hänen vuoteensa viereen antaakseni hänelle lääkkeitä, oli tämä kirja
avoinna vuoteella ja itse hän oli houreissa. Ensi kerran nuoren
praktiikkani aikana sain kokea, mitä tahtoo sanoa nähdä rakastamansa
ihmisen kärsivän ja kuolevan ja tiede, jolle on omistanut elämänsä,
jättää ihmisen avuttomaksi. Malariakuume, joka oli saanut lavantautisen
luonteen, löysi tässä sielunliikutusten heikontamassa ruumiissa
edullisen maaperän ja kuume kohosi niin korkealle, että täytyi jättää
kaikki toivo. Ilmiö, jonka olen kuullut sanottavan usein olevan
havaittavissa kuolevissa, ilmaantui myöskin Ernassa; hän puhui hyvin
usein sairaasta olennosta, joka makasi hänen sängyssään, ja hänellä oli
siitä se tunto kuin jostakin vieraasta, joka ei kuulunut hänelle.
Silloin tällöin oli hänellä erinomaisen selviä hetkiä, jolloin hän
hämmästytti setäänsä ja minua keskusteluillaan, joissa oli hänen
omituisen, soman puhetapansa leima. Niin, on jotakin aivan toista kun
kuolema sammuttaa sellaisen hengen himmeän valon, joka vain
säästeliäästi kykenee valaisemaan oman elonpolkunsa, kuin silloin kun
se valloittaa herruuden sellaiselta hengeltä, joka liekehti Erna
Morosoffissa. Hän ei enää meitä nähnyt, vaan lauloi puoliääneen ja
liikuttavalla tavalla: "Rakkanani, sulokäsilläsi sulje silmäni."
Minä olin masennuksissani kuin poika, mutta myöskin vanha mies
vierelläni värisi liikutuksesta, kun hänen sielunsa tuntui lentävän
pois yhä heikkenevien äänien mukana. Aloitettuaan toisen värsyn,
keskeytti hän äkkiä, kohottausi puoleksi ylös ja katseli silmät selki
seljällään ovea kohti ja huudahti kahdesti: "Jegor, Jegor". Sitten
hervahti hän vuoteelleen. Muutaman minuutin kuluttua oli kaikki ohi.
Murhenäytelmän viimeinen kohtaus on nyt näytelty ja Erna lepää
puolisonsa vieressä.
Painostavina, unettomina öinä olen minä lukenut minulle uskottua
päiväkirjaa ja sen kautta olen tutustunut minulle aivan vieraaseen
maailmaan. Kummallista! Me elämme ja luulemme tuttavallisesti
seurustelevamme henkilöiden kanssa, pidämme niitä kaikkein
rakkaimpinamme, emmekä edes aavistakaan, mitä heidän sisimmässään
liikkuu. Hän oli oikeassa, tämä ylhäinen henki, kutsuessaan minua
oikeaksi aikani lapseksi, ja moittiessaan minua siitä, että minä
yksityisten ilmiöiden takia unhotin etevien henkien suuren
ajatusjärjestelmän. Niin, ne ovat todellakin minulle vieraita; minä en
ole koskaan piitannut elämän ylimaailmallisesta puolesta, tekemällä
yliaistillisia havainnoita, vaan tunnen ainoastaan sellaisia
johtopäätöksiä, jotka perustuvat kokemusten pohjalle ja analogian
todistuksiin. Jos minä lukiessani en voinut salata sitä todistavaa
voimaa, joka oli siinä lausutussa mielipiteessä, niin johtui se
vähemmän niistä auktoriteeteistä, jotka olivat sitä mielipidettä
puolustaneet kuin tuosta ihmeellisestä yhtenäisyydestä ja
salaperäisestä kauneudesta, jolla elämä oli yhdistänyt, jalostanut ja
lopettanut näiden molempain ihmisten elämät. Minä tunsin tänään
tarvetta sanoa sen herra Wolzogenille ennen Roomasta lähtöäni. Me
olimme yhdessä katselleet Palatinumia ja seisoimme nyt eräällä niistä
suurista pengermistä, josta on selvä näköala yli Januculumin ja
Pietarin kirkon. Vanha mies katsahti minuun ensin vakavana viisailla,
harmailla silmillään, sitten vastasi hän huomautukseeni:
"Olen iloinen, että tekin ihmettelette sitä suunnitelmallisuutta, jolla
kohtalo antaa ihmisen vaikuttaa, henkisesti elähyttää ja kehittää
toisiansa. Samalla tavalla kävi myös pienen Ernani kanssa viime vuoden
kuluessa, joutuin, voisinpa melkein sanoa tiedottoman joutuin, mutta
hänellä ei ollutkaan aikaa hukattavanaan."
Silloin en enää epäröinyt, vaan aloin puhua tuosta minulle vieraasta,
ihmisten jälleensyntymisaatteesta, kerroin, kuinka se oli täydellisesti
muuttanut Ernan katsantokannan, vieläpä se oli estänyt ajatellun
itsemurhankin. Hän kuunteli minua ääneti, ainoastaan silloin tällöin
nyökäytti hän hyväksyen päätään tai hymyili hyväntahtoisesti.
Lopetettuani sanoi hän:
"Teidän synkkä ihmettelynne, rakas tohtori, osoittaa, kuinka kaukainen
tuo ajatus on länsimaiden sivistyneelle, joka kuitenkin minun
mielipiteeni mukaan on kaiken todellisen siveysopin ja humanismin
juurena, silloinkin kun sen vaikutuksen alainen ei ole päässyt vielä
siitä tietoiseksi; ja kuitenkin on tuo suuri salainen oppi kaiken
olevaisen näennäisestä moninaisuudesta ja todellisesta yhtenäisyydestä
enemmän levinnyt kuin te oletattekaan. Jo eleantit älysivät sen
totuuden ja Giordano Bruno sai hengellään maksaa rohkeutensa lausumalla
tämän mielipiteen. Vielä tänäkin päivänä leviää tämä suuri aate
sukupolvesta sukupolveen, häviämättömästi ja eläen jokaisen
ajanvirtauksen yli."
Me vaikenimme molemmat. Katselin ympärilleni keisaripalatsin vanhoja
raunioita ja ajattelin vanhaa Facitustani, jonka äänen luulin kuulleeni
vielä kerran. Kulkiessani läpi sen käytävän, jossa Galigula kaatui ja
katsellessani Jupitertemppelin yhteydessä olleita rakennuksia, kulki
sieluni silmien ohi kuva siitä kauhusta, jolla Cesarhulluuden sokaisema
Julianin-suku oli kiusannut ihmiskuntaa.
Ja minä ajattelin ensimäisten kristittyjen aikuista Roomaa, jolloin tuo
vainottu lahko etsi suojaa katakombeista jumalaansa palvellessaan ...
paavien aikuista Roomaa pyhine istuimineen, jonka edessä maailman
päämiehet kumartuivat ... kaikki irtonaisia lehtiä historian suuresta
kirjasta ja kaikki todistaen, kuinka erehdykset, hurjuus ja itsekkyys
olivat vetäneet puhtaimmat aatteet lokaan.
Olin lopulta ajatellut ääneeni ja palaten lähtökohtaani lausuin
herra Wolzogenille mielipiteenäni, että myöskin aatetta ihmisen
jälleensyntymisestä kohtaisi, heti kun terve ja kömpelö ihmisjärki
ottaa sen haltuunsa, sama kohtalo kuin sen suuria edeltäjiäkin, s.t.s.
sitä pilkataan, väärin ymmärretään ja se saa osakseen korkean,
aistillisen tulkinnan. Silloin katsoi vanha mies minua hymyillen
lempeää hyväntahtoista hymyään ja sanoi:
"Sen myönnän kernaasti, rakas tohtori, mutta mitä onkaan alkuperäisen
puhtailla aatteilla tekemistä terveen ja kömpelön ihmisjärjen kanssa?
Luuletteko Jesuksella Kristuksella tai Sokrateella tai Giordano
Brunolla sitä olleen, tai heidän edes siihen vedonneenkaan. Ei, he
tiesivät kaikki palvelevansa totuutta, mutta totuutta seurasi pilkka,
vaino ja kuolema. Lohdutuksekseni toistan minäkin erään suuren hengen
sanat:
"Kaikkien vuosisatojen kuluessa on totuus saanut punastua sen takia,
että se on mahdottomuus, eikä se kuitenkaan ole sen oma vika. Se ei voi
pukeutua kaikkialla vallitsevan erehdyksen muotoon. Silloin luo hän
nyyhkien silmänsä suojelusjumalaansa, aikaan, joka viittailee sille
voittoa ja kunniaa, mutta jonka suuret siipien lyönnit tapahtuvat niin
hitaasti, että ihminen ehtii kuolla niiden kestäessä."
Ave Maria alkoi nyt soida. Vielä kerran hyvästelin minä
Pietarinkirkkoa, Januculumin pinjapuita, joissa Ernan katse oli niin
usein iloisena levännyt, ja Cestiuspyramiidia, jonka läheisyydessä hän
sekä Jegor Morosoff nukkuvat kuolonunta. Minä tunsin selvästi, että
nämä ihmiset olivat eläneet myöskin minua varten ja että he olivat
jättäneet jälkeensä loistavan ladun, joka on valaiseva polkuani yhtä
paljon minne hyvänsä se vienee ja milloin tahansa se loppunee.