NYKÄNEN. Noin ikään. Loikoile nyt siinä ja nauti. Ja -- mitäs minun
pitikään sanomani? Niin -- odotahan -- sitähän se oli! Se Matleena,
näet, hän sanoi, että jos sinua haluttaa jaloitella hetkisen, niin ei
se sinua lainkaan vahingoittaisi, jos sen tekisitkin.
TORKKOLA. Matleena on nauta! -- Eikös hän käskenyt minua tanssimaankin,
ellen voisi hillitä itseäni?
NYKÄNEN. Niin, eipä taitaisi sekään haitata, jos pari kierrosta
pyöräyttelisit, kun henki päälle tulee! Tee se! Minä tarkoitan: jos
niin on, että katumus niiksi saattaa, niinkuin se kuningas Taavetinkin
sai jumalan kunniaksi tanssimaan. Miks'et silloin sinä voisi tanssia
jumalan kunniaksi, Aapeli, sinä myöskin?
Sitäpaitsi sanoi Matleena että se ei suinkaan haittaisi sinua, jos
tästä vääntäytyisimme kaupunkiin. Ja sitä samaa minäkin. Ei muuta kun
järjestyksen vuoksi! Sen vuoksi vaan! Ja samaa sinäkin muistaakseni
arvelit.
TORKKOLA. Sinullakos nyt on hiton hoppu sille matkalle!
NYKÄNEN. Minullako? Loruja! Mikäs kiire minulla olisi? Itsehän sinä
tahdoit.
TORKKOLA. Vai niin! Tahdoinko? No, kyllä siitä hyvä tulee!
NYKÄNEN. Älä luulekkaan, että minä vähääkään ajattelisin omaa itseäni.
Minä vaan ajattelin sitä Leena raukkaa tuolla helvetissä, jolla
varmasti on nyt parempi ollakseen meidän rukoustemme tautta. Näetkös,
piru ikään kuin pitää häntä kytkettynä pitkissä, hyvin pitkissä
kahleissa -- justiinsa niin kuin koulupoika kulettelee kovakuoriaista
pitkästä langasta. Ymmärrätkö mitä minä meinaan? Ja saipas piru
hellittää hieman kahleita, kun me ensi kertaa häntä ahdistimme -- niin
paljon suunnilleen, kuin tämä lehtimaja tässä on korkea! Ja kun me
toistamiseen häntä könistelemme, niin hän taaskin hiukan höllentää, sen
verran kuin tuo puu tuossa on korkea, suunnilleen. Ja jos oikein
voimasi kokoot ja isket häntä olkasi takaa ja survaiset kaiken
ajallisen omaisuutesi järveen -- kuvannollisesti, ymmärräthän, -- niin
saatpas nähdä, että kahleet katkeavat ja sielu raukka vapautuu ja
lentää iloisena isän jumalan luo taivaaseen. Ja sieltä ei itse pirukaan
häntä enää keksi! -- Sitähän minä vaan tarkoitin, lanko, sitä! En muuta
mitään.
TORKKOLA. Niin, arvaanhan minä sen.
NYKÄNEN. Ja silloin ei madolla, joka sinua niin kauvan on kiusannut ja
vaivannut, ole enää mitään jälellä kalvettavaa. Ja silloin se kuolee
nälkään, se kirottu rakkari. Ja silloin te olette vaikeasta synnistänne
vapahdetut, sekä Leena että sinä. Se on vissi se.
TORKKOLA. Kunpa vaan niin onnellisesti olisi.
NYKÄNEN. No, siitä hitto vie voit olla varma! (Katsoo hajamielisenä
taivaaseen, puhuu koneellisesti edelleen). -- Silloin mato taivaaseen
livahtaa ja Leena kuolemaan suistuu -- -- --
TORKKOLA. Sillä laillako se nyt on? Äsken se oli päinvastoin.
NYKÄNEN. Kas nyt mokomaa! Tuuleen tuossa taisin höpistä.
TORKKOLA. No, sen minä takaan. Mitäs sinä siinä niin perhanasti
töllistelet?
NYKÄNEN. Minä vain tarkastelen, kummoisen ilman huomiseksi
saamme. Tarkoitan -- jos että niinkuin uskaltaisi yrittää sitä
kaupunginmatkaa -- -- --
(Taavetti ja Liisa tulevat veräjästä.)
TAAVETTI. Siinä hän nyt on! Tuo tuossa, tyyny selässä, se on isäntä.
TORKKOLA. "Tuo tuossa, tyyny selässä"! Ikäänkuin olisin semmoisena
luotu! -- (Äreästi). Mitä sinä tahdot?
TAAVETTI. Meille on tullut vieraita, isäntä. Tämä tyttö tässä on tullut
tänne tervehtimään.
TORKKOLA. Vai on hän tullut? Tulehan tänne, tyttöseni. Mikä sinun
nimesi on? Mistä tulet? Mitä täältä tahdot?
LIISA. Kies avita, kuka yhdellä kertaa voi niin paljon vastata! Tehän
ahdistatte, niin kuin ette olisikaan niin ikäloppu, kuin miltä
näytätte. Hiljakseen vaan, tiedän mä! Pisara kerrallaan!
TORKKOLA. Pisara kerrallaan! Sittehän sitä täytynee ensin kurkkua
kastella. Mene Tiltan luo, Taavetti, ja nuuski sen piiloista. Kai
sieltä kahvitilkka löytyy ja nisusia.
TAAVETTI (Menee taloon).
TORKKOLA. Istuhan, tyttöseni.
LIISA. Paljon kiitoksia!
(Istuu pöydän ääreen, vastapäätä häntä.)
TORKKOLA. Noin ikään. Nythän me voimme taas alottaa kuulustelua. Pykälä
pykälältä, aivan niinkuin sinä tahdot. Mikä siis on nimesi?
LIISA. Tuupaiskan Liisaksihan ne minua kutsuvat.
TORKKOLA. Vai Tuupaiskan Liisaksi! No vie sun, niinkö tekevät. Ja
mistäs sinä tulet?
LIISA. Salokylästä, tiedän mä.
TORKKOLA. Salokylältä? Vai niin. Yhtä kai pitänee. Siellä tosiaankin
oli muuan, jota Tuupaiskan muoriksi nimittivät, ellen väärin muista.
LIISA. Ette niinkään, oikein on. Minun äitini se on.
TORKKOLA. Niin, hänet minä hyvin muistan. Pieni ja herttainen tyllerö,
pyöreä ja pystynenäinen. Eikös hän kerran ollut täällä meillä eukkoni
eläessä? Jumala hänen sieluaan armahtakoon!
LIISA. Olipa niinkin. Sillä, totta puhuakseni, olemme me vähän niinkuin
sukua, te ja minä.
TORKKOLA. Niinkö tosiaankin! Sepäs kummallista! Millä tavalla sitten.
LIISA (Lukea lopottaa). Teidän vaimonne äidillä oli ensimäisissä
naimisissa poika. Ja hänen sisarenpoikansa nai äitini sisarentyttären,
ja --
TORKKOLA. Kuinkas se oli? -- (Kertaa). Eukollani oli velipuoli -- -- --
Ja entäs sitte, miten sanoit?
LIISA (Kuin edellä, hyvää kyytiä). Niin, hänellä oli velipuoli ja hänen
sisarenpoikansa nai äitini sisarentyttären, ja --
TORKKOLA. Mokomasta sukulaisuudestahan alkaa päätä vallan särkeä!
LIISA. Äh, siitäkös nyt kannattaa puhua! Sehän käy kuin katkismusta
lukien. Kunhan ulkoa oppii, niin kuin minä!
TORKKOLA. Vallan sinä olet suora tyttö, sinä!
LIISA. Olen, ei voi muuta sanoa.
(Tilta ja Taavetti tulevat sisältä.)
TILTA (Asettaa pöydälle kahvivehkeet ja leivoksia).
TORKKOLA. Kas niin, siinähän on kahvia.
TAAVETTI (Osoittaa Malakiasta). Pitääkös hänellekin antaa, vai?
TORKKOLA. Niin, piru vie pitääkin! Äläpäs siinä taas ala!
NYKÄNEN. Antaa olla, ellei minulle hyvästä sydämestä suoda, niin voin
minä olla ilmankin!
TORKKOLA (Kiivaasti Taavetille). Panetkos sen kupin paikalleen vai?
TAAVETTI (Asettaa kupin Malakiaan eteen).
TORKKOLA. Ryyppää pois, lanko. Tosin tämä on oikeastaan naisten juomaa.
Mutta hyvää sen pitäisi olla.
NYKÄNEN (Juo). No, sen takaan! Jos tämä on vain naisille meinattu, niin
tekisipä mieleni siinä tuokiossa muuttua naiseksi.
TAAVETTI. Sen ämmämäisemmäksi ette enää tulla voi, kuin mitä jo olette.