LIISA. Hyi toki, se on pahinta kaikesta! Siitä ei ole minulle. Silloin
pyörähdän takaisin heti paikalla!
TAAVETTI. Parasta olisikin, kun sen tekisit.
LIISA. Mutta rakas Taavetti, mitä sinulla on minua vastaan. Etkö
iloitse, kun taas tavattiin?
TAAVETTI. Taidanpa siitä varoa itseni. Ja sinun pitäisi, mielestäni,
hävetä tavatessasi minut.
LIISA. Minusta tuntuu kuin sinä häpeäisit minunkin puolestani.
TAAVETTI. Mitä minun tarvitsisi hävetä, jos saan luvan kysyä?
LIISA. Niin, sanoppas se. Mutta selitäppäs miksi minun, mielestäsi,
pitäisi hävetä?
TAAVETTI. Sen sinä itse tietänet.
LIISA. En, sitä en tiedä!
TAAVETTI. Vai sitä sinä et tiedä?! Oletko kokonaan unhottanut, mitä
konsteja sinä minulle teit, kun minä olin renkinä teidän kylässä?
LIISA. Kun sinä olit renkinä meidän kylässä?
TAAVETTI. Niin.
LIISA (Miettii). Kun sinä olit renkinä, sanoit, meidän kylässä?
TAAVETTI. Älähän siinä teeskentele! Kyllä sinä sen yhtä hyvin muistat,
kuin minäkin.
LIISA. Siitä on pitkä aika, kun sinä olit renkinä meidän kylässä. Sen
jälkeen sitä ihminen on kerinnyt unohtaa yhtä jos toistakin.
TAAVETTI. Se olisi kyllä sinun tapaistasi.
LIISA (Viattomasti). Mutta sanohan toki, mitä sinä oikeastaan tarkotat.
TAAVETTI. Niin, jos minä tahdon!
LIISA (Vilkuilee häneen). Kyllä sinä tahdot, kun oikeen kauniisti
pyydän.
TAAVETTI (Ivallisesti). Taidatpa olla hyvin varma!
LIISA. Mutta rakas Taavetti, kuinka voit olla niin tyly minua kohtaan,
joka en ikinä ole tehnyt sinulle pikkuistakaan pahaa?
TAAVETTI. Etkö muka ole?! Ilkiätkö kieltää? Etkö sinä muka juoksuttanut
minua hännässäsi kuin hupsua, sekä yöt että päivät, sen aikaa kuin olin
teidän kylässä.
LIISA (Vilkuilee häneen). No, kenpä sitä kieltäisi?
TAAVETTI. Se nyt vielä puuttuisikin.
LIISA. Mutta mikä siinä sitte niin kiukuttaa? Kaikella kunnialla ja
rehellisestihän me elettiin.
TAAVETTI. Niin, sehän se juuri suututtaakin.
LIISA. Mutta rakas Taavetti, kuinka se voi suututtaa sinua, että me
emme tehneet sitä, mikä väärin on?
TAAVETTI. Eihän se nyt niin paljon se ole, joka minua suututtaa. Sillä
niinhän olla pitääkin, että kunnialla on oltava. Ja vallan oikein sinä
siinä menettelit, että pidit puoliasi, sitä en yritäkään kieltää! Sillä
sellainen tyttö, joka ei sitä tee, sellainen tyttö ei kelpaa kunnon
pojalle. Mutta sinä piditkin minua narrinasi!
LIISA. Loruja! Olenko minä pitänyt sinua narrinani?
TAAVETTI. Etkö muka ole? Voitko sitä kieltää? Etkö enään muista, kuinka
sinä sanoit minulle, että olin hyvä kyllä sinulle? Ja kuinka minä
kysyin, missä voisimme yhtyä?
LIISA. Tottahan minä nyt sen muistan.
TAAVETTI. Ja sinä olit mielestäsi liian yksinäsi siellä nummella.
LIISA. No, niinhän minä olinkin.
TAAVETTI. Ja minä taas arvelin, että maantiellä liikkui liian paljon
ihmisiä, ja silloin sanoin minä, että voisimme tavata metsässä.
LIISA. No niin, ja sinähän menit metsään!
TAAVETTI. No tietysti minä menin. Mutta sinäpä et tullutkaan jälestä,
sinä annoit vaan minun maleksia siellä ja odottaa ja palella kuin
koira, aina kuun noususta hamaan sen laskuun. Niin sydämmetön sinä
olit.
LIISA. Ja minä kun säälin sinua niin sydämmeni pohjasta! Enkö minä
jälestäpäin pyytänyt sinua varomaan kylmettymistä? Enkö ehkä sanonut
sinulle että mieluummin kiipeisit sinne mäelle päivällisaikaan, jolloin
aurinko kuumimmillaan paahtoi?
TAAVETTI. Niin koira vie teitkin. Ja sinne minä kiipesinkin, ja kuuma
siellä oli kuin helvetissä. Vaan se, joka ei tullut sinnekään, se olit
sinä se!
LIISA. Etkä sinä sitä valittanut!
TAAVETTI. En, olisipahan puuttunutkin, että olisin antanut sinun
narrata itseäni vielä myllynpuroonkin, jäähdytelläkseni itseäni sen
kyydin jälkeen! Senkin vietävän letukka! (Polkee jalkaansa.) Mutta nyt
se onkin loppu!
(Kääntää hänelle selkänsä, -- katsoo sitte vastahakoisesti,
olkansa yli, häneen. -- Liisa purskahtaa nauruun; samoin Taavetti.)
LIISA. Mutta rakas Taavetti! Ellei rakkautesi sietänyt vähän kylmää ja
lämmintä, silloin ei siitä ollut paljo mihinkään! Mihin sitä sitte
saattaisi luottaa?
TAAVETTI. Vaikka itse piruun, vaan ei sinuun.
LIISA. Saanko kysyä sinulta yhtä asiaa?
TAAVETTI. Mitä sitten?
LIISA. Niin tuota -- jos metsässä mielestäsi oli niin kylmä, miksi sinä
herran nimessä et sitte mennyt kotiin.
TAAVETTI. Miksikä en mennyt kotiin?
LIISA. Sanonko sinulle, miksi et sitä tehnyt?
TAAVETTI. Niin, no jos sinä sen paremmin tiedät kuin minä,
niin -- -- --
LIISA (Aivan hänen edessään). Etteivät muut pojat huomaisi, että sinä
olit saanut suotta siellä kulkea (Tuuppaa häntä kyynärpäällään). Sillä
piti näyttää siltä, kuin sinä olisit ollut siellä minun kanssani! Ja
entäs niin kauan sitte! (Tuuppaa häntä). Siinäkös, mielestäsi, teit
kauniisti kunniallista tyttöä kohtaan? Niinkö luulet? (Tuuppaa häntä
taas).
TAAVETTI (Tarttuu käsivarteen ja puristaa sitä hellästi). Kukapa olisi
luullut sitä noin teräväksi!
LIISA. Mutta minäpä olinkin niin viisas, että näyttäydyin toisten
tyttöjen joukossa juuri silloin kun olin muka sinun kanssasi siellä
niin. -- Hellitä käteni.
TAAVETTI (Hellittää). Ja silloin he alkoivat kujeilla kanssani. Ja sen
vuoksi minä sieltä muutinkin, sanoakseni niinkuin tosi on. Ja etten
olisi kiukuissani katkonut käsiä ja jalkoja jok'ikiseltä
poikaviikarilta, joka nenäkkäästi minua pistelemään tuppasi.
LIISA. Saitkos kokea, mikä ero on kunniallisen tytön ja kevytjalkaisen
välillä?
TAAVETTI. Josko sain! Vieköön pahuus sekä toisen että toisenkin.
LIISA. Parasta on pahuuksen pysyä etäämpänä! Sillä mainiosti minä tässä
maailmassa viihdyn vielä! Ja jos se sinua harmittaa, niin se on oikein
sinulle, kun et huolinut minusta kunniallisella ja rehellisellä
tavalla.
TAAVETTI. Kuka sen on sanonut sinulle, etten muka olisi huolinut?
LIISA. Niin no, et sinä ainakaan sitä sanonut. Vai sanoitko ehkä?
TAAVETTI. En, en kiellä sitä; olin niin tyhmä että luulin sinua
tyhmemmäksi kuin olitkaan. Mutta nyt minä olen tullut viisaammaksi.
LIISA. Eipä sitä ainakaan huomaa.
TAAVETTI. Vähät minä siitä välitänkään. Palttua minä kaikelle
akkaväelle annan. Sillä te olette semmoisia, että luulette jokaista
tyhmäksi, joka ei heti teidät nähtyään selkäänsä kyyristä ja mangu kuin
kollikissa maaliskuulla. Tehköön sen ken tahtoo, vaan minäpäs en
teekään. Sillä kun minä sieltä läksin ja muutin näille seuduille, niin
jopa minä vannoin, että jääkööt nyt jo niin tytöt kuin rakkaudetkin,
ikipäiviksi. --
Sillä Tuupaiskan Liisa, näet, hän oli ainoa, joka johonkin kelpasi. Ja
koska hänkin niin hävyttömästi käyttäytyi, niin jopa ei kannata toisten
kanssa yrittääkään. Sillä hänen vertaistaan tyttöä ei löydy koko
maailmassa. Ja se, joka ei hänelle kelpaa, se ei kelpaa mihinkään.
Jättäköön hän vaimoväet rauhaan. Niin minä ajattelin ja niin minä
vannoin ja sen valan aijon pitää, niin kauvan kuin elän.
LIISA. Johan sitä tämmöistä kuullessaan vallan ylpeäksi yltyy.
TAAVETTI. Ylpeä olit, totta vie, ennenkin. Vieläpä riittämään asti.
LIISA. Kuinka voit ajatella niin pahaa minusta? Ja minä kun olen niin
ystävällisesti ajatellut sinua, aina siitä saakka kun erottiin!
TAAVETTI. Paitsi milloin ajattelit jotakuta toista, niin!
LIISA. Sitä en ole koskaan tehnyt, Taavetti!
TAAVETTI. Voitko sen vannoa? Voitko vannoa, että olet ihan se sama kuin
erotessammekin.
LIISA. Sen voin.
TAAVETTI. Voitko katsoa minua silmiin?
LIISA. Miks'en minä sitä voisi?
TAAVETTI. Vanno, että niin on, kuin sanot!
LIISA. Niin totta kuin Jumala minua auttakoon ruumiin ja sielun
puolesta! -- Mutta nyt sinunkin täytyy kertoa minulle, miks'en minä
enään kelpaa sinulle, vaikka sanotkin, ettei minun vertaistani koko
maailmassa löydy?
TAAVETTI. Niin se onkin, enkä minä suinkaan väitä, että sinä et olisi
hyvä semmoisena kuin olet. Vaan et kuitenkaan ole semmoinen,
jommoiseksi minä sinua kuvittelin.
LIISA. Kuka käski kuvittelekaan!
TAAVETTI. Niin, näetkös, kun sinua katselee semmoisenaan, niin vallan
sitä yltyy kunnioittamaan herraamme, joka on voinut niin kauniin kuvan
kyhätä, niin terve ja reipas, ja niin raikas ja kaunis sinä olet. Ja
siitä Liisasta minä arvelin, että hänen vertaistaan saa hakea. Mutta
kun minä taas ajattelin, miten sinä minua pistelit ja miten täynnä
pirun metkuja sinä voit olla, kun vaan niiksi satut, niin ei liene
kumma eikä mikään, jos rupeekin aprikoimaan, että ehkeipä sitä itse
kelpaakaan, vaan että kukaties on ruvettava hiukan nöyremmäksi.
LIISA. Sitä sinä ajattelit, niin! Ja sitten sinä nöyristyit niin, että
paikalla vaadit, että sinun tyttösi on oleva semmoinen, ettei hänen
vertaistaan löydy. Ja suutut, ellei hän tuossa tuokiossa pidä sinua
parhaimpana poikana maailmassa.
TAAVETTI (Nauraen). Sitä en suinkaan tarkoittanut.
LIISA. Oli miten oli, mutta niin ylpeä yhtä kaikki olit.
TAAVETTI. Vaan en ole enää. Sillä nyt me olemme viisastuneet kumpikin.
Ja sentähden arvelen, että me voisimme alottaa alusta, kaikella
kunnialla. Jos vaan sinä olet samaa mieltä kuin minä.
LIISA. Kukapa tietää? Ehkäpä minä olenkin?
TAAVETTI. Mutta olekin vasta pitämättä minua narrinasi.
LIISA. Kuinka minä sitä voisin? Niin viisaaksi kuin sinä nyt olet
käynyt.
TAAVETTI. Jumala tiennee, lienenkö kylliksikään viisas sinun kanssasi
ottelemaan. Mutta voimmehan muuten koettaa illan suussa -- jos tahdot.
LIISA. Senhän voimme tehdä.
TAAVETTI. Missä sitte tavataan?
LIISA. "Myllypurossa", tiedän mä! Niinhän sinä sanoit!
(Piikoja ja renkiä tulee sisälle.)
TAAVETTI. Senkin irvihammas! Odotahan, tästä saat myllypuroa!
(Tarttuu häneen ja koettaa suudella.)
LIISA. Päästätkö! (Kohottaa kätensä). Yksi on kyllä luvattu. Mutta voit
saada kaksikin, jos kovalle ottaa!
(Riuhtasee itsensä irti ja uhkaa häntä kädellään.)
TAAVETTI (Väistää). Niin monta kuin vaan tahdot! Ettei vaan ihmiset
näe!
(Renkiä ja piikoja; niiden joukossa Maija, Tilta ja Mikko tulee.)
MIKKO. Varo itseäsi Taavetti, selkänahkasi kai syhyy!
TAAVETTI. Pidä suusi.
MAIJA. Nyt saimme tietää, miks'ei Taavetti meistä välitä. Hänellähän on
oma pikku ystävänsä.
TAAVETTI. Ja sinulla ilkeä suusi.
TILTA. Ei ole nyt laitasi oikea, Taavetti, kun jätät päivällisenkin
jäähtymään. Me olemme jo syöneet aikoja sitten. Mutta minä korjasin
vähän talteen sinulle.
TAAVETTI. En minä mitään huoli. Mutta sinä Liisa? Sinä ehkä lienet
nälissäsi pitkästä kävelystä? Tahdotko vähän ruokaa?
LIISA. En kiellä, jos sinulta muuten liikenee.
TAAVETTI. Riittää sitä kyllä kahdellekin. Ei siitä pelkoa. Tule mukaan,
Liisa. Niin voit sopia isäntävaarin kanssa samalla.
MIKKO. Liisako hänen nimensä on?
MAIJA. Ja palvelukseenko hän tänne pyrkii?
TILTA. Se oli hyvä se. Laita sinä, Taavetti, niin, että hän jää
(Liisalle). Oletko sinä aina yhtä iloinen kuin nyt?
LIISA. Niin, mitäs minä murheellinenkaan olisin!
TILTA. Ei, siinä olet oikeassa, murheellinen ei pidä olla. Ja jos sinä
voit saada isännän siihen yhtymään, niin teet hyvän työn. Sitten ehkä
tässäkin talossa taas saisi kuulla naurua ja laulua.
LIISA. Eikös nyt sitten saa.
TILTA. Ei, herra nähköön! Nyt ei täällä muusta haasteta kuin
katumuksesta ja parannuksesta ja sen semmoisesta.
LIISA. Hyi olkoonkin! Sitten minä mieluummin laputan tieheni.
TILTA. Niin se on. Ja äläppäs että tässä muut saisi hiiskahtaakaan.
LIISA. No -- jos semmoisia raukkoja olette, niin se on vallan oikein
teille. Vaan enpä minä siihen suostuisi. Minä vaan en antaisi suutani
tukita. Ei toki. Kun mieleni tekee, niin laulan. Ja juuri nyt luulen,
mieleni tekeekin.
TAAVETTI. Puhu sinä vaan ensin isännän kanssa, se on paras, niin näet,
tokko häneen suostut.
LIISA. Minkätähden! Käskeköön hän minut vaikka heti paikalla pellolle,
se ei minua liikuta. Silloin minä menen ja terveiset heitän ja sillä
hyvä.
TAAVETTI. Ethän toki aikone mennä pois?
LIISA. Estääkö se ehkä sinua seuraamasta?