lyhyttä onneamme, vaan myöskin toisessa suhteessa olen järjestänyt
asiani. Sitten kun minä yhä enemmän olen tutustunut ihmisten
jälleensyntymisoppiin, tunnen minä, harvinaista kyllä, lähempää
yhteystunnetta tulevaan sukupolveen ja toivon voivani vähäisellä
kyvylläni tasoittaa moniaiden sen lasten vaikeuksia. Kun Jegorilla ei
ole ensinkään läheisiä sukulaisia ja minun sukulaiseni ovat varakkaita,
niin olen kypsän harkinnan jälkeen määrännyt että kuoltuani lankeaa
koko omaisuuteni lahjoitusrahastoksi varattomille musiikin-oppilaille.
Voldemar-sedän silmät suurenivat kertoessani hänelle ensikertaa
suunnitelmastani ja hän esitti kaikellaisia vastaväitteitä ja
selvitteli lainopillisella tarkkuudella kaikki ne mahdollisuudet, jotka
voivat kohdata nuorta rouvaa ja vieläpä nuorta leskeäkin. Minä vastasin
hänelle että minä en suinkaan ollut sitonut itseäni ehdottomasti, vaan
voisin muuttuneissa olosuhteissa tehdä uuden testamentin. Vasta sitten,
kun hän tuli varmuuteen päätökseni järkähtämättömyydestä, myöntyi hän.
Me olemme antaneet erään notarion laittaa toivomukseni kirjalliseen
muotoon ja tallettaneet täkäläiseen oikeusvirastoon kysymyksessä olevan
lahjoituskirjeen testamenttinani. Minun täytyy myöntää, että silloin
tunsin omituisen tunteen.
Sen jälkeen on setä pitänyt minua silmällä varkain, mutta tarkasti ja
keskeymättä. Hän on vielä entistäkin ystävällisempi, haluaa minut yhä
useammin luoksensa, mutta kun minä iltasin istun käsitöineni hänen
vieressään tai laulan hänen toivomuksestaan, katselee hän minua ja minä
huomaan katseessa syvää tuskaa. Niin, kun minä taannoin lauloin pari
venäläistä kansanlaulua, jotka Jegor oli kääntänyt ja lähettänyt
minulle, täyttyivät Voldemar-sedän silmät kyyneleistä. Näissä
yksiäänisissä sävelissä on tosiaankin jotain äärettömän surullista,
joka etupäässä soi mollissa, samoin myöskin noissa yksinkertaisissa
sanoissa usein toistuvine loppusäkeineen. Niissä väreilee kohtaloonsa
alistuvainen henki, joka ainoastaan häivähtää esiin kuin unentapainen
aavistus. -- --
_26 p. helmik. 1887_.
Eikö tule koskaan loppua tälle talvelle karnevaalikujeineen ja
iankaikkisine huveineen. Väittää niiden huvittavan minua, olisi aivan
liiaksi sanottu, vaikkakin jokainen, joka näkee minun iloisesti
nauravan ja puhelevan seuraelämässä varmaan luulee niiden sitä tekevän.
Mutta se tapahtuu kuitenkin melkein yksinomaan tunnontarkkuudesta kun
minä tiedän Voldemar-sedän panevan suuren arvon seurustelutaitooni,
kuten hän sitä kutsuu. Tänä lyhyenä aikana, jonka vielä vietän hänen
läheisyydessään, on hän, tuo rakas, hyvä setä, saava pitää minut
kokonaan omanaan. Se ei kuitenkaan olisi niin vaikeaa, ellen minä olisi
yhtä yleisen kuin tarkoituksettomankin uteliaisuuden esineenä. Kun
nuori, rikas tyttö menee naimisiin jotensakin varattoman taiteilijan
kanssa, on näiden ihmisten mielestä tämä jo rikos; kun hän ojentaa
vaikeasti sairaalle miehelle kätensä -- se on heiltä oikea hulluus.
Mutta kukapa heidän kanssaan lähtisi käräjiä käymään?
Voidaanko kenties sanoilla selittää musiikin tenhovoimaa, tai sanoa
mitä rakkaus on. Se on jalo, usein häväisty sana! Sinun ruhtinaallisen
manttelisi suojaan kätkeytyy niin monet alhaiset himot, niin raaka
omanvoiton pyynti ja niin suuri määrä yhteiskunnallista järjestelyä,
jota kutsutaan avioliitoksi, sekä hetkellisimmät tunteet. Olenko sitten
itse uskonut kärsivällisen rakkauden ihmeeseen, joka kaikki kärsii,
kaikki uhraa? Enkö minä syntymäpäivänäni aivan vakavasti ajatellut
mahdollisuutta ojentaa käteni tohtori Lehdénille? Ja jos hän olisi
ennen tuota vaiherikasta toukokuun päivää aivan avomielisesti sitä
pyytänyt, olisi hän todennäköisesti ollut puolisoni. Siten olisi
maailma varmasti saanut yhden onnettoman naisen lisää. Sillä luonnon
järjestykselle ovat kaikki inhimilliset säännöt ja yhteiskunnalliset
aitaukset heikkoja, mutta voi sitä olentoraukkaa, joka sotkeutuu siihen
päättömään sotaan Jumalan ja tämän maailman epäjumalien välillä.
Rakas tohtori Lehdén on toki todellinen mies. Minä en koskaan voi
unhoittaa, mitä ritarillisia palveluksia hän on minulle tänä talvena
tehnyt. Kuinka usein hän onkaan, kun ihmiset vaivasivat minua
teeskennellyllä, epähienolla osanotollaan, tullut väliin kertomalla
jonkun hyvän ja hauskan jutun, joita hänellä aina oli valmiina. Millä
taidolla hän ymmärsikään jo etukäteen estää kaikki vaivaavat kyselyt
Jegorin sairaudesta. Jos olin surullinen, mukautui hän mielentilaani,
mutta ymmärsi kuitenkin reippaan luonteensa avulla tehdä minut
iloiseksi jälleen. Nähdessäni hänet noin reippaana ja iloisena en
voinut oikein uskoa häntä samaksi tohtori Lehdéniksi, joka oli niin
syvästi suruissaan seuratessaan minua kerran Jegorin luo. Minä olen
kuitenkin kovin iloinen sen takia, että häneltä on tuo tunne mennyt ohi
jo aikoja sitten. Se on todellinen onni; hän ei näytä ensinkään
onnettomasti rakastuneelta.
Talvikuukausina oli Jegorin terveys alituisesti vaihteleva, nyt odotan
lähimmässä tulevaisuudessa ratkaisevaa kirjettä. Huvila Roomassa on
valmis ja on täysin järjestyksessä onnemme unelmaa varten, mutta
sydämeni sisimmässä on vakaumus, että tämä unelma muuttuu kaikkien
unelmain utuvaltakunnaksi.
Ennen aikaan ovikellon soidessa ajattelin sen aina tietävän jotakin
erittäin kaunista ja ihanaa, nyt taas jokaisen soiton kuultuani
pusertuu sydänparkani kokoon pelossa, että tällä kertaa on se
sähkösanoma, joka kutsuu minua puolisoni sairasvuoteelle!
_8 p. maalisk. 1887_.
Nyt on vihdoinkin tullut kirje, joka tuo selvyyttä tähän sekavaan ja
särkyneeseen elämään! Viimeinen Jegorin keuhkojen tarkastus on
osoittanut, että tosin ei mitään pikaista vaaraa ole uhkaamassa, mutta
että sairaus e; kuitenkaan ole silti ottanut asettuakseen.
"Tämän tuomion kautta", kirjottua hän minulle, "on etevä lääkäri
todentanut sen, minkä minä jo kauan sitten tiesin, nimittäin että minä
kuulun tämän maailman perinnöttömiin, ja että tuo paljon ylistetty
luonto, joka on niin antelias _suvulle_, on minuun nähden antanut
tuskin _yksilöllekään_ välttämätöntä. Tosi on: luonto on herramme ja
mestarimme, eikä kukaan rehellinen ihminen sitä syytäkään, vaan alistuu
hiljaa. Minä haluan kuitenkin varoa itseni muutamilta sen pikku
piloilta, joihin minulla olisi tilaisuus joutua. Niihin kuuluu ennen
kaikkea aivotuberkuloosi. Joka sen kynsiin joutuu, siltä riistää se
älyn, taivaisen lahjan ja alentaa hänet eläimiäkin alemmaksi, kuolettaa
hänen aistinsa ja ymmärryksensä. Tällaisten mahdollisuuksien odotuksen
slaavilaisen pelvon 'jotakin kuoleman jälkeen' perusteella jätän tämän
maailman rahvaalle, minä omalta kohdaltani jätän tämän maailman kuten
jalosyntyinen, heti kun tunnen hetkeni lyövän."
"Mutta sitä ennen, suloinen Ernani, on meillä vielä jälellä elettävänä
vanhassa Roomassa satu, joka saa jumalatkin kateellisiksi. En koskaan,
en koskaan palaa minä siihen hulluun ajatukseen, että haluaisin
suojella sinua rakkaudeltani ja kärsimykseltäni. Minkä elämme, sen
elämme yhdessä ja matkan sinne äänettömälle saarelle, sen vielä
äänettömämpiin suojiin aloitamme me yhteisesti. Mutta kuten sanottu,
tämä on vielä kaukana tulevaisuudessa ja sitä ennen on kai tuntilasi
suova minulle vielä monta minuuttia kuullakseni sinun rakasta ääntäsi,
katsoakseni sinun syviin silmiisi ja suudellakseni suloisia käsiäsi.
Oi, sinä teet minut niin rikkaaksi, sinä rakkahin, niin rikkaaksi,
mutta sinä oletkin minulle enemmän kuin koko maailma, sanomattoman
paljon enemmän! Pian, pian me yhdistymme, pian olet sinä käsittävä ne
soinnut, jotka kulkivat sieluni läpi silloin, kuin minä sydän täynnä
kuljin _via mala'lla_ kuunnellen Reinin kohinaa ja katsellen taivaan
tähtisikermiä. Voi hyvin, kuuntele rukoustani, että sinä niin pian kuin
mahdollista lähdet matkalle. Minä en voi kirjottaa enempää tänä
päivänä, minua niin liikuttaa paljas ajatuskin tästä onnesta, minun
täytyy lähteä ylös korkeille, valkoisille vuorille tai alas laaksoon
lehtikuusien varjoon."
"Puiden suhina laulaa sydämeni lepoon, antaa minulle rauhan ja
järjestää sävelaallot, jotka sielussani väräjävät. Niin, täällä
ylhäällä kukkulalla on vielä talvi ja lunta, mutta tasangolla
uskaltautuvat jo vuokot esiin ja orvokit hierovat unen silmistään. Kesä
on niin etäällä, niin kaukana, minä tuskin muistan kuinka kesällä
eletään. Oi, rakastettuni!" -- -- --
Tämän kirjeen luettuani ilmoitin heti Voldemar-sedälle, että olin
päättänyt Jegorin määräämällä ajalla kohdata hänet Roomaan mennessä.
Hän ei tehnyt ollenkaan vastaväitteitä vaan auttoi minua niin paljon
kuin voi matkavalmistuksissa. Ja vaikka minä olin jo kauan salaisesti
tehnyt valmistuksia, niin on kuitenkin vielä paljon jälellä hankittavaa
ja järjestettävää. Kysymyksessä on myöskin ulkonaisen ihmiseni
pukeminen mahdollisimman edulliseksi, sillä oikeana taiteilijana
rakastaa Jegor myöskin rakastamansa kuvan puitteita. Ja on omituista,
millä huolellisuudella ja hellyydellä valitaankaan niitä vaatteita,
joilla toivotaan viehättävän rakastettuansa ja mihin henkilölliseen
suhteeseen tullaankaan jokaiseen hattuun, jokaiseen päivänvarjoon,
jolla hänen katseensa tulee lepäämään. Minä en ymmärrä niitä ihmisiä,
jotka eivät siihen pane mitään merkitystä. Minun mielipiteeni mukaan ei
maailmassa ole mitään ehdottomasti ulkonaista, myöskin niillä esineillä
on jotain syvästi sisällistä, myöskin ne kuuluvat ihmisen
henkilöllisyyteen! -- -- --
Näiden pienten huolien keveässä aaltoleikissä virtaa vastustamattomasti
esiin rakkauteni vuolas virta. Minä hyväksyn täydellisesti Jegorin
päätöksen, minä olen omasta puolestani valmis silmänräpäyksessä
seuraamaan häntä.
Intiaanien tapaa, polttaa lesket miesten ruumisten päälle, kutsutaan
liian raakalaiseksi ja minä myönnän että lakina se on kammottava. Mutta
ajatus on suuri ja kaunis, ainoastaan liian kaunis mitättömille
ihmisille. Maailmaa, missä ei enää eläisi Jegor Morosoffia en voi
ajatella --; mikäpä sitten estäisi minua jättämästä sitä hänen
kanssaan.
_11 p. maalisk. 1887_.
Matka-arkkuni ovat valmiina ja ovat ne nielleet avonaiseen kitaansa
kaikki ne lukemattomat loistoesineet, joita ylhäinen nainen tarvitsee.
Kirjat ja nuotit aloittivat jo muutama päivä sitten matkansa alppien
yli. Tänään olen saanut loppuun pitkän hyvästeilläkäynnin jonon ja
saanut mukaani sylin täyden hyviä neuvoja ja hurskaita toivomuksia.
Minulla oli kuitenkin toisinaan kummallinen tunne ajatellessani:
kaikkia näitä ihmisiä et sinä koskaan enää saa nähdä; niin, oikeinpa
sydämeni pehmeni kun tullessani Sofia-serkkuni luokse tämä kysyi enkö
haluaisi ruveta kummiksi sille pienelle maailman asukkaalle, jota hän
odotti. Onneksi huolehti hän kuitenkin itse siitä, että minun
alakuloinen tunnelmani hävisi hänen seikkaperäisen kertomuksensa
kautta, niistä palvelijatarhuolista jotka hänellä nykyään olivat. Me
erosimme kuitenkin sydämellisemmin kuin koskaan ennen ja minä pyysin
hiljaisuudessa häneltä anteeksi kaikki ne pahat ajatukset, joita niin
usein olin hänestä ajatellut. Mutta, Herra Jumala, eihän hän voi
typeryydelleen mitään, ei kukaan ihminen voi, sehän on tunnettua,
hypätä yli oman varjonsa.
Vaikeammaksi kävi minulle selvittää laskuni Liina-tädin kanssa. Koko
hänen olentonsa vaikuttaa minuun kuin väärin viritetty soittokone,
jokainen siitä otettu ääni saattaa minulle melkein ruumiillista tuskaa.
Syvälle juurtunut tai pikemmin synnynnäinen vastenmielisyys vallitsee
meidän molempien välillä. Minä en voi kestää hänen läheisyyttään ja
tiedän, ettei hänkään minua kaipaa. Oltuani hänen seurassaan jonkun
hetken tunnen itseni niin alakuloiseksi ja hölläksi, kun taas
Voldemar-setä ja Jegor vaikuttavat elähdyttävästi minuun. Heidän
läheisyytensä kohottaa elintoimintaani; voimia, joita en itse
aavistanutkaan, liikkuu silloin sisässäni ja uudet ajatukset pyrkivät
selvyyteen ja saavat ilmaisumuodon oikeissa sanoissa. Oi, Liina-täti,
tässä elämässä on meidän kohtaamisemme ollut hedelmätöin, toivokaamme,
että me toisessa elämässämme vaikutamme toisiimme hyväätekevämmästi.
_Tuntia myöhemmin_. Kuinka on mahdollista, että ihmissanat voivat
nostaa sellaisen vallankumouksen sisässämme! Istuin vielä päiväkirjani
ääressä, kun Voldemar-setä koputti ovelleni ja pyysi minua puolen
tunnin kuluttua tulemaan hänen luoksensa. Sen tehtyäni puhui hän
matkastani, joka tapahtuu huomen illalla, jätti minulle tarvittavat
rahat ja osoitukset Rooman pankkiireille ja antoi myöskin minulle erään
lehden, johon hän oli merkinnyt junat, hotellit ja muut sellaiset. Kun
kaikki tämä käytännöllinen puoli oli ohi, käänsi hän minuun suuret
harmaat silmänsä tavalla, joka aina vaikuttaa minuun, kuin koko minun
sisimpäni olisi kokonaan paljastettuna hänelle.
"Erna", sanoi hän, "me olemme keskustelleet niin paljon keskenämme
metafyysillisistä asioista, että minusta tuntuu ikäänkuin minä salaisin
sinulta jotakin, jos en minä sanoisi viimeistäkin sanaa eräässä
kysymyksessä, joka kerran niin suuresti kiinnitti mieliämme. Muistatko
sitä sunnuntai-iltaa, jolloin keskustelimme onko itsemurha oikeutettua
tai epäoikeutettua?"
Enkö sitä muistaisi! On olemassa unhoittumattomia tapauksia ja sanoja,
ja nämä kuuluivat niihin. Jo se, että setä ollessamme viimeistä kertaa
kahden kesken, käänsi puheen suoraan tähän kysymykseen, ajoi kaiken
veren sydämeeni ja sai minut kovin hämilleni. Hän ei kuitenkaan
näyttänyt sitä huomaavan, vaan jatkoi rauhallisesti.
"Minä sanoin silloin, että todelliset syvälliset moraliset syyt
puhuivat itsemurhaa vastaan. Ne ovat todellakin niin syvällisiä, että
minä olen aina toisten läsnäollessa varonut koskea niihin. Mutta minä
tunnen itseni velvolliseksi lausumaan sinulle avoimesti näkökantani
elämästä ja kuolemasta, josta näkökannasta saan kiittää Franfurtin
filosofia.
"Ihmisen _luonnolliset taipumukset_ pakoittavat häntä pitämään silmällä
ainoastaan _oman_ persoonansa parasta, ja katselemaan kaikkia toisia
yksilöitä enemmän tai vähemmän vieraina ja yhtäkaikkisina, joskaan ei
juuri vihamielisinä olijoina. Tämä itsekkyys on juurena ei ainoastaan
yleisesti vaarallisille rikoksille ja paheille, vaan myöskin
kaikille meidän heikkouksillemme ja vioillemme niiden hienoimmissa
vivahduksissa, joita seuraa luonnon pakosta suuri määrä tuskaa ja
kärsimystä. Jos voitaisiin jokaisen yksilön silmistä irroittaa
harhanäkyjen siteet, niin näkisi hän kummakseen _jokaisessa toisessa_
oman olemuksensa sisimmän ja niin muodoin myöskin _itsensä_. Mutta
tälläkään, puhtaasti teoreettisella tiedolla ei oltaisi mitään
voitettu. Se, jolle käsky: 'rakasta lähimmäistäsi kuten itseäsi', on
ainoastaan ulkonainen, inhimillisen epätäydellisyyden saavuttamaton
siveyslaki, ei ole vielä laskenut sydämelleen elämän suuria opetuksia.
Niillä on kuitenkin ainoastaan yksi päämäärä, nimittäin tehdä meille
selväksi oman persoonan mitättömyys ja samalla myös meidän
pyrkimystemme turhuus, jotka suurimmaksi osaksi tarkoittavat tämän
saman persoonan menestystä. Mitä pienempi on se ero, jonka ihminen
kuvittelee olevan itsensä ja toisten välillä, sitä enemmän häviää
eroitus hänen ja maailman välillä, kuten me voimme nähdä esim.
jalomielisissä teoissa kun oma minä väistyy syrjään lähimmäisen tieltä,
ja sitä pitemmälle on ihminen kulkenut sillä pitkällä tiellä, joka
sillä on kuljettavana täydellisyyteensä päästäkseen. Paljon ennemmin
kuin suuret filosofimme opettivat, että kaikki moninaisuus oli vain
näennäistä ja lukematon yksilöpaljous oli yksi ja sama siihen nähden,
että tuo kaikille yhteinen todellinen _oleva_ olemus ilmenee
heissä, on vanhin kirja maailmassa, Vedakirjat, korottaneet tämän
ajatuksen perusopiksi. Se muodostaa ensimäisen tuen ihmisten
jälleensyntymisopille ja tämän takia vaativat indialaiset
yhteistunnetta ja sääliä kaikille eläville olijoille ja sanovat
nimenomaan että jokainen elämä on seuraus edellisen elämän töistä ja
ennustavat vihdoin puhdistuneelle olotilaa, johon ei uletu yksikään
maallisen elämämme kärsimyksistä."
Tässä vaikeni setä hetkeksi ja pyyhkäisi kädellään otsaansa.
Tällaisissa silmänräpäyksissä näyttää hän minusta aina niin suurelta ja
rakastettavalta, mutta myöskin niin hyljätyltä ja yksinäiseltä
korkealla, henkisellä näkökannallaan. Ja kuitenkaan ei hän koskaan
anna toisten sitä huomata, jokainen viihtyy niin hyvin hänen
läheisyydessään, levottominkin sydän tuntee syvintä rauhaa, ja millä
liikuttavalla kärsivällisyydellä hän kestää minun ja Liina-tädin
heikkouksia! Minä sitä vastoin mitättömine epäselvine ymmärryksineni --
kuinka usein minä olenkaan tuomioissani kova aina julmuuteen saakka.
"Minä tiedän hyvin, rakas lapsi", jatkoi hän hyväntahtoisesti
hymyillen, "ettei mikään sieluntila ole vähemmin sovelias tämän
kysymyksen esille ottamiseen kuin sinun nykyinen. Sinä odotat yhdessä
miehesi kanssa täydellisintä, ajateltavissa olevaa onnea, kuinka
lyhytaikaiseksi se tulleekin, mutta todellisuudessa on se muodostuva
Golgataksi luonnolliselle ihmisellesi. Erna, sydämeni rakastettu,
totuta itsesi ajatukseen, että suuret kärsimykset avarruttavat
tuskalla sydäntämme, tehdäkseen niissä sijaa ihmisrakkaudelle ja
ihmisosanotolle. Mutta se, joka on selvästi huomannut elämän todellisen
päämäärän, hän ei voi ottaa itseänsä hengiltä, siten vetäytyäkseen
syrjään sen suurilta opetuksilta; häneltä poistuu se harhaluulo, että
hän yksilöllisen olemassaolon hävitettyään luopuu _elämästä_ ja että
hän muka hävittämällä ilmiön tekee olemattomaksi koko olemuksen.
Kuolinhetki on erittäin vakava ja pelottava, koska silloin päätetään,
mikä tie meillä sen jälkeen on kuljettavana, houkutteleeko meitä uusi,
pettävä harha uusille, pettäville rannoille, tai alkaako se vapautuksen
tila, josta Vedakirjat sanovat: 'sydämen solmut palotaan, kaikki
epäilykset raukeavat ja teot katoavat!'"
Viimeisiä sanoja lausuessaan oli Voldemar-setä noussut ylös ja seisoi
edessäni kuin pappi. Oi, hänen järkähtämättömien silmiensä edessä oli
koko minun sieluni alastonna, hän tunsi kaikki ajatukseni, kaikki
aikomukseni, mutta hän ei kuitenkaan laittanut minua hämilleni, vaan
avasi sylinsä minulle ja veti minut sydäntään vasten.
"Voi hyvin, lapseni!" sanoi hän, "elämäni muuttuu vasta nyt oikein
harmaaksi, sillä sinä olit sen kukka, ja sinä seisoit vierelläni kuin
nuoruuteni. Niin, minä voin sanoa Wallensteinin tavalla: 'Sinä teit
minulle todellisuuden unelmaksi, valaessasi aineen tavalliseen
selvyyteen aamuruskon kultaista kimmellystä.'"
Silloin loppuivat voimani, minä tartuin kouristuksentapaisesti
häneen, joka oli ollut minulle isänä, äitinä ja kotina, ja minä itkin
siinä määrin, että luulin haihtuvani kyyneleiksi, kuten muinoin
Undine-raukka. Mutta hän koetti lohduttaa minua ja vei minut lopulta
takaisin huoneeseeni.
Silmä-raukkojani pakoittaa, kaikki näyttää ympärilläni autiolta ja
tyhjältä, tummana ja hämäränä kuvastuu minulle tulevaisuus. Ei olisi
ainoastaan väärin, vaan olisi myös sula hulluus lopettaa päivänsä, ja
minun täytyy myöskin koettaa saada Jegorkin pidätetyksi siitä. Oi,
minusta näytti aina niin yksinkertaiselta ja oikealta päiväinsä
päättäminen silloin, kuin ei enää voida täällä olla miksikään hyödyksi.
En ole vielä koskaan ennen sinua niin kaivannut, Jegor, kuin tällä
vaikealla hetkellä!
_Verona 15 p. maalisk. 1887_.
Jos minä olisin järkevä ihmislapsi, niin minä jo makaisin tuossa
tavattoman leveässä sängyssä, joka vie kolmannen osan koko
makuuhuoneesta ja jonka lakanoista uhkuu epämiellyttävä kosteus. Mutta
kun Erna Wolzogen ei ole koskaan ollut mikään virheetön tyttö, niin
pitää hän myöskin tänään edullisempana jäädä salonkiin ja kirjoittaa
kahden kalpean hotellikynttilän valossa viimeisten kahdenkymmenen
neljän tunnin tapaukset muistiin. Vielä eilen oli oikea ajometsästys,
ennenkuin laivani pääsi vesivaraan, ja Liina-täti tuhansilla elämän
säännöillään ja matkaneuvoillaan sai minut sen lisäksi aivan sekaisin,
niin että minä lähetin hiljaisen huokauksen taivaaseen istuessani
vihdoinkin kahden kesken Voldemar-sedän kanssa vaunuissa. Asemalla otti
minut vastaan tohtori Lehdén ojentaen minulle ihmeellisen kauniin
kukkavihon, jossa oli sireenejä, kieloja, ruusuja ja ihania orkideoita.
Hän kutsui minua ensi kerran: "armolliseksi rouvaksi" ja pyysi minua
viemään miehelleni sydämelliset terveiset häneltä. Mutta kun
Voldemar-setä vielä puuhaili matkalippuni ja -tavaraini kanssa ja me
istuimme kahden kesken odotussalissa kääntyi hän äkkiä puoleeni:
"Minulla on teille esitettävänä vakava pyyntö, jonka täyttäminen
tuottaisi minulle suuren ilon. Jos sattuisi, jota me kuitenkaan emme
toistaiseksi tahdo otaksua, että teidän herralle puolisollenne sattuisi
samallainen kohtaus kuin kesälläkin, niin minä pyydän, että te
ilmoittaisitte sen minulle sähkösanomalla. Minä kiiruhdan silloin heti
hänen luokseen ja luulen myöskin voivani olla hänelle joksikin
hyödyksi, koska minä tarkoin tunnen hänen taudinlaatunsa,
persoonallisuutensa."
"Sitä en epäilekään, rakas herra tohtori", vastasin minä, "mutta se
olisi teiltä liian suuri uhraus voidakseni siihen suostua."
Silloin loi hän minuun niin vakavan ja pahastuneen katseen, että minä
aivan häpeissäni käänsin katseeni alas.
"Millä minä olen ansainnut tulla niin syrjäytetyksi? Minä toki luulin
etten koskaan ollut sanalla tai teolla menettänyt onnea saada hädän
hetkenä seistä ystävänä vierellänne. Ja pyyntöni ei ollut, Jumala
nähköön, mikään jokapäiväinen puhetapa vaan totinen sydämeni tarve."
Minä ojensin hänelle käteni.
"Te olette hyvä", sanoin, "mutta minun erityisenä osanani näyttää
olevan saattaa teille aina kärsimystä. Tapahtukoon siis niin, kun minä
tunnen itseni avuttomaksi ja neuvottomaksi niin minä ilmoitan sen
uskolliselle ystävälleni."
"Kiitos, kiitos", sopersi hän ja nosti käteni huulilleen.
Omituisin tuntein otin sitten vaunun ikkunasta vastaan Voldemar-sedän
ja tohtori Lehdénin hyvästelyt. Ensimäinen näytti hyvin totiselta ja
jälkimäinen oli kovin kalpea, mutta hänellä oli sen lisäksi niin kova
ja liikkumaton ilme että minä tuskin koskaan olen nähnyt jäykempiä ja
onnettomampia kasvoja kuin hänen kivettyneet kasvonsa olivat. Oi, sehän
on hulluutta, ikäänkuin minä olisin aivan korvaamaton ihminen!
Kun minä yöllä heräsin unestani oli minulla, vielä puoli horrossa
ollen, suloinen tunne siitä, että jokainen kuljettu penikulma toi minut
lähemmäksi Jegoria. Innspuckin takana olivat Stubaier-alpit
suuripiirteisinä edessäni kirkkaassa auringon valossa, mutta ylhäällä
Berner-alpeilla alkoi sataa lunta. Ei pyrynnyt eikä tuullut vaan kuten
äänettömät, valkoiset poimut putoilivat suuret kiteet luotisuorasti
alas, jolloin edessä olevat vuoret havuttomine lehtikuusineen ja
tummine petäjineen vihtivät tummansiniseltä, melkeinpä punasinervältä.
Oi, maailma on kuitenkin kaunis, hyvin kaunis, vaikkakin minä tunnen ja
nautin siitä aivan omakohtaisesi. Minun silmissäni olen kuitenkin
ainoastaan minä itse ja rakkaimpani toimivia henkilöitä elämän
murhenäytelmässä, kaikki muu on koristusta, puitteita. Mutta
lausuntalaulu, tai aaria tekisivät kuitenkin helposti heikon
vaikutuksen, elleivät kuoron äänet sitä säestäisi.
_Rooma 20 p. maalisk. 1887_.
Kokonainen viikko eroittaa minut siitä illasta Veronassa, jolloin
kirjotin yllä olevan. Olenko minä vielä sama ihminen, eikö tällä välin
ole onni kevein askelin astunut esiin ja painanut ruusukiehkuran
päähäni?