leudossa kesäillassa tummien puistokäytävien läpi vaunuillemme, joihin
hänkin kutsustani nousi. Sinisellä taivaalla tuikkivat ensimäiset
tähdet, lehmusten kruunuissa suhisi ja kuiski iltatuuli ja sireenit
tuoksuivat puutarhoissa ikäänkuin niiden juuri tänä yönä täytyisi
huokaista viimeinen hengenvetonsa. Ei koskaan tähän asti ollut luonto
puhellut minulle näissä sävelissä, mutta en koskaan, oi, en koskaan
ennen ollut minä istunut runoilijan vieressä, joka voi ymmärtää tuulen
kuiskeen ja hattaran lennon, ja voi tuntea hetken tenhon sen
hienoimmissa häivähdyksissä. Maailmoita oli kulkenut sieluni silmien
ohi, kun vaunu seisahtuu asuntoni edustalle, ja minä irrotin hänen
kädestään käteni, jota hän sillä välin oli suudellut pari kertaa
varkain, mutta tulisesti ja kuumeisesti.
"Hyvästi, rakkauteni! Minä sepitän nyt päivän hiljaa loppuun". Näillä
sanoilla erosi hän minusta. Riensin huoneeseni, keksin syykseni
päänkivistyksen ja sulkeusin kahden kesken tämän uskollisimman ystäväni
kanssa. Oi, te sanattomat lehdet, kuinka minä voisin tulla toimeen
ilman teitä, kuinka usein te jo olettekaan ollut lohtuna minulle, jonka
sydän on niin yksinäinen. Huomenna alkaa tulinen taistelu, jossa järki,
syntyperä, pysyvä mieltymys, suoranaiset avioliitolliset riemut,
sanalla sanoen koko ahdasmielinen elämä legioonine ennakkoluuloineen
varmasti asettuu sotaan haihtuvaa, suloista onneani vastaan. Useimmat
ihmisethän pitävät elämän päätarkoituksena olemassa olon pidentämistä
ja tämän päämäärän saavuttamiseksi kehräävät he elonsa lankaa
mahdollisimman rauhallisella ja yksitoikkoisella tavalla. Kuka heidän
kanssaan viitsisi riidellä, kuka sokean kanssa väristä puhuu ja tekisi
heille ymmärrettäväksi, ettei se riipu elämän pituudesta, vaan sen
laadusta. "Päivä voi olla helmi, mutta vuosisata ei!" Tämän teorian
mukaan on elämäni jo ollut helminauha!
_13 p. kesäk. 1886_.
Minä olin valmistautunut paljoon, pilkkaan ja nuhteisiin ja
väärinkäsitykseen, mutta en tähän, oi ei, en tähän. Minusta tuntuu
enimmän katkeralta, että se oli sedän rakas käsi, joka jäykästi veti
sivuun peitteen noilta ankarilta Isiskasvoilta ja siten antoi minun
nähdä uuden ja kaamean kuvan maailmasta.
Kun Voldemar-setä myöhään iltapäivällä palasi toimistaan, ilmoittautui
Jegor hänen puheilleen. Hän jäi sinne kauvaksi, kauvaksi aikaa ja tällä
välin löi sydämeni kovasti. Mutta se oli vaikeinta, kun hän jätti
asuntomme ennenkuin minut kutsuttiin sisälle. Vasta puolisen tuntia sen
jälkeen käski setä pyytää minua luokseen. Minä toivoin hänen olevan
kiivaan, kuten hän toisinaan voi olla. Se olisi antanut minulle aseen
käteen, kun nyt sitä vastoin hänen syvä, surumielinen katseensa masensi
minut. Hän sanoi Jegor Morosoffin kertoneen kaiken mitä eilen illalla
tapahtui hänen ja minun välillään; hän sanoi myöskin että se oli
hänelle ollut suuri yllätys, koska hän oli tähän saakka pitänyt aivan
tiettynä että katselin tohtori Lehdéniä suopein silmin. Sen jälkeen
pyysi hän minua tarkasti punnitsemaan tunteitani eikä niin tärkeässä
kysymyksessä seuraamaan hetkellistä vaikutinta, olkoonpa vaikka
voimakastakin.
Sain vaivoin hillityksi itseni enkä keskeyttänyt Voldemar-sedän puhetta
en äännähdyksin enkä liikkein. Vasta hänen lopetettuaan aloin minä
hiljaa ja kainosti mutta sen jälkeen yhä kiihkeämmin ja voimakkaammin
kertoa siitä mikä oli liikuttanut minua viime viikkona, meidän
ensimäisestä kohtauksestamme, hänen soitostaan, siitä intohimoisesta
vaikutuksesta minkä tämän miehen luonne herättää minun luonteessani,
meidän sielujemme sukulaisuudesta, sanalla sanoen siitä maailmasta,
missä minä olin yksinomaan elänyt. Minä en käsitä, mistä minä sain
sanat ja rohkeuden, minä kun niin vastenmielisesti kerron omista
tunteistani mutta molemmat minä sain kuin helluntai-ihmeen kautta, nyt
kun oli kysymyksessä suurimman onneni puolustaminen. Mitä pitemmälle
puheessani pääsin sitä surullisemmaksi kävi Voldemar-sedän katse mutta
keskeyttäessäni, ääntäni säikähtäen sanoi hän:
"Riittää, Erna, riittää! Minä huomaan liiankin hyvin, etten ole
tekemisessä minkään tyttö-oikun, jonkun ohi menevän rakastumisen
kanssa, vaan erään niistä suurista intohimoista, joilla itsessään on
luonnollinen oikeutensa ja jotka usein kyllä purkautuvat esiin
yhteiskuntajärjestelmän kustannuksella. Jos minä sanon sinulle ja Jegor
Morosoffille: Te erehdytte, se mitä te tavoittelette suurimpana
onnenanne täytyy kääntyä päinvastaiseksi, sillä ei vielä koskaan ole
rakennettu avioliittoa luonnon intohimolle, niin olisi se samaa kuin
puhua kuuroille korville. En myöskään onnistuisi sen paremmin
koettaessani todistaa kuinka oikukas taiteilijaluonne harvoin kykenee
hallitsemaan sitä voimien tasapainoa mitä ilman ihminen ei voi päästä
sopusointuun sisimmässään ja kuinka tuskallisen katkeralta sellaiselle
luonteelle tuntuvat elämän soraäänet ja että se, jonka hän on valinnut
elämän kumppalikseen joutuu aina kärsiväksi."
"Minä tiedän, Voldemar-setä, minä tiedän", keskeytin minä hänet hiljaa,
mutta varmasti. "Simpukka kärsii helmestä sisässään, mutta kuka
tahtoisi sen vaihettaa terveeseen mutta tyhjään simpukkaan?" Hän
hymyili jälleen hyväntahtoista alakuloista hymyään.
"Sittenhän me olemme aivan yhtä mieltä, rakas lapsi ja olisikin
hyödytöntä minun puhua enempää tästä asiasta. Minä voisinkin jo tänä
päivänä ilman muita vastaväitteitä, antaa suostumukseni ja siunaukseni
sydämesi valinnalle, ellei löytyisi erästä seikkaa mikä tekee ne
molemmat minulle mahdottomiksi. Jegor Morosoff on parantumaton sairas,
kuten tohtori Lehdén on minulle vakuuttanut."
"Senkin tiedän, Voldemar-setä."
"Kuinka, sinä tiedät sen?" huudahti hän kummissaan, mutta jatkoi heti:
"Sinä et kuitenkaan aavista kuinka vaikeasti hän on sairas ja että
hänellä suotuisammassa tapauksessa on ainoastaan yksi tai kaksi vuotta
elinaikaa."
"Siinäpä vielä lisäksi yksi syy tehdä hänet niin onnelliseksi kuin
suinkin tänä lyhyenä aikana", sanoin minä.
Voldemar-setä hypähti ylös tuoliltaan, käveli levottomana edestakaisin
huoneessa ja siveli kiihkeästi ruskeaa kokopartaansa, mikä menettely
hänellä on kovasti järkkyneiden tunteiden varmana merkkinä.
"Erna, Erna, sinähän pakoitat minut sanomaan viimeisen ja vaikeimman",
mutisi hän. "Jospa tietäisit miltä minusta tuntuu nähdä sydämeni
rakastetun kietoutuneena synkimpiin maailman arvoituksiin ja olla
pakoitettu selittämään hänelle seikkoja, joista useimmat ihmiset ovat
tuskin ohimennenkään ajatelleet! Ja kuitenkin sen täytyy tapahtua!"
Minä pelästyin itsekin, kun hän tätä sanoessaan istuutui viereeni
sohvalle, otti käteni molempien käsiensä väliin ja sen jälkeen lausui
tavallista vakavammin:
"Tavallisella nuorten tyttöjen lailla olet sinä luonnollisesti vain
ajatellut lähintä tulevaisuutta etkä niitä seurauksia, mitä avioliitto
tuo muassaan. Herra Morosoffia vaivaa perinnöllinen tauti, eivät
ainoastaan hänen vanhempansa ja sisarensa vaan myöskin hänen isänsä
koko suku on kuollut samaan tautiin. Hennoisitko sinä todellakin
itsekkään onnen tarpeen takia uudelleen istuttaa tuota vanhaa kirousta
saattamalla maailmaan ihmislapsia, joissa itsessään on ennenaikaisen,
tuskaisan kuoleman siemen? Morosoff puolsi äskettäin innokkaasti omalta
näkökannaltaan Eurotasta ja myrkkymaljaa, niin, hän osoitti että se
hoito ja huoli, jolla meidän humaaninen vuosisatamme kohtelee köyhiä ja
kurjia itse asiassa on tuskin niin humaanista kuin Eurotas ja
myrkkymalja. Täytyykö minun sitten sanoa sinulle mikä erehdys tämä on,
sillä se on vain näkyväisten seurausten, eikä suinkaan pahan lähteiden
pois nyhtämistä."
Voldemar-sedän sanoista olin ensin lentänyt tulipunaiseksi, sitten
kuolonkalpeaksi. Vasta nyt laski hän käteni irti.
"Sinä olet kauhea", sopersin minä.
"Lapsi raukkani", vastasi hän hellästi, "jospa aavistaisit kuinka tämä
minuun koskee. Mutta koska sinulla ei ole isää eikä äitiä niin täytyy
minun täyttää tämä vaikea tehtävä. Ja siitä syystä haluan minä selittää
sinulle ankaran ja armottoman elämänkatsomukseni mikä tykkänään eroaa
pintapuolisesta optimismista, joka kokee peittää kaikki haavat
pintapuolisella maailman-ihailunsa valkoisella laastarilla. Jos
kuljemme sairashuoneissamme ja parantoloissamme, jos lähemmin
tarkastelemme avioliittoja ja syitä avioeroihin, niin, jos voimme
seurata tuota kauheaa kärsimystä sen lähteille, niin kohtaamme
alituisesti tuon armottoman tuomion: 'isäin pahat teot lasten päälle
kolmanteen ja neljänteen polveen'. On siunausrikas hedelmä, minkä
ihmiskunnan kehityshistoria on kypsyttänyt, nimittäin ettei sairaan
elämää väkivaltaisesti katkasta, vaan että koetetaan sitä hoitaa ja
ylläpitää kaikin keinoin mitä tiede ja ihmisyys voivat tarjota. Sillä
kaikella, jolla on osa tähän olevaisuuteen on oikeus elämiseen ja
täytyy sen saavuttaa sille asetettu päämäärä, jos mieli että elämän
suuri päämäärä voi tulla täyttymään.
"Toiselta puolen on kuitenkin kaiken kärsimyksen ja kurjuuden alkuna
tuo jokaisen yksilön synnynnäinen harhaluulo, että ollaan luotu
onnellisena oloa varten. Tämä virvatuli on koko inhimillisen
murhenäytelmän sisällyksenä ja sen tuulentuvan takia taistelevat ja
riehuvat intohimot, ja rakkaus omaan itseensä vallitsee kaikkia muita
tunteita. Ja vaikkapa ihminen pystyttäisikin temppeleitä ja alttareita
tälle harhaluulolle josta ainoastaan elämä voi vähitellen parantua ja
saisi yhä uudelleen kokea, että se odotettu nautinto ja toivottu onni
ei ole todellisuuden kanssa yhtä pitävä, niin ei hän saa kuitenkaan
mennä niin pitkälle kevytmielisyydessä että hän kirjoittaa vekseleitä
tulevaisuuteen, joita toiset elävät saavat lunastaa. Mitä ei mikään
kirjotettu laki voi sisältää, ei mikään siveyssääntö voi määrätä, sen
täytyy jokaisen jalosti ja vapaasti ajattelevan ihmisen tehdä säälistä
ja ihmistunteesta ja kieltäytyä henkilöllisestä onnesta, joka voitetaan
toisten kustannuksella.
"Niihin moniin sanontatapoihin ja lauseparsiin joita tämä maailmoista
paras on täynnä, kuuluu myöskin lauseparsi lasten ehdottomasta
kunnioituksesta ja kiitollisuudesta vanhempiaan kohtaan. Tämä
lauseparsi on usein liikuttanut minun rehellisyyttäni, minun
totuudenrakkauttani. Mitä kiitollisuuden syytä useinkaan on noilla
olentoraukoilla niitä kohtaan, jotka ovat heidät aiheettomasti
saattaneet tähän elämään? Sairas ruumis, pimitetty järki, risatauti
joka ottaa milloin yhden milloin toisen muodon, sairaudet, jotka
heikontavat työkykyä ja estävät jalompien voimien täyden kehityksen.
Tämä on inhimillisen yhteiskunnan paise, jonka tänään sinulle
paljastan, lapsi-raukkani, paise, jota hyvät ihmiset huolellisesti
koettavat peittää, koska he pitävät minun perinpohjaista
parannuskeinoani liian julmana. Ja kunnialliset ihmiset, jotka
levollisina laskeutuvat kuolinvuoteelleen kun he ensin ovat
ulkonaisesti turvanneet lastensa tulevaisuuden, eivät mielellään halua
kuulla siitä puhuttavan. He eivät halua mielellään kuulla puhuttavan
siitä, että heidän velvollisuutensa lapsiaan kohtaan alkavat jo ennen
niiden syntymistä, niin, että vanhemmat itse asiassa ovat velkaa
lapsillensa, joilta lapset voivat vaatia tiliä, ei rahojen ja
omaisuuden suhteen, mutta sitä paremmin tervettä sielua terveessä
ruumiissa."
Minä hypähdin väristen ylös, koko maailma näytti minusta yhdeltä
ainoalta suurelta sairashuoneelta. "Lopeta, Voldemar-setä, lopeta! Minä
en voi kestää enempää", sopersin minä. Hän laski hellästi käsivartensa
olalleni ja siveli hyväillen tukkaani.
"Sinun täytyy se oppia ja sinä olet sen oppiva", sanoi hän
rauhallisesti, "sillä sinähän olet Erna Wolzogen, joka et koskaan
tyytynyt siihen sovinnaiseen maailmankuvaan, jota pitemmälle useimmat
naiset eivät voi päästä koko vaelluksensa aikana kehdosta hautaan.
Saadaksesi valistusta ja voittaaksesi itsekkäisyytesi täytyy sinun aina
asettaa korkea päämäärä ja vakuuttaa itsellesi aina, että sinun
menestyksesi tässä ajassa on liian mitätön, epätäydellinen ja
katoavainen seikka, että sen on mahdoton muodostua elämän
viimeiseksi päämääräksi. Jegorin, joka myöskin omaksuu opin ihmisten
jälleensyntymisestä maan päälle, vaikkakin hän kai on vielä liian nuori
käsittämään sen koko merkityksen, toivon minä yhä enemmän ja enemmän
oppivan ymmärtämään sen voiman. Ajattele ja tutki kaikkea mitä olen
sanonut ja päätä sitten, sillä sinä olet kätesi ja päätöstesi herra."
Sitten hän jätti minut! -- --
Minä sulkeuduin huoneeseni, koetin rauhassa koota ajatuksiani ja
tarkkaan toistamalla Voldemar-sedän puheet saattaa ajatukseni ja
tunteeni järjestykseen. Turhaan! Kauhea ristiriita jää vallitsevaksi,
vanha sfinksi katselee uhaten minua pohjattomilla silmillään, leijonan
kynnet tuntuvat repivän minut kappaleiksi. Kuka ratkaisee tuon kauhean
maailman arvoituksen, kuka selittää minulle kuinka sama luonto jo
menneinä aikoina voi salaisilla siteillä solmia yhteen kaksi oliota ja
sen jälkeen kohottaa ylipääsemättömän esteen heidän välilleen?
"_Nemo contra deum nisi deus ipse_", "ei kukaan ole Jumalaa vastaan muu
kuin Jumala itse", tämä ihmeellinen kieli, joka aina on minusta
tuntunut niin tarkoituksettomalta, painaa minua tänään ja minä
aavistan sen merkityksen. Oi, te taivaalliset voimat, kuinka minä
kadehdin teidän iäistä selvyyttänne, kuinka minua värisyttävät nuo
järkähtämättömät intohimoiset voimat, jotka osaksi ulkoapäin tarraavat
kiinni elämäämme, osaksi asuvat omassa rinnassamme! --
_16 p. kesäk. 1886_.
Minun päätökseni on ollut jo kauan sitten valmis. Seuraavana päivänä
tuosta ratkaisevasta keskustelusta Voldemar-sedän kanssa ilmoitin
hänelle, että minä myönnyin hänen syittensä takia ja kieltäytyisin
avioliitosta Jegor Morosoffin kanssa.
Ainoastaan se seikka saisi aikaan muutoksen, jos hän nimittäin äkkiä
sairastuisi ja pikainen loppu olisi odotettavissa. Sellaisen sattuessa
en minä epäröisi hetkeäkään antaessani vihkiä itseni hänen kanssaan,
koska yksistään se antaisi minulle maailman silmissä oikeuden hoitaa
häntä.
Voldemar-setä ravisti tosin päätään tätä selitystä kuullessaan, mutta
näytti kuitenkin tyytyväiseltä ja on sitten jos mahdollista osoittanut
vielä suurempaa sydämellisyyttä ja rakkautta minua kohtaan. Luulen
hänen ajattelevan: Joka voittaa aikaa, voittaa kaikki; pitkä tukka ja
lyhyt muisto. Jegorille olen kirjoittanut vain muutamilla sanoilla itse
asian, mutta neuvoin häntä Voldemar-sedän luo joka selittäisi hänelle
kaiken suullisesti, ja lisäsin sitten:
"Älä koskaan pelkää, että mitään on muuttunut tai voi koskaan muuttua
meidän sydämellisessä suhteessamme toisiimme, sillä se on liian
korkealla kohtalon tai pienten ihmisten siihen ulettua. Meidän
sisäisessä suhteessamme on jotakin verratonta, jotakin iäistä. Uljaana
ja vaiti otan minä sinun käsistäsi vastaan eloni kohtalon. Vapaina ja
kahleettomina ovat sielumme elävät toistensa kanssa; ne eivät synkkinä
kiukuttele kohtalolle, joka ei anna mitään eheää, vaan ovat kiitolliset
että he joka tapauksessa ovat tavanneet toisensa tässä elossa. Älä ole
neuvoton, kaiuta kaihosi lauluihin, joita minä saan kutsua _omikseni_,
ajattelehan, että tämä kesä kuuluu meille paljon täydellisemmässä ja
kauniimmassa muodossa kuin sen edeltäjät, ajattelehan, että löytyy
ihminen, joka tuntee sinut hengessä ja totuudessa ja jonka silmissä
sinä löydät onnen! Kuinka moni voi sanoa itsestään samaa? Mutta jos
huomaisit, että kuoleman tummat varjot lähenevät, niin kutsu silloin
minut heti, voidakseni ottaa ne vastaan sinun vierelläsi. Tässä on
käteni, Jegor Morosoff, Erna Wolzogen jää luoksesi, kulkekoonpa tiesi
helisevissä sopusoinnuissa ylös elon aurinkoisille kukkuloille tai
päättyköön niiden hiljaisten, tummien sypressien varjoon, joiden luota
elämän viimeinen viheriöivä aalto kainosti vetäytyy takaisin."
Minä en ole vielä saanut vastausta näihin riveihin, mutta olen urheasti
alottanut sodan päivien autiota yksitoikkoisuutta vastaan. Tämä ei
kuitenkaan ole niin helppoa, sillä Liina-täti kohtelee minua
peitetyllä, haikealla osanotolla, mikä saa minut ihan pois suunniltani,
ja tohtori Lehdénissä, joka nyt käy meillä yhä useammin vieraana, on
minulla selvästi silmieni edessä se tulevaisuus mikä minulle on
ajateltu siinä tapauksessa että minusta tulisi oikein kelvollinen
ihmislapsi. Kaiken lisäksi on Sofia-serkku palannut häämatkaltaan ja
oli eilen kutsunut lähimmät sukulaisensa luokseen uuteen kotiinsa.
Sisusta oli upeuden ja maun ihmetyö, mutta sisäinen koristelu jätti
paljon toivomisen varaa. Sofia keimailee kuusi jalkaa pitkälle
luutnantilleen ja osottaa siten poroporvarillisia taipumuksiaan ja hän
on liikuttavan mitätön. Heidän Italia-matkastaan osasi _luutnantti_
kertoa missä hotellissa on hyvä asua ja missä viinituvassa saa parhaan
viinin; _Sofia_ valitti ruokaa jota valmistettiin öljyn kera,
tarjoilijoita, jotka aina katselivat häntä niin julkeasti. Tätä tehden
pusertelivat he alituisesti mauttomalla tavalla toistensa käsiä ja
suutelivat toisiaan, nojautuen laillistetun onnensa leveälle
perustalle. -- Oi, jumalat, jos joku mies tekisi minulle samoin toisten
läsnäollen, pitäisin minä häntä kelvottomana narrina. Mutta kun
keskustelu lopuksi johtui lähestyviin leiriharjoituksiin ja siitä
johtuvaan eroon ja kun molemmat puhuivat siitä kuten uhkaavasta
onnettomuudesta, en minä enää voinut pidättäytyä sanomasta:
"Sitä minä en voi ymmärtää. On kuitenkin eittämättömän suuri viehätys
ikävöidä rakastamaansa ihmistä ja ettei aina omista sitä mille antaa
suurimman arvon. Minusta tuntuu kuin elämältä olisi riistetty etevin
sisällys ellei se jäisi meille mitään velkaa, eikä, ainakin joksikin
ajaksi, ottaisi meiltä sitä, mitä me ikävöimme ja toivomme."
Sitä seurasi tietysti vastaansanomisen myrsky nuoren parin puolelta,
jotka lopettivat sillä vakuutuksella, etten minä ollut pätevä lausumaan
mielipidettäni sellaisissa kysymyksissä. Olkoot he oikeassa, minä en
ymmärrä poroporvarillista onnea ja omaa rakkausmurhenäytelmääni
minä en voisi vaihtaa kolmikymmenvuotiseen rauhallisen avioliiton
riemuihin! -- -- --
_19 p. kesäk. 1886_.
Vihdoinkin kirje Jegorilta! Se tuli kreivin aikaan, voimani olivat
lopussa! --
"Minulla ei ole ollut rohkeutta kirjottaa sinulle ennemmin, rakas
Erna", kirjoitti hän siinä, "sillä minun tunteeni eivät olleet
läheskään yhtä korkealla asteella kuin sinun, minä olen kiukkuisesti
noussut kohtaloa vastaan, enkä voinut käsittää, että minun on oltava
yksinäni siinä vanhassa kauheassa elämässä, johonka sinun kauniit
silmäsi ovat vähäksi ajaksi saaneet minut kotiutumaan. Niin
rakastettuni, en vielä koskaan ole lasketellut niin hurjia kirouksia
sairauteni takia kuin näinä viimeisinä vaikeina viikkoina, sillä minä
tunsin sekä taiteilijana että ihmisenä itseni sen lyömäksi joka
puolelta. Onkohan mahdollista että niin muutamana päivänä saa kokea
niin paljon? Kultaisia unelmia, hiljainen itsessään lepäävä satu,
katkera vihattava todellisuus, kaikki kaikki niin pienessä ajassa?
Minun päätäni pyörryttää! --
"Minä en halua kuitenkaan miehuuttomasti valittaa, minähän tunnen
suuren, voimakkaan sydämen, jota saan kutsua omakseni ja joka
lahjoittaa minulle onnen, jonka arvoiseksi minut vain tuska voi tehdä.
Mutta sinä olet sanonut, että kun minun hiljaiset kuoleman-aavistukseni
muuttuvat varmuudeksi, saan minä kutsua sinua saadakseni rauhallisesti
ja turvallisena sinun vahvan sydämesi lähellä erota maailmasta,
kaikesta -- vaan ei sinusta, sillä minun sieluni on eroittamattomasti
yhdistynyt sinun sieluusi. Jumalallisen kaunista olisi tosin ollut jos
minä olisin saanut sinut kanssasi elää lyhyen, suloisen elon!
"Tämän mukana kaikkein viimeinen painos sielustani. Kenties laulat sinä
sen laulun jonakin hiljaisena iltana huoneessasi ja ajattelet silloin
minua.
"Läpi elämäni ja yli haudankin sinun! Jegor."
Sen jälkeen seurasi samalla paperilla David Straussin ihmeellinen runo,
"Tiedä, en valita en", johon hän oli sepittänyt sävelen.
Nämä yksinkertaiset akordit, nämä intervallit muistuttavat vanhojen
runoniekkojen lauluista ja ne olisivat voineet miellyttää Goethen
harpunsoittajaa kun hän alakuloisina hetkinään tarttui kielisoittimeen.
Ylipäänsä on tämän miehen olento ja hänen rakkautensa laji niin
uskomattoman tavatonta eikä sovi ensinkään tämän vuosisadan
puitteisiin, etten minä voi sitä verrata mihinkään, vaan olen
pakoitettu katselemaan sitä kummastellen kuin ihmettä. Mutta sen
lisäksi on minulla taas hetkiä jolloin minä tunnen, että tämän kohtalon
traagillisuus ja kosketus tuohon luonteeseen tekevät minut sairaaksi.
Juuri siitä syystä kun tunnen kuinka hänen "hienoimmat hermonsa
väräjävät", puhuvat hänen sanansa vastustamattomalla voimalla
sielulleni, ja musertavat minut tyyten, hänen synkkämieliset
sävelsointunsa ja hänen tummat pohjattomat silmänsä tuovat minulle
tervehdyksen hänen kotimaansa äärettömiltä aroilta. Sellaisina hetkinä
nostaa vapaudenkaipuuni päänsä ja tuntee halua katkoa tokeensa --
turhaan! sillä parhaan osan itsestäni, uutteruuteni, rohkeuteni,
elämän-hilpeyteni olen minä kadottanut! -- --
_28 p. kesäk. 1886_.
Jumalan kiitos, eilen välähti vapauttava salama pimeydessä ja osotti
minulle selvästi sen tien, jota minun on kuljettava. -- Mutta se on
paras, toivottavin minulle. Ilma oli painostava; minä olin vetänyt
akkunaverhot alas, pukenut ylleni valkoisen pukuni ja lepäsin matalalla
persialaisella patjakollani. Huoneen tummassa hämyssä vaivuin puoli
hortoon ja minä näin edessäni "Vainajain saaren". Sumu kohosi korkeiden
kallioiden ylle, aallot loiskivat salaperäisesti ja sypressienkin
kuulin tällä kerralla suhisevan ja kuiskivan. Mutta sen jälkeen
alkoivat kalliot, joille sumupilvien läpi tunkeutuvat auringon säteet
valoivat kirkasta hehkuaan, kaikua minulle hyvin tunnettuja synkkiä
sointuja. Tämän säestyksen kestäessä lipui alus hiljaa esiin
pimeydestä. Paareilla oleva kuollut oli Jegor Morosoff, hänen ylitsensä
kumartuneen olennon tunsin itsekseni.
Ollessani vielä tykkänään tuon unikuvani tenhoamana en minä huomannut
useita kertoja uudistunutta koputusta ovelleni ja vasta kun se kuului
yhä kovemmin huusin minä: "Sisään". Kummakseni ei se kumminkaan ollut
Liina-täti, vaan tohtori Lehdén, joka seisoi avatulla ovella nähtävästi
neuvotonna uskaltaisiko hän minun asentoni vuoksi lähestyä tai ei.
Tuossa tuokiossa olin herännyt täyteen tajuntaan ja seisoin hänen
edessään.
"Mitä sitten on tapahtunut!" huudahdin minä vielä äskeisen unikuvani
tenhoamana, "mitä kauheita tietoja te tuotte?"
Vasta nyt sulki hän oven, mutta nosti sen sijaan akkunaverhon.
"Täytyykö sen välttämättä olla jotakin kauheaa joka tuo minut teidän
luoksenne, Erna neiti?" vastasi hän onnistumattomalla hymyilyn
yrityksellä. Oi, hän on viime aikoina kadottanut terveen, iloisen
luonteensa, tuo entinen reipas, nuori tohtori näyttää nykyään kalpealta
ja totiselta.
"Sanokaa minulle mutkittelematta mikä seikka sai teidät tulemaan tänään
meille, ja ensi kerran tuttavuutemme aikana minun huoneeseeni",
tinkasin minä itsepäisesti.
"Minä toivoin tapaavani talon rouvan, tätinne", vastasi hän epäröiden,
mutta vaikeni sitten äkkiä, läheni vielä askeleen ja jatkoi sitten
lyhyesti ja päättävästi.