TAAVETTI. Siltä se kyllä on näyttänyt, jumala paratkoon!
LIISA (Nykäselle). Tekös perinnön otattekin?
NYKÄNEN. Enkä, enhän minä sitä tarkoittanut, ymmärtänet! Tarkoitan
vaan, että kyllä minä varon lankoani, ettei hän omaisuuksiaan
kauniiseen sanaan vaihda.
TAAVETTI. Kuinka monta "kaunista sanaa" olettekaan itse sen asian
hyväksi suustanne laukaisseet Nykänen?
LIISA. Kah, tekös se Nykänen olette? Hyvänen aika, teitä kai äitini
sitte tarkoitti, kun sanoi minulle: "ei se helppoa ole" sanoi. "Sillä
se vanha kitupiikki Nykänen, hänen lankonsa, on tainnut viime aikoina
roikkua siellä aamusta iltaan."
NYKÄNEN. Mahtaa olla pahanilkinen eukko tuo sinun äitisi!
LIISA. Eipä juuri voi sanoa! Vaikka en ymmärrä, miksi hän minut tänne
lähetti. Ehkä siksi, että minä mennessäni viekoittelisin teidät mukaani
täältä. Hän kai arveli niinikään, ettei isäntä silti ikäviinsä kuolisi.
TORKKOLA (Naurahtaa). Nytkös sait ottelemista!
NYKÄNEN. Ja sille sinä naurat?
TAAVETTI. Itkeäkö hänen ehkä pitäisi. Kun jo lehmäkin nauraisi, jos
nähdä saisi, kuinka vihreä olet naamaltasi juuri nyt.
NYKÄNEN. Oletkos sinä nähnyt lehmän nauravan, vai?
TAAVETTI. En, vaan eipä kestä kauvan, kun jo näen härän nauravan! Ja
hyvin suuren sittenkin!
TORKKOLA. Siinäkös sait saparoosi, Malakias.
TAAVETTI. Katsoppas isäntää, kun taas nauraa! Hyvänen aika, kuinka
iloiseksi tulin.
TORKKOLA. Olipakin syytä iloiseksi tulla. Niin kehno kun minä olen, --
niin vanha -- ja niin vaivainen!
LIISA. On niitä huonompiakin nähty. Eikä siinä iässäkään mitään vaaraa
ole! Siellä meidän kylässä on muuan ukkorähjä, jolla on hyvinkin
kahdeksankymmentä ajastaikaa niskoillaan, mutta sittenkin laulaa, jotta
nurkissa kaikaa: