en toivonut tapaavani tätiänne ja olin hyvin iloinen kun toivoni
toteutui, sillä minä halusin ja minun täytyy puhua kanssanne kahden
kesken. Herra Morosoffilla on tänään aamupäivällä ollut verensyöksy,
jonka luulin vievän häneltä hengen. Jäin pariksi tunniksi hänen
luokseen, tein kaikki välttämättömät toimenpiteet ja toin sen jälkeen
hänen luoksensa esimieheni, joka hyväksyi täydellisesti toimeni.
Ollessani jälleen iltapäivällä herra Morosoffin luona, jätti hän
minulle tämän paperin."
Ja tohtori Lehdén ojensi minulle paperin jolle Jegor oli vapisevin
käsin kirjoittanut nämä epäselvät sanat:
"Ilmoittakaa heti Erna Wolzogenille tilani!"
"Eikö hän saa puhua?" kysyin minä ja soitin pitäen kädessäni Jegorin
sielusta lähtenyttä hätähuutoa.
"Ei, ainakin toistaiseksi olen ollut pakoitettu kieltämään sen häneltä.
Jokainen sisäinen ja ulkonainen liike on huolellisesti vältettävä sen
kaksinkertaisen vaaran takia jonka uusi verensyöksy saisi aikaan."
"Enkö minä saa häntä nähdä?" kysyin minä katsoen tohtoria suoraan
silmiin.
Hän kalpeni yhä enemmän mutta ei vältellyt katsettani.
"Minä odotinkin tätä kysymystä ja luulen sairaani herkän luonteen
kärsivän suuremman vahingon kuumeisesta odotuksesta kuin siitä
iloisesta mielenliikutuksesta jonka hänen kaihoisan kaipuunsa
täyttäminen saa aikaan. Sieluelämä on hänellä siksi vallitsevana ja
saattaa valojen ja varjojen vaihteluillaan sellaisen vaikutuksen hänen
ruumiilliselle hyvinvoinnilleen, etten minä ole moista kenessäkään
toisessa ihmisessä huomannut."
"Pyydän teitä odottamaan minua pari minuuttia; tulen heti takaisin",
sanoin minä kiiruhtaen pukuhuoneeseeni. Imettäjälläni, joka juoksi
sinne kiireisen soittoni kutsumana, oli vaikea hetki. Kaiken piti käydä
äärimmäisen joutuin, mutta kävi tietysti paljon hitaammin, sillä mikään
ei pysynyt vapisevissa käsissäni ja samoin olin minä paljon
kiukkuisempi vaimo-raukkaa kohtaan kuin koskaan ennen, joten hän joutui
aivan ymmälle ja teki kaikki päin mäntyyn. Vihdoinkin oli kuitenkin
kaikki valmiina ja minä voin palata täysin pukeutuneena tohtori
Lehdénin luo. Hän oli kirjoituspöytäni edessä, mielenkiinnolla
tarkastaen pompeijilaisen käden kipsijäljennöstä.
"Missä on herra Morosoff antanut tehdä tämän erinomaisen
kipsijäljennöksen?" kysyi hän hattuaan ottaessaan.
Minä tunsin kylmän väristyksen huolimatta lämpöisestä ilmasta. Minä en
siis yksin ollut huomannut tuota arvoituksellista yhtäläisyyttä, vaan
se oli niin ilmeistä, että jokaisen täytyi se huomata.
"Te erehdyitte", vastasin minä, "tämän käden omistaja kuoli
vuosituhansia sitten. Paljon ennen syntymistäni toi isäni
kipsijäljennöksen mukanaan Pompeijista!"
"Uskomatonta! Niin, se tahtoo sanoa, minä en hetkeäkään epäile asian
niin olevan", lisäsi tohtori Lehdén heti väkisten päässeen huudahduksen
jälkeen, "mutta minä en olisi koskaan voinut pitää sitä mahdollisena
että luonto voi aina siihen määrin jäljentää itsensä!"
"Niin, niin, taivaan ja maan välillä löytyy seikkoja joista
kouluviisaus ei voi uneksiakaan", ajattelin minä itsekseni.
Liina-täti ei ollut vieläkään tullut kotiin. Tohtori Lehdén huolehti
siitä, että tädille sanottaisiin minun lähteneen hänen kanssaan
Voldemar-sedän luo ja antoi aluksi kuskillekin saman osotteen:
"Te ajattelette kaikkea, rakas tohtori, te olette niin hyvä", sanoin
minä ojentaen hänelle käteni. Hän pusersi sitä lyhyeen ja kuumeisesti,
mutta laski sen pian irti.
"Älkää sellaista luulko, Erna neiti, sillä minä kannan rinnassani
pohjatonta kuilua."
"Oi tohtori, tehän viette minua kuolevan luo", ja ensi kertaa
purkautuivat kauvan pidätetyt kyyneleet silmistäni.
"Mutta te rakastatte tätä kuolevaa", sanoi hän hiljaa, "ja te tulette
rakastamaan kuollutta vielä enemmän. Jospa aavistaisitte kuinka tämä
ajatus minua raatelee, kuinka kernaasti minä näiden kyyneleiden takia
olisin hänen sijassaan. Niin, vaikkapa hän jo _tänään_ kuolisi niin on
hän kuitenkin niin rikas, niin kadehdittava minuun verraten!"
"Hiljaa, rakas tohtori", sanoin minä, "me kärsimme kaikin maailmassa,
mutta kuka olisi niin röyhkeä ja väittäisi oman tuskansa suurimmaksi?
Se ajatus antaa minulle rauhan, että me emme itse kehrää kohtalomme
lankoja, vaan ainoastaan näyttelemme osamme näytelmässä, mikä oli
valmiiksi kirjoitettuna paljon ennemmin meidän esiintymistämme, kuten
rakas setäni on minulle opettanut."
Meidän vaunumme vierivät pitkin Berlinin kesäisiä, vähäliikkeisiä
katuja, emmekä enää vaihettaneet sanoja. Tohtori Lehdén ohjasi minut
sitten sedän toimistoon, mutta seisahtui kuitenkin itse ulommaiseen
huoneeseen, kun taas minä menin kaikkein pyhimpään, työhuoneeseen.
Parissa minuutissa oli kaikki sanottu; Jegorin paperi, jota minä yhä
pidin kouristuksen tapaisesti kädessäni, julisti päätöksen; vajaan
puolen tunnin kuluttua olimme kaikin kolme hänen asunnossaan
Hendelkadulla. Tohtori Lehdén meni ensiksi sisään valmistusta tekemään,
mutta palasi jo muutaman minuutin kuluttua, ja ilmoitti sairaan olevan
hieman paremman ja että minä sain mennä yksinäni sisään. Hän pyysi
ainoastaan minua vakavasti, että minä sallisin Jegorin puhua
mahdollisimman vähän. Pamppailevin sydämin, mutta kevein askelin menin
minä silloin huoneen läpi, missä ei ollut edes pianoa suljettu ja
avasin varovasti, keveästi suljetun oven. Kuin sumun läpi näin minä
pitkän laihan, harmaapukuisen nunnan nousevan ylös, tekevän
ristinmerkin Jegorin yli ja käden ja pään liikkeellä osoittavan minulle
tuolia Jegorin vierellä sekä sen jälkeen poistuvan huoneesta.
Sumu silmistäni häipyi ja minä näin hänen makuusijansa; kalpeana mutta
entistä kauniimpana taivutti rakastettuni hiljaa päätään tervehdykseksi
kuten ainoastaan hän sen voi tehdä ja ojensi molemmat kätensä minua
kohti.
Mykkänä vaivuin minä alas vuoteen viereen ja painoin poskeni hänen
poskeensa. Vasta nyt huomasin kuinka paljon olin kärsinyt viime
viikkona, vasta nyt huomasin luonnottomuuden erossamme. Hän siveli
hyväillen toisella kädellä päätäni ja kuiskasi:
"Nyt on kaikki, kaikki hyvin taas, rakkaani, sillä sinun mukanasi on
tullut vapaus ja onni. Kuinka voisi minun kohtaloni olla raskas kantaa
kun sinä vielä olet minun."
Nämä sanat toivat minulle mieleen kaiken sen, mitä minulla oli
sanottavaa hänelle ja kuinka kalliit ne minuutit olivat, jotka meille
suotiin. Minä istuuduin sen takia tuolille, pyysin häntä olemaan oikein
levollisena ja kuuntelemaan hiljaa minua ja esitin sitten suunnitelmani
hänelle. En vielä koskaan ennen ole nähnyt niin loistavia, niin onnen
kirkastamia kasvoja kuin hänen kasvonsa olivat minun puhuessani.
"_Niinkö_ sinä tahdot, Erna, tehdä, _niinkö_? Jumalat olkoot ylistetyt,
vielä löytyy kuitenkin näiden pienten, paloiteltujen ihmisten joukossa
kokonaisia, suuria luonteita ja sellaisen olen minä tavannut!"
Minä pyysin häntä hellästi olemaan puhumatta enempää ja vaikenin
itsekin, jottei hänen tarvitsisi vastata. Vaiti ja liikkumatonna
vietimme me siinä, silmä vasten silmää, käsi kädessä, minuutteja, jotka
yhtä hyvin olisivat voineet olla iäisyyksiä, sillä aika tuntui minusta
seisahtuneen. Ja minuun teki harvinaisen kummallisen vaikutuksen, kun
Jegor hyvästellessään sanoi:
"Nyt olen taas, aivan erilailla kuin kukaan toinen, katsonut syvälle
sinun pohjattomiin silmiisi; muuta en tarvitse unhoittaakseni kaikki:
kevään, elämän, kuoleman ... itseni."
Kuin unessa palasin kotiin Voldemar-sedän vierellä; koko ulkonainen
elämä tuntui minusta epätodelliselta, varjomaiselta, ainoastaan
sisäisellä mailmallani oli sisältöä ja todellisuutta. Turhaan koetin
käsittää, että kuolon enkeli seisoi Jegor Morosoffin vierellä ja ennen
pitkää sulkisi ne silmät, jotka vielä aivan äskettäin loistivat
vastaani hellinä, sekä tekisi lämpöiset, elinvoimaiset kädet, mitkä
niin lujaan sulkivat minun käteni, kylmiksi ja kankeiksi.
Tohtori Lehdén kävi meillä vielä myöhemmin ilmoittamassa minulle, ettei
hänen sairaalleen ollut tullut mitään haittaa käynnistäni vaan
päinvastoin hyötyä. Mutta hän ei silti salannut minulta että Jegorin
vähäisten voimien ja lähellä olevan verensyöksy-vaaran takia näytti
tuskin todennäköiseltä hänen henkensä pelastus.
Oli onni, että Liina-täti oli nyt kotona ja haikeilla, taivaallisilla
tunteenpurkauksillaan sai minut molemmin jaloin seisomaan maan päällä.
Ei mikään kiusaa minua enemmän ja kykene voimakkaimmin vetämään
vastahankaa tekemään, kuin hän asettaessaan päänsä vasemmalle sivulle
kallelleen ja antaessaan kyynelten nokkua ja alkaessaan sidesanojen
paljoudella -- ei kukaan ihminen kasaa sellaista kuulumatonta kasaa
"sillä, mutta, kuin, kuitenkin" toinen toisensa selkään -- laulaa
litanioitaan. Minä kestin urhoollisesti puolisen tuntia hänen luonaan,
mutta sitten karkasin ja koputin hiljaa Voldemar-sedän ovelle. Setä
tuli minua vastaan, tarttui hellästi käteeni ja veti minut luokseen
sohvalle.
"Rakas poloiseni", sanoi hän, "kuinka sinä oletkaan saanut kärsiä
tänään ja vieläkin kärsit."
"Niin", vastasin minä, "mutta minä pelkään, ettei se vieläkään ole
lopussa ja että vielä sinäkin, josta enimmän pidän, asetat minut kovaan
koetukseen."
Hän nousi äkkiä ylös ja katsoi minua tutkien viisailla harmailla
silmillään.
"Mitä tarkoitat, Erna?"
"Että minulla, kypsän harkinnan jälkeen, on aie mennä naimisiin Jegor
Morosoffin kanssa ja sen teen mahdollisimman pian."
"Mutta rakas lapsi, sehän on sulaa hulluutta, eihän kuolevan kanssa
naimisiin mennä!"
"Kyllä, Voldemar-setä, jos ainoastaan siten voidaan saada maailman
silmissä oikeus olla hänen läheisyydessään hoitamassa ja lohduttamassa
häntä ja voida seistä hänen vieressään hänen viimeisellä hetkellään",
sanoin minä varmasti. "Jumalani, olethan sinä ennakkoluuloton ihminen,
joka et anna arvoa totutuille tavoille, etkä salli ulkonaisten
pikkumaisten näkökohtien asettua kahden voimakkaasti tuntevan sydämen
väliin. Sinun täytyy toki ymmärtää minua. Kun oli kysymyksessä tämän
miehen elämän sulostaminen estivät sinun perustellut syysi minut siitä,
mutta kuoleman edessä pidän minä kiinni oikeudestani."
"Avioliiton valmistukset eivät käy niin joutuin, kuin luulet, Erna,
vaikkapa kiirettäkin pitäisi. Ennenkuin olemme päämäärässä, voi Jegor
olla jo aikaa sitten kuollut!"
"Voldemar-setä, asian sikseen jättäminen sellaisen syyn takia ei olisi
täysin johdonmukaista."
Hän hymyili vasten tahtoaan. "Totta tosiaan, sinä olet erinomainen
opetuslapseni -- silloin kun sinun omat etusi ovat kysymyksessä. Niin
painavaa päätöstä tehtäessä täytyy toki katsella asiaa joka puolelta ja
tarkoin harkita kaikki mahdollisuudet. Otaksuhan, että käy kuten
haluat, menette naimisiin muutaman viikon kuluttua, mutta Jegor
Morosoff voimistuu tällä välin ja parantuu vielä kerran tästä
kohtauksesta. Uskotko sinä silloin löytyvän maailmassa lääkäriä, joka
pitäisi toivottavana, niin, edes suotavana, että sinä seuraisit häntä
ilmaparantolaan, vaan sen sijaan määräisi täydellisimmän levon
miehellesi ja pakoittaisi sinut jäämään kotiin? Mitä sinä siinä
tapauksessa olisit voittanut rohkealla askeleellasi?"
Minä nousin ylös hehkuvin poskin.
"Setä rakas", sanoin minä tuntien ääneni väräjävän, "sinulta olin
kaikkein vähimmän odottanut kuulevani tällaista. Sinä tiedät aivan
hyvin, ettei kukaan sellaisissa tapauksissa mieluummin seuraisi
lääkärin määräyksiä. Mutta mitä minä toivon tämän rohkean askeleen,
kuten sinä suvaitset sitä kutsua, minulle tuovan, on seuraava: Minä
haluan olla laillisesti oikeutettu Jegorin ollessa hädässä,
silmänräpäyksessä voida rientää hänen luokseen ja jäädä sinne, ilman
että minua sen takia pidetään siveettömänä ja häveliäisyytensä
unhoittaneena tyttönä. Minä olen laiton ja sen vuoksi valitsen sen
ainoan keinon, joka vie minut suoraan päämäärään, ja valitsen myös
täysi-ikäisyyteni nojautuen, jos niin surullisesti kävisi, että sinä,
rakas setä, olisit toista mieltä. Mutta minä en saa hukata aikaa, sillä
Jegor on kuoleman kielissä, ja minä tiedän myös aivan hyvin että syynä
siihen on osaksi minun edellinen kieltävä vastaukseni."
Voldemar-setä sulki minut äkkiä syliinsä ja suuteli minua hellästi
poskille.
"Tee, kuten sydämesi käskee, sinä ainoan veljeni tytär, sinä sieluni
rakastettu", sanoi hän. "Usko minua, minusta on ollut kovin vaikeaa
nähdä sinun kärsivän, mutta minun täytyy kuitenkin ennen kaikkea
täyttää velvollisuuteni. Ole myöskin vakuutettu, että täysin käsitän
menettelysi ja osaksi itsekin tunnen sitä tenhovoimaa, jota on Jegor
Morosoffissa. Mutta juuri sen takia tiedän ettet kenenkään miehen takia
maailmassa tule siinä määrin kärsimään kuin hänen. Samassa määrin kuin
saat kokea sanomatonta onnea tämän ylhäisen sielun rakkauden kautta,
olet sinä myöskin siten oppiva tuntemaan rajatonta tuskaa, rajatonta
kieltäytymistä ja hehkuvaa halua. Ja kun ajattelen sinun luonnettasi
niin ilmenee eräs seikka, joka saa minut erittäin levottomaksi. Sinä
olet naisellinen sanan parhaassa merkityksessä, mutta et mukautuva,
sinulla on voimakas vapaudenkaipuu ja sisäinen itsenäisyys, sinä voit
hyvin antautua mutta et koskaan olla itseäsi vailla. Mutta kun ei
mikään voimakas intohimo voi olla ilman suurta tyranniusannosta, niin
pelkään sinun myöskin tässä suhteessa saavan maksaa lunnaasi. Mutta
nyt on jo kylliksi sanoja, joilla ei ole mitään merkitystä
välttämättömyyden edessä. Luota minuun, minä aloitan jo huomenna
yhtymisesi valmistavat toimenpiteet."
Ja ikäänkuin hän olisi halunnut karkoittaa muistonkin siitä raskaasta
ja katkerasta, mitä hän milloinkaan oli voinut minulle sanoa, sulki
hän, tuo hyvä, rakas setä, minut vielä kerran syliinsä ja kutsui minua
lapsekseen, Ernakseen.
Yö on jo pitkälle kulunut, mutta minä en saa lepoa. Minä näen
yhtämittaa Jegorin kalpeat, jalot, surulliset kasvojen piirteet, kuulen
ne kuiskaavat sanat, jotka pusertuivat esiin hänen haavoittuneesta
rinnastaan enkä mitään muuta ajattele kuin yhtämittaa sitä, ettei hän
saa erota tästä maailmasta ennenkuin minulla on hänen nimensä.
Oi, minähän tiedän liiankin hyvin, mikä tänään on alkanut ja millä
tulevaisuudessa on jatkonsa ja loppunsa, mutta minä toivon kuitenkin
voivani pusertaa julmalta kohtalolta onnen, joka maailmalle jää
salaisuudeksi, ja että minun sallitaan viimeisellä hetkellä olla hänen
luonaan. Kuka voi aavistaa mitä on tavata todellinen, alkuperäinen
ihminen, joka on oikeaa synnynnäistä aatelia ja jolla on Jumalan
armosta kykyä, tahtoa, rohkeutta ja rakastettavuutta. Kaikki nämä
olentoraukat, jotka otsansa hiessä nojautuvat saavutettuun, ovat
jääneet ainoastaan köyhälistöksi.
_3 p. heinäk. 1886_.
Ihme on tapahtunut. Kun Jegor on saanut tiedon meidän pikaisesta
yhdistymisestämme, edistyy hänen parantumisensa päivä päivältä lyhyin,
mutta varmoin askelin; hän on jo saanut nousta vuoteeltaan ja istua
ulkona parvekkeellaan. Joka aamu saan minä kukkaistervehdyksen ja
lyhyen kirjelapun, missä ei tosin ole mitään uutta, vain aina toistuu
siinä sama asia -- kuten metsän humina laulaa iäisesti samaa ikivanhaa
lauluaan ja puron lirinä kertoo samaa suloista satuaan yötä ja päivää.
Vihkiäistemme valmistukset käyvät tasaista kulkuaan ja minusta tuntuu
kuin juuri se antaisi Jegorille uusia elinvoimia. -- Tosin on meidän
laitamme tykkänään toinen kuin toisten kihlautuneiden, joilla on
edessään pitkä yhdyselämä. Ei mitään miellyttävää huonekalustoa ole
tekeillä, ei mitään juhlien paljoutta, ei mitään häämatkasuunnitelmia,
ei ole muuta ajateltavaa kuin siviliviranomaisten luona tapahtuva
toimitus ja kirkollinen vihkiminen. Heti sen jälkeen matkustaa Jegor
erään luotettavan palvelijan seurassa Sveitsiin ja sieltä Italian
järville. Tosin unelmoi hän suhteiden muuttuvan syksyksi ja terveytensä
olevan siinä määrin ennallaan että hän voi viettää talven minun
kanssani Roomassa. Omasta kohdastani en minä ajattele ensinkään
tulevaisuutta, niin, -- minä huomaan eräänlaisella alakuloisuudella
että minä tuon kauhean kesäkuun päivän jälkeen, jolloin näin niin
selvästi vainajain saaren edessäni, olen kadottanut kyvyn nauttia
edeltäpäin jostakin riemusta. Sen sijaan on minuun juurtunut syvä
epäilys huomispäivää ja kaikkea tulevaisuutta kohtaan, minä tunnen
kirjaimellisesti, että ainoastaan nykyhetki kuuluu minulle. Mutta sen
vuoksi nautinkin minä siitä niin omantunnontarkasti kuin tuskin kukaan
toinen, sen takia iloitsenkin minä jälleen hetken onnesta entisellä
elämänhalullani, enkä anna poroporvarillisten sielujen pettää itseäni.
Askel, jonka nyt olen ottamaisillani, on heistä yhtä tavaton, kuin
henkilöllisyyteni on heistä liian epäkeskeinen jokapäiväiseen
käyttöön. Minä osaan tosin jossakin määrin miedontaa ja muutella
persoonallisuuttani, niin että se soveltuu ulkonaiseen seurusteluun ja
sen takia nautinkin jonkunlaista yleistä suosiota. Mutta mahtaisinkohan
minä voida -- jos niin tahtoisinkin -- vastata itselleni, jos minä,
ihmisten mieliksi miedontaisin ihanteitani, muuttaisin toimintatapaani,
jättäisin sanomatta mitä minulla on sydämellä ja tekemättä mitä
sydämeni käskee? Siitä johtuu, että tarkkaava ihminen, Erna Wolzogen,
nauraa makeasti ihmisten käytökselle, joka milloin hiljaa, milloin
ääneen ilmaisee osanottonsa minun hullutteluuni. Ja minkä takia en niin
tekisi? Joiltakin näkökohdilta on kaikki huvittavaa, kunhan sitä vain
ei kestä niin kauan, että se tulee jokapäiväiseksi ja yksitoikkoiseksi.
_15 p. heinäk. 1886_.
Jos minä menisin naimisiin samalla lailla kuin toiset, oikeat
ihmislapset, niin olisi tänä iltana remuavan juhlallinen hääilta; mutta
asiain nykyisellä kannalla ollen on nyt vain hiljainen ilta ennen
hääpäivääni. Jegor oli tosin saanut tohtorin suostumuksen saada viettää
iltaa meillä, mutta me olemme sen luonnollisesti viettäneet kaikkein
lähimpien perheen jäsenten kesken. Mutta tämäkin piiri oli minusta
liian suuri, minä olisin kernaasti ollut ilman Sofiaa ja hänen pitkää
luutnanttiansa, vieläpä Liina-tätiäkin. Noiden molempien naisten
osanottavaiset katseet kiusasivat minua alituisesti, nuoren aviomiehen
typerät puheet saivat minut aivan pois suunniltaan tuntiessani kuinka
myöskin Jegor siitä kärsi. Minä ymmärrän nyt liiankin hyvin jokaisen
hänen katseensa, jokaisen hymynsä, jokaisen hänen kätensä liikkeen,
käsitän sydämelläni koko hänen henkilöllisyytensä ja koetan turhaan
palauttaa muistiini aikaa jolloin se oli toisin. Huomatessani kuinka se
pakko, johon Jegor pakottausi toisten takia, kävi hänelle yhä
sietämättömämmäksi ja tuntiessani hänen jokaisen hermonsa väräjävän
pyysin hänen soittamaan minulle kerran. Me menimme molemmat
soittohuoneeseen johon ei kukaan toisista meitä seurannut. Tuskin
olimme päässeet kahden kesken, kun hän kiihkeästi syleili minua.
"Rakkaani", kuiskasi hän korvaani, "sellaiseen kokeeseen et sinä saa
minua koskaan enää asettaa. Aina on minulle kiusallista nähdä sinua
toisten seurassa, mutta kun näkymätön maailma tunkeutuu tänä päivänä,
viimeisenä yhdessäolomme iltana, väliimme, niin saattaa minut tämä
onneton oikku sietämättömyyden rajoille."
Minä uskoin villini sanoja, jonka lämpöiset hengähdykset tunsin
poskillani, mutta en antanut hänen sitä huomata, vaan puhuin lempeästi
ja hellästi hänelle, sivelin aivan hiljaa kiehkuraisen tukan hänen
otsaltaan ja onnistuin siten karkoittamaan hänen synkät ajatuksensa.
Kun minä kymmenen minuuttia myöhemmin pyysin häntä soittamaan suostui
hän kernaasti siihen ja sanoi ainoastaan:
"Näetkös, rakas loihtijattareni, kuinka sinä voit taltuttaa ja ohjata
villiä luonnettani ja kuinka mielellään se sinua seuraa, vaikkapa se
kuinka terhakasti tahansa nousisi kohtaloa vastaan."
Mutta sen jälkeen soitti Jegor siten, etten edes minä ole koskaan ennen
kuullut hänen soittavan sillä tavalla, sillä hän houkutteli esiin
norsunluisista koskettimista kokonaisen lemmenkevään, ja kuitenkin
soitti hän samaa vanhaa tunnettua laulua unelmoivine sointuineen,
yksiäänisine, itseensä sulkeutuneine säveleineen. Se koski sydämeni
sisimpään ja sai kyyneleet silmiini ja ennenkuin ehdin niitä estää
putoilivat ne käsilleni. Silloin kumartui Jegor alas, imi ne huulillaan
ja sanoi:
"Sinä et aavista, rakastettuni, miltä minusta tuntuu ajatellessani
eroani. Pitääkö sitten elämän kurjuuden päästä aina niin likelle meitä,
ja ojentavatko sitten aina hillittömin tuska ja sydämellisin onni
toisilleen kättänsä meidän sydämiemme yli?"
Yksin huoneessani olen minä ajatellut tätä kysymystä ja tulin siihen
lopputulokseen, että rakastettuni kuvasti itseänsä oikein, sanoessaan
elämänsä olevan kokoonpannun synkistä moll-äänistä ja kaihoavista
tuskaisista liiaksi jännitetyistä kolmisoinnuista. Voisiko sitten
muuten selittää noita tummia varjoja, jotka niin varhain lankesivat
hänen tielleen ja noita ylitse vuotavia rikkauksia, joilla hyvät
hengettäret hänet varustivat, kunnes viimeinen, paha hengetär, turmiota
tuottavalla lahjallaan teki kaikki tyhjäksi. Loput hänen päivistään
ovat tulevat toisellaisiksi, kun minun iloinen luonteeni ajatustensa
kirkkaalla, puhdistavalla lähdevirrallaan sysää sivuun Jegorin
uhittelevat ja synkät ajatukset ja kun hän tulee vakuutetuksi, että
kohtalo on kuitenkin antanut hänelle jotakin, mikä on enemmän kuin
puolinaista.
Huoneeni sohvalla on valkoinen atlaspuku, joka huomenna on oleva
ylläni, ja sen yllä on läpinäkyvä huntu kuin salaperäinen suloinen
satu. Olen rukoillut Jumalalta, että tämän puvun alla sykkisi puhdas
sydän, joka on tietoinen niistä korkeista velvollisuuksista, joihin hän
sitoutuu; minä olen vielä kerran todenteolla tutkinut itseäni olisiko
mikään itsekäs pyyde johtanut minut siihen päätökseen, jota vahva,
terve ihmisymmärrys pitää niin hyljättävänä, mutta minä voin täydellä
luottamuksella nostaa käteni ylös ja vastata: "ei". Jotakin itsekästä
on tietysti jokaisessa inhimillisessä rakkaudessa, äiti näkee
lapsessaan oman minänsä, apuatarvitseva olento huutaa Jumalaa turvan
tarpeessa, nainen, joka seuraa valitsemaansa miestä, tottelee sitä
salaperäistä, vastustamatonta voimaa, jolla luonto on sitonut yhteen
molemmat sukupuolet.
Mutta vastaako yksikään näistä suhteista täydelleen minun suhdettani?
Enkö minä aivan hyvin tiedä, että Jegoriin on sattunut kuoleman jousi,
että hän todennäköisesti voi ainoastaan kutsua minua ollakseni hänen
vierellään, kun se synkkä hallitsija, johon hänen rakastettu päänsä on
vihitty, ojentaa kätensä sitä ottaakseen? Mutta enkö vielä varmemmin
tiedä, että ainoastaan ajatus minusta ja rakkaudestani antaa Jegorille
voimaa jäämään vielä tähän pimeään elämään, että hän ainoastaan sen
takia tyytyy siihen kohtaloon, joka niin raskaasti painaa hänen
väsyneitä hartioitaan? Ja olisinko minä sokea näkemään sitä
salaperäistä voimaa, joka sopusointuisesi järjestää yksilöiden
kohtaloita, ja unhoittaisinko sen päivän, jolloin ensi kerran näin
rakastettuni vainajain saaren edessä ja estin hänet tekemästä
väkivaltaista loppua elämälleen. Ei todellakaan tarvitse olla mikään
Ifigenia tai Antigone ollakseen suuren traagillisen kohtalon arvoinen,
joka vetäytyy syrjään pintapuolisten ihmisten katseilta. Mutta minä
tahdon huomenna, kun minä urkujen soidessa ja Jegorin vierellä kuljen
valkoisessa puvussani alttaria kohti, voida tuntea itseni papittaren
kaltaiseksi ja sanoa: "Minä omistan elämäni vapaehtoisessa
palveluksessa sinulle".
_16 p. hein&k. 1886_.
Säteilevän kauniina valkeni tänä päivänä hää-aamuni, ilma oli kesäisen
lämmin olematta silti painostava, taivas sininen ja sydämeni
aurinkoinen.