NYKÄNEN. Ei se niin ollut.
TORKKOLA. Eikö ollut? No kernaasti minun puolestani.
NYKÄNEN. Kyllähän, tietysti, niinkin on kirjoitettu. Vaan en minä sitä
aikonut sanoa. Sillä ristisi sinä kyllä jo olet ottanut, niin että se
asia on selvä. Mutta kirjoitettu on myöskin: "ken minua seurata tahtoo,
hän omaisuutensa luotaan heittäköön ja upottakoon sen meren syvyyteen."
TORKKOLA. Tahtoisitko sinä ottaa taloni niskaasi ja kantaa sen järveen?
NYKÄNEN. En. Sillä kirjoitettu on: "Hän upottakoon sen meren syvyyteen
ja jakakoon köyhille."
TORKKOLA. Se ei ole totta. Semmoista ei ole voitu kirjoittaa.
NYKÄNEN. Miksikäs ei?
TORKKOLA. Sillä jos minä sen "upotan meren syvyyteen", joutuu se
kalojen, eikä köyhien ruoaksi, ymmärtänet.
NYKÄNEN (Nousee taas). Oli, miten oli, mutta niin kirjoitettu on.
TORKKOLA. Loruja! Eihän pipliassa toki tyhmyyksiä puhuttane!
NYKÄNEN. Miks'ei? -- Kun minä sanon, niin se on niin.
TORKKOLA. No, olkoon sitte, ja ymmärrä sinä se parhaasi mukaan. Minä
puolestani olen liian tyhmä semmoiseen.
NYKÄNEN. (Istuutuu ja puhuu). Konstikos sitä on ymmärtää.
Kuvannollisestihan se on sanottu, ymmärtänet. Ja tarkotus on, että jos
tahdot saada asiasi selviksi herrasi kanssa, niin täytyy sinun vapautua
kaikesta, joka sitoo ajatuksesi ajallisiin asioihin -- ja sen tähden
lahjottaa pois maalliset tavarasi ja jakaa ne köyhille.
TORKKOLA. Eiköhän herramme pyytäne vähän liikoja. Eihän se lainkaan
hyödyttäisi köyhiä, niin vähän sitä kaikessa tapauksissa jokaisen
osalle tulisi. Ja muutenkin olisi sääli kaunista taloani.
NYKÄNEN. Eihän sinun tarvitse sitä palasiksi lohkoa. Kunhan teet
yhdelle ainoalle vaivaiselle sen hyvän työn ja lahjoitat hänelle talon
ja annat hänen ottaa se vastaan kaikkien muiden sijassa, niin se on
vallan yhtä hyvä. Pääasia on, että sen teet. Eikä sinun tarvitse
etäältä etsiä. Ei, täällä, aivan läheisyydessäsihän on kokonainen perhe
köyhiä vaivaisia, joilta, paitsi yleistä, kristillistä lähimmäisen
rakkautta, liikenee sangen paljon sukulaisrakkauttakin sinua kohtaan.
Minä tarkoitan itseäni ja vaimoani ja viittä lastani. Me kyllä
hoivaisimme ja hoitaisimme sinua niin hyvin niin kauvan kuin elät ja
kuoltuasi rukoilisimme jumalalta ijankaikkista autuutta sinulle. Sen me
tekisimme.
TORKKOLA. Niin, kyllähän sinä siinä sekä vilpittömästi että
kristillisesti ajattelet ja puhut. Eikä sinun sen asian takia tarvitse
ensinkään pokkuroida. Sillä olen minäkin sitä ajatellut, olenpa
niinkin. Mutta sitä vaan viimeisiin saakka koettaa välttää joutumasta
muitten elätettäväksi, kun näkee, millaiset olot ihmisillä saattaa olla
omien lastensakin luona. Ei ole hauskaa elää armoilla, kun ei ensinkään
tarvitseisi! No, kyllähän minä luulen, että te hyvästi hoitaisitte
minua, en minä sen tautta sitä asiata välttele. Mutta voitko mainita
yhtäkään ihmistä koko paikkakunnalla, joka sillä tavalla tekisi?
NYKÄNEN. Aapeli, tee sinä niinkuin itse tahdot. Ja välitä viis siitä,
mitä muut ajattelevat ja sanovat. Mitä he sinua liikuttavat? Ajattele
sitte ennemmin meitä, jotka olemme sinua lähimpinä. Ajattelehan, miten
meistä olisi kauheata tulla taivaaseen tietäen, että meidän on ollut
pakko jättää sinut tänne matoiseen maailmaan syntiin ja kurjuuteen.
Ajattele ijankaikkista menestystäsi, Aapeli, ja tee se niin kauvan kuin
sinulla vielä armon aikaa on ja anna muiden itsestään huolehtia ja
helvettiin joutua, jos mieli tekee.
TORKKOLA. Niin, kernaasti minun puolestani. Kunhan he sitten olisivat
pilkkaamatta minua aina ja alituisesti siitä, että autuuteni kävi
minulle niin kalliiksi. Minä, näetkös, tahtoisin mielelläni olla varma
siitä, että se myös kannattaa. Sillä, ajatteles, jos muut eivät olisi
rahtuistakaan minua paremmat? Ajatteles, jos minä en olisikaan niin
rutisyntinen, kun niiksi tullaan!
NYKÄNEN (Ponnahtaa pystyyn). Ja vielä häntä kysyykin! Sinä kysyt,
oletko sinä syntinen. Ole kysymättä sitä, sinä vähemmin kuin kukaan
muu. Sillä sinä olet syntinen, Aapeli, vieläpä aika tavalla (Täyttää
kuppinsa). Ja sinä vielä kysyt, oletko sinä syntinen?! Ajatteleppas
sitä myllärin Leenaa, joka monta vuotta sitten luonasi palveli, siihen
aikaan kuin minun sisar-raukkani, jonka kanssa sinä olit naimisissa,
vielä eli. Jumala hänen sieluansa armahtakoon. -- -- Ajattele Leenaa.
Hän oli lumirakeinen, jonka sinä paisutit vyöryksi ja vieritit synnin
kaltevaa pintaa alas, aina tulikuumaan helvettiin asti. Ja jumala ties,
kuinka monta muuta syntistä sielua hän, sinun syntisi takia, on
laahannut mukaansa kuolemaan ja kadotukseen. Ei ole hänestä koskaan
mitään kuultu sen koommin kuin hän täältä lähti. Mutta viimeisenä
päivänä, jolloin kaikki ilmi tulee, silloin on hänkin löytty. Silloin
on Myllärin Leenakin seisova jumalan tuomioistuimen edessä sinun
vierelläsi, Aapeli. Ja silloin on ilmi tuleva, mitä pahaa sini olet
hänelle tehnyt, kun sinä lihan himossasi häntä vastaan syntiä teit. Ja
kun sinulta sitten kysytään, kenen oli syy -- Aapeli -- kun he sinulta
kysyvät sitä -- enpä silloin miljooneistakaan tahtoisi olla sinun
housuissasi. En miljooneistakaan!
TORKKOLA. Ei sinua siihen kukaan pyydäkään. Sen asian minä kyllä
itsekin reilaan. Ja kernaasti myönnän, että olisinhan minä voinut
huolehtia tyttörievusta vähän enemmänkin, kuin mitä tein.
NYKÄNEN. Niin, -- nyt se on myöhäistä. En huolinut puhua siitä heti
tultuani, -- vaan nythän voin kertoa sinulle, että viime yönä näin
hänet taaskin unissani. Hän istui tuolla alhaalla tulessa ja savussa ja
tuskissa vääntelihe, jotta vallan kauhistutti. Ja silloin minä herätin
eukkoni ja sanoin hänelle, että tämä ei ikinä käy laatuun. Kyllä meidän
on tehtävä jotakin hänen sieluraukkansa pelastamiseksi.
TORKKOLA. Sepä oli kiltisti tehty, Nykänen, olipa niinkin. Ehkä auttaa,
kun me oikein hartaasti rukoilemme jumalaa hänen puolestaan. -- Mutta
ei ole muuten lainkaan varma, ettetkö sinä nähnyt harhaan. Näes, kun
savu silmille tupruaa, ei silloin näe oikein hyvin. Ja silloinhan on
mahdollista, ettet sinä häntä helvetissä nähnytkään. Ehkäpä hän olikin
vain kiirastulessa? -- Ken tietää, vaikka niin olisi ollutkin.
NYKÄNEN. Niin, minä en vanno mitään.
TORKKOLA. Kiirastuli se sitte taisikin olla. Voimmehan otaksua niin
toistaiseksi. Se on ainakin armeliaampaa sieluraukkaa kohtaan. Eikö
sinustakin? Ja kun minä tästä vähän voimistun, niin ajamme kaupunkiin
ja järjestämme kaikki kirjallisesti. Minä luovutan talon sinulle, jotta
sinä saat sen haltuusi minun kuoltuani. Mutta sen sinulle sanon: jos
sinä sen päästät hunningolle joutumaan, niin -- -- --
NYKÄNEN. Mitä siihen tulee, niin voit luottaa minuun. Se on yhtä varma
kuin kaksi kertaa kaksi. Ja sinun tähtesi minua ilahuttaa, että olet
päätöksesi tehnyt. Sillä hyvä ja jumalalle otollinen teko se on, minkä
nyt aijot tehdä. Ja niinpä myöskin voit olla varma siitä, että onnistut
surmaamaan madon, joka niin kauvan on kalvanut ja rääkännyt
sieluasi. --
Milloinka me sitte lähdemme kaupunkiin? Minä tarkotan, milloin luulet
jaksavasi kestää matkan? Jos olet samaa mieltä kuin minä, niin
noudatamme tänne sen Suuruspään Matleenan sinua kuppaamaan. Se on niin
terveellistä, että -- --. Tätä ennen ei se tosin olisi sinua vähääkään
hyödyttänyt. Mutta nyt, kun olet tuhonnut sinua kalvavan madon, nyt
näet, kuinka pian sinä virkistyt ja kuinka sinä voimistut, kunhan se
Matleena tulee. Hyvänen aika, kuinka minä olen iloinen! (nousee ja
taputtaa häntä olalle) Olen niin ylen onnellinen, kun minulla on niin
kelpo lanko, ja siitä suuresta onnesta, joka minulle on suotu,
löytäessäni tästä syntisestä maailmasta edes yhden ainoan katuvaisen
sielun.
(Syleilee häntä.)
TORKKOLA. No, no, ei sinun silti tarvitse järkeäsi menettää. Lähetä
sinä hakemaan Matleenaa, eläkä muusta huolehdi. Sillä kun minä olen
jotain päättänyt, niin tahdonkin saada sen ensi tilassa järjestykseen.
NYKÄNEN. Sen tiedän, lanko, -- sen tiedän. Kyllä tiedetään, että sinä
vaadit järjestystä asioissa. Ja niin se on olevakin. Ja sen päälle
veisaamme värssyn, pysyäksemme lujina hyvissä aivoituksissamme!
TORKKOLA. Mennään tänne kamariin veisaamaan, siellä on minun kirjani.
(Menevät vasemmalle Malakiaan alottaessa virren:
Mä että täältä erkanen.)
(Heidän mentyään tulee ulkoa Tuupaiskan Liisa, nuori
reipas tyttö, pieni mytty kädessä, laulaa.)
(Sävel. Läksin minä kesäyönä käymään.)
Läksin minä äitimuorin luota.
Vesisilmin katsoin kotikylää tuota.
Päivä vasta alkoi koittaa,
Lehmän kellon kalke soittaa
Ja mun kulkea piti pitkin huurresuota.
Ennen mulle puutkin hymyeli,
Linnut lauloi ja käki kulta kukahteli.
Nyt ne äänetönnä moitti --
Murhe ilon multa voitti,
Ne on mulle kuin muille isä, äiti, veli!
Läksin luotanne ma hetkiseksi,
Kyllä palajan taaskin sinne huomeneksi.
Kunhan löydän oman armaan,
Kanssansa ma tulen varmaan.
Ja niin mielemme jälleen muuttuu iloiseksi.
Niin, äitimuori minut pakotti tulemaan tänne ystävyyttä hieromaan.
Mutta siitä minä visusti itseäni varon. Minä tahdoin vain päästä
hetkeksi kotoa pois maailmaa katsomaan, en muuta mitään. Vaikka
vaikeata se lähtö oli. Mutta kun vuodet umpeensa saa samoilla tanhuilla
hosua ja heilua ja talvet pitkät rukin ääressä kitkuttaa, niin johan
siihen lopultakin kyllästyy. Silloin sitä ei pane vastaan, kun saa
ottaa nyytin käteensä ja pääsee jumalan ihanaa maailmaa vaeltelemaan --
eipä panekaan. Lähtöhetken katkeruus unohtuu ja joskus mieli tekee
kuperkeikkaa heittelemään vähän päästä.
TAAVETTI (Tulee viimeisten sanojen aikana sisään). Heittele pois vaan!
Siinä minäkin olen mukana milloin vaan.
LIISA (Katsomatta häneen kohottaa kätensä). Jos tyhmyyksiä tarkotat,
niin tule tänne vaan, kyllä täältä pesee.
TAAVETTI (Tulee lähemmäksi). Olisipa toki hauska tietää, mitä luulet
minun tarkottavan! (Tuntee hänet). No taivahan talikynttilät, sinäkös
se olet!?
LIISA (Kääntyy häneen). Kas, Taavetti!
TAAVETTI. Taavetti, niin! Ja Tuupaiskan Liisa! Ja nyt me sitten taas
tavattiin! Kukapa olisi uskonut, kun silloin erottiin! -- -- Kenenkä
luo sinä näillä seuduin aijot?
LIISA. Torkkolaan.
TAAVETTI. Torkkolaan?
LIISA. Nii -- in, Torkkolaan!
TAAVETTI. No älähän, tänne siis, jossa minä olen renkinä. Pyritkö
palvelukseen sinäkin? Mutta sen minä sinulle sanon heti paikalla, että
siinä on minullakin sana sanottavana. Me kaksi emme voi saman orren
alla asua. Niin, että jos hän sinut pestaa, silloin korjaan minä
kapistukseni ja laputan tieheni.
LIISA. Ei sinun tarvitse minun tähteni anturoitasi kuluttaa. Minä
olenkin tullut tänne vain tervehtimään, ettäs tiedät.
TAAVETTI. Tervehtimään!?
LIISA. Niin, vain tervehtimään, niin.
TAAVETTI. Vain niin, vain tervehtimään?! Entäs mitä muuta vielä tahdot?
LIISA. Kuuluuko se sinulle? -- -- Sanohan millainen hän on miehiään,
tämä Torkkolan isäntä?