tuntuvat meistä unhoitetulta sadulta, tämä päivä oli sellainen. Myöskin
Jegor, joka tuli jo varhain noutamaan minua siviiliviranomaisten luo,
näytti niin terveeltä ja iloiselta, ettei kukaan voinut aavistaa kuinka
sairas hän aivan äskettäin oli ollut. Charlottenburgin linnan puistossa
vietetyn illan jälkeen ajoin minä nyt ensi kertaa kahden kesken hänen
kanssaan, mutta tunsin häpeäkseni, ettei eilinen juhlallinen tunnelma
ensinkään halunnut palata ja että tuhannet pikku seikat tulivat
mieleeni. Minä olin mielissäni siitä, että vaalean sininen, runsaasti
koristeltu pukuni oli yhtä alkuperäinen kuin aistikaskin ja että
hattuni sopi sille hyvin ja Jegor sanoi minulle sadottain leikillisiä
kohteliaisuuksia puvustani ja ulkomuodostani. Hän näytti olevan yhtä
ymmällä kuin minäkin, sillä hän siveli hansikastani ja suuteli
tulisesti rannettani, niin, vieläpä hän hymyilikin minulle kun eräs
vanha nainen vaunuista laskeutuessamme huudahti hämmästyksissään:
"Kas, kuinka kaunis nuori pari!"
Voldemar-setä odotti jo meitä toisten todistajien kanssa
siviiliviranomaisten luona, mutta kaikki kävi hirveästi
kaupantapaisesti. Turpea virkamies, joka narisevin äänin esitti
määrätyt kysymyksensä ja sitä tehdessään tuijotti minuun silmälasiensa
läpi kuten maailman yhdeksänteen ihmeeseen, ärsytti minua asennollaan
ja ulkonäöllään ja koko toimitus tuntui minusta niin liikemäiseltä,
niin tympäsevän jokapäiväiseltä, etten voinut käsittää kuinka voi olla
olemassa sellaisia ihmisiä, jotka tyytyivät ainoastaan siihen. Jo
kauneusaistikin vaatii minun mielestäni kirkollista vihkimistä. Kuinka
vapaaksi tunsinkaan itseni lähtiessämme tuon epämiellyttävän ihmisen
luota ja tuosta ikävästä huoneustosta. Kun minun ylleni kotona puettiin
valkoinen morsiuspukuni ja myrttiseppele ja huntu kiinnitettiin päähäni
tulin jälleen juhlallisen tunnelman valtaan ja astuessani Jegorin
vierellä kirkkoon hävisivät viimeiset, turhamaiset ajatukset. Vaikka
pappi luopuikin tavallisista kehoituksistaan keskinäiseen rakkauteen,
kärsivällisyyteen ja kristilliseen vaellukseen, niin siitä huolimatta
tunsin uudelleen niin selvästi kuinka meitä hallitsee korkeampi voima,
ettemme itse kohtaloamme tao, mutta sen sijaan on meidän tultava
henkisesti suuremmiksi, vapaammiksi ja paremmiksi.
Tänään olivat kaikki ihmiset hyvin kilttejä ja ystävällisiä, jokainen
omalla tavallaan. Liina-täti heltyi kyyneliin, Sofia-serkku riippui
nyyhkyttäen kaulassani ja kuiskasi:
"Rakas Erna-raukka, verratessani omaa häämatkaani sinun häämatkaasi on
sydämeni melkein haljeta."
Minä silmäsin mieheni hienopiirteistä perin intelligenttiä sivukuvaa,
siroa kättä, jonka hän ojensi tarttuakseen käteeni, ja annoin Sofialle
anteeksi, joka ei tiennyt mitä sanoi. Mutta kirkosta lähtiessäni luulin
nähneeni erään pilarin takana tohtori Lehdénin kalpeat ja synkät
kasvot, -- tämä huomionteko saattoi minulle suuren tuskan ja se
vaikutti kuin sanaton syytös.
Meidän täytyi taas sen jälkeen asettua lähimmän perhepiirin keskuuteen,
missä tarjottiin joukko hyviä herkkupaloja, joista kuitenkaan ei Jegor
enkä minäkään sanottavasti nauttinut, yhtä vähän kuin niistä
monellaisista hienoista viineistä, jotka Sofian mies sen sijaan
arvosteli erinomaisiksi. Ja sen jälkeen laskettiin meidät vihdoinkin,
vihdoinkin kahden kesken pieneksi hetkeksi, hyvästiä sanoaksemme, minun
omaan huoneeseeni, johon rakastettuni ensi kerran astui. Jo portaissa
kuiskasi Jegor minulle:
"Serkkusi näyttää niin tyhmältä ja samalla niin julkean terveeltä, että
hänen näkemisensä kiusasi minua äärettömästi", mutta hän vaikeni äkkiä
astuttuaan huoneeseeni, joka pianoni, taulujeni, kirjoituspöytäni ja
palmujeni takia näyttää niin kodikkaalta. Tuota pikaa oli hän
kirjoituspöytäni vieressä ja katsoi kättä jonka ääriviivat kuvastuivat
selvästi punaista samettialustaa vasten.
"Se on alkuperäinen jäljennös, jonka isäni on saanut Pompeijista",
vastasin minä hänen kysyvään katseeseensa. Silloin katsoi Jegor minuun
hymyillen ja asetti kätensä sen viereen. Vaikka yhtäläisyys
muistossanikin oli ollut suuri, niin todellisuudessa tuli se aivan
suuren suureksi. Ulkonaisissa silmissäni sulivat molemmat kädet
yhdeksi, sisäisissä silmissäni hävisi aika ja paikka ja suuri maailman
kirja avautui ja aikoja sitten täyteen kirjoitettu sivu oli edessäni!
Oliko se todellakin Jegor, joka oli jalkaini juuressa ja kiersi kätensä
polvieni ympäri ja kuiskasi:
"Rakkaani, oletko sitten tyyten unhottanut, että me jo kerran
ennen, harmaassa muinaisuudessa olemme kohdanneet toisemme tämän maan
päällä? Sehän tapahtui Bajaessa, tuossa erittäin siveettömässä
paikassa, jonne minä -- oikea keisarin aikuisen Rooman lapsi -- olin
lähtenyt nauttimaan elämästä sen aikuisten tapojen mukaan. Siellä
lämpöisessä auringon paahteessa, josta johtuu niin ylellinen elämä,
hermostuttavassa, tuoksujen täyttämässä ilmassa ja silmiä sekä aisteja
juovuttavassa väriloistossa kasvoivat minun hillittömimmät himoni
suurin määrin. Tulipa kerran päivä jolloin aijoin murhata vihatun
kilpakosijani -- me kilpailimme erään arvottoman henkilön suosiosta --
ja minulla oli jo kiiltävä teräs sitä varten mukanani. Matkallani
kohtasin sinut. Sinä tulit puhtaana ja koskemattomana kuin kevätaamu
sukulaistesi seurassa Pompeijista. Lempeiden, kiinteiden silmiesi
loisteen edessä pakenivat kaikki epäpuhtaat voimat. Minusta tuli
toinen, parempi ihminen, sillä ainoastaan sinä olit kaikissa
ajatuksissani ja tunteissani. Minä kosin sinua ja sain sekä sinun, että
isäsi myöntymyksen.
"Etkö enää muista sitä päivää, jolloin minä toisten vierasten seurassa
kuljin teidän pylväskäytävänne läpi kukilla koristettuin pluviumiin ja
tricliniumissa istuuduin matalan pöydän ääreen? Minulla oli punainen
ruusukiehkura tukassani, julkisesti uhrasin Backukselle, mutta
kuitenkin salaisesti rakkauden jumalattarelle. Syötyämme hiivin minä
huoneeseeni, missä sinä maalattujen, suloisten amor-kuvien parissa
unelmoit viattomia unelmiasi onnesta ja rakkaudesta, ja minä kerroin
sinulle uudesta, upeasta talostani, johon sinä Roomassa vierelläni
astuisit. Rakkaani, täytyykö minun vielä muistuttaa sulle sitä, kuinka
sinä hyvästiä heittäessämme otit tukastani pari tumman-punaista
kaksoisruusua, jotka kasvoivat samassa varressa, revit pois terälehdet
ja annoit niiden veripisarain tavoin pudota valkoiselle, purppuralla
reunustetulle puvullesi?
"Sinä väitit sen olleen huonon enteen, mutta minä suutelin sanat
huuliltasi ja kuiskasin pieneen korvaasi että sinä jo seuraavana
päivänä samoihin aikoihin olit omani. Oi ihmisajatusta, ihmiskohtaloa!
Lähdettyäni luotasi ja kuljettuani forumin yli ja siitä käännyttyäni
kadulle, missä suuri jalokivikauppias asui, ostaakseni häneltä
kallisarvoisen koristeen suloiselle rakastetulleni, niin siinä kohtasi
minut laavasade. Ja minun täytyi kadota varjojen valtakuntaan ennen
kuin olin elänyt kauneinta päivääni!"
"Jegor", huudahdin minä, "Jegor, sinä puhut mielikuviasi, herää toki
elämään ja todellisuuteen!"
"Erna, rakkaani, sen tein jo aikoja sitten, tein sen tuona
mieltäkiinnittävänä toukokuun päivänä, jolloin minä vainajain saaren
edessä näin ensi kerran ihanat kasvosi. Kuinka innostunut ja samalla
niin naisellinen onkaan niiden ilme, mikä hyvyyden, sävyisyyden ja
hellyyden loiste ympäröikään tätä ilmeikästä päätä! Minä tunsin heti,
että sinusta lähti voima, joka otti valtaansa sisäisen ihmiseni, joka
nosti minua ja pakoitti minut muuttumaan paremmaksi. Ja jälleen olit
sinä, jonka minä tunsin entuudestaan, pelastanut minut siitä synkästä
virrasta, jälleen puhdistit sinä sieluni loasta ja ravasta, ja vielä
kerran heräsin minä sinun sydämesi vierellä kaameasta unesta."
"Runoilija, runoilija", sopersin minä ja suutelin hänen kaunista
uljasajatuksista otsaansa; tällöin sekoittuivat vaaleat hiukseni hänen
tummiin hiuksiinsa, mutta hän pusersi minua lujemmin ja kuiskasi:
"Rakastettuni, älä anna jälleen tuon vääjäämättömän asettua välillemme,
ajattele, kuinka kaukana huulet ovat pikarista. Minusta tuntuu kuin
minä olisin liian joutuin kulkenut eloni taipaleen ja täysin yhdessä
siemauksessa nauttia lopun elämästäni sinun seurassasi Alpeilla ja
sitten Roomassa, tuossa ainoassa, pyhässä kaupungissa! Tule, seuraa
minua jo tänään!"
Oi, hänen silmänsä lausuivat vielä enemmän kuin hänen huulensa! Minä en
kuitenkaan saanut kallistaa korvaani sille. Minähän olin luvannut hänen
lääkärilleen ja Voldemar-sedälle totella kaikkia niitä määräyksiä,
joita he pitivät Jegorin terveyden tilalle tarpeellisina, eikä
ainoastaan nyt vaan koko syksynä ja talvena. Ja minä rukoilin häntä
sydämestäni, ettei hän vaikeuttaisi minua velvollisuuksieni
täyttämisessä häntä ja toisia kohtaan, minä muistutin häntä siitä
vaivasta jolla minä olin taistellut itselleni suloisen oikeuden jäädä
hänen luokseen jos hänen terveytensä jälleen huononisi, minä toistin
myös lupaukseni, että jos hän toipuisi niin olisin valmis jo keväällä
seuraamaan hänen kutsuaan.
Silloin teki Jegor jotakin kauheaa. Hän sipasi atlaspukuni hian ylös
kyynäspäähän asti ja painoi hampaansa keveästi suurta valtimoa
ympäröivään lihaan.
"Jos tietäisin", sanoi hän, "että minulta jälleen riistettäisiin
oikeuteni, surmaisin paikalla itseni, mutta viimeisessä hetkessä
purisin poikki valtimosi, joten voisimme kulkea yhtä aikaa sen tumman
portin läpi. Minussa ei ole miestä jättämään sinua tänne jälkeeni ja jo
ajatuskin, että sinä elät toisille ihmisille, on minusta kuolemaa
vaikeampi!"
Minä värisin vastoin tahtoani. Hänen kasvoissaan näkyi julma, kalsea
piirre, joka kenties kuului Bajaen roomalaisille. Kun Jegor sen huomasi
lauhtuivat hänen kasvonpiirteensä ja hän kuiskasi tyynnyttävästi:
"Pelkäätkö villisi rakkautta? Ole huoletta. Sinun läsnäollessasi ei
minulla ole mitään tahtoa, sinun takiasi särjen minä koko sisäisen
ihmiseni."
Ja sitten seurasi hyvästijättö. -- Emme enää puhuneet toisillemme
mitään. Jegor ei edes suudellutkaan minua, hän painoi ainoastaan päänsä
polvelleni ja sulki silmänsä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, kalpeat
kuten kuolevan kasvot.
"Tätä kauheaa eroa", mutisi hän, mutta kohosi sitten äkkiä ylös, painoi
suutelon huulilleni ja oli jo oven ulkopuolella ennen kuin minulle
selveni että se oli hänen hyvästijättönsä.
En seurannut häntä, sillä minä tiesin kuinka hän vihasi hyvästijättöä
toisten läsnä ollessa.
Nyt on jo juna vienyt rakkaani kauas, mutta minä en vieläkään kykene
riisumaan morsiuspukuani pois. Kaikki ympärilläni tuoksuu ruusuille,
sillä Jegor oli tuhlaamalla koristanut huoneeni mitä valituimmilla
ruusuilla. Hänen mielestään kuului sellainen ruusuneitsyelle.
Sormessani oleva vihkimäsormus tuntuu niin oudolta ja painavalta, mikä
osoittaa etten minä vielä ole tottunut tuohon suloiseen kahleeseen. Oi,
kuinka rakastan tätä sormusta, joka antaa minulle oikeuden sairaudessa,
hädässä ja kuolemassa seisoa Jegorin vierellä. Kuinka tulisesti
suutelenkaan sitä sen takia. Laillisuus on kuitenkin hyvä asia.
_Berlini 3 p. syyskuuta 1886_.
Olen palannut Sylt'ista ja Helgolannista, jossa olen kuluttanut neljä
viikkoa Voldemar-sedän ja Liina-tädin seurassa. Pieni, siellä oleva
yleisö tunsi luonnollisesti tarinani, joka tuulen siivillä oli kulkenut
edelläni ja suhtautui se minuun jokaisen oman yksilöllisen käsityksen
mukaan. Kunnioitettavat, oikeat äidit pitivät minua hunningolle
joutuneena, vanhemmat herrat epäkeskeisenä, nuoret tytöt pitivät minua
omaperäisenä ihmisenä ja naimaikäiset miehet naisena, jota voi
rakastella ilman epämiellyttävää seurausten pelkoa.
Oi, tuskin löytyy mitään vaikeampaa kuin asua suuri suru sydämessä
aivan vieraassa ympäristössä ja tällöin tuntea itsensä kykenemättömäksi
vetäytymään itsekkäästi ja epäkohteliaasti pois toisten ihmisten
seurasta ja pysyttäytymään etäällä heidän pienistä mieliteoistaan ja
jokapäiväisistä keskusteluistaan. Millä kiihkeällä tarkkaavaisuudella
minä tarkastelinkaan ensimäistä postilaivan häivähdystä taivaan
rannalla, joka toi tullessaan kaivatun kirjeen Jegorilta. Ne tosin
kertoivat yhä sen terveydentilan edistyvästä parantumisesta -- hän voi
jo olla kävelylläkin joitakin tunteja -- mutta myöskin päivä päivältä
lisääntyvästä alakuloisuudesta. Jegor ei tunnu uskovan tuleviin hyviin
päiviin ja odottaa talvea kauhulla aina sen ainoan ajatuksen kiusaamana
että minä voisin tulla liian myöhään.
"Myöskin tänä hiljaisena aikana", kirjoitti hän minulle kerran, "on
tärkein pyrintöni ottaa jokaisesta hetkestä kaiken siinä tarjona olevan
sisällön. On kuitenkin eräs seikka, joka minua suuresti kummastuttaa.
Kun ennen kaunis maisema, suuri puu, herätti minussa hiljaista riemua,
niin tekee sen näkeminen nyt, kun kaikki näyttää minusta kaksinkerroin
kauniimmalta, usein alakuloiseksi."
Ja toisella kerralla:
"Minä olen seissyt kauan ikkunan ääressä ja antanut tuulen leikkiä
ruskealla tukallani. Vain sinä, rakastettuni ja kaikkivoivat luonnon
voimat saavat sen tehdä, jokainen muu kosketus pääni hiuksiin saattaa
minulle ruumiillista kärsimystä. Mutta kun tänään katselin kuinka
viheriät lehdet leikkivät sateessa kuin hulluja naamiohuveja, katseli
elämä minua niin synkin silmin, että minulla oli vain yksi ainoa toivo,
että se kerta kaikkiaan seisahtuisi. Erotessani sinusta, toivoin
voivani luoda -- mutta oi, minä olin unhoittanut että päivällä
ajatellaan toisin kuin yöllä."
Heti kun olen tällaista lukenut, nousee eteeni jättiläismäisin rungoin
vanha epäilys: teinkö oikein seuratessani lääkärin määräystä. Sen
jälkeen kysyn aina uudelleen itseltäni, enkö minä lyö laimin
velvollisuuttani tuomitessani rakastettuni tuohon kauheaan
yksinäisyyteen?
Parhaimpana lohtuna ja virkistyksenä sielulleni oli Voldemar-setä,
jonka kanssa minä Helgolannissa voin seurustella paljon
perusteellisemmin kuin kotona, jossa hänellä ei koskaan ole
vapaahetkiä. Liina-täti vieroi tietysti merellä oloa ja keksi syyksi
meritaudin, mutta itse asiassa pelkäsi hän ainoastaan kallista
henkeänsä.
Siitä syystä jouduimmekin me molemmat purjehtimaan usein kahden kesken
aaltojen vyöryessä yli purren, tai katselemaan rantavalleilta kuinka
virta ja tuuli saivat aallot leikkiin. Toisinaan istuuduimme me aivan
rauhallisesti hiedalle meren vyörytellessä mainingeitaan hiedalla, tai
katselimme me kukkuloilta kuinka palava auringon pallo purppuran
punaisena vajosi mereen. Ne olivat parhaita hetkiäni, jotka käytin
tutustuakseni Voldemar-sedän avulla lähemmin metafysiikan ja
uudestasyntymisopin mysterioihin, jotka helposti ymmärrettävistä syistä
tuon merkityksellisen illan jälkeen niin suuresti kiinnittivät
mieltäni. Oli vaikeaa saada hänet keskustelemaan tästä aineesta, sillä
hän pelkäsi että kysymykseni johtuivat tarpeettomasta uteliaisuudesta
saada selkoa salaisista asioista, samalla hän myös epäili kykyäni voida
käsittää niin tavattomia asioita. Mutta sitten kun sain poistetuksi
nämä ennakkoluulot ja todistetuksi, että minä, vaikkakin vaivoin, voin
seurata hänen ajatuksen juoksuansa, unhoitti hän usein vähemmän
kehittyneen kuuntelijansa ja kertoi avomielisesti niistä asioista,
jotka koko hänen elinaikansa olivat näyttäneet hänestä syvällisemmiltä
ja saaneet hänet tutkimaan sekä vanhoja että uusia filosofeja.
Aluksi selitti hän minulle Kantin terävä-älyistä oppia ajan
idealiteetistä, todisti minulle, kuinka aika kuului vain ilmiölliseen
maailmaan, se on eräs meidän tietomme muoto, mutta itsessään sillä ei
ole todellisuutta. Todellisuus on tuon suuren ajattelijan mukaan
ainoastaan oliolla itsessänsä, "ikuisissa aatteissa", kuten Plato,
"elämän halussa", kuten Schopenhauer sen sanoisi. Kaikki nämä erilaiset
sanontatavat kuuluvat ainoaan muuttumattomaan, jolla ei oi alkua,
jatkuvaisuutta tai loppua, kaiken elämä perussyyhyn, josta ajan ja
paikan puitteissa yksilöt keskeymättä syntyvät ja kuolevat ihmiskunnan
keskeymättä eläessä ja edelleen olemassa ollessa. Edelleen selitti hän
minulle että ainoastaan ihmisen äly ja sen mukana luonnollisesti hänen
tajuntansa ja käsityskykynsä tehdään olemattomaksi kuolemassa, mutta ei
itse ydintä, tuota häviämätöntä oliota itseänsä tai halua elämään. Se
ryöstäytyy aina uudelleen esiin luonnon sylistä mikä taas jälleen ottaa
lapsen vastaan heidän ollessa väsyneitä ja elämään kyllästyneitä eikä
salli niistä yhdenkään joutua hukkaan vaan antaa heidän, joskin toisen
muotoisena, uudelleen alkaa kiertokulkunsa.
Voldemar-setä sanoi minulle myöskin että eräs meidän suuremmista
ajattelijoistamme on esittänyt meille tuossa vanhojen käsityksessä unen
ja kuoleman veljeydestä olleen viisauden siten, että kuolema vaikuttaa
aina samoin sille häviämättömälle osalle ihmisestä, kuin uni vaikuttaa
yksityiselle ihmiselle. Virkistyneinä, raittiina sekä varustettuna
toisellaisella älyllä alkavat nämä lyhytaikaiset oliot uuden elintavan
päästäkseen siten parempiin tuloksiin ja korkeampaan tietoon.
Kysymykseeni, olikohan tämä niin varmaa vastasi Voldemar-setä, että sen
epäileminenkin oli jo rangaistavaa kevytmielisyyttä. Vaikkapa me
suuntaamme katseemme minne hyvänsä niin näemme me kaikkialla
luonnossa asteettaista kehitystä ja ainoastaan edellyttäen yksilön
uudestasyntymisen on hänen täydelliseksi tulonsa mahdollinen. Kun
ihmisen ollen muuttumattomasti sidottuna syyperäis-yhteyteen, täytyy
välttämättömästi tehdä siten kuten hän tekee, niin voi ainoastaan
kuolema vapauttaa hänet itsestään ja valmistaa hänelle tilaisuuden
edelleen ja ylöspäin kohoavassa linjassa itsensä kehittämiseen
uudistetussa muodossa.
Myöskin Lessing tunsi tämän välttämättömyyden koska hän sanoo
"ihmissuvun kasvatuksessaan":
"Mutta kun lopuksi kaikki todistaa meille että ihminen ihmisyytensä
ensimäisellä ja alimmalla asteella ei olekaan siihen määrään tekojensa
herra, että hän voisi noudattaa siveyslakeja." Järjen kehityksen
kautta, jatkoi Voldemar-setä, voitetaan ainoastaan tekojen
lainmukaisuus, mutta ei koskaan siveellisyyttä, joka on sidottuna oman
persoonallisuuden lakeihin ja joka on peräisin ihmisten sisäisestä
olemuksesta. Mutta siveellisyyden edessä täytyisi jokaisen tuntea
vastuunalaisuutta.
Saadakseni paremman yleissilmäyksen olen minä tähän asettanut kaikki
selvästi yhteen mitä minulla oli tapana aina seikkaperäisesti merkitä
muistiin sellaisten keskustelujen jälkeen. Ne olivat minun
onnellisimpia hetkiäni, sillä näillä keskusteluilla oli sama voima,
kuin Orfeuksen lauluilla; tuskan ja epätoivon peto, joka niin usein
minua uhkasi, nukahti niiden ajaksi; näiden suurten ajatusten
vaikutuksesta unhotin minä oman pienen persoonallisuuteni -- niin,
vieläpä Jegorinkin. Oi, ne tuntuvat minusta paljon käsitettävämmiltä ja
luonnollisemmilta kuin se oppi, jota minuun oli vaivalla istutettu,
että ihminen oli muodostunut tyhjästä ja eläisi täällä vähän aikaa
herätäkseen sen jälkeen taivaassa kirkastetussa muodossa ja
ylösnousemuksen päivänä yhdistettäisiin jälleen lihaan ja luuhun.
Kuinka paljon lohdullisempaa onkaan usko edistyvään kehitykseen
verraten vanhaan raakaan aineelliseen käsitykseen, joka meidän
aikanamme jälleen voittaa maaperää ja tunnustaa ainoastaan aineen
olevaisuuden joskin muuttuneessa muodossa. Tämä sisältää kuitenkin
olevaisuuden koko eetillisen päämäärän kieltämisen ja antaa itse elämän
vajota tarkoituksettomaksi leikiksi. Voldemar-setä on sitä mieltä, että
eteville ajattelijoille on kaiken alkuperä aina mitä erilaisempien
kysymysten takana ja että kaikkina aikoina on ollut nerojen asiana
nähdä ajan ilmiöissä jotakin iäistä.
Millaiseen suhteeseen mahtanee tohtori Lehdén näihin kysymyksiin nähden
asettua, jos hän edes viitsii niitä lähemmin ajatellakaan? Minä pelkään
hänen oikean aikansa lapsen tavoin kiintyneen yksityisiin ilmiöihin ja
tieteellisiin tutkimuksiinsa sekä olevan välinpitämättömän jalojen
henkien suurille ajatuksille.
_20 p. marrask. 1886_.
On omituista kuinka toisinaan vaikeakäsitteiset totuudet aivan äkkiä
kokemuksen avulla meille selviävät. Kun Voldemar-setä ennen tapansa
mukaan lausui mielilauseensa: "emme me ihmiset ole ajassa, vaan
aika on meissä", niin tuntui se minusta yhtä hämärältä kuin
tarkoituksettomaltakin. Mutta kun nyt ajattelen millä noitamaisella
kiireellä ne viikot menivät, jotka kesällä elin yhdessä Jegorin kanssa
ja vertaan sitä aikaa tämän syksyn kulun hitauteen, niin ei voi tehdä
muuta kuin yhtyä Voldemar-sedän mielipiteeseen.
Jegor oleilee tätä nykyä Davoksessa, johon häntä neuvoi menemään
lääketieteellinen auktoriteetti, jonka puoleen hän viimeiseksi kääntyi.
Vasta kovan taistelun jälkeen päätti hän viettää talven yksin ja
maanpaossa sellaisessa kylpypaikassa, ja siihen suostui hän ainoastaan
minun kiihkeiden pyyntöjeni takia, vaikkakin sillä selityksellä, että
se on viimeinen uhraus, johon hän suostuu sairautensa ja minun takiani.
Minä tulin ajatelleeksi erästä keskustelua joka minulla oli Jegorin
kanssa vähää ennen hänen matkustamistaan, jolloin hän jo voi paljon
paremmin.
"Älä luule", sanoi hän silloin minulle, "että minä milloinkaan voin
tulla terveeksi jälleen, vaikka se toisinaan siltä näyttäisikin. Se ei
ole sairauteni, vaan sieluntilani, joka minut tappaa; liekki sisässäni
palaa liian suurena siihen pieneen vahamäärään nähden, joka ympäröi
sydäntä. Niin, jos voisin saada itseni työskentelemään, ajattelemaan ja
tuntemaan puolella voimalla niin voisin kenties pidentää elämääni vielä
parilla vuodella, mutta silloin en saisi olla oma itseni. Kun minä
lapsena ollessani olin juossut tai tanssinut ja minun sallittiin juoda
vähän vettä aivan pienissä erissä, niin minä kieltäysin siitä ja odotin
kunnes voin saada tyhjentää koko lasin yhdellä kertaa. Ja samoin on
ollut kaikenkin laita. On luonteita, jotka eivät voi tulla toimeen
sillä pienellä onni-määrällä, joka lankeaa useimpien ihmisten osalle,
vaan he odottavat, kunnes tulee heidän aikansa nauttia sitä täysin
siemauksin."
Ja samalla tavalla kokoaa Jegor nytkin tämän kuolleen talvikauden
aikana voimia, voidakseen, kuten hän kirjoittaa, kestää Rooman
ihanuuden, kokoaa voimia voidakseen taiteensa avulla antaa muodon
sille, jota hän vielä sielussaan tuntee ja mikä hänen väitteensä mukaan
on kehittynyt vasta minun rakkauteni lämmön vaikutuksesta. Minun
tehtävänäni on sillä välin huolehtia, että se linna on oleva valmis,
jossa me tulemme elämään rakkautemme lyhyen sadun, jonka jälkeen me
vapaaehtoisesti ja ennen aikaansa tulemme asettamaan pienen, tuon
pienen sanan "loppu". -- Ennen aikaansa? Niinkuin ei se kertomus olisi
kaunein ja enimmin jännittävä, joka äkkiä katkeaa ja jää katkelmaksi.
Erään tutun nuoren arkkitehdin olen antanut vuokrata, tehdä lisää
rakennuksia ja miellyttäväksi sisustaa erään huvilan Porta del Popolon
ulkopuolella. Vieläpä on huolehdittu saksalaisten lämmityslaitosten
hankkimisestakin siltä varalta, että kevät sattuisi olemaan kylmä,
mutta sitäpaitsi myöskin paljon sellaista, jonka pitäisi virkistää
kauneudenjanoista silmää. Minä olen saanut piirustukset jokaisesta
huonekalusta, kuin myöskin jokaisesta puutarhan kukkapenkereestä, joita
varjostavat muutamat korkeat ja tummat sypressit. Ensi kertaa
elämässäni tunnen rikkauden suloa voidessani kaunistaa rakastettuni
ulkonaisen elämän.