viehätyksensä siinä, että joksikin ajaksi poistuu Roomasta ja sen
syvästi sielua liikuttavista taidenautinnoista ja antaa täällä
ihmeellisessä luonnossa väsyneet aivonsa ja silmänsä levätä
tarpeekseen. Etupäässä Jegorin vuoksi, joka ei koskaan malttanut
mieltänsä vaikka häntä silmin nähtävästi heikonsivat nuo loppumattomat
pyhiinvaellukset kirkkoihin, raunioille ja gallerioihin, tuntuu tämä
minusta hyvältä työltä. Täällä nautimme me vain hitaasti ihanuudesta ja
tyydyimme siitä syystä eilen Cascatelleihin. Sinne mennessä näkee
kauniin maiseman yli korkea-asemaisen Tivolin; vuorilla on vanhoja
olivipuita, joiden satavuotiset rungot tekevät harvinaisen haaveellisen
vaikutuksen, erittäinkin hämärässä. Huvilan raunioita, joilla on
sellaisia upeita nimiä kuin Mecenas, Katullus, Varus, kohoaa
viinitarhojen seasta, mutta kauniimmat ovat ne viisi vesiputousta jotka
Anio täällä muodostaa. Jegor huomautti minulle erityisesti yhtä niistä,
jonka toinen haara syöksyy kohisten alas syvyyteen ja on sen jälkeen
kokonaan leveälehtisten vesikasvien peitossa ja soluu sitten pehmeästä
vankeudestaan edelleen vienona virtana.
"Katsohan, rakkaani", sanoi hän, "tuon villin toverin muutos tapahtuu
kaikessa rauhassa pehmeän lehtikaton suojassa ja kokonaan toisellaisena
astuu se jälleen esiin ruusuiseen päivänvaloon. Niin on myöskin sinun
olemuksesi levittäytynyt minun villin tahtoni ylle, siten johdat
sinäkin minun harhakulkujani oikeaan suuntaan."
Tämän päivän olemme me viettäneet Villa d'Estéssa. Se on korkealla ja
sitä ympäröi leveä ylätasanko, josta näkee yli kolmeen penkereeseen
jaetun puiston kolmisatavuotisine sypresseineen. Onnistuneesti ryhmiin
jaettuina muodostavat ne kuin taustan, jota vastaan palmut, kaktukset
ja aloet paremmin näkyvät; ja aivan alimmalle penkereelle luovat ne
varjoa eräälle paikalle, jossa on istuimia ja josta näkee suoraan ylös
huvilaan. Mikä yhdessä tuon satumaisen aseman ja noiden tummien,
vakavien sypressien kanssa antaa etupäässä Villa d'Estélle leimansa, on
mielestäni tuo tyhjentymätön Aniosta tuleva vesipaljous. Vesi juoksee
esiin milloin pimeistä luolista ja putoaa sen jälkeen alas pitkin
leveää, iloista vesipeiliä, jonka ylle piilipuut alasriippuvine
oksineen luovat varjoa, ja milloin taas muodostaen suuria hautamaisia
puroja, joiden äyräillä on kaatuneita muistopatsaita, kuvastuu siinä
taivas tai solisee se esiin pienistä lähteistä. Ihaninta, mitä silmäni
ovat tässä suhteessa nähneet, oli kostea satuvaltakuntasi, Melusina,
tuo loihdittu lähde, jonka Michel Angelo kerran sanoi olevan maailman
kauneimman.
Vasta myöhään iltapäivällä vei Jegor minut erään varjoisan käytävän
kautta eräälle kummulle oikealle puolelle huvilaa, jonka kummun
keskellä oli jättiläismaljakko hienointa mallia, ja jonka sileän reunan
yli vesi tasaisesti virtasi. Me istuuduimme molemmat vastakkain
samoille penkeille ja saman marmoripöydän ääreen, jossa uljas Este-suku
oli kestinnyt ystäviään. Meidän päämme yli suhisivat ikivanhat
plataanit, kumpu, joka kohosi kaivon takaa oli koristettu tiheällä
laakeripensaalla ja sen oikealla ja vasemmalla puolella oli pari
luolaa. Luolien komeroissa oli kivisiä luonnottaria ja sammalen ja
Venuksen hiusten peittämillä muureilla leikkivät vesisuihkujen varjot
haavemaisesti. Kauan, kauan katselimme Jegor ja minä sitä vaitiollen,
kunnes minä vihdoin hetken runollisen ihastuksen vaikutuksesta ja veden
suloisen, surumielisen laulun tenhosta, lauloin tuon rakkaan, minulle
kuuluvan laulun. "Rakkahani, sulokäsilläsi sulje silmäni." Lopetettuani
viimeisen värsyn sanoi Jegor:
"Sinä ajattelet minun aivoillani, Erna, ja tunnet minun sydämelläni.
Juuri samalla hetkellä kun minä toivoin kuulevani sinun laulavan tämän
laulun, aloit sinä sitä laulaa."
"Onko se sitten niin uutta?" kysyin minä hymyillen. "Eikö ole kaikissa
meidän ajatuksissamme, toivoissamme ja sanoissamme sama sointu ja ellei
niin olisi, niin eikö meillä silloin olisi siitä sama tunne kuin
synnistä ja uskottomuudesta?"
"Olisi kyllä", vastasi Jegor, "mutta minä olen niin kovin iloinen, että
sinä tänä taivaallisen ihanana hetkenä lauloit juuri sen laulun joka
alussa sai sinut niin alakuloiseksi. Sinä saat minun takiani antaa
anteeksi alakuloiset lauluni ja lohduttaa itseäsi Rückertin sanoilla:
Minun lauluni voinevat yön tullen, iloisesti laulan minä jälleen uuden
päiväni herätessä."
"Jegor", sanoin minä, "oletko tosiaankin täysin varma, että tämä uusi
päivä koittaa sinulle ja minulle?"
"Minä olen siitä aivan yhtä varma kuin omasta olemisestani", vastasi
hän, "sillä vaikkakin minä kaksikymmentäkuusivuotisen elämäni ajan olen
edistynyt melko joutuin, niin on tämä aika ollut minulle kuitenkin
liian lyhyt katsoen siihen mitä minulla oli opittavana ja sanottavana."
"Mutta mikä takaa meille uuden yhtymisen, sellaisen, josta Goethe puhuu
ihanassa runossaan rouva von Steinille?" uskalsin minä kainosti sanoa.
"Rakkautemme", sanoi Jegor varmalla äänellä. "Sinä tunnet minut
kiivaaksi epäilijäksi, mutta minä en ole ainoastaan silloin vahva, kun
on kynnyksessä ehdoton epäilys, vaan silloinkin kun on kysymys
ehdottomasta uskosta. Mutta tämä viimeksi mainittu esiintyy minussa
nimenomaan tämän ajatuksen ja sinun persoonallisuutesi suhteen. Minä en
kykenisi koskaan sinusta eroamaan, yhtä vähän kuin voisin sinua
toiselle antaa."
Viimeiset auringonsäteet kimmelsivät nyt kahden suunnattoman suuren
vedenjumalan yllä, jotka tekivät kuin vartiopalvelusta kaivon vieressä
ja joiden eläimenmuotoiset ruumiit sammal ja ruoho oli muuttanut
viheriöiksi penkeiksi. Myöskin keskellä olevan lähdenymfin kaulaan ja
rinnoille oli luonto sitonut viheriän seppeleen. Satakielet lauloivat
sypresseissä, laakereissa ja palmuissa yhtä suloisesti ja kaihoavasti
kuin kotonakin vanhoissa lehmuksissa; vain vaivoin voimme me erota
Melusan hiljaisesta taruvaltakunnasta. -- -- --
Paluumatkalla kuljimme erään aloepuun ohi, joka tuuheiden sisartensa
välistä oli työntänyt esiin hoikan rungon ja kukkinut runsaasti, mutta
sitten oli katkennut kuormansa painosta ja makasi nyt kuihtuen maassa.
"Tuo on jokaisen aloen kohtalo, joka on kylliksi uskalikko
kukkiakseen", huomautti Jegor. "Kasvi-parka, sekin kuolee oman
elämänrikkautensa takia."
_Rooma 29 p. toukok. 1887_.
Tänään on Voldemar-setä tullut tänne, sähkösanomani kutsumana, ja
tohtori Lehdén tuli hänen seurassaan. Nyt ovat he molemmat ulkona,
sillä on paljon järjestämisiä ennen Jegorini hautausta joka tapahtuu
huomenna protestanttisella hautausmaalla. Minä en ole häntä
jättänyt hetkeksikään en yöllä enkä päivällä. Hän makaa paareilla
musiikkihuoneessamme kauniina ja uljaana kuin voittaja. Lukemattomia
kertoja olen asettanut käteni hänen kylmän kätensä viereen, joka nyt
yhä enemmän on Pompeijista tuodun kipsijäljennöksen näköinen. Rakkaani,
missä olet nyt, tai pikemmin, minne on -- nyt kun sielusi on sammunut
-- se häviämätön, alkuperäinen joku, joka sinussakin sykki, paennut? Ja
kuinka kauvan sinä tulet olemaan siinä ajattomassa tilassa ilman
unelmia ja toivoja, mikä täytyy olla ylen autuas jos vain kasvojesi
ilme puhuu totta? Kuinka kadehdittavalta minusta näyttääkin
tajuttomuuden pitkä yö ja kuinka tuskaisan täytyisikään heräämisen
olla, jos me aavistaisimme mikä vaikea ja tuskallinen elämänunelma
meillä on uneksittavana.
Nähtyäni Jegorin jäähyväiskatseen tuntuu minusta, harvinaista kyllä,
kuin sisässäni olisi kaikki sanatonta ja kuollutta. Minusta tuntuu
melkein varmalta, että se suuri tuntilasi joka järjestää aikaa, on
kumoon lyötynä, ja että aika senvuoksi seisoo alallaan! -- -- --
Minä en ole vielä itkenyt yhtään kyyneltä, sehän olisi elämistä --
minähän syöksyin sellaisesta korkeudesta, että minä muserruin
atoomeiksi eikä minulla enää ole tuntoa olemassaolostani.
_Rooma 30 p. toukok. 1887_.
Tunti sitten laskimme me hänet päivän kirkkaasti helottaessa maan
poveen tummien sypressien alle; hän oli kirjaimellisesti hautautuneena
ruusuihin, joita hän niin paljon rakasti ja laakereihin, joiden
omistamista hän niin usein oli ikävöinyt. Palattua huvilaamme
sulkeuduin minä heti musiikkihuoneeseen ottaakseni vielä kerran hyvästi
häneltä, joka niin mielellään oleili tässä huoneessa. Omin käsin olen
minä kasannut ne kuihtuneet ruusut ja oransikukat, jotka olivat
koristaneet hänen viimeistä makuusijaansa.
Minä suutelin pianon koskettimia, hänen kätensähän olivat niihin
kosketelleet, hänen korvansa kuunnelleet niiden ääniä. -- Tämäkin on
nyt ohi. Voi hyvin rakkaani, voi hyvin. Sinä ihanan ihmisyyden kuva.
Sellaisena ei ole aurinko sinua koskaan näkevä, sillä jotakin
palautumatonta, jotakin ominaista on sidottu jokaiseen yksilöön ja sen
takia on surumme sitä syvempi mitä suurempi ja ihanampi tuo yksilö oli.
Villa d'Estéssa viettämämme päivän jälkeisenä päivänä kehoitti Jegor
minua lähtemään kävelylle Sibyllan temppelistä molemmille Anion
pääputouksille. Minä suostuin hyvin vastahakoisesti hänen
toivomukseensa, koska minä osaksi pelkäsin Jegorin liian paljon
rasittavan itseänsä ja osaksi vaivasi minua synkkä aavistus.
Sama kummallinen näky, jonka puoli unessa näin edellisenä kesänä hänen
vaarallisesti sairastuessaan, oli toistunut; vielä kerran oli
"vainajain saari" näyttäytynyt minulle; kuten silloinkin, solisivat
aallot nytkin salaperäisesti ja sypressit kuiskivat ja suhisivat vuoren
laulaessa samaa, minulle hyvin tuttua synkkää säveltään. Mutta
venheessä, joka lipui esiin pimeydestään, ei ollut naista, vaan sen
sijaan makasi paareilla kaksi ruumista, jotka tunsin Jegoriksi ja
itsekseni.
Rakas puolisoni pyysi minua kuitenkin niin kiihkeästi kävelylle, että
lopulta siihen myönnyin. Me lähdimme siis jotensakin varhain aamulla
matkalle Anion suurimmalle vesiputoukselle. Se syöksyy alas melkoisesta
korkeudesta, juoksee leveän kalliohalkeaman läpi kauheasti kohisten ja
heittäen vesisumua eteensä. Vaahto kuohuu alas valkoisessa ryöpyssä
kuin loppumaton henkienjono, ajautuu oikealla yli jyrkän kallioseinän
ja juoksee sen jälkeen pieninä puroina päävirtaan. Vastoin
tavallisuutta lisääntyi tänään tuo levoton ahdistus, joka painoi
sieluani, vaikka muuten suuremmoiset luonnonnäytelmät aina rauhoittavat
minua; eipä edes tuo kimmeltävä vesikaarikaan, joka rauhansinettinä
kaareusi veden yli, voinut hävittää levottomuuttani. Myöskin Jegor
katseli vakavana alas hurjaan vesiryöppyyn; silmäni kostuivat
kyyneleistä, jotka tipahtivat kasvoilleni. Ne olivat viimeiset
kyyneleet, jotka kuivista, kuumista silmistäni ovat lähteneet.
Sen jälkeen jatkoimme kävelyämme toisille putouksille. Jegor seisahtui
useita kertoja, hengitti vaivoin ja painoi kädellään rintaansa.
Kysymykseeni, voiko hän pahoin, vastasi hän kieltävästi ja vakuutti,
että tunsi ainoastaan omituista tuskan tunnetta, niinkuin hänellä olisi
haava jossakin paikassa. Minä pyysin häntä palaamaan takaisin ja
lepäämään viileiden huoneidemme hiljaisuudessa; hän luuli juuri
sellaisen aurinkoisen, lämpöisen ilman tekevän hänelle hyvää, ja hän ei
muka mitenkään voisi jättää Tivolia seuraavana päivänä näkemättä sen
viimeisiäkin ihanuuksia. Ja sen jälkeen me jatkoimme matkaamme kunnes
me tulimme erään suuren puitakasvavan syvänteen reunalle, jonka
leveältä kalliolaatalta kaksi virranhaaraa syöksyi alas ja siellä
alhaalla muodostivat vielä toisen putouksen. Minä juuri etsin meille
suojaisaa paikkaa kun näin miten Jegor äkkiä kaatui maahan ja suuri
verivirta pursui ulos hänen suustaan. Minä laskeuduin polvilleni hänen
viereensä ja asetin hänen päänsä lepäämään helmaani, rakastettujen
kasvojen ylle levisivät jo kuoleman varjot. En luullut minulle suotavan
kuulla hänen viimeistä sanaansa enkä nähdä viimeistä katsettaan, mutta
minä en ollut ottanut huomioon hänen vahvaa tahdontarmoansa. Viimeisen
kerran pakoitti hän tuota lopen väsynyttä ainetta, viimeisen kerran
tervehtivät hänen silmänsä minua sillä katseella mikä niillä oli vain
minua varten. "Lopussa on jo tuo suloinen laulu", kuiskasi hän. "Se ei
saanut loppua kuten me ajattelimme; parempi on näin. Nyt et sinä
myöskään saa vapaaehtoisesti seurata minua -- sinun täytyy kestää
loppuun asti -- kasva suureksi!"
Ja jonkun minuutin kuluttua tulivat aivan hiljaa ja katkonaisesti
sanat:
"Puolisoni, ainoa onneni, kuuletko kuinka tuo kaihoava ääni vaimenee?"
"Kyllä, Jegorini", vastasin minä, mutta oma ääneni kuului aivan
vieraalta. Sitten alkoivat kuolon kamppailut. Hän koetti vielä kerran
puhua, mutta sai vain sanan "sulje" kuuluville. Minä ymmärsin häntä,
suutelin ja suljin kuolevat silmät. Silloin levisi autuas hymyily hänen
kasvoilleen, koko ruumis vavahti ja hengitys lakkasi. Jegorini oli
kuollut. -- -- --
Kauan, kauan istuin minä sen jälkeen liikkumatonna hänen ruumiinsa
vieressä, viheriöitsevän syvyyden partaalla jonka äyräillä sammalessa,
ruohossa ja sananjaloissa kimmelsivät tuhannet vesipisarat ja tuuheat
puut keinuttelivat lehtiänsä auringon helossa. Kaikissa kallion
halkeimissa ja koloissa lenteli lintuja. Huoletonna ryöppyävästä
elementistä rakensivat ne pesiänsä, välittämättä sivullaan liitelevästä
kuolemasta lauloivat ne rakkauslaulujansa ja lentelivät edes takaisin
yli leveän vesivyön. Ja tämä taivaallinen loisto oli minun Golgatani,
tämä tunteeton luonto katseli hymyillen minun ristiinnaulitsemistani.
Vihdoin tuli eräs vanhempi herrasmies erään kuljettajan kanssa, jonka
hän oli lähettänyt noutamaan paareja ja kantajia. Sen jälkeen ottivat
he hänet minulta ja kantoivat pois. Minä pyytämällä pyysin heitä
tekemään sen varoen ja hiljaa; minä vielä luulin, että Jegor tunsi, jos
vieraat, välinpitämättömät kädet häneen koskivat.
Illalla olin minä jo rakkaani ruumiin kanssa Roomassa. Tämä sattui
ensimäisen, "vainajain saaren" luona tapahtuneen kohtauksemme
vuosipäivänä...
_Rooma 1 p. kesäk. 1887_.
Minä näin tänään espanjalaisilla rappusilla nuoren kansannaisen
sylissään puolen vuoden vanha poika. Hän muistutti minusta Murillon
madonnaa istuessaan siinä etelämaisine ihonväreineen, muodon
kauneuksineen ja puoleksi paljastettuine povineen josta pienokainen imi
virkistystä kuin erinomaisesta hedelmästä; tummassa silmäparissa ei
kuitenkaan ollut peitetty katse, kuten tavallisesti sellaisessa
tapauksessa, vaan se loisti iloisena maailmaa kohti. Hetkiseksi heräsi
sydämeeni ennen kuulumaton toivo, mutta jo seuraavassa hetkessä oli se
poissa jättäen jälleen sijan haudankaltaiselle levolle. Olkoon taivas
kiitetty ettei vanha kirous leviä pitemmälle! -- --
Mistä sitten saavat ihmiset rohkeutta valittaa persoonallisia
onnettomuuksiaan. Tuska kai ei ole tunkeutunut heidän sydämiensä
syvyyteen poistaen sieltä kaiken inhimillisen pikkumaisuuden. Vasta nyt
ymmärrän minä Voldemar-sedän sanat, että suuret kärsimykset ovat
annetut avarruttamaan sydämiämme, niin että niihin sopii ihmisrakkaus
ja osanotto; vasta nyt ovat silmäni auenneet ja minä aavistan, mitä hän
tarkoitti viittailullaan, että täytyy pitää toisia ihmisiä yhtenä oman
minänsä kanssa. Meidän yksilöllisyytemme on meidän rajanamme, sen
murtaminen on kuoleman tehtävä, avarruttaminen uudestasyntymisen
tehtävä, keinona siihen -- rakkaus, joka antaa meidän rakastaa toista
ihmistä "kuten itseämme". Minkä takia vie Margareta Jumalan istuimen
eteen esirukouksen Faustin puolesta, jota hän oli rakastanut maan
päällä? Minkä takia sitten lausui Vapahtaja nuo ihmeelliset sanat
Magdaleenalle:
"Hän on paljon rakastanut, sen takia hänelle paljon anteeksi annetaan?"
Tiesikö hän että tomun lapsen täytyy kokonaan hävitä ja sulautua
toiseen olemukseen ennen kuin sen voi täyttä niin korkea ihmisrakkaus,
joka aina hänessä liekehti ja joka osottautui puhtaimmassa osanotossa
olentoraukkoihin? -- -- --
Tuska on paras opettajamme, sen opetukset ovat ainoat oikeat.
Kulkiessani nyt kadulla tuntuu minusta kuin entinen ihmiseni olisi
kuulunut sokealle, vasta nyt kykenevät silmäni eroittamaan toisissa
kärsimyksen hienoa kirjoitusta, vasta nyt kun ei minulla enää ole
voimakasta itsekästä tunnetta, tunnen minä sen sijaan onnettomien
vankitoverieni tunteet. Palkinto, rangaistus -- kuinka vierailta nämä
sanat nyt minusta tuntuvatkaan, kuinka ne ovatkaan menettäneet kaiken
merkityksen! Minua ei houkuttele puoleensa mikään uusi elämä, minä en
himoitse mitään uutta päivää, sillä tuskahan sanoo kuitenkin viimeisen
sanan ja tajuttomuuden yö näyttää minusta enimmän kilvoituksen
arvoiselta. Korkeampi voima hallitsee meitä kaikkia, ihmeellinen
järjestelmällisyys on johtavana lankana jokaisen ihmisen elämässä;
suuri päämäärä on kuitenkin edelleen sama, nimittäin että luonnollisen,
itsekkään sydämemme tulee särkyä tulisine tahtoineen, toiveineen ja
himoineen. Mutta minun sydämeni särkyi viheriöivässä, salaperäisessä
laaksossa Anion vesiputouksen vieressä!...
_Rooma 4 p, kesäk. 1887_.
Taas ovat matkalaukkuni valmiina, huomenna alkaa paluumatka vanhaan
kotiin. Tänään päivällä olin viimeistä kertaa Jegorini luona. Aurinko
poltti hautakummun reunoja, kukat, jotka vaihdetaan joka aamu, alkoivat
jo kuihtua. Minä viivyin siellä kauan ja annoin tuon lyhyen, kauniin
vuoden, jonka olimme yhdessä eläneet, kulkea jälleen sieluni silmäin
ohi. Sen jälkeen koetin muodostaa itselleni kuvaa tulevaisuudesta;
ajattelin, että rakastettuni oli kehoittanut minua kestämään loppuun
asti ja tulemaan suuremmaksi ja tunsin kuin armona, että olen rikas,
jonka avulla voin unhottaa itseni laajaan hyväntekeväisyyteen. Mutta
katso, silloin seisoi yht'äkkiä edessäni sysimusta kummitus!
Ajattelehan jos aika ja nuoruus liittoutuisivat keskenään minua vastaan
ja minullekin löisi se hetki, jolloin elämä pitäisi minut paikallaan,
sen suloinen sävel vielä kerran hyväilisi ja hullaannuttaisi korvani?
Onneton, kauhea ajatus! Se voi olla kyllin hyvä niille puoli-ihmisille,
jotka ymmärtävät sillä auttaa itseänsä eteenpäin, mutta se on kauhea
ihmiselle, joka on elänyt ylen onnellista elämää, joka tässä surujen
maailmassa on omistanut jotakin kokonaista. Ja enkö minäkin ole sen
häviämättömän, kaikkea ylläpitävän voiman alainen, joka nostaa
ylös maahan tallatun ruohon, joka täyttää kaadetun puun juuret
lukemattomilla uusilla vesoilla ja joka hävittää kirveen jäljen? Eikö
minussakin syki se sitkeä elämän tunne, joka muodostaa persoonallisen
olemassa olomme perusehdon?
Tästä tietoisenako tuomitsi Jegor minut elämään ja odottaako
Voldemar-setä samasta syystä, että minä käyttäisin hyödykseni elämän
suuria opetuksia?
Oi iäinen kaitselmus, ei toki tätä! Älä salli puhtaan murhenäytelmän
loppua ivanäytelmään, muserra minut mieluummin kokonaan, mutta älä
paloittele minua hitaasti!
Tylsä epätoivo naulasi minut paikalleni haudan viereen, en huomannut
että aurinko aleni yhä matalammalle ja vihdoin katosi pilven taakse, en
tuntenut, kuinka tasangolta puhaltava kylmä iltatuuli suhisi sypressien
latvoissa. Vihdoin tuli haudankaivaja ja sanoi olevan ajan sulkea
kirkkotarha. Silloin vasta nousin ylös ja lähdin kotimatkalle.
Kirkkotarhan ulkopuolella tapasin tohtori Lehdénin, joka oli hyvin
kiihdyksissään ja kuten ainakin suututtuaan, oli hän kiukkuinen
minulle.
"Onko tosiaankin teidän tarkotuksenne tappaa itsenne, armollinen
rouva", huudahti hän, "ettekö tiedä, että jokainen hengenveto tähän
aikaan on myrkkyä mitä suurimpain sielunliikutusten väsyttämälle
ruumiille? Minulle on sanottu teidän olleen jo kolme tuntia poissa
huvilasta ja koko sen ajan olette te istunut hiljaa auringon laskiessa
ja sen jälkeen olette te imeneet malariamyrkkyä."
Väristys kulki ruumiini läpi.
"Jumalan tähden, rakas tohtori", huudahdin minä, "ette kai mitään
sellaista minusta uskone? Ei, se ei ole ollut aikomukseni, mutta
ajatuksissa ollen olen unhoittanut ajan."
Hän katsoi minua syvästi suruissaan kauniilla, sinisillä silmillään.
"Sitä en tarkoittanut ja minä toivon koko sydämestäni teidän säilyvän
siltä onnettomuudelta. Oi, nyt värisette te taas... Ettekä te ole
ottanut mukaanne edes saaliakaan, kävelkää toki, Jumalan tähden,
nopeammin."
Ja sitten veti hän minua mukanaan niin joutuin, että minä tuskin voin
seurata häntä. Kuinka hän onkaan hyvä! Minä en ole saattanut hänelle
koskaan muuta kuin tuskaa ja saanut häneltä osakseni vain rakkautta.
Kuinka onkaan hän näinä kauheina päivinä pitänyt huolen kaikesta ja
omalla yksinkertaisella, luonnollisella tavallaan järjestänyt kaiken,
ikäänkuin se kaikki kuuluisi hänelle itsestään. Hän on ollut
todellisena siunauksena minulle ja Voldemar-sedälle, joka ei osaa puhua
sanaakaan italian kieltä! --
Nämä ovat viimeiset rivit Roomasta... Huomenna tähän aikaan on pikajuna
vienyt minut jo kauas pois... Minun on täytynyt kuitenkin käydä
levolle; pääni ja jäseneni ovat lyijyn raskaat, ja huolimatta
lämpöisestä yöstä viluttaa minua niin että minun täytyy kääriytyä
moniin vaatteisiin. Ensi kertaa Jegorin kuoleman jälkeen on minulla
tunto omasta persoonastani; tähän asti olen tuntenut olevani
ruumiiton. -- --
Eikö tämä pitkä yö sitten koskaan lopu? Pieni kamarineitini on
nukahtanut vieressäni olevaan lepotuoliin ja vasta puoli tuntia sitten
jätti tohtori Lehdén huoneen mennäkseen hetkeksi levolle. He sanovat
minun olevan kovasti kipeän ja tänään, kun he luulivat minun olevan
tajuttomana, puhelivat he malariasta, joka on muuttunut lavantaudiksi.
Ulkomaalaiset lääkärit näyttivät vakavilta ja tohtori Lehdén
epätoivoiselta ja Voldemar-setä vei hänet ulos.
Mutta kuinka he kaikki voivat niin erehtyä. Tuo olento joka makaa
kuumeessa vuoteella ja näkee houriokuvia seinäpapereilla ja tuntee
polttavaa janoa, sehän en ole minä! -- Ei, tällä vieraalla, kärsivällä
oliolla ei ole minun kanssani mitään yhteyttä, minä olen ilman
ruumista, kuulen hiljaisia ihmeellisiä säveliä, jotka tulevat yhä
lähemmäksi, soivat yhä puhtaammin ja välittömämmin, minä latelen
avaruuksiin ja odotan Jegoria. -- Missä sitten olet rakkaani? -- Mutta
minullahan on vielä jotakin sanottavana. Tämän kirjan, jonka
palvelijattareni piti asettaa lyijykynän kera päänaluksen alle, silloin
kun vielä makasin sillä vuoteella, joka nyt on tuolla vieraalla
oliolla, on tohtori Lehdén saava. Nyt kun mainen verho ei enää
katsettani rajoita, tiedän, että hän aina on minua rakastanut ja on
tuleva hyvin murheelliseksi. Hän ei saa olla suruissaan, hänen täytyy
tulla vakuutetuksi, että elämämme gobeliinikuva oli valmistettu
varmalla ja hämmästyttävällä selvyydellä ennen kuin itse sitä aloimme
kulkea. Ja siten saumataan kuva kuvaan kunnes ilmiöllisen maailman
kuvat lakkaavat ja iäinen alkaa, jota edelliset varjostavat kuin pilvi
aurinkoa.
Voi, kuinka minä rakastan kaikkia ihmisiä ja kuinka löydänkään itseni
heistä! Ole siunattu Voldemar-setä, kiitos, lämmin kiitos sinulle,
tohtori Lehdén...!
Nythän soi taas vuoren sävel, nythän solisevat aallot "vainajain
saaren" rantaan ja nyt suhisevat tummat sypressit. Ei, ne eivät ole
mitään surua herättäviä lauluja, se on suuri maailman laulu, joka
ainoastaan maiselle korvalle kuulostaa synkältä, koska se siinä luulee
kuulevansa joutuin heikkenevän äänen. Mutta näistä eri äänistä kootaan
äänet siihen suureen simfoniaan ja kaikki sulautuvat selvästi ja
puhtaasti perusääneen...
Jumalani, kuinka tuo onneton olio sängyssäni kärsii, minun täytyy
sinne, minun täytyy auttaa. --
_Rooma 10 p. kesäk. 1887_.