TORKKOLA. Älä jaarittele. Tee kuin käskin.
(Tilta menee.)
TORKKOLA (Menee ottamaan tyynyn penkiltä).
NYKÄNEN (Hyökkää sitä ottamaan). Minä kannan!
TORKKOLA (Tempaa tyynyn). Anna olla!
NYKÄNEN (Ei hellitä). Mutta lanko!
TORKKOLA. Sinä et enään koske minun omaani! Ettäs sen tiedät!
NYKÄNEN (Hellittää). Mutta, rakas lanko!
TORKKOLA. Rakas lanko, niinhän! Eikös hän eläkin, häh!? Eikös eläkin,
vai? Onko helvetti kolmen penikulman päässä täältä, Autioitten
kallioitten luona, hä? Valhettelija!
(Menee ovea kohti huitoen tyynyllä aina kun Nykänen
yrittää tulla lähelle.)
NYKÄNEN (Seuraa ovelle saakka). Rakas Aapeli.
(Tarttuu hänen takkinsa liepeeseen.)
TORKKOLA (Hirmustuneena.) Valhettelija!
(Heittää tyynyn hänen päälleen, riistäytyy irti ja menee sisään.)
TEEMU. Jumaliste, jopa tuli kyytiä ukkoon! -- Älä ole sinä milläsikään!
Lähde matkaan, niin tarjoon sinulle ryypyn. (Näyttää saamansa rahat).
Ja toisenmoista paloviinaa annetaankin, kuin mitä sinä tarjosit.
NYKÄNEN. Selkääsi pitäisi sinun saada!
TEEMU. Niinkö luulet. Hyvää yötä sitten! Nuku makeasti. --
päänalunenhan sinulla jo on!
NYKÄNEN. Piru itse sinut varmaan päälleni lennätti!
TEEMU. Piruko lie? Eukkosihan sen teki!
(Menee.)
NYKÄNEN. Senkin perhanan ämmä retale, ettei ollut sen vertaa älyä
päässään, että olisi pidättänyt tuon juopporatin kotona! Olisihan hän
itsekin tänne jaksanut. Mutta mittasi sinä saat. -- Tässä minä olen
kulkenut ja huhtonut lähes puoli vuotta ja kiittänyt luojaani
jokaisesta päähäni pälkähtäneestä juonesta, jolla voisin tämän syntisen
omaatuntoa herättää! Ja hukkaan on kaikki mennyt, kaikki tyyni, vain
siksi, että akkaväki on niin perhanan tyhmä. Vaan minäpä en antaudu --
en piru vie hellitäkään! Minäkin ajan mukana sinne, tahtokoon eli ei!
-- Kätkeydyn hänen turkkinsa alle -- sen minä teenkin.
(Aikoo hiipiä taloon, kuulee sieltä puhetta, kääntyy ja
livistää pois nurkan taa.)
TAAVETTI ja LIISA (Tulevat ovesta).
TAAVETTI. Sinä siis lähdet, Liisa?
LIISA. Tietty se. Parasta on, että menen kiireimmän kautta, kun
sinäkään et nyt saattamaan pääse, niin ennätän kotiin ennenkuin liiaksi
pimenee. Luulenpa, että äidiltä lentää silmät pystyyn kuullessaan,
miten perinnön on käynyt! Kyllä hän minut pellolle ajaa, kun saa vihiä
siitä, minkä moisen aarteen minä sain.
TAAVETTI. Kunpa hän sen tekisikin, Liisa! Silloin sinä tulet minun
luokseni!
LIISA. Niin tulenkin. Vaan mihinkä sinä nyt ryhdyt? Etkö tahdo jäädä
tänne kauvemmaksi?
TAAVETTI. Piru tänne jääköön, kun ukkovaari antaa lankonsa tuolla
tavoin itseään hanssata. Näetkös, miten hyvä oli, että me kaksi
yhdyttiin ja taas sovittiin. Jos olisi ollut asiat niinkuin ennen,
olisin antanut palttua kaikelle ja livistänyt tieheni heti paikalla.
Mutta nyt, kun minulla on sinustakin huoli pidettävä, nyt kyllä varon,
että ensin saan hyvän palveluspaikan.
LIISA. Tee se. Vaan älä niin äkkipikaa, että ukkovaaria pahoittaisit.
Sillä hän pitää sinusta ja sinä hänestä.
TAAVETTI. No, niinhän se on.
LIISA. Minun käy häntä niin sääli. Minä niin mielelläni auttaisin ja
lohduttaisin häntä. Vaan hänpä ei anna siunaaman rauhaa siihen. Kyllä
minä hänet tolalle saisin. Etkös luulekin!
TAAVETTI. Rakas kultaseni, sinäpä se juuri ihmisen iloiseksi saatkin!
LIISA. Herra olkoon kanssasi nyt, Taavetti!
TAAVETTI. Herra olkoon kanssasi, tyttöseni! Mielessäni sinut pidän yöt
sekä päivät!
LIISA. Niin -- päivisin teen minäkin samoin. Sen lupaan. Mutta yöt
aijon nukkua.
TAAVETTI (Naurahtaa). Tee mitä tahdot, kunhan olet minun! Käy niin
raskaaksi ajatellessa, että sinä olet niin kaukana minusta. -- Joka
päivä ja joka minuutti tahtoisin tietää, miten sinä jaksat ja mitä sinä
teet, ja lähettää sinulle terveisiä vähintäin kymmenentuhatta kertaa
päivässä, -- jos vaan maailmassa löytyisi joku, jonka kanssa lähettää
sinulle niitä.