Kun minä hetkisen jälkeen, kun Erna oli kirjoittanut nämä sanat, tulin

hänen vuoteensa viereen antaakseni hänelle lääkkeitä, oli tämä kirja

avoinna vuoteella ja itse hän oli houreissa. Ensi kerran nuoren

praktiikkani aikana sain kokea, mitä tahtoo sanoa nähdä rakastamansa

ihmisen kärsivän ja kuolevan ja tiede, jolle on omistanut elämänsä,

jättää ihmisen avuttomaksi. Malariakuume, joka oli saanut lavantautisen

luonteen, löysi tässä sielunliikutusten heikontamassa ruumiissa

edullisen maaperän ja kuume kohosi niin korkealle, että täytyi jättää

kaikki toivo. Ilmiö, jonka olen kuullut sanottavan usein olevan

havaittavissa kuolevissa, ilmaantui myöskin Ernassa; hän puhui hyvin

usein sairaasta olennosta, joka makasi hänen sängyssään, ja hänellä oli

siitä se tunto kuin jostakin vieraasta, joka ei kuulunut hänelle.

Silloin tällöin oli hänellä erinomaisen selviä hetkiä, jolloin hän

hämmästytti setäänsä ja minua keskusteluillaan, joissa oli hänen

omituisen, soman puhetapansa leima. Niin, on jotakin aivan toista kun

kuolema sammuttaa sellaisen hengen himmeän valon, joka vain

säästeliäästi kykenee valaisemaan oman elonpolkunsa, kuin silloin kun

se valloittaa herruuden sellaiselta hengeltä, joka liekehti Erna

Morosoffissa. Hän ei enää meitä nähnyt, vaan lauloi puoliääneen ja

liikuttavalla tavalla: "Rakkanani, sulokäsilläsi sulje silmäni."

Minä olin masennuksissani kuin poika, mutta myöskin vanha mies

vierelläni värisi liikutuksesta, kun hänen sielunsa tuntui lentävän

pois yhä heikkenevien äänien mukana. Aloitettuaan toisen värsyn,

keskeytti hän äkkiä, kohottausi puoleksi ylös ja katseli silmät selki

seljällään ovea kohti ja huudahti kahdesti: "Jegor, Jegor". Sitten

hervahti hän vuoteelleen. Muutaman minuutin kuluttua oli kaikki ohi.

Murhenäytelmän viimeinen kohtaus on nyt näytelty ja Erna lepää

puolisonsa vieressä.

Painostavina, unettomina öinä olen minä lukenut minulle uskottua

päiväkirjaa ja sen kautta olen tutustunut minulle aivan vieraaseen

maailmaan. Kummallista! Me elämme ja luulemme tuttavallisesti

seurustelevamme henkilöiden kanssa, pidämme niitä kaikkein

rakkaimpinamme, emmekä edes aavistakaan, mitä heidän sisimmässään

liikkuu. Hän oli oikeassa, tämä ylhäinen henki, kutsuessaan minua

oikeaksi aikani lapseksi, ja moittiessaan minua siitä, että minä

yksityisten ilmiöiden takia unhotin etevien henkien suuren

ajatusjärjestelmän. Niin, ne ovat todellakin minulle vieraita; minä en

ole koskaan piitannut elämän ylimaailmallisesta puolesta, tekemällä

yliaistillisia havainnoita, vaan tunnen ainoastaan sellaisia

johtopäätöksiä, jotka perustuvat kokemusten pohjalle ja analogian

todistuksiin. Jos minä lukiessani en voinut salata sitä todistavaa

voimaa, joka oli siinä lausutussa mielipiteessä, niin johtui se

vähemmän niistä auktoriteeteistä, jotka olivat sitä mielipidettä

puolustaneet kuin tuosta ihmeellisestä yhtenäisyydestä ja

salaperäisestä kauneudesta, jolla elämä oli yhdistänyt, jalostanut ja

lopettanut näiden molempain ihmisten elämät. Minä tunsin tänään

tarvetta sanoa sen herra Wolzogenille ennen Roomasta lähtöäni. Me

olimme yhdessä katselleet Palatinumia ja seisoimme nyt eräällä niistä

suurista pengermistä, josta on selvä näköala yli Januculumin ja

Pietarin kirkon. Vanha mies katsahti minuun ensin vakavana viisailla,

harmailla silmillään, sitten vastasi hän huomautukseeni:

"Olen iloinen, että tekin ihmettelette sitä suunnitelmallisuutta, jolla

kohtalo antaa ihmisen vaikuttaa, henkisesti elähyttää ja kehittää

toisiansa. Samalla tavalla kävi myös pienen Ernani kanssa viime vuoden

kuluessa, joutuin, voisinpa melkein sanoa tiedottoman joutuin, mutta

hänellä ei ollutkaan aikaa hukattavanaan."

Silloin en enää epäröinyt, vaan aloin puhua tuosta minulle vieraasta,

ihmisten jälleensyntymisaatteesta, kerroin, kuinka se oli täydellisesti

muuttanut Ernan katsantokannan, vieläpä se oli estänyt ajatellun

itsemurhankin. Hän kuunteli minua ääneti, ainoastaan silloin tällöin

nyökäytti hän hyväksyen päätään tai hymyili hyväntahtoisesti.

Lopetettuani sanoi hän:

"Teidän synkkä ihmettelynne, rakas tohtori, osoittaa, kuinka kaukainen

tuo ajatus on länsimaiden sivistyneelle, joka kuitenkin minun

mielipiteeni mukaan on kaiken todellisen siveysopin ja humanismin

juurena, silloinkin kun sen vaikutuksen alainen ei ole päässyt vielä

siitä tietoiseksi; ja kuitenkin on tuo suuri salainen oppi kaiken

olevaisen näennäisestä moninaisuudesta ja todellisesta yhtenäisyydestä

enemmän levinnyt kuin te oletattekaan. Jo eleantit älysivät sen

totuuden ja Giordano Bruno sai hengellään maksaa rohkeutensa lausumalla

tämän mielipiteen. Vielä tänäkin päivänä leviää tämä suuri aate

sukupolvesta sukupolveen, häviämättömästi ja eläen jokaisen

ajanvirtauksen yli."

Me vaikenimme molemmat. Katselin ympärilleni keisaripalatsin vanhoja

raunioita ja ajattelin vanhaa Facitustani, jonka äänen luulin kuulleeni

vielä kerran. Kulkiessani läpi sen käytävän, jossa Galigula kaatui ja

katsellessani Jupitertemppelin yhteydessä olleita rakennuksia, kulki

sieluni silmien ohi kuva siitä kauhusta, jolla Cesarhulluuden sokaisema

Julianin-suku oli kiusannut ihmiskuntaa.

Ja minä ajattelin ensimäisten kristittyjen aikuista Roomaa, jolloin tuo

vainottu lahko etsi suojaa katakombeista jumalaansa palvellessaan ...

paavien aikuista Roomaa pyhine istuimineen, jonka edessä maailman

päämiehet kumartuivat ... kaikki irtonaisia lehtiä historian suuresta

kirjasta ja kaikki todistaen, kuinka erehdykset, hurjuus ja itsekkyys

olivat vetäneet puhtaimmat aatteet lokaan.

Olin lopulta ajatellut ääneeni ja palaten lähtökohtaani lausuin

herra Wolzogenille mielipiteenäni, että myöskin aatetta ihmisen

jälleensyntymisestä kohtaisi, heti kun terve ja kömpelö ihmisjärki

ottaa sen haltuunsa, sama kohtalo kuin sen suuria edeltäjiäkin, s.t.s.

sitä pilkataan, väärin ymmärretään ja se saa osakseen korkean,

aistillisen tulkinnan. Silloin katsoi vanha mies minua hymyillen

lempeää hyväntahtoista hymyään ja sanoi:

"Sen myönnän kernaasti, rakas tohtori, mutta mitä onkaan alkuperäisen

puhtailla aatteilla tekemistä terveen ja kömpelön ihmisjärjen kanssa?

Luuletteko Jesuksella Kristuksella tai Sokrateella tai Giordano

Brunolla sitä olleen, tai heidän edes siihen vedonneenkaan. Ei, he

tiesivät kaikki palvelevansa totuutta, mutta totuutta seurasi pilkka,

vaino ja kuolema. Lohdutuksekseni toistan minäkin erään suuren hengen

sanat:

"Kaikkien vuosisatojen kuluessa on totuus saanut punastua sen takia,

että se on mahdottomuus, eikä se kuitenkaan ole sen oma vika. Se ei voi

pukeutua kaikkialla vallitsevan erehdyksen muotoon. Silloin luo hän

nyyhkien silmänsä suojelusjumalaansa, aikaan, joka viittailee sille

voittoa ja kunniaa, mutta jonka suuret siipien lyönnit tapahtuvat niin

hitaasti, että ihminen ehtii kuolla niiden kestäessä."

Ave Maria alkoi nyt soida. Vielä kerran hyvästelin minä

Pietarinkirkkoa, Januculumin pinjapuita, joissa Ernan katse oli niin

usein iloisena levännyt, ja Cestiuspyramiidia, jonka läheisyydessä hän

sekä Jegor Morosoff nukkuvat kuolonunta. Minä tunsin selvästi, että

nämä ihmiset olivat eläneet myöskin minua varten ja että he olivat

jättäneet jälkeensä loistavan ladun, joka on valaiseva polkuani yhtä

paljon minne hyvänsä se vienee ja milloin tahansa se loppunee.

Haudan partaalla: Palkittu romaani · 第 9 / 9 段