jotensakin väsyttävä, niin että en tuntenut ensinkään halua ottaa
päiväkirjaani esiin matkalaukusta. Matkaseurani oli tosin hyvin
auttavaista ja huomaavaista, samoin junailija, jonka puoleen minä
toisinaan käännyin tietoja saadakseni. Kaikki katselivat kuitenkin
minua jonkun verran ihmeissään; minä näytin kai liian nuorelta
matkustamaan yksin maailmalle. Tullessani liian levottomaksi vedin
hansikkaan kädestäni ja ammensin uutta voimaa katselemalla
vihkimäsormustani, joka tosiaankin piti kaiken kiusallisen ja ikävän
loitolla minusta. Florensissa sain Jegorin viimeisen kirjeen, missä hän
ilmoitti kohtaavansa minut Pisan asemalla ja siellä astuvansa vaunuuni,
seurakseni Roomaan saakka.
Matkaa jatkettiin siis seuraavana päivänä. Oi, kuinka se tuntui
pitkältä tuo puolentoista tunnin matka Pisaan. Lukemattomia kertoja
katsoin minä kellooni ja loihdin eteeni nuo rakastetut kasvot hienoine,
kärsivine piirteineen, jotka siinä olivat erotessamme. Vihdoinkin
saapui junamme asemakatokseen; minä menin likemmäksi junan ikkunaa ja
ensimäinen, jonka näin, oli Jegor, vähän ahavoittuneena ja terveemmän
ja reippaamman näköisenä kuin mitä koskaan olin voinut toivoakaan.
Parilla harppauksella oli hän luonani, avasi vaunun oven ja astui
sisään. Kielellä ei ole sanoja kuvatakseen sitä mikä oli kirjoitettuna
hänen suuriin, tummiin silmiinsä istuutuessaan viereeni ja viedessään
käteni huulilleen, sillä toisellaisesta tervehdyksestä esti meidät
erään ylhäisen italialaisen perheen läsnäolo.
"Nyt sinä olet tullut ja sinun kerallasi rauha ja onni; oi, minä en voi
ajatellakaan tätä autuutta", kuiskasi hän aina vähän väliä. Tällä välin
matkustimme me pitkin meren rantaa, hengitimme virkistävää meri-ilmaa,
joka tunkeusi sisään ikkunain kautta, näimme Korsikan ääriviivat ja
yht'äkkiä myöskin Elban kohoavan edessämme sinertävästä merestä. Aallot
solisivat hiljalleen rantaan, aurinko säteili korkealla sinisellä
taivaalla ja ilmassa riemuitsivat leivot. Mutta sen jälkeen käännyimme
me meren rannalta tasangolle. Jegor näytti minulle vanhat vesijohdot,
jotka sitä risteilivät sekä _via Appia antica'n_ Metellaksen
hautakivineen ja Pietarin kirkon. Me pidimme toisiamme käsistä ja
katselimme toisiamme silmiin; puhumaan emme kyenneet. Saapua Roomaan
yhdessä rakastettunsa kanssa on melkein liian suuri onni
ihmissydämelle.
Pieni huvilamme oli juhlallisesti koristeltu tuloksemme, mennen yli
kaikkien meidän odotustemmekin. Puutarhassa kukkivat punaiset ja
valkeat kameeliat ennen kuulumattomassa loistossa. Azaleat kaikissa
mahdollisissa vivahduksissaan muodostivat jättiläismäisiä pensaikkoja
ja tumman siniset iriskukat pistivät esiin totisia, hiljaisia päitään
tästä väriloistosta. Pieni kamarineitsyeni, jonka olin tuonut mukanani
noukki suurimmassa kiireessä kallisarvoisen kukkavihon ja koristi sillä
ruokapöytämme, jolta söimme ensimäisen yhteisen ateriamme. Tämä maistui
meistä tykkänään toisellaiselta kuin meidän hääpäivällisemme ja ilosta
säteillen joi Jegor maljani kerran toisensa jälkeen. Mutta hän ei
sietänyt viipyä kauemmin huoneessa, vaan pyysi minua sen takia
laittamaan itseni pian kuntoon, voidaksemme yhdessä tehdä matkan Rooman
läpi. Tosin ei ollut aikaa katsella ja nauttia mistään erityisesti,
mutta minä tunsin jo tänä ensi päivänä yleisvaikutuksen, niin
sanomattoman suuren ja mahtavan, että polveni vapisivat. Katsellessani
Forum romanumia ja Colosseumia ja seisoessani piazza di San Pietrolla
ja tuon verrattoman taulun, josta olin kauan uneksinut: Pietarin kirkko
ja Vatikaani, muodostuessa todellisuudeksi, virtasivat kuumat kyyneleet
poskiani alas. Niin, sellaiseksi jättiläisröykkiöksi ei tosiaankaan
voisi mikään muu kasaantua, kuin yksistään autuaaksi tekevä kirkko,
joka on rakennettu kalliolle ja jonka suojeluspyhimys hallitsee taivaan
avaimia! Pietarin kirkon molemmat avonaiset pylväskäytävät ojentuvat
ulos kuin jättiläiskäsivarret, jotka näyttävät haluavan syleillä koko
ihmiskuntaa.
Vihdoin olimme Monte Pinciolla ja saimme sieltä nähdä yleissilmäyksen
ikuisesta kaupungista jalkaimme juuressa. Yksinäiset ruokomännyt
Januculumilla kuvastuivat terävästi iltataivasta vasten, sirot palmut
ja harvinaiset havupuut keinuivat tuulessa, lukemattomista kirkoista ja
kappeleista soi _ave Maria_, mutta minulla oli vain yksi ajatus, että
minä nojasin rakastettuni käsivarteen ja että hän minun kanssani nautti
ja jakoi tämän ihanuuden! -- Oli jo pimeä palatessamme rakkaaseen
kotiimme ja minä olin väsyneempi kuin tahdoin tunnustaakaan. Jegorin
mentyä musiikkihuoneeseen -- se on luonnollisesti koko huvilan kaunein
huone -- vapautin minä aluksi itseni siitä puvusta, joka minulla oli
ollut koko päivän ylläni, ja pukeusin yhtä hienon mukavaan kuin hienon
upeaankin kotipukuun, joka on neulojattareni erikoisalaan kuuluva ja
Jegorin ihastus. Hän keskeytti tietysti soittonsa ihaillakseen sitä
asiaan kuuluvasti ja sitäpaitsi ilmoitti hän suureksi ilokseni minulle,
että uusi piano oli aivan hänen mieleisensä. Minä istuuduin matalalle,
persialaiselle patjakolle, joka on ainoa täytetty huonekalu koko
suuressa huoneessa ja pyysin Jegoria ensi kerran pitkästä aikaa
puhumaan minulle omalla kielellään. Hän katsoi minuun hymyillen ja
heitti kiharaisen tukkansa pois otsaltaan.
"Tänään emme me saa laulaa vanhaa, kaihoisaa laulua", sanoi hän,
"tänään tulee iloisena ja onnellisena heläyttää rakkauden korkea laulu.
Millä sitten alkaisin?"
Minä pyysin häneltä _G-duri_ konsertin adagiota, jolla hän ensi kertaa
oli kilpaillut sielustani ja hänen innostuneiden käsiensä alta soi se
nyt kaikessa puhtaudessaan ja kauneudessaan. Lopetettuaan sen antoi hän
pienen väliajan jälkeen seurata sitä kirjavan potpurrin, jossa oli
kappaleita mitä erilaisemmilta säveltäjiltä ja mestareilta, joiden
sävelmien läpi kuitenkin kulki alituisesti sama punainen lanka. Lisztin
rakkauslauluja, Siegmundin ja Sieglinden välinen duetto Valkyrian ensi
näytöksestä ja Siegfridin rakkaus seurasivat toinen toistansa, jotka
olivat sidotut yhteen miellyttävillä arabeskeillä, jotka olivat hänen
omia sävellyksiään. Mutta lopulta väsyi Jegor puhumaan toisten avulla
ja antoi sielunsa soida vapaassa fantasiassa. Minua kohtasi siinä
kevään kukkaloisto toisinaan vaihtuen lämpöiseksi kesäyöksi; hän
ymmärsi aina uusilla soitannollisilla käänteillä ylistää sydämensä
kuningatarta, kunnes vihdoin kaikki kaihoavat äänet ja sävelaskeleet
hajautuivat pelkiksi laulaviksi, soiviksi sävelaalloiksi.
Kun ainoastaan kaksi kynttilää paloi pianolla, niin vallitsi
suuressa huoneessa puolihämärä, jonka läpi minä näin molempain
puutarha-sypressien varjokuvat. Niiden välillä ui kuun kelo
pilvettömässä loistossa sinisellä taivaalla ja heitti leveän,
hopeanvalkoisen valojuovan huoneeseen. Äkkiä polvistui Jegor
vierelleni.
"Jumal-unelma on siis muuttunut todeksi, rakkauteni esine", kuiskasi
hän, "vihattu maailma ei enää tunkeudu välillemme, vain sinä ja minä
olemme toistemme luona. Etkö tunne kuinka sydämeni riemusta lyö tätä
ajatellessa; vain sinä ja minä, vain sinä ja minä?"
Hän oli oikeassa! Ei äänikään tuosta hänen vihaamastaan maailmasta
häirinnyt meidän hiljaista onneamme, kaupungin hälinä ei ylettynyt
tänne, ei askeltakaan kuulunut, ainoastaan iltatuuli suhisi
salaperäisesti sypresseissä; minä hengitin Rooman ilmaa ja lepäsin
puolisoni käsivarrella.
_Rooma 15 p. huhtik. 1887_.
Minulle on alinomaa sanottu, että parhaat avioliitot ovat
historiattomia ja että suurin onni on mykkä. Voldemar-setä saa
lohduttaa itseään sillä tosiasialla minun harvinaisten kirjeitteni
takia, sillä en edes hänenkään kanssaan voi puhella onnestani. Vieläpä
minun täytyy huutaa ääneen itselleni, että kaikki mainen paino on
vierinyt päältäni ja minä vaellan jumalien tavoin pilvien yllä. On kuin
me olisimme jättäneet kaiken surun, kaiket alakuloiset aavistukset ja
synkät filosofiset järjestelmät alppien toiselle puolelle ja ikäänkuin
olisi aivan mahdotonta sellaisten varjojen meitä seurata tämän taivaan
ja tämän auringon alla. Jegor virkistyy silminnähtävästi, hän voi jo
päivittäin asettaa itselleen yhä suurempia vaatimuksia tarvitsematta
niistä sakkoja maksaa.
Usein huomaan hänessä kummallisen kaksoisluonteen. Huolimatta siitä
täydellisyydestä ja helppoudesta ja arvokkuudesta, jolla hän osansa
elämässä näyttelee, suhteessaan toisiin ihmisiin ja sen kautta on hän
saattanut heidät harhaluuloihin tunteistaan heitä kohtaan, niin ovat ne
hänelle kaikki pohjaltaan yks'kaikkisia. Sisimmässään suhtautuu hän
heihin viileästi, terävästi ja suolaisesti kuin merivesi. Mutta siellä,
missä _minun_ luonteeni golf-virta juoksee, on hänen luonteensa lämmin
ja miellyttävä. Sanoessani sen kerran hänelle katsoi hän minuun
vakavasti: "Minä en voi ensinkään jakaa", sanoi hän, "minä olen antanut
itseni kokonaan sinulle. Sinusta tulee kaikki hyvä minuun, tee minut
nyt paremmaksi, rakkani!"
Voiko todellakin tehdä itsensä ja toiset paremmaksi? Minä en sitä usko,
vaan pikemmin pelkään, että kehitytään määrättyjen synnynnäisten lakien
mukaan ja että luonnollista ihmistä ei vähitellen kasvateta, vaan
kohtalon täytyy sen murtaa. Jegorilla ja minulla on liian vahva tunne
itsestämme ollaksemme oikein hyviä ihmisiä, se harhanäkyjen side,
josta Voldemar-setä puhui, on vielä lujasti solmittuna silmiemme
edessä. -- --
Kaikesta tästä huolimatta -- tai kenties siitä syystä -- nautimme me
nyt maisesta autuudesta kauniimmin, kiihkeämmin ja runollisemmin kuin
rohkeinkaan mielikuvitus voi uneksia. Jokainen päivä on runosäe ja
tarjoaa kuitenkin omituisen, verrattoman tenhonsa, niin että minä
sanon itsekseni jokaisen päivän lopussa: Se oli edeltäjiänsä
kallisarvoisempi. Omakohtainen onni ja sen yhteydessä persoonaton
kohoaminen kaikessa suuremmoisessa, jota katselemme, antavat sielujen
nousta yläpuolelle oman itsensä. En luule missään muussa kaupungissa
olevan niin paljon elämän kauneuden ulkokohtaisia elementtejä kuin
Roomassa, ja minä pidän sitä ihmistä kova-onnisena, jonka elämisen
ehdot ovat takoneet niin kiinni turpeeseen, ettei hän edes _yhtä
kertaa_ pääse tänne.
Olen pannut täällä merkille erään luonteenomaisen omituisuuden,
nimittäin sen, että kaikkialla säestää elämää suihkulähteiden
ja -kaivojen kohina. Jos ollaan joko Belvederissä tai Borghesin
galleriassa, kadulla tai huvilassa, niin, vieläpä puutarhassammekin,
niin kuulee ihminen saman, suloisen, yksiäänisen sävelen, milloin
mahtavasti kohisten, milloin hiljaa ja vaimeten. Jos minä katselen
vanhoja kuvia Palestiinasta, niin luulen toisinaan kuulevani itämaisten
kaivojen solinan ja harhakuva ei häiriinny jos minä jostakin Vatikaanin
ikkunasta katselen ikuista kaupunkia jättiläiskupooleineen. Jegor pitää
veistokuvista, hän luulee aina lähtevän niiden piirteistä soinnukkaita
sävelmiä, minä sitä vastoin olen lähemmissä suhteissa maalauksiin ja
toimitan erityisesti hartaushetkeni di Folignon madonnan edessä.
Punainen puku kääriytyy liki ihanaa vartaloa ja on liikuttavaa nähdä
äidin kohtuun pidellessään kiinni Jesuslasta, joka koettaa tulla alas
hänen helmastaan. Ei tosiaankaan voi olla mitään enemmän liikuttavaa
kuin nämä molemmat äidilliset kädet, jotka varjellen kiertäytyvät
rakastetun lapsen ympärille, kun taas nuo puhtaat alistuvaiset
enkelisilmät ovat jo mukautuneet tuleviin kohtaloihin. Oi, hänenhän
täytyy vaeltaa pois sinun käsivarsiltasi, pois sinisen manttelisi
suojasta, joka kääriytyy hänen rakastettavan lapsivartalonsa ympärille,
alas ihmiskunta-raukan luo antamaan sille loistavan esimerkin
epäitsekkäästä rakkaudesta.
_Rooma 27 p. huhtik. 1887_.
Ellen iltapäivillä olimme me Villa Volkonskyssä, joka ruusuloistoineen
ja satakielen lauluineen jäi mieleeni kuin ihme tai persialainen satu.
Puutarha teki haaveellisen vaikutuksen aloepuineen, intialaisine
viikunoineen, kaktuksineen ja monivärisine ruusupensastoineen ja
ruusuköynnöksineen. Persialaisten sisartensa vieressä kiipeilivät
pienet, valkoiset roomalaiset ruusut ja voimakas, viinilehden muotoinen
muurivihreä ylös ikivanhoja muureja, joita varjostivat sypressit ja
tuijat. Minuun teki omituisen vaikutuksen kun me keskellä kaikkea tätä
kukkien yltäkylläisyyttä ja elämän täydellisyyttä kävimme kopiksi
erääseen antiikkiseen loistoarkkuun; se ei näyttänyt miltään vakavalta
_memento mori'lta_ vaan sen korkokuvat esittivät rohkeita
Eroskohtauksia ja Bachuskujeita.
"Tästä voit nähdä, rakkaani", huomautti Jegor, "että luonnolle ja
muinaisajan taideteoksille on välinpitämättömyys yksilön elämästä ja
huoli suvusta, yhteinen piirre. Kumpainenkin ilmaisee selvästi omalla
kielellään, että elämän puussa on kukkia ylen määrin joista pakostakin
täytyy suuren osan lakastua ja että niin pian kuin lyhytaikainen elämä
on lakannut, antaa Eros sytyttää uuden. Eikö tämä ole lisätodistus
siitä, että jo vanhat aavistivat tuon, sittemmin hämärtyneen
salaisuuden sisäisestä yhteydestä eletyn ja uudestasyntyvän elämän
välillä?"
Minä katsoin hänen säteileviin silmiinsä, sielussani kohosi hiljainen
rukous taivaallisille valloille etteivät vielä kiiruhtaisi onnen
vierivää palloa. Mutta Jegor oli tavallisuuden mukaan arvannut
ajatukseni ja vei käteni sydämelleen ja sanoi: "Rakastettuni, mehän
emme ole vielä läheskään päämäärässä, meillä on vielä kokonainen
iäisyys elettävänä!" Ja sitten kun hän oli saanut varmuuden ettei
kukaan vieras silmä meitä nähnyt, suuteli hän minua otsalle ja
huulille.
Mikä viehätys onkaan tuollaisessa varastetussa hyväilyssä, joka
annetaan ja otetaan vastaan vapaassa luonnossa. Kuinka kauan me
seisoimmekaan hiljaa vieri vieressä Albanian vuorten loistaessa
purppurahehkussa ja Rocca di Papa näyttäessä suurelta linnun pesältä
kalliolla. Näissä roomalaisissa maisemissa on jotain vakavan suurta ja
rauhallista, niin, minä voisin vuorten alastomiin ääriviivoihin nähden
väittää luonnon olevan täällä sanoista säästeliäämmän kuin mitä se on
kotimaassani.
Jegorin nimenomaisesta pyynnöstä kuljimme kotiin jalan, koska hänestä
oli viehättävää kulkea yhdessä rakastettunsa kanssa tuhansien vieraiden
ihmisten seassa vilkasliikkeisillä kaduilla. Illalla leikkiessäni hänen
tukallaan, kertoi puolisoni minulle venäläisiä kansansatuja, joiden
yksinkertainen, todellinen, syvä, alakuloinen sävy liikutti minua
suuresti.
Verratessani meidän molempain luonteita niin soi Jegorin moll'issa ja
minun dur'issa, mutta tämä sekoitus muodostaa täydellisen sopusoinnun.
Jegor on rakkauden nero ja minä haluaisin sovittaa taivaan meidän
onnellamme, jonka minä hämärästi aavistan tulevan jälleen koskettamaan
pikkumaisen inhimillistä ja yhteiskunnallista järjestystä.
_Rooma 15 p. toukok. 1887_.
Tähdettömänä ja rajuilmaa ennustavana on syntymäpäiväni ilta alkanut
hämärtää; polttava sciroccotuuli puhaltaa, joka tuntuu kuivaavan veren
suonistamme ja jonka hehkuvista henkäyksistä kukat ja ruoho
silminnähtävästi tukehtuvat. Väsyneenä päivän kuumuudesta on Jegor jo
aikoja sitten mennyt lepäämään makuuhuoneeseensa, mutta minä en voi
jaksaa kestää omassa huoneessani vaikka minä antaisin paljon jos
unelmaton uni vapauttaisi minut niistä ajatuksista, jotka aivoissani
liikkuvat. Unen laita on sama kuin onnenkin, se pakenee etsijäänsä. --
Minä nousin jälleen ylös, istuuduin pieneen salonkiini ja otin esille
tämän uskollisen ystävän, joka on saanut olla vaiti lähemmäs kuukauden.
Kahdeskymmenestoinen syntymäpäiväni alkoi niin ihanasti, kaikki huoneet
olivat yhdessä yössä muuttuneet yhdeksi ainoaksi suureksi, kukkivaksi
puutarhaksi. Kaunein mitä taiteilijamaku voi Roomassa ajatella oli
kasattuna syntymäpäiväpöydälleni ja sen lisäksi rakkaat kirjeet kotoa
ja Jegorin tekemä laulu, jota hän pyysi minun tarkastamaan päivän
kuluessa ja sitten laulamaan sen hänelle illalla. Jo aamupäivällä
menimme me S. Pietron kirkkoon Vincolissa, jossa on Michel Angelon
suurin luoma. Jegor, joka oli ollut siellä kerran, kun minä en ollut
oikein hyvin voipa, oli saanut sen kauniin ajatuksen, että juuri tänä
päivänä oli minun tutustuttava siihen. En usko, että mikään on ollut
niin jättiläissukuinen kuin tämä vanhan testamentin taistelunhaluinen
uros. Ei voi ilman sisäistä vavistusta nähdä noita vihasta leimuavia
suuria silmiä ja pelottava on tuo ihmishalveksinta, joka on keskittynyt
täyteläisten huulien ympärille. Huomaa, että hän nousee ylös tuossa
tuokiossa ja kiukustuneena käy rankaisemaan niitä, jotka tanssivat
kultaisen vasikan ympärillä, mutta ei suututettujen olympialaisten
tavoin jumalallisessa kiukussa ampumaan murhaavaa nuolta noihin
olento-raukkoihin, vaan vihassa, mutta samalla sanomattomassa
rakkaudessa kurittaa kansaansa johtaakseen sitä sen jälkeen edelleen
luvattuun maahan.
"Katsohan", sanoi Jegor, "se on uuden humanisuuden henki, jonka
kohtaamme tässä teoksessa, se on vapautuminen muinaisajan kaaviosta, ja
sitä kutsutaan uuden viinin kaatamiseksi vanhoihin leileihin. Tämän
Moseksen tavoin on Michel Angelo kiukustunut ja riehunut vapauden
takia, halveksinut ihmiskuntaa ja kuitenkin rakastanut sitä
voimakkaalla armahtavalla sydämellään."
"Luuletko sinä todellakin voitavan yhtähaavaa halveksia ja rakastaa?"
kysyin minä Jegorilta.
"Ei, kun on kysymyksessä yksilö, mutta kyllä, kun on kysymys
ihmiskunnasta", vastasi hän hymyillen, "ne ovat kuitenkin suurimmat
henget, jotka sen voivat tehdä."
Minun täytyi ajatella Voldemar-setää ja sitä, mitä hän sanoi viimeisen
keskustelumme aikana ihmisrakkaudesta ja ihmisosanotosta, minunkin
ahdas, itsekohtainen henkeni tunsi sen olevan jotain suurta mutta
saavuttamatonta.
Lopuksi päivää asetuimme me kuumuuden takia rakkaaseen, varjoisaan
huvilaamme, ja illempana lauloin minä Jegorin laulun.
Minä muistan, kuinka tuttavuutemme ensi aikoina Jegorilla oli tapana
lukea minulle sanat, joita minun piti säestää -- mutta sitä ei ole
tarvinnut tehdä enää pitkään aikaan ja myöskin tänään voin minä laulaa
suoraan lehdestä. Mutta laulaessani viimeisiä sanoja: "Sydämeni viime
lyönnilläkin olet mun" kieltäytyi ääneni ja kyyneleet syöksähtivät
esiin.
Silmänräpäyksessä hypähti Jegor ylös, syleili minua ja suuteli
kyyneleet silmäripsistäni. "Minä onneton ihminen", huudahti hän, "minkä
takia en minä ajattele muita kuin synkän surullisia lauluja! Nythän
olen saanut sinut surulliseksi, vaikka minun piti sinut saada
iloiseksi."
"Ei, ei", väitin minä, "sinähän tiedät, että juuri suurimmassa onnessa
kulkee surun aavistus, mutta sinä et saa unhoittaa, etten minä koskaan
sulje sinun silmiäsi, vaan että silmiemme pitää yhtä aikaa erota
auringon valosta."
"Niinpä kyllä", sanoi hän, "minä ajattelen aina sitä ja minä olen
vakuutettu siitä, että me kuolleinakin ymmärrämme säilyttää
ulkonäkömme, mutta pidän edullisempana ainaiseksi kadota ihmiseltä. Kun
hetkemme on lyönyt, lähdemme Kapriin, ja menemme veneellä kauas
merelle. Kun sitten laskeutuu aalloille pimeä, suljen sinut lujasti
syliini ja vien sinut merenneitojen kylmään, sanattomaan valtakuntaan."
"Sinähän olet edeltäkäsin sommitellut kaiken", sanoin minä heikon
väristyksen kulkiessa lävitseni ja minä muistin erään nuoren tytön
ruumiin, joka muutama vuosi sitten minun läsnäollessani nostettiin
vedestä. Sitten tarkastin Jegoria; tänään näytti hän kärsivältä,
scirocco oli nähtävästi väsyttänyt häntä.
"Oletko kipeämpi, älä salaa minulta mitään?" kysyin minä.
"En, en" vastasi hän, "minua on vain jonkun verran väsyttänyt tuo
tukehduttava ilma, ei se mitään muuta ole." Minä huomasin kuitenkin
hänen hengittävän vaivoin ja useita kertoja painoi hän käden
rinnalleen, kuten hänellä on aina tapana, kun hänellä on tuskia.
"Tule, tule, pikku hupsu", sanoi Jegor, joka luki levottomuuden
silmistäni, "kun tulee liian kuuma, niin jätämme joksikin aikaa Rooman
ja pakenemme Albanian tai Sabinian vuorille ja siellä valmistelen
ahkerasti Prometeustani. Nyt on minulla erinomaisia soitannollisia
vaikutelmia, jotka minä, kuten kaiken muunkin hyvän, saan sinulta."
Sen jälkeen johti hän minut parvekkeellemme ja kuiskaili minulle
tuhansittain rakastettavia hassutuksia pääni levätessä hänen
olkapäällään. Huomatessaan ettei levottomuus ottanut lähteäkseen
sielustani tuli hän sangen totiseksi, tarttui käteeni ja vei sen
sydämelleen.
"Rakkaani", sanoi hän, "jos minä olisin kuollut vuosi sitten, niin
olisi se tapahtunut kiroten ja katkeroituneena. Mutta vaikka minun
pitäisi jo tänään erota täältä, niin minä tunnustaisin kiitollisena
että elämälläni oli toki yksi syy ja se olit sinä."
Tuskin oli hän puheensa lopettanut kun päämme päältä kuului
pöllönhuuto, kuolemanenne, kuten sitä kotona kutsutaan. Sydämeni löi
kiihkeästi! -- Jumalani, kuinka minä olen heikko raukka, joka en voi
voittaa tämän päivän synkkää mielialaa, vaan tunnen salaista kuoleman
pelkoa! Minusta tuntuu niin kauhealta kun Jegor niin selvästi kuvaili
meidän kuolintapaamme; hänen luja vakaumuksensa, että uusi päivä
houkuttelisi meidät uusille rannoille, ei kyennyt karkoittamaan
luontaista kauhuani. Oi, elämä on kuitenkin jotakin ihanaa! Maailma,
josta minun kohta täytyy erota, näyttää minusta niin tarumaisen
kauniilta. Minä olen aina sopinut niin hyvin yhteen persoonallisuuteni
kanssa ja viihdyn niin erinomaisesti älyni kanssa enkä voi sen takia
käsittää eroa kaikesta tästä. Sen lisäksi muistan vielä Voldemar-sedän
vakavat, varoittavat sanat, jotka hän lausui viimeisenä iltana. --
Mitähän, jos itse asiassa lapsen tavoin myöhästyisi koulusta ja
jättäisi leväperäisyyteen päämääräänsä pyrkimisen. Jos jokainen elämä
onkin tulos edellisestä ja saisikin toisessa inhimillisessä elämässään
hyvittää mielettömän kärsimättömyytensä?
Niin, se on itse asiassa se, joka pakoittaa meidät pysymään alallamme,
se on siihen nähden kun "kurjuuden sallitaan elää korkeaan ikään". --
Ja kuitenkin ajatellessani näkeväni Jegorin vapaaehtoisesti tai pakosta
eroavan minusta, näyttää hauta Välimeren syvyydessä paratiisilta.
Kaikkea, kaikkea olen minä valmis kestämään, älä kuitenkaan vaadi
minua, armollinen Jumala, sulkemaan niitä silmiä, jotka minulle ovat
enemmän arvoiset, kuin koko maailma. --
_Tivoli 25 p. toukok. 1887_.
Kuumuus on nyt todellakin ajanut meidät Roomasta ja me olemme oleilleet
joitakin päiviä Tivolissa, paetaksemme sitten korkeammalle viileään
kalliomajaan Rocca di Papalle. Palvelijamme on matkustanut sinne pienen
kamarineitini kanssa edellä, hankkimaan meille asuntoa.