä että sinut
tapasin, Malakias. Eukkosi sanoi, että kyllä sinä täällä oleilet! Eihän
minulla tietystikään paljon aikaa ole, hevoseni ovat kärsimättömät, --
ne ovat kuin minäkin -- eivät tahdo alallaan seistä.
NYKÄNEN. Mikä hätänä?
TEEMU. Ensiksikin, sinulla on tynnyrillinen etikkata kaupungissa
odottamassa. Toimitusmies sanoi, että haettaisit sen niin pian kuin
mahdollista. Ja rahtikirjan hän lähetti minun mukanani. -- Tässä sen
saat!
NYKÄNEN. Miks'et tynnyriäkin mukaasi ottanut?
TEEMU. Se kun ei vielä ollut maksettu.
NYKÄNEN. Vieläkö mitä on asiaa?
TEEMU. Niin, mielestäni nyt olisin voinut ansaita tuon ryypyn, josta
niin kauvan on puhe ollut!
NYKÄNEN. Eipä tuo etikkatynnyri ole sen veroinen!
TEEMU. Kukas siitä pakisee? Onko muistisi käynyt niin huonoksi
viimeaikoina? Niinkö oli, että vaan etikasta sinulle selvän ottaisin?
Mitä?
NYKÄNEN (Ponnahtaa pystyyn). Älä siinä suutasi piekse! -- Lähde
kanssani kotiin ja kerro siellä, mitä tiedät.
TEEMU. Enkä lähde laputtamaan sen takia vain. Sen asian me voimme
selvittää yhtä hyvin täälläkin. Lankosihan tässä vain on kuulemassa.
NYKÄNEN (Kärsimättömästi). Sinun pitää lähteä minun kanssani kotiin,
sanon minä. Ja heti paikalla sittenkin!
TEEMU (Levittelee silmiään). Pitääkö minun?! Hä?!
NYKÄNEN. Pitää, sillä muuten tipahtaa ryyppy sivu suun.
TEEMU. Kas perhanaa! Niinkös se on! Luulet kai olevasi helkkarinmoinen
mies, vai! Vaan älä sinä yritäkkään minun kanssani! Ei, se ei käy
kontoon ikinä! En ole viinasi vaivainen, ettäs sen tiedät. Kaada
kurkkuusi itse, jos haluttaa! Ja kun toiste tahdot tietoja Torkkolan
isännästä, niin hanki itse! Ettäs sen tiedät! (Aapelille). Onko
mokomampaa kitupiikkiä nähty! Tuosta viinatilkasta, jota hän ei koskaan
raatsi hellittää, hän jo lähes puoli vuotta on juoksuttanut minua
läkähtyäkseni, jotta hankkisin tietoja siitä Myllärin Leenasta, joka
ennen vanhaan tässä talossa palveli, mutta sitte tiehensä karkasi.
TORKKOLA (Ponnahtaa pystyyn). Myllärin Leenasta?! Mitä herran nimessä
sanotkaan, Teemu?
TEEMU. Tuo tuossa oli kuin hullu, saadakseen tietää, oliko hän oikein
kuollut, vai vieläkö eli. Ja sen asian takia on hän minua juoksuttanut,
niin kuin ei minulla muka muuta tekemistä olisikaan, ja kun sitte tosi
tulee, niin kieltää minulta tuon viinaryypyn, jonka minä, hitto
soikoon, olen ansainnut ainakin kymmenen kertaa.
TORKKOLA (Kiihkoissaan). Mitä sinä mies sanotkaan?
TEEMU. Minä sanon, että minä olen rehellisesti ansainnut tuon viinan.
Ja niin se on.
NYKÄNEN (Huutaa). Sitä et ikinä saa!
TEEMU (Huutaa vielä kovemmin). Pidä hyvänäsi, sanon minä, että köyhän
saatanan petit! Ja vielä uskovaiseksi itseäsi nimität, sinä! Pirun oma
sinä olet.
TORKKOLA. Älä hänestä huoli, Teemu. Mitä sinä puhuit Leenasta.
TEEMU. Minä hänestä selvän otin, minä!
TORKKOLA (Huudahtaa). Hän elää?!
TEEMU (Huutaa vielä kovemmin). Niin, piru vie, elääkin! Vai niin --
sinäkös se olitkin! Minä luulin, että Malakias se minulle taas kiljui!
TORKKOLA. Älä valhettele minulle! Älä herran tähden valehtele! Oletko
varma siitä, että olet oikein nähnyt?
TEEMU. Varmaan minä olen. Olen sekä nähnyt hänet, että puhellut hänen
kanssaan!
TORKKOLA. Se ei ole mahdollista! Kun tuomarit ovat perään kuuluttaneet
häntä tuon tuostakin!
TEEMU. Tuomarit niin! Eikähän se muuten mikään ihme ollut, ettei
huolinut periä niin velallista taloa.
TORKKOLA. Missä hänet tapasit?
TEEMU. Mitä lie ollut kolmen tunnin matkan päässä täältä, heti
yläkulmalle päästyä. Siellä hänellä on talonsa Autioitten kallioiden
luona, tiedättehän!
TORKKOLA. Silloin minä lähden sinne, heti paikalla. Semmoisen matkan
ajaminen ei henkeä vie. Mutta minä tahdon nähdä hänet omin silmin, ja
ottaa selvän, miten hänen on ja missä kurjuudessa hän nyt elää. (Menee
ovelle). Tilta, tule tänne -- joutuun -- kuuletko sinä! -- (Lähestyy
Teemua, liivintaskuaan kopeloiden). Et tule tätä ilman edestä
tehneeksi, Teemu. Hyvän työn teit vallan. Ja kiitos siitä!
(Antaa hänelle rahaa.)
TEEMU. Mitäs nyt tuossa -- jopahan kannatti puhua! (Pistää rahat
taskuunsa). Kiitos vaan!
TILTA (Ovella). Kutsuitteko minua, isäntä?
TORKKOLA. Niin, joudu ja käske Mikon valjastaa, -- hän paraiten tuntee
tiet sillä yläkulmalla. Me lähdemme siinä siunaamassa.
TILTA. Mutta, isäntä, vallanko te olette järjiltänne!
TORKKOLA. Ei auta, vaikka mitä sanoisit, sinne minun täytyy lähteä,
muuten en saa rauhan hetkeäkään enään. Sano Taavetille, että olen
pahoillani hänen tähtensä. Mutta hän jääköön kotiin taloa vartioimaan
-- antakoon tyttönsä mennä yksin. Minulla ei ole aikaa menetettävänä
sen takia. Joudu nyt ja tuo palttooni ja hattuni. Lammasnahkaturkkini
voit panna vankkureihin, sillä kyllä yöksi kylmä tulee!