Huonosti! Kirjoitan nämä rivit vuoteessani. Eilisiltana ilma kokonaan
muuttui. Tänään on lämmin, melkein kesäinen päivä. Kaikki sulaa,
hajoaa, vuotaa. Ilmassa tuntuu tuoreen mullan haju, raskas, voimakas,
tukehuttava haju. Kaikkialla kohoaa höyry. Aurinko oikein polttaa ja
paahtaa. Huonosti on minun. Tunnen jo mätäneväni.
Aikomukseni oli kirjoittaa päiväkirjaa ja mitäs tein sen sijaan?
Kerroin yhden tapauksen elämästäni. Äidyin lavertelemaan, nukkuneet
muistot heräsivät ja viehättivät minut. Olen kirjottanut kiirehtimättä,
tarkkaan, aivan kuin minulla vielä olisi ollut vuosia elettävänä, vaan
nyt ei ole aikaa edes jatkaakaan. Kuolema, kuolema tulee. Kuulen jo sen
lähenevät hirveät askeleet... Aika jo onkin... aika!
Ja mikäs hätä?! Eikös ole samantekevä, mitä minä kerron. Kuoleman
lähestyessä katoavat viimeiset maalliset turhuudet. Tunnen hiljeneväni,
käyn yksinkertaisemmaksi, selvemmäksi. Myöhäänpä sain järkeä
päähäni!... Kummallista! Hiljetessäni samalla kertaa minun kuitenkin on
tukala ollakseni, kovin tukala. Puoleksi kumartuneena yli äänettömän,
ammottavan pohjattomuuden minä vapisen, käännyn pois ja himoisalla
huomaavaisuudella katselen ympärilleni. Jokainen esine on minulle kahta
vertaa kalliimpi. En voi kylliksi katsella kurjaa, ilotonta huonettani
hyvästellessäni jokaista täplääkin sen seinillä! Katselkaa, silmäni,
kylliksenne viimeisen kerran! Elämä kaikkoaa; se juoksee tasaisesti
ja hiljakseen luotani pois niinkuin ranta meren kulkijan silmistä
loittonee. Hoitajattareni vanhat keltaiset kasvot, siteenä tumma
huivi, pöydällä kiehuva teekeittiö, geraniumkukkanen ikkunalla ja sinä
minun Tresor-koirani, kynä, jolla nämä rivit kirjoitan, oma kätenikin,
teidät minä näen nyt; tuossa te olette, tuossa... Todellako... ehkäpä
tänään... en koskaan enää teitä näe? Vaikeata on elävän olennon
erota elämästä! Miksi painaudut luokseni, koira raukka? Miksi nojaat
rintaasi vuoteeseen ja töpöhäntääsi käännät jalkojesi väliin luomatta
minusta hyviä, surumielisiä silmiäsi? Vai onko sinun sääli minua? Vai
aavistatko jo, että isäntäsi on piankin poissa? Oi, jospa samalla
lailla voisin ajatuksissani käydä läpi kaikki esineet huoneessani!
Tiedän, että nämä muistelmat ovat ikäviä ja vähäpätöisiä, vaan muita
minulla ei ole. Tyhjyys, kauhea tyhjyys! niinkuin Liisa sanoi.
Oi, Jumala, Jumala! Minä siis kuolen... Sydän, kykenevä ja altis
rakastamaan, kohta lakkaa sykkimästä... Ja ihanko se vaikenee
ainiaaksi, saamatta kertaakaan onnea osakseen, paisumatta kertaakaan
suloisesta ilon tunteesta? Valitettavasti se on mahdotonta, mahdotonta,
minä tiedän sen... Jospa ainakin nyt ennen kuolemaa, — kuolemahan
kuitenkin on pyhä asia, joka ylentää jokaisen ihmisen, — joku hellä,
myötätuntoinen, ystävällinen ääni laulaisi minulle jäähyväislaulun
minun omasta onnettomuudestani, niin kentiesi silloin pitäisin sitä
oikeutettuna. Mutta kuolla on typerää, typerää...
Taidan ruveta hourimaan.
Hyvästi, elämä, hyvästi, puutarhani ja te, minun lehmukseni! Kun
tulee kesä, niin katsokaa, ettette unhota pukeutua kukkaan ylähältä
alas asti... ja olkoon ihmisten hyvä loikoa teidän tuoksuavassa
siimeksessänne, tuoreella nurmikolla, kuunnellessa teidän lehtienne
lipinää, tuulen niitä hiljaa liikutellessa. Hyvästi, hyvästi! Hyvästi
kaikki ja ikipäiviksi!
Hyvästi, Liisa! Kirjoitin nämä kaksi sanaa — ja olin vähällä ruveta
nauramaan. Tämä huudahdus tuntuu minusta liian kirjalliselta. Minä
aivankuin kirjoitan jotakin tunteellista kertomusta ja päätän hullua
kirjettä...
Huomenna on 1 päivä huhtikuuta. Jokohan minä kuolen huomenna? Se olisi
jo vähän niinkuin sopimatonta. Vaikka sopiihan se minulle...
Kylläpäs se tohtori tänään lörpötteli!...