HAUDAN PARTAALLA
Palkittu romaani
Kirj.
E. JUNCKER [Elisa Schmieden]
Suomentanut Yrjö Heilala
Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1912.
O.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.
_Berlin 25 p. toukok. 1886_.
Tänään olen minä täyttänyt kaksikymmentäyksi vuotta ja holhoojani
juhlallisten selitysten mukaan samalla tullut käteni ja omaisuuteni
herraksi. Minä en tiennyt olevani niin rikas, ja minä kasvoin omissa
silmissäni Voldemar-sedän lukiessa luetteloa kiinnityksistäni ja
osakkeistani, mutta enimmän riemastutti minua se tosiasia, että minä
täst'edes voisin ilman mitään silmälläpitoa kuluttaa kymmenen tuhatta
markkaa vuodessa. Loput koroista tahtoi kunnon holhoojani huolellisesti
lisätä pääomaan. Siihen olen täysin tyytyväinen, kunhan vain minua ei
estetä oman pääni mukaan lennättämästä niitä kymmentä tuhatta
jokaiselle ilman suunnalle.
Tänään on ollut oikea toukokuun päivä ja minut on melkein peitetty
kukilla ja onnentoivotuksilla. Kauniimman kukkavihon, minkä sain,
lähetti minulle vanha ihailijani ja hyvä ystäväni nuori tohtori Lehdén.
Yleensä luullaan, että hän ajan oloon tulee minulle enemmänkin
arvoiseksi. Niin, minun täytyy tunnustaa olevan hetken, jolloin hänen
reipas, tarmokas luonteensa viehättää minua siinä määrin, että melkein
itsekin sitä uskon. Se kuitenkin on varmaa, että hän on kaikkein
miellyttävin kosijoistani ja ainoa, josta tiedän, ettei hän tavoittele
minua rahojeni vuoksi tai ainoastaan _pour mes beaux yeux_, ainoa,
jonka kanssa voin nauraa huolettomasti koko sydämestäni. Ja tänäänkin
kertoi hän kerrassaan hauskalla tavalla unensa, minkä hän oli nähnyt ja
jonka hän väitti olevan huonon enteen ystävyydellemme.
"Armollinen neitini", hän kutsuu minua aina sillä tavalla, "näin unta,
että te olitte setänne kanssa Italiassa ja minä päällikköni kanssa.
Tämä viimeksimainittu kuului myöskin luonnollisesti teiden lukuisiin
ihailijoihinne ja kun minun virkaikäni näytti hänestä tässä suhteessa
epämukavalta, lähetti hän minut pois yhtä armottomalla kuin minua
ällistyttävällä tavalla, kun hän teidän läsnäollessanne sanoi minulle:
"'Rakas virkaveljeni, olen unhoittanut partaveitseni San Franciscoon.
Tekisitte minulle suuren palveluksen, jos heti lähtisitte hakemaan sen
minulle, mutta takasin tullessa voisitte kernaasti pistäytyä
Arkangelissa ottamassa selvää, kummoinen ilma siellä on 17 päivänä
lokakuuta.' Olin pakoitettu tottelemaan hänen mahtisanaansa ja siten
tulin karkoitetuksi kultaoranssien maasta ja teidän läheisyydestänne,
armollinen neitini. Enkö ole oikeassa väittäissäni, että tämä uni
syntymäpäivänne edellisenä yönä on paha enne?"
Minun täytyi purskahtaa makeaan nauruun hänen hauskan kertomustapansa
takia, mutta kun minä katsoin hänen harvinaisen totisiin, sinisiin
silmiinsä, tulin samassa sanattomaksi ja neuvottomaksi ja minusta
tuntui todelliselta helpoitukselta, kun Voldemar-setä samalla
hetkellä kutsui tohtori Lehdénin luoksensa. He sopivat niin hyvin
keskenään, tuo vanha filosofisesti kouluutunut holhoojani ja nuori
"havaintotieteilijä", kuten holhoojani häntä leikillään kutsuu; he
eivät koskaan väsy toistensa kanssa keskustelemaan yhtä vähän kuin minä
kuuntelemaan heitä. Tänään, kun minä syntymäpäivälapsena olin seuran
keskipisteenä, en voinut hyötyä heidän keskustelustaan, vaan minun
täytyi olla jokaisen kanssa, s.t.s. ei kenenkään, ja vieläpä minun piti
suureksi harmikseni laulaakin.
Oi, sinä jalo, ihana taiteeni, kuinka halveksitulta sinä minusta tunnut
joka kerta kun minä olen pakoitettu sinun kanssasi upeilemaan
salongissa niin monen kutsumattoman korvan kuullen, ja, sitten kun olen
paraani pannut, ottamaan vastaan virallisin vaatimattomin kasvonilmein
kaikki teeskennellyt tai sydämestä lähteneet ah! ja oi! ihailut. Miksi
meille sitten sellaista valetta opetetaan? Luullaanko sillä keinoin
voitavan lahjoa kateutta? Mutta oi taivas, enhän ole itse itselleni
kasvojani hankkinut enkä ääntäni, vaon olen varmaankin sekä sokea että
kuuro, ellen lopultakin pääsisi selville siitä, mitä minulle tuhat
kertaa on sanottu, että molemmat ovat kauniit. Eilen olin minä erittäin
hyvällä tuulella, niin että unhoitin koko ympäristöni ja kohousin
korkeuteen kuin leivo jättäen maan mitättömine ihmisineen. Kun
ääni-aallot kohottivat minut puhtaaseen eetteriin, oli kuin uljas kotka
olisi minuun yhtynyt ja voimakkailla siivillään kantanut minua vielä
paljon korkeammalle. Ja riemuiten tervehdin minä häntä ja aurinkoa ja
tunsin, että rintani koko hiljainen kaiho irtausi säveliin -- ja kohta
sen jälkeen tylysti herätettiin ihastusmyrskyyn, joka ympärilläni
tulvi.
"Tänään olette vienyt itseltänne voiton -- on väärin ihmiskuntaa
kohtaan, ettei sellaisella äänellä ruveta konserttilaulajaksi."
Tällaista ja enemmänkin, mitä tavallisesti sanotaan, viserrettiin
minulle kaikissa mahdollisissa äänilajeissa. Oi, jospa nämä
seurapiirien papukaijat edes tietäisivät, kuinka yksi ainoa katse sanoo
paljon enemmän kuin kaikki pilviä tavoittelevat korulauseet. Silloin
annan minä paljon suuremman arvon tohtori Lehdénin rehelliselle
äänettömyydelle; hän ei ymmärrä musiikkia, mutta hän ei myöskään
koskaan teeskentele ihastusta, jota hän ei tunne. Hän on ja jää
omituiseksi ihmiseksi, jota minä en koskaan opi oikein ymmärtämään.
Olla kuuro ihmissydämen alkukielelle, joka alkaa siinä, missä sanat
vaikenevat, jäädä vieraaksi siinä henkikuorossa, joka duurissa ja
mollissa lipuu ohitsemme, olla tuntematta nautintoa, kun kaihoava ääni
hajautuu perussäveleeseen, tuntuu minusta melkein käsittämättömältä.
Edessäni kirjoituspöydälläni on jäljennös nuorekkaasta, kauniista
miehen kädestä, jonka isäni aikoinaan osti Pompeijista uskomattoman
suuresta hinnasta. Kuvapatsasta esille kaivettaessa kuuluu siitä
särkyneen jonkun varomattomuuden takia koko muu osa, ainoastaan tämä
suloinen käsi pelastui. Voldemar-setä ei suvaitse minun siitä puhuvan
ja väittää, että isäni keräämiskiihko on johtanut hänet anastamaan
museoiden oikeuksia; mutta minä, joka olen tämän kauniin käden
onnellinen omistajatar, olen hänelle siitä hyvin kiitollinen. Kuinka
usein olenkaan yksinäisinä hetkinäni koettanut mielessäni kuvitella
käsivartta ja vartaloa, niin, vieläpä päätäkin, joka kuului tähän
intelligenttiin käteen, ja minä menin yhä etemmäs ja etemmäs rohkeissa
mukailuissani ja koetin käden hienoista piirteistä päättää hänen
luonnettansa, järkeänsä ja sydäntänsä. Mutta onkohan se sitten niin
aivan hullu lähtökohta. Eikö käsi ole henkilöllisyytemme välittömin ja
selvin leima? Kuinka helposti voivatkaan silmät ja suu valehdella! --
Kädet eivät koskaan! Mitä pää harkitsee sen tekee käsi. Se on
fyysillisten ja siveellisten kârsimystemme astemittari, se on
magneettisten vaikutustemme napa, luonnon ennustuskirja, josta tietäjät
lukevat. Jesus Kristus paransi sairaita käden kosketuksella, mehän
sanomme, jos jotain valtavaa ja ennen kuulumatonta tapahtuu: "se on
'Jumalan käsi'."
Mutta sinä, paras kaikista käsistä, mitä tähän saakka olen nähnyt,
sanot minulle enemmän kuin etevimmän mestarin maalaama parhain
valokuva; minulla ei ole mitään omakohtaista särjettävää sinussa, minä
voin ainoastaan aina uudelleen ihmetellä tuota yhtä hienoa kuin
voimakastakin rannetta sirojen sormien yläpuolella ja muotoa, joka
ilmaisee sekä voimaa että kauneutta. Oi, minä voisin vannoa, että sinä
kuuluit jollekin etevälle miehelle, kenties jollekin roomalaiselle,
joka Pompeijissa tahtoi tavata rakastettuaan ja siellä kohtasi hänet
julma kohtalo.
Tohtori Lehdén on kieltämättä kaunis mies, mutta hänen kätensä on
kulmikas ja kädenpuristuksensa jonkun verran kova, epämusikaalinen,
niin sanoakseni.
Avatusta ikkunasta tunkeutuu huoneeseen painostava yö-ilma, alhaalla
kadulla seisovat puut niin hiljaa, ei edes pieninkään lehti liiku
lyhtyjen valossa ja minä en kuule mitään muuta kuin oman hengitykseni!
On kuitenkin pari asiaa, jotka minä halusta tahtoisin tietää.
Ensinnäkin, millainen olen minä ja kohtaloni vuoden kuluttua? Toiseksi,
josko jonkun toisen tytön päässä on yhtä hassuja ajatuksia kuin minun?
Mutta ylipäänsä luulen, rakas roomalaiseni, minulle olevan onneksi,
että sinä jo useita vuosisatoja sitten kuljit elonpolkusi tällä
taivaankappaleella ja ettei se koskaan ole risteillyt minun polkuni
kanssa!
_26 p. toukok. 1886_.
Kuinka tulinkaan iloiseksi, kun Voldemar-setä tänään sanoi haluavansa
lähteä kanssani riemujuhlanäyttelyyn ja Liina-täti samalla sanoi
olevansa väsynyt eilisistä syntymäpäiväkekkereistäni, niin ettei hän
nyt voinut tehdä meille seuraa. Eihän tosin voida väittää, ettei
hänellä olisi taiteen ymmärrystä, mutta hän on aina siinä luulossa,
että kaikki muut ihmiset kulkevat sokeina ja kuuroina maailman läpi, ja
että hän yksin on kauneusapostoli, jonka täytyy avata heidän silmiään.
Sen hän tekeekin kuunnellessamme simfoniaa tai katsellessamme jotain
taulua tuolla hänelle ominaisella turhantarkalla ja herkkätunteisella
tavallaan niin perinpohjin, niin juurtajaksain, että hän häiritsee koko
huvini. Minulle on arvoitus, kuinka voidaan levitä niin moniin sanoihin
ja olla niin kaltaisensa silloin kun suuren mestarin käsiala niin
voimakkaasti vaikuttaa jonkun sieluun. Minä tarkoitan, että oikean,
syvän tunteen täytyy olla ujon ja vaatimattoman ja uskaltautua esiin
ainoastaan hyvin harvoille ihmisille!
Tästä syystä olin siis hyvin hyvilläni, että Liina-täti jäi kotiin ja
puin joutuin päälleni uuden harmaan kävelypukuni, joka jo parin
kymmenen askeleen päähän ilmaisee pariisilaisen kotoperänsä, pistin
päähäni ihmeellisen, himmeän punaisilla höyhenillä koristellun hattuni,
heitin vielä viimeisen katseen lukemattomiin kukkavihkoihin huoneessani
ja kiepsahdin sen jälkeen setäni viereen vaunuihimme.
Berlini näyttää hauskalta toukokuussa, Tiergarteni on vielä uusimmassa,
poimukkeimmassa kevätpuvussaan, linnuilla on paras laulun-aika ja
ihmiset häpeävät esiintyä uudistuneen luonnon edessä talven huveista
veltostuneine muotoineen. Tosin oli tavattoman lämmin vuodenaikaan
nähden, mutta ajaessamme kävi raitis henkäys.
Tultuamme näyttelypuiston läheisyyteen voivat vaunumme vain hyvin
hitaasti liikkua suuressa ajopelien tungoksessa, kunnes tulimme
määräpaikkaamme, mikä tarjosi viehättävän ja elokkaan näyn. Me
seisoimme jotenkin kauvan puistossa Reinhold Begas'in ihanan kenttaurin
edessä, joka kantaa selässään kukkeata naisolentoa ja ihailimme sen
pehmeitä piirteitä, ennenkuin astuimme sisään näyttelyrakennukseen. En
kuitenkaan tahdo nyt puhua niistä erilaisista vaikutelmista, vaan
ainoastaan yhdestä, valtavimmasta, johon sulivat kaikki muut.
Valdemar-setä oli jo hyvän aikaa kulkenut kanssani, kun hän kohtasi
erään rakkaan lapsuuden ystävänsä, jota hän ei ollut tavannut useaan
vuoteen. Minä huomasin, että molemmat ystävykset olisivat enimmän
hyvillään neljän silmän kesken tapahtuvasta keskustelusta ja sen takia
lupasin tunnin kuluttua olla pergamenisessa temppelissä ja jatkoin
kulkuani omin päin. Siten tulin minä pääsaleista vasemman puoleisiin
kylkirakennuksiin, joidenka komeromaisissa osastoissa suuri ihmisvirta
risteili. Eräs osasto, se kai oli joko kolmas tai neljäs, oli melkein
tyhjä; siellä oli vain yksi ainoa katselija, joka selin minuun ja
käsivarret ristissä seisoi liikkumatta syventyneenä tarkkaavaan
mietiskelyyn. Minä lähestyin häntä, nähdäkseni, mikä taulu hänen
huomiotaan niin kiinnitti, mutta siiloin unhotin minä ajan ja paikan,
itseni ja elämän pienine pyyteineen. -- -- --
Se oli Böcklin'in taulu, "Vainajain saari", jota katselin, tuo
ihmeellinen, salaperäinen taru, joka kuin joku Beethoven'in adagio sai
sieluni tärisemään suloisella kaihollaan.
[Böcklin on etevä saksalainen maalari syntynyt 1827. Useimmat hänen
tauluistaan säilytetään suurimmissa saksalaissa museoissa. Hän on
oikeastaan maisemanmaalaaja, mutta hänen myöhemmät taulunsa saivat
enemmän mielikuvituksellisen luonteen. Suoment. muist.]
Keskellä merta kohoutuu pieni luoto. Kalliot ovat syntyisin
tulivuorista, luonto on ne ylös pusertanut, ne eivät ole ihmiskäden
luomia. Meren, taivaan ja korkeiden sypressien yllä lepää kaamea
synkkyys, aaltokaan ei rantaan lyö, pilven hattarakaan ei liiku, tuuli
ei suhise, ilma on raskas, ei yhtään lintua avaruudessa, meri on lyijyn
harmaa, jossa ei näytä olevan yhtään elävää oliota.
Vene lipuu esille, sen kokassa makaa paareilla ruumis. Ruumiin yli
kumartuu elähtänyt naisolento puettuna valkeaan vaippaan. Liike, jolla
hän vetää avaraa pukuansa kiinteämmälle, osoittaa eristystä ja pois
vetäytymistä siitä maailmasta, josta hän tulee, jollaista ainoastaan
suuri tuska kykenee ilmi tuomaan. Näkee selvään, että hän tälle
saarelle on hautaava viimeisensä, rakkaimpansa ja on itselleenkin
hankkinut oikeuden saada levätä noiden sypressien varjossa.
Aivan taulun kiinnittämänä olin minä lähestynyt sitä, kun naapurini
liikahdus sai minut nostamaan katseeni ja antoi minun katsoa pariin
suuria, tummia ja totisia silmiä, jotka kirkastivat nuoren, kauniin
miehen kasvoja.
"Todellakin, syvimmin kärsivänkin täytyy löytää rauha tästä taulusta",
sanoi hän äänellä, jonka syvä, lämmin sointu vaikutti minuun niin
ihmeellisesti. "Minä olen jo seisonut täällä toista tuntia, enkä voi
irtautua tuosta ja minusta tuntuu kuin tulisi yhä hiljaisemmaksi ja
hiljaisemmaksi sisässäni. Täytyy uskoa tämän saaren hiljaisuuteen,
tämän saaren, missä sypressit eivät huminoi ja josta elämän viimeinen
vihannoiva aalto vetäytyy syrjään. Vain kerran, kun auringon säde osui
kalliopaasille luulin kuulevani kallion synkän kuolinlaulun."
"Muistatteko säveltä", kysyin minä, vieraan viehätysvoiman vaikutteen
alaisena vallan unhottaen, että hyvien tapojen säännöt eivät salli
nuoren tytön antautua keskusteluun tuntemattoman miehen kanssa.
Hän hymyili hiljaa itsekseen, otti muistikirjan taskustaan ja kirjoitti
muutamia nuotteja. Sen jälkeen repäsi hän lehden ja ojensi sen minulle
kumartaen, tavalla, jonka arvokkuus kummastutti minua.
"Tässä on soivain kallioiden sävel", sanoi hän, "säilyttäkää se, jos
armollinen neitiseni luulee sen maksavan vaivan. Minulle se on oleva
yhtä unhoittumaton muisto kuin tämä hetki."
Ennen kuin olin tointunut hämmästyksestäni ja ehtinyt sopertaa
kiitoksen, oli hän pyyhkäissyt ylös tumman, kiharaisen tukkansa, joka
kirjottaessa oli otsalle valahtanut ja sanoi minulle äkkiä hyvästi.
Minä voin nähdä, että hänellä oli korkea, siro ja kapeahartiainen
vartalo ja huomasin hänen tervehtivän erästä nuorta miestä, joka näytti
häntä hakeneen, ja sen jälkeen poistuvan hänen seurassaan. Vasta
silloin heräsin minä huumauksesta, jonka tämä pieni seikkailu oli
minulle tuottanut ja luin kädessäni olevalle lehdelle kirjoitetun
säveleen.
Se oli todellakin sangen synkkä ja se on seurannut minua koko pitkän
päivän, ei näyttelypuistossa meluava soitto eikä vaunujen räminäkään
voinut haihduttaa sitä mielestäni. Niin usein kun minä pianollani
soitan sen tahteja, katselee minua syvä, tumma, suuri ja totinen
silmäpari, jonka minä olen varmasti ennen nähnyt, vaikkapa se sitten
olisi ollut ainoastaan unessa. Kuka hän oli tämä muukalainen, joka
puhui niin erilailla kuin kaikki muut nuoret miehet ja jolleka jäykät
kallioseinät heti muuttuivat "soiviksi kallioiksi"?
_28 p. toukok. puoliyön jälkeen_.
Nyt sen tiedän, mutta tahdon asianomaisessa aikajärjestyksessä kertoa
tästä merkillisestä illasta, joka painostavan ahdistavana lepäsi vanhan
Berlinimme yllä.
Meidät oli kutsuttu suuriin kesteihin Seegersille. Minulla oli ylläni
uusi pitsipukuni ja sen somisteeksi tuoreita ruusuja tukassa ja
rinnassa. Luonnollisesti täytyi minun Liina-tädin kanssa kestää
salainen kamppailu, joka oli peitetty sokerimakeiden sanojen taakse,
sillä hän piti pukuani nuorelle tytölle liian huomiotaherättävän
upeana. Tuo tarkoin harkittu, yksinkertainen, etten sanoisi
vanhanaikainen tapa, joten hän itse itsensä pukee, on paljon huomiota
herättävämpi; ja että hän sileällä, suoralla jakauksellaan ja
suloisella, alistuvalla hymyllään ja viehkeästi juoksevalla puheellaan
poikkeaa meidän ajastamme, on kyllä aivan paikallaan ja tuntuu tarkoin
harkitulta. --
Tämän väittelyn jälkeen, joka ei jättänyt mitään jälkeä sedän
järkähtämättömän rauhalliseen luonteeseen, lähdimme lopultakin
kutsuihin; mutta vaikka jo oli jotenkin myöhänen ilta, eivät kuitenkaan
kaikki olleet vielä tulleet.
Tohtori Lehdén oli ensimäisiä, jotka minua tervehtivät.
"Armollinen neitini", sanoi hän, "antakaa minun olla joku minuutti
läheisyydessänne, ja minä vakuutan olevani kiitollinen, minä en puhu
miss Grant'in pitkistä hansikkaista, enkä Eberlein'in mainiosta
paimenpojasta tai elämän suruista ja vastuksista. Kaikki nämä ovat
puheenaiheina ja antavat kielille tointa. -- Kunhan ei vain olisi niin
hävyttömän kuuma; on kuin meillä olisi mätäkuu ennen aikaansa. Mitä
armollinen neitini niin etsien katselee?"
"Minä haen raitista ilmaa", vastasin ja raivasin itselleni tien
avoimelle lasiovelle ja astuin parvekkeelle. "Tulen aivan sekasin
päästäni tässä ilmakehässä, ja tahdon myöskin kadottaa emäntämme
näköpiiristä, jotta hän ei voi pakoittaa minua laulamaan."
"Se olisi vahinko", sanoi kelpo tohtorini joka seurasi minua ulos,
"minä olen hartaasti toivonut saavani kuulla joitakin teidän
laulujanne."
"Menkää tiehenne; tehän olette raakalainen, kun on kysymys musiikista",
huudahdin minä nauraen ja kumarruin parvekkeen kaidepuun yli.
Stüler-katu oli äänetönnä ja ainoastaan heikosti kuului kaukainen
kaupunki-elämän häly. Tähdekäs yötaivas kaareutui tumman sinisenä
hiljaa suhisevien puunlatvojen yllä ja etelätuuli kantoi meille
syreenin tuoksua varmana kevätsanomana.
Tohtori Lehdén puhui minulle innostuneena, mutta koskiko se illan
ihanuutta tai minun ääntäni, sitä en tiedä, sillä salongista kuului
samassa hetkessä g-dur-akkordi, millä Beethovenin verraton g-dur
konsertti alkaa. Kuin sähköitettynä kuuntelin sitä, kosketin tohtorin
käsivartta viuhkallani saadakseni hänen olemaan hiljaa ja annoin
sieluni kylpeä kristallikirkkaissa ääniaalloissa, puhtaammissa, jotka
koskaan ovat virranneet säveltäjän sielusta. Ei koskaan ole mestari
Beethoven tuntunut minusta niin yksinkertaiselta ja samalla kertaa niin
valtavan suurelta kuin tänä unhoitumattomana iltana. Mutta minkä
tulkitsian oli hän löytänytkään tuossa tuntemattomassa taiteilijassa,
jonka innostuneissa käsissä säveltäjän hienoimmat kukat kehittyivät
täyteen kukoistukseensa ja sulouteensa. Minä olin vaipunut tuolille ja
kun "_tasaisesti_" seurasi _allegro ma non troppo_, tunsin ainoastaan,
kuinka sieluni, toisin kuin koskaan ennen, levitti siipensä ja seurasi
etevämpää johdattajaansa, joka nousi sen kanssa yhä ylemmäs ja ylemmäs.
Vasta nyt ymmärsin minä sen kromaattis-intohimoisen elementin, joka
"tasaisesti"-tahdin lopussa sukeltautuu uudelleen esille, kuten
elosalama edellisestä tahdista sammuakseen hiljalleen sen jälkeen
"tasaisesti"-tahdin suloisiin sointuihin ja en koskaan, ei, en koskaan
eläissäni ole kokenut sellaista tunnetta kun silloin, kun lopuksi _fis_
viimeisen kerran soi niin ihmeellisen kaihoisasti, ennen kuin se
kirkkaasti ja puhtaasti kohosi _e-mol-akkord'iin_. -- -- --
Kuin unissakävijä olin minä asettunut ovelle ja väijyin soittajaa,
jonka ympärille kerääntyivät ihmetellen kaikki ne seurasta, jotka
ymmärsivät musiikkia ja minä vavahdin kuin todellisen onnen
lävistämänä, kun havaitsin hänet samaksi soreaksi, ulkolaiseksi
henkilöksi, jonka olin tavannut "Vainajain saaren" edessä.
"Kuka on tuo nuori mies", kysyin tohtori Lehdéniltä samalla kun
katselin taiteilijaa, "ja mistä johtuu, ettei yhtä ainoaa kertaa koko
talvikautena ole kuultu tuollaista taiteilijaa."
"Siitä aivan yksinkertaisesta syystä, että hän on viettänyt talven
Parisissa ja palannut tänne ensimäisen pääskysen mukana", vastasi
vaaleaverinen jumaloitsijani merkillisen lyhyesti ja kuivasti.
"Mutta tunnustakaa kuitenkin herra tohtori", sanoin hymyillen, "että te
olette ylettänyt musiikkivastenmielisyytenne myöskin sen kannattajiin,
silli te näytätte niin synkältä kuin joku tavallinen taiteenharrastaja
olisi meitä piinannut, eikä joku niistä Jumalan armosta valituista
olisi esittänyt meille Beethovenin jättiläisluoman. Laskekaa minut,
näen tuolla talonemännän, ja minun täytyy häneltä saada kuulla lähemmin
vieraasta."
Hetkellinen punastus ajautui äkkiä yli nuoren lääkärin valkoisen otsan,
mutta hän tuli pian entiselleen ja sanoi:
"Se on tarpeetonta, armollinen neitini, te ette voi minua varmempaa
tietojen antajaa löytää; kukaan muu ei voi taiteilijasta antaa
tarkempia tietoja kuin minä, koska hän on korkean esimieheni
lääkärikäsittelyn alaisena, ja minä olen usein tämän käskystä
käynyt hänen luonaan. Hän on venäläinen syntyjään, vaikkakaan hänen
kasvojensa muodosta, tai mielenlaadustaan ei voisi löytää jälkeäkään
'synkkämielisestä slavilaisesta', ja hän on myöskin hyvin lahjakas
säveltäjä, kuten asianymmärtävät vakuuttavat, kavaljeeri kiireestä
kantapäähän, mutta sen hän myös tietää itsekin sangen hyvin ja
käyttäytyy samanikäisiä herroja kohtaan tavallisesti vastenmielisesti,
etten sanoisi ylpeästi. Me olemme kuitenkin sopineet merkillisen hyvin
yhteen. Minun persoonalliseen mieltymykseeni liittyy myöskin
myötätunto, jonka tämän omituisen ihmisen surullinen kohtalo täytyy
herättää."
Minä seurasin jännityksellä tohtorin sanoja ja minun selkiselällään
olevat silmäni tekivät kai sen kysymyksen, jota sanattomat huuleni
kieltäytyivät esittämästä, sillä hän lisäsi kuin selitykseksi:
"Herra Jegor Aleksandrovitsch Morosoffia vaivaa sekä isänsä että
äitinsä puolelta periytyvä keuhkotauti. Molemmat keuhkot ovat
heikontuneet ja oikea jo osittain pilalla. Häntä on lopullisesti
neuvottu menemään johonkin sellaiseen kylpypaikkaan kuin Gördersdorf
tai Falkenstein, koska häneen nykyisellä elintavallansa molemmin päin
sytytetty kynttilä on pian lopussa. Hänen voimansa eivät riitä liian
rasittavaan työhön ja elämän nautinnoihin."
Minä pidän paljon tohtori Lehdénistä, hänhän on ihailijoistani ainoa,
jolla aina on makua ja aina kiinnittää mieltäni terveellä,
suorasukaisella käytöksellään, mutta tällä hetkellä, kun hän
ammattimiehen kylmyydellä lausui kuolemantuomion hyvin lahjakkaalle
taiteilijalle, tuntui hän minusta raa'alta ja hänen jokainen sanansa
koski minuun kuin puukon isku. Minä olin sen takia kaksinkertaisesti
iloinen kun talon isäntä lähestyi minua nuoren venäläisen kanssa ja
esitteli minut hänelle. Hän tervehti minua kuin hän olisi minulle
täydellisesti vieras ja kun me hetken kuluttua keskustelimme kahden
kesken ei hän silloinkaan maininnut mitään kohtauksestamme "Vainajain
saaren" edessä. Me keskustelimme _g-dur_ konsertista, johon hän, kuten
hän hymyillen selitti, oli persoonallisessa suhteessa pitäen
erityisesti tavattoman ansiokkaana, että välijakson säestys tapahtui
ainoastaan jouhikvartetilla. Sitten hän sanoi aivan äkkiä:
"Minä olen kuullut, että te, armollinen neiti, laulatte ja että
toivotaan teidän tänään onnellistuttavan seuraa muutamilla lauluilla."
"Oi, ei, ei", vastasin minä kiivaasti, "niin monelle ihmiselle en voi
laulaa."
Myötätuntoinen katse hänen syvistä, tummista silmistään kohtasi minua.
"Sen hyvin uskon", sanoi hän, "sillä se ei käy paremmin minullakaan.
Minä voin soittaa hyvin, se tahtoo sanoa, että sieluni on mukana,
ainoastaan silloin, kun vain aniharvoja ihmisiä on läsnä."
"Ja kuitenkin on soittonne tänään ollut kerrassaan valtavaa",
huudahdin.
"Sitä se ei kuitenkaan ollut näille ihmisille", vastasi hän,
liikauttaen päätään melkein halveksuvasti. "Konserttia antaessani
haihdutan minä mielestäni pois yleisön ja ajattelen ainoastaan harvoja
ystäviäni. Tänään olen soittanut ainoastaan yhdelle ainoalle
ihmiselle."
Hänen sanansa tekivät minuun surullisen vaikutuksen, tuntui kuin
minulla ei olisi ollut mitään oikeutta äskeiseen nautintooni, mutta
ennenkuin minä ehdin heittäytyä siihen ajatukseen, jatkoi hän:
"He kuulevat tosin itse säveleen, mutta säveleen runous jää kuitenkin
heille salaisuudeksi."
"Mutta niinhän se on jokaisessa taidelajissa", huudahdin minä
kiihkeästi. "Ne silmät, jotka osaavat eroittaa jalon epäjalosta, ovat
harvinaisia. Vasta tänään olen minä saanut kuulla, että Böcklinin
'Vainajain saari' on epäonnistunut värikokeilu."
Tänään näyttää olevan osanani joutua sellaisiin aineisiin, joita
mieluummin tahtoisin välttää, ja tuskin olin nämä sanat lausunut, ennen
kuin tunsin, kuinka tulinen puna levisi poskilleni. Oli hänen onnensa,
oi niin, se oli hänen onnensa, että hän tällä tärkeällä hetkellä ei
hymyillyt jokapäiväisen tuttavallisesti, vaan aivan yksinkertaisesti
sanoi:
"Olette oikeassa: 'Few men think, but all wilî have opinions'. Minun
käsitykseni mukaan olisi kuitenkin oikeampaa jos sanottaisiin, että
ainoastaan harvat ihmiset tuntevat; sillä kaunista ei löydetä
mietiskelyllä, vaan se käsitetään yhteistunteella. Kun minä joku päivä
sitten, paljon ennemmin kuin te, armollinen neitini, minut huomasitte,
näin minkä vaikutuksen 'Vainajain saari' teihin teki, silloin
vasta minäkin tunsin sen koko kauneuden. Sen takia olen teille
kaksinkertaisessa velassa niin hyvin tästä onnesta kuin myöskin
ennakkoluulottomuudesta ja suopeudesta, jolla te sulatitte minun
vähemmän tavallisen puhuttelutapani. Te olette siten valmistanut
minulle hauskan yllätyksen ja kaksinkertaisen yllätyksen sen takia että
yllätyksen aiheuttajana oli nuori saksalainen neito."
Minä jäin hänelle vastauksen velkaa, sillä hän laski kätensä avatun
pianon koskettimelle ja antoi aivan hiljaa äänen "soivien kallioiden"
laululle, samalla kun hänen silmänsä tällä välin ihmeellisellä
välkkeellä etsivät katsettani. Mutta katse ja sävel eivät tällä
kerralla voineet minua kiinnittää, koska minulla ei ollut silmää eikä
tunnetta muuhun kuin tuohon hienopiirteiseen, sirosormiseen ylhäiseen
intelligenttiin käteen, käteen, joka ei ollut minulle vieras, jonka
edessä minä jo niin monta hämyhetkeä olin istunut syventyneenä
mietiskelyyn ja jonka omistajan minä niin usein olin toivonut näkeväni
lihassa ja veressä. -- Ei, se ei ollut mikään harhanäky: harvinaisin
oikuin oli luonto toistanut itsensä vuosituhansien jälkeen, oli vielä
kerran luonut saman yhtä hienon kuin vahvankin ranteen, samat sormet,
jotka kuvastivat sekä voimaa että pehmeyttä, ja vieläpä sen
määräämättömän, yksilöllisen _jonkun_ joka näyttäytyy ainoastaan
muodossa ja ryhdissä! Ja kun luonto on siten tehnyt käteen nähden, niin
miksei sitten koko ihmiseen, silmiinkin, jotka ensi näkemällä minussa
herättivät hämärän muiston älystä ja hienostuksesta, jotka molemmat
painavat leimansa ulkonaisiin muotoihin. -- -- --
Suloinen väristys kulki lävitseni, salaman nopea aavistus, niinkuin
seisoisin ennestään luotettavan, vanhan ystävän edessä ja samalla
haavaa valtasi minut suurimman mieltymyksen ja syvimmän tuskan tunne,
jollaista en koskaan ennen ole tuntenut. Minä sain niin rajun
väristyksen, että tuntui kuin kaikki kynttilät ja kaasuvalot olisivat
äkkiä leimahtaneet yhdeksi valomereksi kohta taas sen jälkeen
sammuakseen öiseksi pimeydeksi. Polveni vapisivat, huijenneet silmäni
eivät nähneet mitään ja vaistomaisesti tapailin minä tukea. Silloin
katosi tuo hullu kummittelu suoranaisen, todellisen tuskan takia, minkä
tunsin kädessäni, joka oli joutunut pianon kannen väliin, jonka herra
Morosoff samalla hetkellä laski kiinni.
Minä en voinut pidättää tuskan huudahdusta joka heti herätti
vastakaiun. En koskaan ennen ole nähnyt kenenkään kasvojen ilmaisevan
niin paljoa osanottoa kuin nyt taiteilijan pitäessään loukkaantunutta
kättäni omassaan ja kuiskatessaan: "Oih että minä onneton tein teille
pahaa, _minä teille_!"
Minä hillitsin itseäni kaikin voimin ja selitin ettei se mitään
merkinnyt, mutta laskin kuitenkin hiljaa jokaisen minuutin, joka vei
minua lähemmäksi kotiinlähtöä ja sen mukana vapautumista. No niin, se
tuli sitten lopulta, ja nyt olen minä jo istunut täällä tunnin verran
ja antanut vanhan imettäjäni pitää jääkääreitä kädelläni. Kun minä
kerroin hänelle vieraasta, joka tahtomattaan oli ollut syynä
kärsimykseeni, pudisti hän totisena harmaata päätään ja katsoi syvälle
painuneilla silmillään synkännäköisenä minua.
"Varo vain, rakkaani, ettei se ulkomaalainen herra saata sydämellesi
yhtä suurta kärsimystä kuin käsi-raukallesi. On huono merkki, että
tapasit hänet ensi kerran 'Vainajain saari'-nimisen taulun luona, mutta
vielä pahempi enne on tämä, kun hän teki sinulle tänään näin pahaa. Jos
minä saisin sinua neuvoa, niin tulisi sinun karttaa häntä, sillä hän
heittää tiellesi tumman varjon."
Hanna muistuttaa jotakin vanhaa tietäjä-ämmää lasketellessaan
taikauskoisia varoituksiaan ja kun tänään olin liikutettuna puristausi
rintani hätääntyneenä kokoon, niin että en minä edes voinut nauraa
hänelle, kuten tavallisesti.
Karttaa! -- voiko sitten inhimillinen heikkous välttää kaikkivaltiasta
kohtaloa, olemmeko todellakin tekojemme herroja tai onko Goethe
oikeassa sanoessaan: me ihmiset emme johda itse itseämme, pahoille
hengille on annettu valta ylitsemme, että ne saisivat riemuita meidän
turmiollamme.
Kuinka myöhäinen jo onkaan! Rastaskin puutarhassa, joka tavallisesti ei
tahdo voida lakata, on nyt väsynyt ja vaijennut. Kaikki nukkuu, kaikki
hengittää syvään ja hiljaa, minun ajatukseni vain harhailevat ilman
lepoa kuin perhonen mielikuvituksen liekin ympärillä... Kuinka kamalaa
se onkaan, että tuo ulkonaisesti ja sisäisesti jalosukuinen ihminen on
tuomittu ennenaikaiseen kuolemaan... Lieneeköhän tosi vanhojen puhe
jumalien kateudesta; kohdistavatko he vihansa niihin ihmisiin, jotka
ovat liian heidän kaltaisiaan, jouduttaako todellakin kauneus tyhjiin
raukeamista? -- -- --
_29 p. toukok._
Jo aikasin aamulla lähetti herra Morosoff minulle kukkaskorin täynnä
tumman punaisia ruusuja ja päivällisen seuduissa tuli hän itse
kuulemaan kuinka kipeän käteni laita oli. Tietysti Liina-täti otti
hänet vastaan ja kietoi hänet kaunotieteiseen keskusteluun siinä määrin
että hän tuskin oli tilaisuudessa lausumaan minulle yhtäkään sanaa.
Fenerooch, Ferdinand Meyer, Roseggerin koulumestari, suuri Bach,
kaikkien täytyi esiintyä tullakseen arvioituiksi ja punnituiksi ja
suositelluiksi herra Morosoffille terveellisenä ja hyödyllisenä
ravintona. Hän kesti urhoollisesti myrskyn, ilman rypistystäkään
silmäkulmissa, mutta minulta ei jäänyt huomaamatta, että hän
hermostumisen painostamana repi pari nappia irti hansikkaistaan. Mutta
kun hän lopultakin sai suunvuoroa, sanoi hän suureksi mielihyväkseni:
"Armollinen rouvani, ei kukaan ihminen voi asettaa Bachia eikä
Beethovenia korkeammalle kuin minä, sillä ovathan he ihmiskunnan
leipää. Jos minä siitä huolimatta tunnen itseni enemmän sukulaiseksi
Chopinille, Wagnerille ja Lisztille, johtuu se siitä, että minä, kuten
oikea aikani lapsi, haluan voimakkaita mausteita, ja sitä paitsi on
vielä eräs seikka, joka sallii minun, yhtä hyvin kuin näiden suurien
uranaukaisijoidenkin, tehdä kunniaa muutamille musikaalisille
tottumuksille ja myöskin omissa sävellyksissäni lyöttäytyä toisille
urille kuin vanhat.
"Ennen vanhaan työskenneltiin etupäässä säveleen kimpussa, joka
punottiin kaikkialle. Minä sitä vastoin näen _harmoniossa_ puunjuuren;
lähden aina siitä ja muodostan siitä johdonmukaisesti sen kukan,
säveleen."
Oli kerrassaan ihme, että Liina-täti antoi taiteilijan lopettaa
lauseensa; minä luulen, että rohkea tunnustus oli järkyttänyt häntä,
tuota muumioitunutta klassillisuuden palvelijaa. Hän kutsui kuitenkin
herra Morosoffin tulemaan ylihuomenna teelle, mutta hänen kasvonsa
saivat happaman makean ilmeen, kun herra Morosoff pyysi minulta lupaa
saada lähettää nähtäväkseni laulujansa.
"Kenties uskallan toivoa saada kuulla teidän, armollinen neitini,
laulavan niistä yhden tai toisen", sanoi hän ja hyvästeli hienolla
tavallaan, joka ilmaisee niin paljon hellää ujoutta ja koskettaa meihin
kuin tahallinen henkilöllinen mairittelu.
_30 p. toukok. 1886_.
Koko pitkän päivän olen laulellut hänen laulujansa, jotka hän jo eilen
minulle lähetti. Itse Liina-tädinkin on täytynyt tunnustaa, että ne
ovat kauniita, syviä ja alkuperäisiä, mutta hän väittää niissä olevan
jotakin sairaloista. Tietysti hän sillä vain tarkoitti tuota hänelle
täydellisesti vierasta, raskasmielistä slavilaista ainesta, jota
tavataan niin hyvin Puschkinissa, Lermontoffissa, Gogolissa,
Turgenjewissa kuin Chopinissakin. Minä vastasin hänelle jotakuinkin
härsyttävästi, että sitten täytyi hänen pitää koko venäläistä
kansallisuutta sairaana, jotain, jota hän ei kuitenkaan tuntunut olevan
halukas tekemään. Kuinka minä vihaan noita kansallisia ja sosiaalisia
ennakkoluuloja ja kuinka se aina tuntuu minusta omituiselta koska
sivistyneillä ihmisillä ei ole sitä henkistä vapautta, että he ensi
kädessä kiintyisivät inhimillisesti pysyväiseen. Voidaan aivan hyvin
rakastaa isänmaataan ja kokonaan kuulua kansallisuudelleen,
tarvitsematta silti unhoittaa, että tässä suuressa maailman teatterissa
kaikki muodot tulevat ja menevät ja että löytyy ainoastaan yksi ainoa
kestävä yksiys, ijäinen luonto ja siinä ijäinen inhimillisyys.
Suo anteeksi, Voldemar-setä, tuo viimeinen oli henkinen varkaus
sinulta; olen sen aivan äskettäin kuullut sinun suustasi, kun sinä
saarnasit suvaitsevaisuutta tohtori Lehdénille. Kunpa minä vain
ymmärtäisin, kuinka sinun vapaa sielusi voi kestää tuota henkisesti
liioittelevaa ja kuitenkin itse asiassa niin kuohuilevaa naista, jonka
hirmuinen fetishipalvelus perustuu perheen jumaloimiseen, jolle en ole
koskaan vertaa nähnyt. On todellakin siunaus, etteivät enää
kumpainenkaan serkkuni asu täällä ja että Sofia-serkkuni on
häämatkallaan. Herra Morosoff sai kuitenkin jo ensimäisellä
tervehdyksilläkäynnillään tietää tarpeeksi asti Wolzogen-perheen
yleisestä merkityksestä ja sen jokaisen eri jäsenen yksilöllisyydestä.
Ainoastaan minä, joka olen niin onnellisen onneton ollessani julistettu
Voldemar-sedän lempilapseksi, olen alhaisoon kuuluva Liina-tädin
silmissä, jonkillainen henkinen vaihdokas, joka on jäänyt parasta
perintöosaansa vaille, tuota ylevää naisellista yksipuolisuutta. Ja
minkä takia? Koska minua ei miellytä naissuvun yleinen kainous eikä
perinnäinen itsepäisyyskään, vaan teen ajatukseni ja työni tarkoin
tutuiksi ja omistan pikaisen tunteen jolle äkkiä annan muodon. -- _Fi
donc_ Erna, sinun tulisi karsia itsestäsi pois hyödytön ja haikaileva
ja ottaa esimerkkiä Voldemar-sedästä, joka taistelee ainoastaan
hienoilla ivan aseilla, jos hän ylipäänsä niistäkään välittää! Siis ei
siitä sen enempää.
Kuinka selvä ja vakava ja samalla kertaa niin ihmeellisen hieno ja
omituinen onkaan tuon venäläisen taiteilijan käsiala. Hänen nuottinsa
ovat kuin kaiverrettuja. Muuten hän ei ainoastaan puhu, vaan myöskin
kirjottaa saksaa kuin äidinkieltään vaikkakin latinalaisella tyylillä.
Lauluja seuraa sävellys, jolle hän on antanut nimeksi "Kysymys".
"Kenties te joskus heitätte silmäyksen tähän vähäpätöiseen,
alakuloiseen lauluun, joka eilen hämärässä sielussani virisi,
armollinen neitini", kirjoitti hän. "Elämässäni löytyy hiljaisia
päiviä, jolloin ei ainoastaan lausuttu sana koske minuun huomattavasti,
vaan myöskin kynäni rapina häiritsee sieluni sunnuntairauhaa. Tänään on
nyt sellainen hiljainen päivä, tämä tervehdys tunkeutuu kuitenkin esiin
luoksenne liidelläkseen. Kaikki herättää minussa näkyjä, sanattomia
ajatuksia. Tätä tunnelmaa säestää luonto, jossa kaikki sielua
tyynnyttävät harmoniot vaikenevat, koska synkkä moll-akkordi
lakkaamatta sukeltautuu esiin ikkunani edessä olevien märkien puiden
runkojen välitse."
Olen usean kerran soittanut itselleni tämän "kysymyksen" ja sen
soinnuissa tuntenut tuskaisan halun. Tuska kiertäytyy johdonmukaisesti
kiintopisteeseensä, mutta pysähtyy lopuksi keskellä tätä sopusointujen
verkkoa. Niin tämä soitannollinen kysymys on synkän syvä ja kuiskaa
korvaani: "Mitä etsit sinä kaihoava sydän maailmasta? Pää-parka,
aijotko elämän ongelmaa selittää?"
Hämärä oli jo verkkojaan kutonut ja minä istuin vielä pianon edessä
salongissa ja soitin tämän synkän laulun muunnelmia, soitin niin kuin
sydämeni tunsi, kaihoten ja väsyneesti, kun äkkiä tunsin epämääräisen,
mutta varman tunteen, että joku kuunteli minua. Kun käännyin, näin
tohtori Lehdénin istuvan äänetönnä ikkunan vieressä. Hypähdin ylös,
suljin pianon ja tein pilaa siitä ikävästä, johon olin hänet
tietämättäni tuominnut. Mutta hänen siniset silmänsä katselivat minua
niin tavattoman totisina, että pila kuoli huulilleni, ja minä loin
katseeni alas.
"Neiti Erna, ettekö ole kuullut Varnhagenin sanoja Rahelille? 'Sinä
kuljet läpi kaikkien todellisuus-äärien, sillävälin kun minä taivallan
ainoastaan muutamissa; mutta kun sinä tulet minun käsityspiireihini,
löydät minut kuitenkin aina, ja jos sinä menet taloon, johon en minä
voi sinua seurata, odotan minä levollisesti oven ulkopuolella.'
Näettekö, tämä on sopusoinnussa tunteitteni kanssa verraten teidän
tunteisiinne siiloin, kun te Melusinan tavalla sukeltaudutte minulle
vieraaseen, mutta teille tuttuun aineeseen."
Minä ojensin hänelle käteni, muuta en voinut; mitä hän sanoi, oli niin
surumielistä, ja tapa, jolla hän sen lausui oli samalla kertaa niin
uljas ja vaatimaton. Ilta-auringon viimeinen loiste valahti hänen
vaalean harmaalle tukalleen ja loi sille kultaisen heijastuksen; ei
koskaan ole hän näyttänyt miehekkäämmältä eikä kauniimmalta kuin tällä
hetkellä! Ja kuitenkaan minä en voi käsittää, kuinka mies antaa
vaimonsa astua käsityspiireihin, joihin hän ei voi seurata häntä, ja
rauhallisesti odottaa portilla, kunnes vaimo palaa hänen luokseen ja
kotilieden ääreen, oltuaan seurustelussa jumalien ja henkien kanssa.
Luisignan kreivi ei myöskään kyennyt sitä kestämään, vaan mursi
turmiollisen luolan oven ja tuhosi siten taikakalun joka suojeli hänen
onneansa. -- -- --
_8 p. kesäk. 1886_.
Vaikka minä eläisin sata vuotta, niin en kuitenkaan koskaan unhoittaisi
tätä iltaa. Voldemar-setä oli erinomaisella tuulella tullessaan
salonkiin teetä juomaan; kohta tuli myöskin herra Morosoff, ainoastaan
tohtori Lehdéniä saatiin vielä odottaa. Viime päivien ukkosilma oli
tehnyt lopun sietämättömästä kuumuudesta. Avatuista parvekkeen ovista
leyhähteli sisään raikas iltatuuli, mutta toisinaan leyhähteli niin
viileästi että meidän täytyi ovet sulkea. Tunsi itsensä kuin
vapautuneeksi jostain kuormasta ja jälleen voitiin ajatella ja puhella
pitkän paussin jälkeen. Voldemar-setä oli kysynyt herra Morosoffilta
hänen suunnitelmiaan ja tämä oli vastannut hänelle, että jos hän voi
haluansa seurata, niin viettäisi hän syksyn ja talven Roomassa.
"Silloin kyllä vetää halunne teitä Lisztin luo", tokasin minä.
Hän katsoi minua hymyillen. "Aivan varmasti ilostuisin nähdessäni
jälleen vanhan opettajani, mutta se ei matkaani määrää. Aina
nuoruusvuosiltani saakka olen sydämessäni kätkenyt hehkuvan halun
Italiaan ja en voi kuulla Rooman nimeä tuntematta tuskaista tunnetta,
joka muistuttaa koti-ikävää; siellä olenkin jo kuin kotonani sillä
tunnen jokaisen kadun, jokaisen torin, niin, voisinpa rohkeasti
väittää, jokaisen katsomista ansaitsevan raunion."
"Jos olette valmistautunut niin perinpohjaisiin tutkimuksiin, tulee
matkastanne olemaan teille todellista hyötyä", huomautti Liina-täti
pauhuintoisesti kutoessaan ahkerasti valkoista sukkaansa -- se onneton
olento käyttää aina valkosia sukkia.
Musiikkimies ei ollut huomaavinansakaan hänen kasvatusopillista
esitystään vaan katsoi edelleen ulos, kuten se, joka on ajatuksineen
kaukana poissa, ja lausui sitten hiljaa, melkein epäröiden:
"Ellei se olisi niin hullu ja järjetön päähänpisto, jota tuskin
uskaltaa ymmärtäväisille ihmisille ilmaistakaan, niin sanoisin, että
olen jo kerran ennenkin ollut tällä taivaankappaleella ja silloin
keisariaikuisena roomalaisena ja että minulla on siitä hämärä muisto ja
ainainen halu vanhaan kotiin."
Oli hyvä, ettei kukaan tällä hetkellä kiinnittänyt minuun huomiotaan
sillä minä olin varmasti kalmankalpea ja näytin kai aivan riutuneelta.
"Käsi, käsi Pompeijista", kuului ääni sisässäni silmät seljällään
tuijottaessani taiteilijan kaunista, elinvoimaista kättä, joka nyt
näytti kaamealta tuolin kaiteen punaista samettia vastaan.
Voldemar-setä sitä vastoin tyynesti alkoi:
"Minkä takia te sanotte järjettömäksi sitä uskoa, joka on peräisin
ihmissuvun vanhemmilta ajoilta ja alati ollut levinneenä useiden maan
asukasten keskuuteen, niin, oikeastaan kuulunut kaikkiin uskontoihin
paitsi juutalaiseen ja siitä lähteneisiin. Buddhalaisuus on muodostanut
tätä uskoa huolellisimmin ja tavalla, joka on osunut totuutta lähimmäs,
se kun ei opeta metafysiikkaa, sielunvaellusta, vaan omituista,
siveelliselle pohjalle perustuvaa takaperoissyntyoppia s.t.s.
uudestasyntymistä. Tämän opin tunnustajat eivät odota jälleen näkemistä
toisessa maailmassa, pikemmin tapahtuu jälleen näkeminen jo nyt, joskin
tuntemattomana. Se supistuu kuitenkin sen suhteen unen tapaiseen
aavistukseen, hämärään, varjontapaiseen muistoon. Ainoastaan Buddha
itse tekee poikkeuksen, hänellä yksin on kyky muistaa sekä omansa että
toisten syntymiset. Takaperoissyntyoppia uskoivat myöskin egyptiläiset
ja Platon ja Pytagoras saivat heiltä oppinsa. Sama oppi oli
johtolankana kreikkalaisten salaopissa ja niin hyvin eddaaneilla kuin
druiideilla löydämme sen uskonnon perustana, niin, vieläpä voimme sitä
huomata neekerikansoillakin. Uskossa metafysiikkaan -- sillä rahvaalle
saarnattiin oppia tässä muodossa, koska se oli helpommin käsitettävää
kuin vaikea takaperoissyntyoppiteoria -- on jokaiselle ihmiselle, joka
sitä ennakkoluulottomasti harkitsee, jotain erinomaisen vakuuttavaa ja
selvää.
"Sanoohan itse epäilijä Humekin: 'metafysiikka on ainoa järjestelmä
sitä lajia, jolle filosofia voi kallistaa korvansa', ja Lessing
levittää aivan ilmeisesti samaa oppia 'Ihmissuvun kasvatus'nimisen
kirjansa seitsemässä viimeisessä pykälässä, sanoessaan: 'Samaa rataa,
jota ihmissuku kulkee täydellisyyteensä, täytyy jokaisen yksilön
ennemmin tai myöhemmin olla ennen läpi kulkenut. Miksi ei jokainen
ihminen olisi ollut muuta kuin yhden ainoan kerran täällä tässä
maailmassa, miksi en minä tulisi jälleen niin usein kuin on minun
vallassani voittaakseni uusia tietoja ja taitoja. Otanko minä mukaani
kerta kaikkiaan niin paljon, ettei maksaisi vaivaa uudelleen tulla?'"
Luonnollisesti olen minä nyt kirjottanut lainauksen Lessingistäni,
mutta silloin heti kysyin Voldemar-sedältä pakoitetulla, väräjävällä
äänellä:
"Otaksuuko Lessing meillä olevan jälellä muiston olemisemme
aikaisemmista jaksoista?"
Hän hymyili hyväntahtoisesti, kuten ainoastaan hän voi hymyillä. "Ei,
pieni tiedonhaluinen Ernani, hän luulee päinvastoin, että muisto
edellisestä olosta tekisi meidät kelpaamattomaksi nykyiseen." Setä
jatkoi senjälkeen puhuen vielä enemmän kuolonunen tuottamasta
virkistyksestä ja uudesta tietoisuudesta, mutta aivo-parkani, joita
tähän saakka olen pitänyt selvinä ja hyvin kouluuntuneina, kieltäytyi
tekemästä tehtäväänsä enkä voinut seurata näitä vaikeita selittelyjä ja
kysymyksiä. Vasta silloin jaksoin seurata kun herra Morosoff alkoi
puhua:
"Mutta tästä puhuessa, ette saa unhoittaa erästä suurinta
profeettaanne, sillä runoilijathan ovat tietäjiä." Luodessaan minuun
tummat silmänsä, joiden kimmellys näytti tänään olevan verhottu, jatkoi
hän: "Goethe kirjoitti kerran rouva Steinille: 'Kuinka hyvä onkaan,
että ihminen kuolee haihduttaakseen ainoastaan vaikutelmia ja
palatakseen jälleen puhdistuneena'."
Jos minä olen koskaan aavistanut jotain salaperäistä, ihmeellistä
yhteyttä tuntemattomien voimien kanssa, jos koskaan elämässäni joku
henkimaailmallinen ilmestys on minulle näyttäytynyt ja vallannut
voimani ja tehnyt minusta voimakkaamman vallanalaisen tahdottoman
orjan, niin oli se nyt tässä silmänräpäyksessä, istuessani
liikkumatonna silmä silmää vasten tuon vieraan miehen kanssa.
Kykenemättömänä tekemään yhtä ainoaakaan liikettä, en edes katsettani
kääntämään, tunsin sellaisen tunteen, kuin koko tietoisuuteni olisi
minut jättänyt ja sukeltaisi alas lotuskukan tavalla, joka yöksi
painautuu alas virtaan. Minusta tuntui kuin tätä harvinaista tilaa
olisi kestänyt kauvan, hyvin kauvan; sitä enemmän minä ihmettelin kun
äkkiä huomasin olevani kynnyksellä herra Morosoffin edessä, joka aivan
rauhallisesti keskusteli setäni kanssa, Liina-tädin yhtämittaa kutoessa
valkoista sukkaansa. Katsoin kelloa, joka silloin löi yhdeksää, kun
venäläinen taiteilija kertasi Goethen sanoja, nyt se oli kolme
minuuttia yli. Ja kuitenkin tiesin, että minä sillä välin olin nähnyt
pitkän, levottoman unen, unelman täynnä kirjavia, vaihtelevia kuvia,
joista en ainoaakaan voinut säilyttää ja jotka siitä huolimatta
jättivät sieluuni omituisen uupumuksen. Emmekö kenties elä
uneksuessamme ja uneksu eläessämme?
Harvoin olen niin sydämestäni iloinnut tohtori Lehdénin tulolle, kuin
nyt hänen avatessaan oven tällä tärkeällä hetkellä. Tuntuu aina kuin
hänen mukanaan tunkeutuisi huoneeseen raitis ilmavirta ja kirkas
auringonsäde. Sitä suuremmalta tuntui minusta pettymys, kun myöskin hän
näytti tavattoman totiselta ja ilmeisesti jonkun näkymättömän
painostuksen alaiselta, jota hän ei kyennyt päältään pois pudistamaan.
Tätä ei edes Liina-tätikään ollut huomaamatta, ja ojentaessaan hänelle
teekuppia otti hän härkää sarvista ja sanoi:
"Näkyy ulkomuodostanne, herra tohtori, että teillä on tänään ollut
onneton sairastapaus."
Hän ravisti kieltävästi päätään ja leikki lepotuolin tupsulla, jonka
melkein säännöllisesti siirrän häntä lähemmäs, silloin kun hän on
pitemmän hetken luonamme, koska hänellä aina täytyy olla jotain
käsissään leikitelläkseen.
"Ei, armollinen rouvani, ammatillani ei ole mitään tekemistä
alakuloisuuteni kanssa." Ja kääntyen Voldemar-setään sanoi hän: "Olen
juuri äsken saanut tiedon että serkkuni Hugo Lehdén on ampunut itsensä
erään synkkämielisyyskohtauksensa aikana."
Meistä ei kukaan voinut pidättää tuntemaamme osanoton ja kauhun
huudahdusta, kuultuamme, että niin kyvykkään ihmisen elämä oli saanut
sellaisen lopun. Siitä ei ole montakaan kuukautta, kun juttelin
muutamia miellyttäviä ja virkistäviä hetkiä tuon nuoren muinaistutkijan
kanssa, jolla oli niin kirkkaat, arvostelevat silmät ja niin elävä ja
henkevä keskustelutaito.
"Eikö tässäkin tapauksessa voida kysyä: _oú est la femme_?" huomautti
Voldemar-setä. Sitä ei kuitenkaan tohtori Lehdén uskonut, vaan hän
mieluummin uskoi surullisen päätöksen johtuneen puhtaasti
ruumiillisista syistä.