TORKKOLA (Syöden). Vaan hänpä ei tahdo.
TILTA. Tahtoopa kylläkin.
TORKKOLA (Huutaa). Etkö sinä kuule, kun sanon, että hän ei tahdo. Minä
kai sen tiedän, minä!
TILTA (Pelästyen). Jestas, kai se sitten niin on!
TORKKOLA (Katsoo häntä). Jokos sinä taas äkämystyit. Sinullakos nyt
aina harjakset pystyyn nousee, kun minä hiukkasenkin kiivastun! En kai
minä sitä toki niin pahasti tarkottanut! Etkös sinä ymmärrä, että kun
syntinen ihminen niin pitkälle joutuu, että hän mielellään alistuu ja
kärsivällisesti odottaa, jotta herra sallis pirun periä hänet ihan ensi
huomisena, niin silloin hän ei tahdo tulla häirityksi tässä armon
tilassa. Eläkä sinä siis siinä vastaan jaarittele!
TILTA. Pysykää te vain "tilassanne", niin paljon kuin tahdotte! Minä en
ikinä sano halaistua sanaa!
TAAVETTI (Tulee sisään takaovesta). Hyvää huomenta, isäntä!
(Panee pois piippunsa.)
TORKKOLA. Jumal' antakoon, Taavetti. Pidä sinä vaan piippu hampaissasi,
jotta ei se pääse sammumaan.
TAAVETTI. Saanen kai siihen taas tulen, jos niiksi tulee. Teillä on
ilmankin kyllin paha yskä, isäntä, mitäpä minä sitä vielä pahentamaan
rupeaisin. -- Tänään me ryhdymme heinäntekoon, isäntä? Ja korjatuksi se
on saatava niin kauvan kuin poutaa kestää! Sillä ellei kaikki merkit
petä, on tulossa sade. Eilen päivällisaikaan ilma niin kummasti
kimalteli, että oikein tunsi, miten janoista se oli. Pian se laskee
vettä ja se olisi vahinko heinälle. Sillä sellaista heinää kuin tänä
vuonna on saatu, ei ole ikinä nähty! Niin runsasta ja niin uljasta, --
ja entäs tuoksu! Vallan päätä huimaa se ylenpalttinen hyvyys, minkä
hankoonsa saa.
TORKKOLA (Huokaillen). Mitäpä hyötyä minulla siitä on!
TAAVETTI. Ihanko te olette riivattu, isäntä? Kun sellaisen heinän
kasvoi -- heinän, tietäkää, jotta vesi kielelle herahtaa siitä
puhuessakin, -- niin hienon ja niin pehmeän, ja niin hyvän, ettei lie
enää lehmää elossa, jota sellaisella heinällä olisi ruokittu, -- ja
kukapa sitte siitä riemastuisi, ellette te, isäntä? Ja tuossa te vaan
istutte ja voivottelette ja mangutte.
TILTA. Se on oikein, Taavetti! Saarnaa sinä sille lakia!
TORKKOLA. Ei se minua hyödytä, mitä sanotkin. Sillä se heinä ei ole
minua varten. Minä kyllä suon lähimmäiselleni kaikkea hyvää. Niin että
senvuoksi on kylläkin hyvä, että hyvää heinää tulee. Ja voinet kai sinä
korjata senkin, minkä meille kasvoi, jos niin että sinne päin halusi
on. Mutta minä, vaivainen syntinen ihminen, minä en saa enää sellaista
ajatella. Maallinen heinä ei ole minua varten. Minulla on kylläksi
touhua ajatella sitä taivaan heinää, josta sanassa sanotaan: "Ihminen
on lakastuva kuin oljenkorsi kedolla." Minä saan olla valmis korjaamaan
taivaan latoihin, milloin vaan.
TAAVETTI. Pääkoppanne ei mahtane olla oikein reilassa enää! Ennen jos
puhuttiin heinästä -- ja vielä sellaisesta helkkarin heinästä, kun tänä
vuonna saamme -- silloin kyllä tiedettiin teidän mielenne -- silloin
ette puhuneet tyhmyyksiä! Vaan annas kun kirjanoppineeksi ratkesitte,
niin jopa ei teissä siitä pitäen ole tolkkua ollut mitään. Sen koommin
ei ole tarvinnut teiltä järjen sanaa toivoakaan.
TILTA. Se on oikein, Taavetti! Anna sille täydellä mitalla!
TAAVETTI. Ja sellaista se on ollut halvauksestanne saakka.
TORKKOLA. Niin, minun tahdostani tietenkin se tapahtui?! Eikös se niin
ollut?! Eipäs, poikaseni, vaan viittaus se oli ylhäältäpäin, ettäs sen
tiedät, ja tätä sillä meinattiin: "pysy alallasi, poikaseni, ja odota
ja sonnusta sinuas! Kohta saat toisenkin läimäyksen!" ja minä en ole
vielä valmis, Taavetti. Äsken, kun sinä siitä heinän paljoudesta
puhuit, silloin ahneuden rietas henki syntisessä sielussani liikahteli
ja minä riemastuin. Eikä se käy laatuun. Ei pidä olla edes heinän
kourallistakaan minun ja herramme välillä enää. Ilmankin on jo raskaat
taakat syntistä niskaani painostamassa. Olkaa te senvuoksi
houkuttelematta ajatuksiani pois jumalastani ja luojastani takaisin
tämän maailman turhuuksiin taas.
TILTA. Tehän ruikuttelette, isäntä, kuin olisitte sekä varastanut että
murhannut.
TORKKOLA. Ei, en ole minä keltään henkeä riistänyt. Ennemmin -- hm --!
-- päinvastoin, jos sanon, niinkuin tosi on. Ja lisäksi vielä
luvattomalla ja syntisellä tavalla. -- -- Annahan postilla tänne,
Tilta, tuolta noin.
TILTA (Ottaa postillan pienen seinäkaapin päältä ja asettaa sen hänen
eteensä)
TORKKOLA (Sovittaa silmälasit nenälleen ja avaa kirjan). Kas niin,
lapseni. Nyt ryhdymme päivätyöhömme. Kukin omaansa! (Selailee kirjaa.)
Eikö lankomieheni vielä ole täällä?
TILTA (Jyrkästi). Ei!
TORKKOLA. Kun hän tulee, niin tuohan kahvia sisälle. Ja menkää herran
nimeen!
(Alkaa lukea. Tilta menee.)
TORKKOLA (Hetken kuluttua, keskeyttämättä lukemistaan). Herra olkoon
kanssasi, Taavetti!
TAAVETTI. En minä ole mitään sanonut.
TORKKOLA (Katsoo ylös). Tahdotko mitä, vai?
TAAVETTI (Viivytellen). Tahdon. -- Tuosta lankomiehestännehän minä
vain, -- tuosta Nykäsestä minä tahtoisin kanssanne haastaa hiukan, jos
niinkuin sopisi.
TORKKOLA. Haasta vaan. Vaan älä yritäkään haukkumisia.
TAAVETTI. Mitäs mokomille naudoille haukkumisia haaskaamaan.
TORKKOLA. Hillitsepäs kieltäsi. Hän on ainoa sukulaiseni, ja ainoa,
jolta on riittänyt lohdutuksen sanoja minulle tässä suuressa
tuskassani.
TAAVETTI. Jopa se on kaunista lohdutusta! Hän imee teidät kuiviin ja
kiitokseksi kiduttaa teitä typerillä kiirastulijutuillaan.
TORKKOLA. Jaa jaa, sinä et ymmärrä, Taavetti, sinä et ole saanut tuntea
herätystä.
TAAVETTI. Toivoakseni en ikinä herääkään hulluksi tullakseni. -- Ennen
kun vielä mies olitte, eipä silloin tuon lankomiehen ollut hyvä
jalkaansa teidän kynnyksenne yli nostaa. Ja nyt se täällä juoksentelee
aamusta iltaan! Te luulette, että hän sitä tekee teidän ijankaikkisen
autuutenne takia, vaikka näkeehän sen jo sokeakin, että hän vain
perujanne persoilee. Ja kun hän vaan on saanut kyntensä niihin
isketyksi -- silloin ei hänellä ole mitään sitä vastaan, vaikka
lentäisitte pää edellä autuuteen niin pian kuin mahdollista.
TORKKOLA. Saattaahan niin olla!
TAAVETTI. No, se oli toki järkevä sana. Ja kyllä te olette sen itsekin
huomannut, milloin vaan olette puhunut aikovanne heittäytyä lepäämään,
kuinka hän katumussaarnoillaan tähtäsi siihen, että te luovuttaisitte
talonne hänelle ja itse rupeaisitte syytingille.
TORKKOLA. No, olenhan minä piru vie sen huomannut!
TAAVETTI. Siinä sen nyt näette, mikä tekopyhä rakkari hän on!
TORKKOLA. Ei, sitä hän ei ole.
TAAVETTI. Onpa, pahuus vieköön!
TORKKOLA. Eipä olekaan. Mutta sinä olet pässinpää, niin, se sinä olet.
Sillä sinä et ymmärrä, että Malakias ei voi olla muunlainen, kuin on,
eikä sillä ole mitään hänen hurskautensa kanssa tekemistä. Ei siinä
mitään pahaa ole, että hän omaa etuaan katsoo. Sitä vähemmin, koska
hänen etunsa on myöskin minun etuni.
TAAVETTI. Kuinka te sitä voitte sanoa, kun näette, että hän vaan tahtoo
vaurastua teidän kustannuksellanne. Silloinhan on päivän selvä, että
hän vaan tahtoo pettää teitä.
TORKKOLA. Sitäpä hän ei tahdo. Hän ei puhu muuta kuin päivän selvää
totuutta. Siitä voit olla vakuutettu.
TAAVETTI. Kun te noin haastelette, isäntä, en tiedä, mitä minun pitää
sanoa. Silloin ei enää kannata teille sanoja tuhlata.
TORKKOLA. Ei, siitä voit olla varma. Malakias, näetkös, on parempi kuin
moni pappi. Hän osaa sanoa niin paikalleen toisen synnit. Ja hän osaa
herättää uskon. Helvetinmoinen mies hän on, ettäs sen tiedät. Uskominen
siinä vaan on. Ei rukoukset auta. Asiansa taitaa. --
Jos hän etujaan valvoo, niin se ei haittaa, kunhan hän sen tekee
vilpittä ja rehellisesti. Mutta jos minä vähintäkään epäilen, että hän
täällä käy ja valhettelee isän jumalan kustannuksella, silloin,
Taavetti, voit sinä sylkäistä kouriisi ja käydä käsiksi ja tehdä
hänelle mitä tahdot!
TAAVETTI. Voi hyvä, rakas isäntä, enkö saa tehdä sitä heti paikalla?
TORKKOLA. Et, Taavetti! Sitä et saa. Unhoituksen yöstä hän on raastanut
esille erään asian, jonka minä jo luulin kuolleeksi ja kuopatuksi. Ja
nyt se on mielessäni yöt ja päivät, enkä saa rauhaa madolta, joka
kalvaa. Vaikene vaan ja kärsi ja pure hampaitasi ja kadu.
TAAVETTI. Isäntä, kun ajattelen, millainen te ennen olitte, ja miten
jokainen uusi päivä täällä vastaan otettiin ilolla ja riemulla ja miten
te olitte iloisin joukossamme, ja nyt näen, miten tuo roisto on teidät
viistoon vääntänyt ja meidät sellaiselle tuulelle saattanut, kuin
olisimme jok'ikinen hiilihangon nielleet pahojen tekojemme
katumukseksi, niin soisinpa hänen nyt olevan tässä sanoakseni hänelle
vasten naamaa millainen sakramenskattu konna hän on!
NYKÄNEN (Pieni, laiha ja nuutunut, kiireestä kantapäähän mustiin
puettu, päässä neulottu suippolakki. Puhuu lyhyesti ja änkkäillen,
tulee ulko-ovesta). Herra olkoon kiitetty!
TAAVETTI (Huutaa). Amen!
TORKKOLA. Amen!
MALAKIAS (Tulee nopeasti Torkkolan luo, piippu hampaissa). Jumalan
rauha sinulle, lanko. Kuinka voit tänään!
TORKKOLA. Kiitos kysymästä. Paranemaan päin, lanko, yhä parempaan päin.
NYKÄNEN (istuutuu). Se ilahuttaa minua (vilkuilee häneen) täydestä
sydämmestä ilahuttaakin. Siinä uusi todistus rukouksen voimasta ja
oikean uskon ja katuvaisuuden lääkitsemiskyvystä. Herraamme ei kyllä
petkuteta tyhjällä suunpieksemisellä. Ei totta vie petkutetakaan. Ja
muutamilla olisi parempi ollakseen, elleivät olisi niin ruti
jumalattomia!
(Polttaa tupruttelee piippuaan.)
TAAVETTI (Lähestyy häntä). Voitte hyvinkin olla polttamatta, Nykänen.
Voitte hyvinkin olla polttamatta. Minä olen täällä kotona enkä myöskään
polta!
(Tempaa piipun hänen suustaan.)
TORKKOLA (Kiivaasti). Perhanan Taavetti, sinä!
TAAVETTI (Menee tyyneesti ikkunan luo, kopistelee porot piipusta
ikkunalautaa vastaan ja sammuttaa hiiloksen jalallaan). Ei teillä
kyllä ole mitään sitä vastaan, isäntä. Ja niinkuin hän teidän
menestyksestänne huolehtii, niin ei hänkään siitä suuttune.
TORKKOLA. Oli miten oli, niin minä närkästyn, jos sinä olet hävytön.
TAAVETTI. Ette te siitä pahene! (Antaa Malakiaalle piipun). Tuossa sen
saatte takaisin.
TORKKOLA (Nousee vaivoin tuolista). Kyllä minä sinulle näytän, että
minussa on miestä sinua kurissa pitämään, ellet pysy aisoissa.
TAAVETTI. Tehkää se, rakas isäntä-kulta. Rynnistelläänpäskin hieman, se
vaan virkistäisi teitä. Ettekä te minusta paljon vastusta saa.
TORKKOLA (istuutuu uupuneena). Senkin sakramenskattu lortti, mene
matkaasi! Ulos siitä!
NYKÄNEN. Rauhoitu lanko, rauhoitu kaikin mokomin (Hurskaasti). Minä
annan hänelle anteeksi, -- niin, sen teen, kaikesta sydämmestäni.
TAAVETTI (Sanomattoman halveksivasti). Annatte anteeksi?! -- Te? Jopa
jotakin! (Ovessa). Herra olkoon kanssanne, isäntä!
(Menee.)
NYKÄNEN (Tympeästi). Helvetinmoinen mies, jopa on. Mutta ylpeys käy
lankeemuksen edellä. Eikä kukaan ole korvaamaton. Sen hän saa oppia
pikemmin kuin luuleekaan.
TORKKOLA. Sekös ääni nyt on kellossa? Ensiksi sanot antavasi hänelle
anteeksi. Vaan annas kun hän kääntää selkänsä, haukut sinä häntä
kuitenkin.
NYKÄNEN. Välittikö hän ehkä anteeksi annostani?
TORKKOLA. Permannolleko hän sen sitte jätti, mukamas? -- Ja oli miten
oli, niin ei taloni silti hunningolle saa joutua, niin kauvan kuin minä
voin silmäni pystyssä pitää! Ettäs sen tiedät. Taavetti hoitaa sitä
kuin omaa silmäteräänsä. Etkä sinä löydä ketään, joka sen paremmin
tekee. Vaan sinä kai tuntenet taivaanvaltakunnan tarkemmin kuin
maanviljelyksen.
NYKÄNEN. Niin maanviljelykseen ei minulla herra nähköön ole eläissäni
ollut paljoakaan tilaisuutta tutustua. Niin että ei se mikään kumma
ole, jos herralle kaiken taitoni ja tarmoni uhrasin. -- Enkä minä
muuten siitä välitä, että hän piipusta torui, -- en, en hituistakaan!
Mutta se näet pitää suun niin sopivasti kosteana, kun on paljon
haastettavaa (Katselee ympärilleen, yskii tarkotuksella). -- Sillä, kun
kurkku, näet, on niin kuiva, käy puhuminen niin -- -- --
TORKKOLA (Ymmärtää yskän). Saattaahan Tilta tuoda tänne vähän juomisia.
NYKÄNEN. Eipä taitaisi olla hullummaksi -- eipä tietenkään. Niin paljon
kuin meillä on toistemme kanssa haastettavaa! Kurkkuani kuivaakin,
totta vie, niin kuin olisi ollut alimmassa helvetissä ja vaan tulta
hengittänyt.
TORKKOLA. Kukapa tietää? Ehkäpä lienetkin käväissyt siellä
katastamassa!
NYKÄNEN. En, sitä en ole tehnyt. Mutta lukenut siitä olen, jotta kyllä
tiedän, kummoista siellä on.
TORKKOLA. Ihanko siitä löytyy kuvauksia?
NYKÄNEN. Löytyypä niinkin, ja painettuna sittenkin, suuressa paksussa
kirjassa, joka on paljon suurempi kuin tuo postilla tuossa -- vieläpä
kuvitettuna, jotta voi oikein nähdä, miten kamalaa siellä on.
TORKKOLA. Niin, jos se on oikein präntättynä, niin kyllä se sitte niin
on. Sen kirjan sinun pitää antaa minulle luettavaksi.
NYKÄNEN. Annankin, jahka olet niin pitkälle ennättänyt parannuksen
tiellä, että olen varma siitä, että kaikki se kauheus, mitä siinä
kerrotaan, ei enää koske sinua. Silloin oikein sydäntä hivelee lukea
helvetin tuskista ja kaikessa rauhassa ajatella, mikä kaikkien meidän
vihamiehiemme perii. Samalta näet tuntuu, kuin milloin rakeet taittavat
naapurin laihon, mutta jättävät omat sarkamme koskematta.
TORKKOLA. Mutta kuinka silloin käy lähimmäisen rakkauden, lanko!
NYKÄNEN. Joka on herran oma, hän osaa erottaa lähimmäisensä perkeleen
opetuslapsista. Mutta kuinka on sen kurkun kastimen laita, lanko?
TILTA (Tuo sisään kahvia ja asettaa kaikki Nykäsen eteen pöydälle.
Isäntä käy kaapilleen ja ottaa sieltä viinapullon.)
TILTA. Päivää!
NYKÄNEN. Jumal'antakoon, Tilta! -- Näytätpä sinä terveeltä ja
reippaalta aina vaan! Niin, niin, tuota! (Kaataa viinaa kahvikuppiinsa
ja tyrkyttää Tiltalle lasiaan). Kulautappas, Rosa! (Yrittää kiertää
kätensä hänen vyötäisilleen). Eikä sinulla ole sulhastakaan, ja
kuitenkin siivona pysyt!
TILTA (Lyö häntä sormille). Hellitättekös! Senkin vanha nahjus!
(Menee kiireesti ulos.)
NYKÄNEN. Hyvä tyttö -- ei voi muuta sanoa -- oikein se on hyvä tyttö,
lanko. Minä vaan vähän takerruin hänen esiliinansa nauhaan, ja sekös
heti minua näppäämään! (juo) Mutta onpa sinulla hyvää tavaraa, lanko --
oikein hyvää! Niin, niin, semmoista se olla pitää! (juo vieläkin
kulauksen, siirtää sitte kupin syrjään). Vaan mitäs minä taas
aijoinkaan sanoa sinulle! -- Niin -- -- koska me nyt olemme kahden
kesken, niin -- (nousee) Aapeli -- (juhlallisesti) Aapeli, älä ikänä
yritäkkään syöttää minulle pajunköyttä!
(Täyttää kuppinsa.)
TORKKOLA. Mitä sinä sillä tarkoitat?
NYKÄNEN (Istuutuu ryypätessään). Tarkoitan vaan, että tuota kirjaa
helvetistä, sitä saat vielä toistaiseksi koreasti varoa lukemasta!
Minulla on kyllä sinusta tarkempi vainu, kuin luuletkaan. Tosin sinä
äsken sanoit voivasi paremmin. Vaan se ei ole totta, Aapeli, äläppäs
valhettele nyt, kun olemme kahden kesken, älä valhettele, kuuletko!
Sinä voit paljoa huonommin kuin eilen, ettäs sen nyt tiedät.
TORKKOLA. En sitä kiellä. Ja jos päinvastaista puhuin, niin vain
Taavetin takia sen tein, jotta hän pysyisi levollisena ja olisi
torumatta. Mutta siihen voit luottaa, että sisällisesti voin paljon
paremmin kuin ennen, sillä sielultani en ikinä ole ollut niin terve
kuin nyt.
NYKÄNEN. Jumala suokoon, että niin hyvin olisi! Suokoon Jumala, ettei
se taaskin ole vain mielikuvitusta! (Nousee). Sanonko sinulle, Aapeli,
miksi et voi jaksaa paremmin? (kaataa kuppiinsa).
TORKKOLA. Niin, sanoppas!
NYKÄNEN. Sinulta näet puuttuu se oikea katuvaisuus! (istuutuu ja
ryyppää) Se oikea katuvaisuus!
TORKKOLA. Se on vale, se!
NYKÄNEN. Ei, kyllä se niin on kuin sanon: sinulla ei ole sitä oikeaa
katuvaista mielialaa.
TORKKOLA. Sehän merkillistä on!
NYKÄNEN. Niin, sinä kai uskot, että se sinulla on. Vaan näetkös, sama
se on ero hurskaudella ja hurskaudella ja katuvaisuudella ja
katuvaisuudella, kuin hajuvedellä ja viinalla. Toinen kelpaa vaan
komeillaksesi sillä, toinen lämmittää vatsaa ja vahvistaa ruumista!
(Nousee taas). Aapeli, kirjoitettu on; "ken minua seurata tahtoo."