innokkaana. "Osatakseen oikein tuomita sellaista tekoa, täytyy olla
tarkoin tutkinut itsensämurhaajan salaisuuksia, ajatuksia, tunteita,
suruja, sanalla sanoen sisäistä, eikä ulkonaista, yhtenäisyyttä siten
päätetyssä kärsimyshistoriassa; mutta sellainen on mahdollista kaikkein
harvinaisimmissa tapauksissa. Yleensä tahdon heti tunnustaa maata ja
sanoa, että olen samassa käsityksessä muinaisaikaisten kanssa ja pidän
itsemurhaa, jota nykyaika ei hyväksy, monessa tapauksessa yksilön
oikeutena ja velvollisuutena, en rikoksena. Jos kävisi, kuten minä
tahtoisin, niin meillä olisi niin hyvin Eurotasvirta niille lapsille,
jotka jo syntyissään ovat heikkoja ja kivuloisia, kuin myöskin
myrkkyjuoma, jonka viranomaiset Massiliassa ja Ceossaarella ojensivat
niille, jotka voivat esittää perustellut syyt elämänsä katkasemiseen."
"Molempia mainittuja yltiöpäisiä lääkkeitä vastaan väittämään
velvoittaa minua jo itsensäsäilytysvaistokin", huomautti tohtori Lehdén
kuivasti, "sillä sekä Eurotas että myrkkymalja tekisivät sekä lääkkeet
että lääkärit jotenkin ylenpalttisiksi."
Liina-täti ei voinut hillitä kuohuuntuneita tunteitaan, vaan sanoi,
että täytyi pitää Jumalan suomaa elämää pyhänä ja jos se ennen aikaansa
lopetettaisiin, niin näytettäisiin siten sekä omaa kelvottomuuttaan
että raukkamaisuuttaan, hän oli lyhyesti sanoen kiivas kuin zelootti,
joka hän oikeastaan onkin huolimatta kaikista hameistaan. Voldemar-setä
katsoi tätiä hyväntahtoisella, osanottavalla kasvojen ilmeellään, joka,
silloin kun se kohdistuu minuun, ei ole koskaan herättämättä
kainouttani ja liikutustani, mutta vasta kun täti oli lopettanut sanoi
hän:
"Rakas ystävä, ne syyt, jotka sinä esität itsemurhaa vastaan eivät ole
mitään muita kuin usein toistettuja yleisiä lauseparsia, heikkoja ja
helposti kumottuja verukepäätelmiä. Jos maailmassa löytyy jotain, jonka
ylitse minulla on kieltämätön _oikeus_, niin on se oma persoonani,
mutta mistään rakkauden velvollisuuksista sitä kohtaan tuskin
kuitenkaan voitane puhua, koska rakkaus itseensä on, kuten tunnettua,
rakastamistaidon huippu. Rauhoittaakseni sinua, täytyy minun muistuttaa
sinua siitä, että monet muinaisajan urhot ja viisaat miehet lopettivat
elämänsä itsemurhalla, niin, että ei vanhassa eikä uudessa
testamentissa löydy yhtään kieltoa tai edes moitetta siitä. Tavallinen
itsemurhan hyväksymättömyys, yritys leimata se joksikin rikokseksi,
johtuu osaksi hyötyopillisista näkökohdista, osaksi pelosta voida
oikeaksi väittää sitä, mitä se vaikeasti kärsivä olento siten sälyttää
kaikkivanhurskaan äärettömän hyvän jumaluuden hartioille. Tästä syystä
ovat myöskin papit ja ne filosofit, jotka kannattavat uskontoa,
armottomimpia itsemurhan tuomitsijoita, kun sitä vastoin itsenäiset
ajattelijat ovat lausuneet äsken esitettyjä mielipiteitä."
"Te siis kannatatte sitä mielipidettä, että kun elämän tuskat ovat
suuremmat kuoleman tuskia, saa ihminen huoletta käydä käsiksi tähän
_ultimum refugiumiin_?" huudahti herra Morosoff innokkaana.
Setä loi tuuheiden kulmakarvojensa alta synkän katseen taiteilijaan.
"Tähän asti olen puhunut ainoastaan tavallisista, pintapuolisista
todisteista joita tuodaan esiin itsemurhan puolustukseksi", sanoi hän.
"Sitä vastoin tunnustan, että todella oikeat, siveelliset syyt puhuvat
sitä vastaan, mutta ne ovat niin syvällä, että niitä ei voida saavuttaa
'tavallisen siveysopin riippaluodilla', vaan ne kuuluvat Divina
Comedian viimeisiin salaisuuksiin. Mutta niihin syventyminen ei ole
soveliasta tänään, koska jo olemme kohtuuttoman kauvan puhelleet
vakavista asioista. Mutta sen tahdon avoimesti tunnustaa, että olen
todellakin toivonut saavani rasittavan toimistotyöni jälkeen puhdistaa
sieluni musiikilla jokapäiväisyyden tomusta."
Herra Morosoff istuutui heti pianon ääreen ja soitti Chopinin
surumarssin ja antoi äskeisen keskustelumme toistua sävelissä. Se oli
mestarillista esitystä, luuli kuin kuulevansa kuoleman raudan kovia,
varmoja askeleita, jotka yhä enemmän ja enemmän työnsivät syrjään
vellovaa, hurmaavaa elämän suonta, joka pujahtautuu väliin kuin
unikuva. Sen jälkeen pyysi hän saada säästää minulle jonkun laulun. Sen
lupasin mielelläni, sillä sydämeni oli niin täysi kuin uhkaisi se
haljeta, ja minä ikävöin saada ilmaista, saada antaa ilmaa kaikelle
sisäiselle tuskalle ja taistolleni. Lauloin aluksi _hänen_ laulujaan,
ja minä tunsin laulavani ne hyvin. Jo ensimäisen laulun jälkeen katsoi
hän minuun ja sanoi:
"Tähän saakka olen pitänyt mahdottomuutena tulla ymmärretyksi ja
tulkituksi aina soitannollisen tunnelman enimmän peitettyyn kätköön
saakka. Oi, tapahtuu vielä ihmeitä ja tunnustähtiä tässä vanhassa
maailmassa! Teidän äänenne on kultaa, puhdasta kultaa ja se on teidän
hallittavissanne -- oi, minä puhun tyhmyyksiä! sanat eivät riitä."
Ja uljas kotkani kävi käsiksi uuteen lauluun ja kuljetti minut yhä
korkeammalle eetteriin, paljon korkeammalle itseäni ja pientä maata.
Lopetettuamme toisti hän viimeisen johtosoinnun ja antoi sen hiljaa
sammua jälkisointuun, heitti hänelle ominaisella liikkeellään tumman,
kiharaisen tukkansa otsaltaan ja nosti säteilevän katseensa minuun.
"Nyt tunnette minut täydellisesti, sillä minä olen avomielisesti
keskustellut kanssanne kielelläni. Nyt te myöskin tiedätte, että
elämäni on koottu kiihoittuneista kolmisoinnuista ja että kaihoava ääni
soi aina sen puhtaimmassa ja kirkkaimmassa akordissa. Oi, maan päällä
on kuitenkin niin kaunista, niin kaunista; minä en kuitenkaan voi itse
auttaa itseäni, minä en voi päästä lepoon kuten toiset."
"Ettekö luule", sanoin minä, "ihmisiä tavallaan seuraavan läpi koko
elämän kaihoavan äänen koska heidän mielestään aina ainoastaan
tavoiteltavalla, eikä saavutetulla, on arvoa. Niin seuraa ikävöivä ääni
Faustia koko elämän läpi, silloin, kun se ensi kerran hajaantui ja
majesteetillisesti muuttui perussäveleeksi, oli elämä lopussa."
Hän antoi vielä pari akordia hiljaa sammua ja laski päänsä alas
merkiksi, että hän oli samaa mieltä kanssani.
"Se on totta, todellakin totta, mutta mikä on Faust muu kuin
ruumistunut, ijäisesti himoitseva tahto; mitä on kaihoava ääni muuta
kuin soitannollinen käännös tästä ijäisesti rauhattomasta halusta, mitä
on perussäveleeksi vaihtuminen muuta kuin tämän villin tahdon
tilapäistä rauhoittamista? Mutta löytyy jotain täyttymätöntä, jonka
vasta kuolema kykenee täyttämään."
Illan loppupuolesta on minulla vain hämärä muisto, mutta tiedän, että
tohtori Lehdén näytti alakuloiselta, koska minä olin mennyt taloon,
jonne hän ei voinut minua seurata.
Nyt olen huoneeni yksinäisyydessä töhertänyt paperia vaihtelevilla
vaikutelmillani, koska toivoin siten pääseväni niistä vapaaksi! Mutta
ei edes sekään tahdo auttaa; sisässäni kuohuilee levottomuus, jota ei
mikään voi rauhoittaa. Satakieli laulaa puutarhassa -- se soi kuin
yhtenään kaihoavat äänet, puiden latvoissa henkii yötuuli, mutta noita
kaikkia ääniä voimakkaammin kohisee sydämeni valtava sävel! --
Kuka sitten on tämä mies ja mikä voima hänet minulle lähetti? Onko se
totta, onko hänellä menneiltä ajoilta vanha oikeus minuun, kuten hänen
tummat silmänsä tuntuvat sanova katsoessaan minuun? Heti kun hän
soittaa, kasvaa sieluni, ajatukset, joita ei koskaan ennen ole
ajateltu, sukeltautuvat esiin kunnes päätäni alkaa pyörryttää ja minun
täytyy sulkea huijenneet silmäni!
_12 p. kesäk. 1886_.
"Niin kauvan on päivää kuin elän!
Tulevaisuuden varjoille käännän mä selän."
Nämä sanat ilmaisevat tämän päivän perustunnelman ja tämä on
merkityksellisin päivä, mitä olen koskaan elänyt. Minun täytyy, minä
tahdon sanoa, että olen onnellinen, onnellisempi kuin koskaan voin
ajatella tai ymmärtää, ei mitättömänä ihmisenä, vaan jumalana, jonka
vertaiseksi itseni tunnen.
Eräälle tervehdyskäynnille, jonka minä halusin tehdä erään
ystävättäreni luo Charlottenburgiin, oli setä antanut vaununsa
käytettäväkseni. Kun en häntä tavannut kotoa, kävelin minä linnan
puistossa, joka minua suuresti viehätyttää. Oi, nyt on maailmassa
kevät, ja Pohjolan talven jälkeinen kevät tuntuu persoonalliselta,
voimakkaalta onnelta. Puistossa vallitsee sellainen sireenien loisto,
jonka vertaista en koskaan voi ajatella nähneeni. Puiden korkuisista
pensaista oli kaikki viheriä täydellisesti kadonnut, sen sijaan
olivat ne hulveisillaan punaisia ja sinisiä kukkaterttuja. Ne
kiertelivät ylöspäin, tunkeilivat toistensa päälle ja yli, antoivat
jättiläiskimppujen riippua tielle ja sen yli sekä leiriytyivät
ruohomatolle ja tantereelle. Mentyäni hermeskuvapatsaiden ohi
läpi synkän hopeakuusikon lehtikujan, joiden totiset muratin
peittämät rungot muodostivat omituisen vastakohdan kirkkaille,
valkoisen vihreille oksille, tuli herra Morosoff minua vastaan
hautarakennuksesta. Sydämeni löi niin rajusti kuin se tahtoisi haljeta,
mutta asettui kohta sen jälkeen.
"Olen jo kauvan tuntenut teidän lähestyvän", sanoi hän hattuaan
nostaen. "Kun tuo valkoinen kesäpuku näyttäytyi lehtikujan päässä,
tiesin minä, kuka sen omistajatar oli, ja vielä enemmänkin, minä
tiesin, että välittömästi teihin suuntautunut sieluni kutsui teitä
tänne."
"Se on kuitenkin ainoastaan puhtaasti tilapäistä; en tavannut
ystävätärtäni ja siten äkkiä päätin kävellä tänne."
Hän pudisti päätään.
"Älkää sitä uskoko", sanoi hän, "myöskin se, mikä näyttää
tilapäiseltä on välttämätöntä ja aikoja sitten määrätty; se tapauksien
kaksinkertainen kausaalinen ketju, joka solmii yhteen kaksi toisistaan
riippumatonta ihmiskohtaloa, on raudasta, mutta sitä kannattavilla
pylväillä on tukensa toisissa maailmoissa. Eli uskotteko todellakin sen
olleen paljaan sattuman, joka 26 p. toukok. vei teidät 'Vainajain
saaren' luo samalla hetkellä, kun minä siellä seisoin?"
Tahdoin laskea leikkiä, tahdoin sanoa, etten ollut sitä lähemmin
ajatellut, mutta katsottuani hänen loistaviin silmiinsä, tunsin itseni
niin pieneksi ja mitättömäksi tuollaisine tavallisine valheineni.
"Olette oikeassa, Jegor Aleksandrovitsch", sanoin, "kohtauksemme siellä
oli välttämätön."
Äkkinäinen punastus levisi hänen kalpeille kasvoillensa.
"Kaksinkertainen kiitos siitä sanasta", sanoi hän. "Jos voisitte
aavistaa mitä mielessäni liikkui seisoessani sen taulun edessä ja te,
kuten vestaalit vanhassa Roomassa yhdellä ainoalla silmäyksellä
armahditte minut, kuolemaan tuomitun."
"Sanokaa se", pyysin minä ja istuuduin eräälle penkille tien vieressä,
"tänään on niin sopiva päivä."
Hän vieritti esille kiven, niin että voin siihen jalkojani tukea ja
istuutui viereeni.
"Niin", sanoi hän, "päivä on sopiva ja taivas oikein mieleni mukainen.
Minua kiusaa aina, kun en näe luontoa sopusoinnussa sisäisen tunnelmani
kanssa -- dur-sävel moll-soinnussa. Mutta tänään on maailma
ihastuttava, taivas kirkas ja kuulakas. Kaikki harmaa kangastaa
pehmeässä sinessä, eikä ainoastaan luonnossa, vaan myöskin sielussani.
Te olette kyllä oleva suopea minua kohtaan ja itse lukeva parhaan
sanattomilta huuliltani, Erna-neiti. En voi puhua, kun sydämeni on niin
täysi, kaikista vähimmin silloin kun se kuitenkin tulee ymmärretyksi."
Nyökäytin päätäni hänelle hymyillen.
"Sopertakaa te vain", sanoin minä, "koskettakaa ainoastaan pariin
perusääneen, minä täytän sen, mitä puuttuu."
Jegor Morosoff laski penkille hattunsa ja siveli vasemmalla kädellään
tuuheita kiharoitaan.
"Olen alati ollut yksinäinen ihminen", alotti hän. "En ole koskaan
tuntenut isää enkä äitiä, jotka molemmat jälekkäin kuolivat
keuhkotautiin. Iso-äitini, joka asui Moskovassa, kasvatti meidät, kolme
orpoa sisarusta, mutta silloin kun minä, nuorin, olin ainoastaan
yhdeksän vuoden, tempasi kuolema hänetkin äkkiä. Silloin jouduin
erääseen kasvatuslaitokseen, kävin yleisten koulujen läpi, mutta ennen
kuin kahdeksastoista vuoteni oli kulunut oli minulla syvä tuska nähdä
veljeni ja sisareni saman murhanenkelin surmaamina, joka oli
vanhempamme pois temmannut. Erittäinkin sisareni kadottaminen koski
syvästi mieleeni; hän oli niin rakastettava ja mielikuvarikas tyttö,
joka oli tehnyt lapsuuteni todelliseksi paratiisiksi. Nähdessäni hänet
paareilla, kalpeana kuin ennen aikaansa taitettu kukka, pienissä,
jäykistyneissä käsissä valkosista ja vaalean keltasista sireeneistä
tehty kukkasvihko ja suun ympärillä katkera, syyttävä piirre, kuin
häneltä olisi riistetty hänen oikeutensa ja liian aikaseen 'eroitettu
elämän kööristä', silloin tein ensi kerran tuon uhmailevan kysymyksen,
mikä on syy sellaiseen sukukiroukseen, sellaiseen huutavaan
epäsointuun, joka aina katkaisi niin kauniisti aloitetun sävelmän."
Äänetönnä asetin käteni, josta olin hiljaa vetänyt hansikkaani, hänen
kädelleen; sydämeni tunsi osanottoa hänen kohtaloonsa. Hän painoi sen
huulilleen ja sen jälkeen silmilleen, mutta antoi sen äkkiä laskeutua,
kun etäämpänä pari kävelijää näyttäytyi. Sen jälkeen hän jatkoi:
"Kohta sen jälkeen jätin minä Moskovan ja oleilin, paitsi viime talvea,
jonka vietin Parisissa, yksinomaan Saksassa, joka tuli toiseksi
kodikseni. Nuorsaksalaisesta koulusta saamani vaikutelmat, Wagnerin
nerokkaat luomat, joita vasta nyt opin oikein ymmärtämään ja
arvostamaan, tutkimukset Lisztin johdolla ja persoonallinen,
sydämellinen seurustelu hänen kanssaan, niin, ja myöskin saksalaisen
kirjallisuuden ihmeelliset aarteet, vaikuttivat täyden vallankumouksen
mielipiteissäni. Minä tunsin ilman suuren mestarini vakuutuksiakin,
että minulla itselläni oli taipumusta tulla siksi, että minulla oli
jotain itsenäistä ja uutta sanottavaa maailmassa, että hallitsin
kokonaista rikasten hankkeiden runsauden sarvea. Aluksi halusin
ainoastaan päästä täysin tekniikan herraksi, niin että voin
täydellisesti tulkita sankareita, ennenkuin uskalsin luovana
taiteilijana taistella kauniimmista laakereista. Tässä aikeessa tulin
Berliniin -- silloin kohtasi minua se kauhea --."
"Sanokaa se, Jegor Aleksandrovitsch; se kadottaa kauhunsa kun me
molemmat sen tiedämme."
Hän hengitti syvään ja raskaasti ja katsoi minua avuttomalla, kysyvällä
katseella. "Jos te, Erna, ymmärtäisitte minua väärin, ymmärtäisitte
väärin tällä hetkellä, voisi se tehdä minusta mielipuolen. Mutta ei --
ainoastaan silmänräpäyksenkin kestävä epäilys suuruudestanne olisi
herjaus. Minä lasken sydämeni luottavin mielin rakkaaseen käteenne --
tahdotteko sen pitää, tai antaa pudota, on teidän asianne!" --
"Jo silloin kun kotimaastani läksin ulkomaille, ajattelin itsekseni,
että minä yhtä hyvin kuin koko perheemme olin perintövihollisemme
vallassa mutta toivoin kuitenkin varovaisella, säännöllisellä elämällä
voivani pysytellä sitä ulompana hyvän aikaa. Sen kuitenkin älysin,
etteivät voimani riittäisi sekä työhön että nautinnoihin, ja että minun
sen takia täytyi kokonaan kieltäytyä toisesta. Valinta ei ollut vaikea,
sillä vaikkakaan en ollut rahtuakaan paremmanluontoinen kuin toiset
miehet, oli elementillä kuitenkin minussa ylivalta maisen tomun
yli, ja paljon yli päivän halujen tähtäsi tinkimätön uskoni
taiteilijakutsumukseeni. Siten elin Parisissakin, tässä uudenaikaisessa
Babelissa, lihankurittajan elämää, hiljaisten, luovien riemujen
kirkastamia jumalallisia hetkiä; lopulla talvea tulin Berliniin. Tosin
olin jo useita kertoja tuntenut, kuin vihollinen rinnassani olisi
alkanut liikkua, mutta neuvon kysyminen lääkäriltä ei tullut
mieleenikään, koska sisarteni kohtaloista olin tullut vakuutetuksi sen
hyödyttömyydestä. Silloin opin tuntemaan tohtori Lehdénin, hän tuli
vastaani huomattavalla osanotolla ja sai taivutetuksi minut kysymään
neuvoa hänen päälliköltään. Tämä toimitti perinpohjaisen tutkimuksen,
mutta tulos oli masentava. Kun molemmat keuhkot huomattiin olevan
vialla, tulisi minun ensi kädessä kieltäytyä kaikista opinnoista,
kaikesta työstä ja lähteä parantolaan kaikkine kurjuuksineen, jossa
tohtori on vanginvartija. Elostella, huolehtia hengestänsä niin, että
se voisi vielä kestää korkeintaan pari vuotta, hengittää keskellä
vapisevien haamujen, jotka kouristuksentapaisesti käyvät kiinni
varjoelämäänsä -- ei, sitä en minä voinut. Kun minun kuitenkin piti
kuolla, niin halusin sen edes tehdä omalla tavallani, vielä ottaa syvän
siemauksen nautinnoiden vielä koskemattomasta, juovuttavasta pikarista
ja sen jälkeen antautua sille taipumattomalle vapaaehtoisesti ja
tietoisesti. Oi, suloinen, rakastettava Erna, älkää toki katsoko minua
niin alakuloisena noilla kauniilla silmillänne, mistä minä muutoin saan
voimaa sanoa teille kaikkea ja kuitenkin täytyy teidän tulla tuntemaan
sieluni umpinaisimmat sopukat, sillä minä jätän itseni kokonaan
teille."
"Jatkakaa vain", sanoin minä hänelle, "mutta suokaa minulle anteeksi
jos minä en tekeydy vahvemmaksi kuin olen, sillä minun täytyy
tunnustaa, Jegor Morosoff, että värisen teitä kuunnellessani."
Minä tunsin todellakin, huolimatta kauniista, suloisesta kevätpäivästä,
kylmän väristyksen kulkevan selkäpiissäni ja kuinka kokematon sydämeni
kouristi kuin raudankovan käden puserruksesta. Hän suuntasi katseensa
alas ja sanoi äkkiä:
"Älkää peljätkö, että minä kertoisin jotain sellaista. Mutta minä en
ole voinut oikeiden ihmisten tavalla työssä eikä nautinnoissa tai nyt
rakkaudessa jakaa jotain. Mitä tunsin, mitä tein, oli aina täydellistä.
Ja niin se oli tälläkin kerralla, ainoastaan siten, että inho tuohon
mielettömään elämään alkoi pikemmin kuin olin luullut, ja mitä olin
pitänyt todellisena oli enimmän valheellista, enimmän aavemaista kuin
mitä tähän saakka olen oppinut tuntemaan. Tuntuu kuin olisin juonut
viiniä, sanoin itsekseni, palatessani kello kuuden ajoissa aamulla
kotiin iloisten runoniekkojen kanssa vietetyn yön jälkeen,
tyytymättömänä itseeni ja maailmaan, jolla ei enää ollut tarjottavana
minulle mitään suurta ja todellista.
"Missä vain katselin ympärilleni, näin kuinka pääkaupunki oli
heräämäisillään; ensimäiset maitovaunut ja leipuripojat risteilivät
tielläni, uniset sanomalehtiakat odottelivat aamulehtien toimistojen
ulkopuolella ja ainoastaan minun asunnossani oli hiljaista ja autiota,
niinkuin joku siellä olisi kuollut. Mutta katsoessani koskemattomalle
vuoteelleni, kohosi tämä tunne siinä määrin, ett sanoin itsekseni, että
jo olisi aika hakea varmempaa lepopaikkaa, viisi jalkaa maan sisässä.
Tämä päätös kypsyi joutuin ja antoi minulle rauhaa, jollaista en
pitkään aikaan ollut tuntenut. Sitten kun olin antanut ulkonaisen
ihmiseni pukeutua juhlapukuunsa, istuuduin pianoni ääreen joka
oli ollut luotettavin ystäväni ja jolle olin aina voinut uskoa
mielikuvitukseni rohkeimmat ilmaretket. Koetin soittaa pois kaiken
sisäisen kärsimykseni mutta se ei onnistunut, kuten ennen. Tosin
tunsin, kuinka sävelet taas liikuttivat rintaani, jossa viime aikoina
oli ollut aivan hiljaista ja kuollutta mutta tuskaiset värähdykset
sisässäni eivät läheskään voineet korvata sydämeni valtavia lyöntejä
koska se eli vain taidettansa varten. Ja silloin heräsi minussa ajatus,
että minä ainoastaan silloin voisin löytää täydellisen sovituksen jos
minä vielä viimeisen kerran antaisin suuren taideteoksen vaikuttaa
sieluuni ja niin päätin minä tehdä pyhiinvaelluksen Böcklinin
'Vainajain saaren' luo."
Tällä välin oli päivä kääntynyt iltapuolelle, linnut visertelivät niin
äänekkäästi ikäänkuin ne tahtoisivat perin pohjin riehua ennen
lähestyvää juhannusta, puiden ja pensaiden läpi puhalteli voimakkaasti
iltatuuli; sireeneistä putosi hiljaa tuoksuva kukkaissade. Hänen
puhuessaan oli sieluni avartunut niin, että tunsin tuskaa, mutta nyt en
tuntenut kipua enää samassa paikassa; nousin ylös ja pyysin häntä
lähtemään kanssani pienelle kävelymatkalle. Hän nousi heti ylös ja
tarjosi käsivartensa minulle ja vei minut kirkkoon, kauniin
vesilammikon reunalle, missä yksinäinen joutsen hiljaa souteli
liekehtivää iltaruskoa kajastavalla pinnalla.
Jegor Morosoff jatkoi matalammalla äänellä.
"'Vainajain saaren' edessä kohtasin menestykseni, onneni, kohtasin
teidät, Erna. Olin jo seissyt siinä kauan, silloin tulitte te,
neitseellisenä ja lupaavana kuin kevät-aamu, heititte katseen tauluun,
värisitte hieman, kuten aina teette, kun joku suuremmoinen teihin
vaikuttaa, ja teidät valtasi syvä hartaus. En vielä koskaan ole nähnyt
minkään naissilmän siinä määrin itsensä unhoittaneena katselevan
taideteosta, en vielä koskaan ole nähnyt niin selvästi ihmiskasvojen
kuvastavan puhtaan, tahdottoman tunteen vaikutusta. Oi, ne olivat niin
kauniit nuo kalpeat, kiihtyneet kasvot, syvine, sydämellisine
henkevyyksineen. Tiesin heti ensi silmäyksellä että kohtaloni oli
vieressäni, että olin syntynyt sinua rakastamaan. Suo anteeksi tämä
sinä, tarkoituksettomana pääsi se huuliltani, mutta sielunihan on jo
kauan sitten kutsunut sinua, tunsihan sieluni sinut jo menneiltä
ajoilta. Sen vuoksi ei se koskaan kyennyt rakastamaan ketään toista
naista, sen takia on se harhaillut vieraana maailmassa, kunnes se
luonasi löysi kodin ja sen mukana paikan, missä kaikki kärsimys
talttuu."
Hän lopetti. Katsoin hänen silmiinsä, joista kokonainen rakkausmailma
loisti minua kohtaan, ja minä tunsin, että onnetar oli kutonut tummin
langoin meidän molempien elämät yhteen. Mutta se ei saanut minua
alakuloiseksi, sillä minä tiesin, että todellinen, ehjä ihminen oli
lahjoittanut sydämensä minulle, joka ei kehunut hyveistänsä eikä
hävennyt vikojansa ja joka oli elämäni ihanne. Musertakoon kohtalo,
joka meidät niin lujasti toisiimme sitoi, meidät, jos niin haluaa;
hänen ja minun välilleen jää kuitenkin suuri ja kaunis suhde nyt ja
ijäisesti. Mutta kun hän kumartui nähdäkseen silmiini ja kysyi:
"Erna, rakastettuni, mitä ajattelet?" silloin vastasin aivan
levollisesti:
"Että sinä tästä päivästä olet asettanut elämäsi minun käsiini, Jegor,
ja sinulla ei enää ole oikeutta sitä yksin hallita. Jos maa joskus
tuntuisi sinusta kolkolta vankilalta ja sinä halajaisit sen jättää,
saisit sen tehdä ainoastaan sillä ehdolla, että ottaisit minut mukaasi
seuraksesi vainajien rauhalliselle, äänettömälle saarelle."
Hän laski käsivarteni, kätki kasvonsa molempiin käsiinsä ja nojautui
erääseen puuhun. Hänen ruumiinsa värisi kuin myrskyn käsissä ja vaikka
hän voikin hallita ne nyyhkytykset, jotka aluksi kohosivat hänen
rinnastaan, niin ei hän kuitenkaan kyennyt estämään kyyneleitä, jotka
kierivät hänen käsiensä välistä. Seisoin useita minuutteja hiljaa hänen
vierellään, onnen valtaamana, joka oli niin läheistä sukua tuskalle.
Mutta kun hän jälleen käänsi kasvonsa minuun, voi niissä ainoastaan
nähdä pelkkää autuutta, ja ei koskaan ole hän minusta näyttänyt
miehekkäämmältä ja kauniimmalta, kuin nyt vetäessään minut vasten
rintaansa, painaessaan suutelon otsalleni ja kuiskatessaan:
"Sinä olet sen sanonut, meitä ei täst'edes erota elämä eikä kuolema.
Mutta nyt, kun omistan korkeinta, olen minä järkähtämättä antava
olemassaolon tulla hurjan haluni päämääräksi, ja taisto on oleva tuima,
ennenkun sorrun. Minulla on vielä joku aika elettävänä joka on tuhansin
kerroin enemmän elämisen arvoinen ja minä en anna siinä itseäni
pettää."