Minä siis astuin Kirii Matvejitshin työhuoneeseen. Maksaisin paljon
sille, joka voisi näyttää minulle, minkälaiset omat kasvoni olivat
sillä hetkellä, kun tuo arvoisa virkamies, nopeasti kääriytyen
kotikauhtanaansa, astui luokseni kädet ojossa. Minusta varmaankin
tuulahtamalla tuulahti hiljaista riemua, alentuvaista myötätuntoa
ja ääretöntä jalomielisyyttä... Tunsin olevani jonkinlainen Scipio
africanus. Oshogin oli silminnähtävästi hämillään ja suruissaan,
karttoi minun katsettani ja poljeskeli paikallaan. Minä myöskin
huomasin, että hän puhui omituisen luonnottomasti ja ylimalkaan
lausui ajatuksensa sangen epämääräisesti. Epämääräisesti, vaikka
innokkaasti pyysi hän minulta anteeksi, epämääräisesti mainitsi
vieraan poislähdöstä, lisäten siihen joitakin yleisiä ja epämääräisiä
huomautuksia maallisen onnen petollisuudesta ja horjuvaisuudesta
ja yhtäkkiä, huomattuaan silmissään kyyneleen, pisti kiireesti
nuuskaa nenäänsä, luultavasti, viedäkseen minut harhaan siihen
syyhyn nähden, joka oli nostanut vedet hänen silmiinsä... Hän
käytti venäläistä viheliäistä nuuskaa, joka, kuten tunnettu, saa
vanhojenkin nuuskamiehien silmiin kyyneleet, joiden läpi ihmissilmä
muutaman minuutin ajan näyttää tylsältä ja järjettömältä. Minä
käyttäydyin tietysti ukon kanssa hyvin varovasti, tiedustelin hänen
puolisonsa ja tyttärensä terveyttä ja käänsin oitis ja sukkelasti
puheen mieltäkiinnittävään vuoroviljelyskysymykseen. Olin puettu kuin
tavallisesti, mutta hiljaisen soveliaisuuden ja nöyrän alentuvaisuuden
tunne, joka täytti mieleni, antoi minulle juhlallisen ja virkeän
mielialan aivan kuin päälläni olisi ollut valkoinen liivi ja kaulassa
valkoinen huivi. Yksi asia vain minua vaivasi: ajatus siitä, kuinka
kohtaisin Liisan... Vihdoin Oshogin itse esitti minulle, että veisi
minut vaimonsa, luo. Tämä hyvä, mutta typerä nainen joutui minut
nähdessään, ensin kauheasti hämille, mutta hänen aivonsa eivät kyenneet
kauan pysymään samassa vaikutelmassa ja siksi hän pian tyyntyi. Vihdoin
näin Liisankin... Hän astui huoneeseen..
Minä odotin näkeväni hänet häpeissään, katuvana syntisenä ja edeltäpäin
jo annoin kasvoilleni mitä ystävällisimmän, rohkaisevan ilmeen...
Miksikä valehtelisin? Minä todellakin rakastin häntä ja himoitsin onnea
saada antaa hänelle anteeksi, ojentaa hänelle käteni; mutta suureksi
ihmeekseni hän, vastaukseksi syvään kumarrukseeni, kylmästi naurahti,
lausui välinpitämättömästi: »tekö, vai, täällä olette?» ja kääntyi
oitis pois minusta. Tosin hänen naurunsa tuntui väkinäiseltä ja joka
tapauksessa soveltui huonosti hänen hirveästi laihtuneille kasvoilleen,
mutta kuitenkaan en odottanut sellaista vastaanottoa... Ihmeissäni
katselin häntä: kuinka olikaan hän muuttunut! Entisen lapsen ja tämän
naisen välillä ei ollut mitään yhteistä. Hän oli ikäänkuin kasvanut,
suoristunut, kaikki hänen kasvojensa piirteet, varsinkin huulet, olivat
tulleet ikäänkuin jyrkemmiksi, katse oli käynyt syvemmäksi, varmemmaksi
ja tummemmaksi. Istuin Oshoginin talossa päivälliseen asti; Liisa
aika ajoin nousi paikaltaan, meni pois huoneesta ja palasi jälleen,
vastasi levollisesti kysymyksiin ja tahallaan ei kääntänyt huomiota
minuun. Hän tahtoi, minä näin sen, antaa minun tuntea, etten ansainnut
hänen vihaansakaan, vaikka vähällä olin tappaa hänen rakastettunsa.
Vihdoin kadotin kärsivällisyyteni: myrkyllinen vihjaus pääsi minun
huuliltani... Hän säpsähti, katsahti pikaisesti minuun, nousi ja
mennen ikkunan luo, lausui hieman väräjävällä äänellä: »voitte puhua
mitä tahansa, mutta tietäkää, että minä sitä miestä rakastan ja tulen
aina rakastamaan enkä vähääkään pidä häntä minuun nähden syyllisenä,
päinvastoin»... Hänen äänensä helähti, hän keskeytti puheensa... tahtoi
hillitä itsensä, vaan ei voinut, kyyneleet valahtivat hänen silmistään
ja hän poistui huoneesta... Hänen vanhempansa hämmentyivät... minä
ojensin heille käteni jäähyväisiksi, huo'ahdin, loin katseeni kohti
korkeutta ja menin.
Olen liian heikko, aikaa minulla on enää jäljellä kovin vähän, en pysty
enää yhtä tarkkaan kuvaamaan niitä monia uusia tuskallisia mietteitä,
lujia päätöksiä ja muita n.k. sisällisen taistelun hedelmiä, jotka
syntyivät minussa Oshoginien kanssa uudistamani tuttavuuden jälkeen.
En epäillyt, että Liisa yhä vielä rakasti ja kauan tulisi rakastamaan
ruhtinasta, mutta asianhaarain nöyryyttämänä ja itse nöyrtyneenä
ihmisenä en enää haaveksinutkaan Liisan rakkaudesta: toivoin vain
hänen ystävyyttään, halusin voittaa hänen luottamuksensa, hänen
kunnioituksensa, joka, kokeneitten ihmisten sanojen mukaan, pidetään
onnen luotettavimpana pohjana avioliitossa... Valitettavasti en ottanut
huomioon erästä hyvin tärkeätä seikkaa, sitä, näet, että Liisa tuosta
kaksintaistelupäivästä lähtien vihasi minua. Sen perille pääsin liian
myöhään. Olin alkanut käydä niinkuin ennenkin Oshoginin talossa.
Kiril Matvejitsh piti minua entistä parempana. Saatanpa otaksua, että
hän silloin mielihyvällä olisi antanut tyttärensä minulle, vaikka en
mikään kadehdittava sulhasmies ollutkaan: yleinen mielipide oli häntä
ja Liisaa vastaan, minua taas ylisti pilviin saakka. Liisan käytös
minua kohtaan ei vain muuttunut; hän vaikeni enimmäkseen, totteli, kun
pyydettiin ruo'alle, ei osoittanut mitään ulkonaisia surun merkkejä,
mutta siitä huolimatta suli kuin kynttilä. Kiril Matvejitshille täytyy
antaa se tunnustus, että hän kohteli tytärtään kovin hellävaroen;
hänen vaimonsa vain pöyhistelihe katsellessaan lapsiraukkaansa. Yhtä
ihmistä ainoastaan Liisa ei vieronut, vaikk'ei hänen kanssaan paljoa
puhellutkaan: se oli Bismjonkov. Herra ja rouva Oshogin sen sijaan
kohtelivat häntä tylysti, jopa raa'astikin; mutta sittenkin kävi
hän edelleen heillä aivan kuin ei olisi ollut huomaavinaan heidän
epäsuosiotaan; he eivät voineet antaa hänelle anteeksi sitä, että hän
oli ruvennut sekundantiksi. Minun kanssani Bismjonkov käyttäytyi hyvin
kylmästi ja — kummallista kyllä — minä ikäänkuin pelkäsin häntä. Tätä
kesti parin viikon ajan. Vihdoinkin, erään unettoman yön jälkeen,
päätin keskustella Liisan kanssa, paljastaa hänelle sydämeni, sanoa
hänelle, että, huolimatta siitä, mitä oli tapahtunut, ja kaikista
puheista ja juoruista, pidän itseni kovin onnellisena, jos hän suostuu
tulemaan vaimokseni, antaa minulle jälleen luottamuksensa. Todellakaan
en vain leikilläni kuvitellut, että osoitan hänelle, kuten kirjoissa
sanotaan, tavatonta jalomielisyyden esimerkkiä ja että hän pelkästä
hämmästyksestä suostuu tarjoumukseeni. Joka tapauksessa halusin
selvittää välimme ja siten vihdoinkin päästä vapaaksi epävarmuudestani.
Oshoginin talon toisella puolella oli jotensakin iso puutarha, joka
päättyi umpeen kasvaneeseen, ilman hoitoa jääneeseen lehmusmetsikköön.
Tämän metsikön keskellä oli vanha, kiinalaiseen tyyliin rakennettu
huvimaja; lauta-aita erotti puutarhan sinne vievästä yksinäisestä
umpikujasta. Tässä puutarhassa Liisa istuskeli välistä tuntikaudet.
Kiril Matvejitsh sen tiesi ja oli kieltänyt häntä häiritsemästä ja
tarkastelemasta; vaimentukoon, muka, hänessä huoli. Kun ei häntä
näkynyt talossa, ei tarvinnut muuta kuin soittaa ruoka-ajaksi portailta
kelloa, niin hän oitis saapui aina sama itsepintainen äänettömyys
huulilla ja silmissä, ja joku rutistettu lehti kädessä. Niinpä sitte
kerran huomattuani, ettei hän ollut kotona, olin lähtevinäni pois,
otin hyvästin Kiril Matvejitshilta, panin hatun päähäni ja astuin
eteisestä pihalle, josta sitte menin kadulle, mutta oitis, tavattoman
nopeasti, pujahdin takaisin portista ja keittiön ohitse puutarhaan.
Onneksi ei kukaan minua huomannut. Kauan miettimättä riensin nopein
askelin metsikköön. Edessäni käytävällä seisoi Liisa. Sydämeni alkoi
kovasti sykkiä. Minä pysähdyin, huoahdin syvään ja yritin jo astua
hänen luokseen, kun hän yhtäkkiä, kääntymättä, nosti ylös kätensä
ja alkoi kuunnella... Puitten takaa kujan puolelta kuului selvästi
kaksi kolkutusta aivan kuin joku olisi koputtanut aitaan. Liisa
löi kämmenensä yhteen, portti narahti pikkasen ja puitten peitosta
tuli esille Bismjonkov. Minä piilouduin nopeasti erään puun taakse.
Liisa kääntyi ääneti hänen puoleensa... Toinen otti ääneti hänet
käsivarteensa ja molemmat lähtivät hiljakseen astumaan tietä myöten.
Ihmeissäni katselin heidän jälkeensä. He pysähtyivät, silmäilivät
ympärilleen, katosivat kotvaksi näkyvistäni pensaikkoon, ilmestyivät
jälleen ja astuivat vihdoin huvimajaan. Tämä huvimaja oli pikkarainen
pyöreä rakennus, jossa oli yksi ovi ja yksi ikkuna; keskellä seisoi
yhdellä jalalla sammaltunut pöytä ja sivuilla, vähän matkan päässä
kosteista ja tummentuneista seinistä, oli kaksi ränsistynyttä
lautasohvaa. Siellä, kovin kuumina päivinä ja silloinkin vain kerran
vuodessa, oli entisinä aikoina juotu teetä. Ovi ei sulkeutunut
lainkaan, ikkunasta oli kehys ammoin jo irtaantunut ja riippui siinä
yhdestä nurkasta viheliäisen näköisenä aivan kuin siipirikon linnun
siipi. Minä hiivin huvimajan luo ja kurkistin varovasti ikkunan
ra'osta. Liisa istui toisella penkillä, pää kumarassa; hänen oikea
kätensä lepäsi hänen sylissään, vasenta piteli Bismjonkov molemmissa
käsissään, katsellen myötätuntoisesti Liisaa silmiin.
— Kuinka te tänään jaksatte? — kysyi Bismjonkov Liisalta puoliääneen.
— Aina samoin, — vastasi tämä: — ei huonommin eikä paremmin. — Niin on
tyhjää elämä, kauhean tyhjää! — lisäsi hän alakuloisesti luoden ylös
silmänsä.
Bismjonkov ei vastannut mitään.
— Kuinka luulette, — jatkoi Liisa: — kirjoittaako hän minulle vielä
kerran? —
— En luule, Jelisaveta Kirillovna!
Liisa oli vaiti.
— Ja mitäpä hän oikeastaan kirjoittaisikaan? Hän sanoi minulle kaikki
jo ensimäisessä kirjeessään. En voinut tulla hänen vaimokseen, mutta
minä olin onnellinen... vähän aikaa... olin onnellinen.
Bismjonkov loi katseensa maahan.
— Voi, — jatkoi Liisa vilkkaasti: — jospa tietäisitte, kuinka tuo
Tshulkaturin minua inhottaa... Minusta yhä näyttää, kuin näkisin
sen miehen käsillä... hänen vertaan. (Selkääni karmi ra'osta
kurkistaessani.) Muuten, — lisäsi hän miettiväisenä, — kuka sen
tietää, ehkä ilman tuota kaksintaistelua... Voi, kun minä näin hänet
haavoitettuna, niin minä heti tunsin, että olin hänen omansa kokonaan.
— Tshulkaturin rakastaa teitä, — huomautti Bismjonkov.
— Mitä minä siitä? Niinkuin minä kenenkään rakkautta kaipaisin?!...
Hän keskeytti puheensa ja jatkoi sitte verkalleen: — paitsi teidän.
Niin, ystäväni, teidän rakkauttanne minä tarvitsen: ilman teitä olisin
hukassa. Te olette auttanut minua kestämään kauheita hetkiä...
Hän vaikeni... Bismjonkov alkoi isän hellyydellä silitellä hänen
kättään.
— Minkä sille voi, minkä sille voi, Jelisaveta Kirillovna! — toisti hän
moneen kertaan.
— Nytkin, — lausui Liisa kumealla äänellä: — kuolisin ilman teitä. Te
yksin ylläpidätte voimiani; sitä paitsi muistutatte minulle hänestä...
Tehän kaikki tiesitte. Muistatteko, kuinka kaunis hän oli sinä
päivänä... Mutta antakaa anteeksi minulle: teidän varmaan on vaikea...
— Puhukaa, puhukaa! Mitä joutavia! — keskeytti hänet Bismjonkov.
Liisa puristi hänen kättään.
— Olette kovin hyvä, Bismjonkov, — jatkoi Liisa: — olette hyvä kuin
enkeli. Minkä sille voi! Tunnen, että hautaani saakka tulen häntä
rakastamaan. Olen hänelle antanut anteeksi, olen kiitollinen hänelle.
Suokoon Jumala hänelle onnea! Suokoon Jumala hänelle vaimon hänen
mielensä mukaan!
Ja hänen silmänsä täyttyivät kyyneleistä.
— Jospa hän vain ei unhottaisi minua, jospa hän toisinaan edes
muistaisi Liisaansa, lähtekäämme, — lisäsi hän lyhyen äänettömyyden
jälkeen.
Bismjonkov nosti hänen kätensä huulilleen.
— Minä tiedän, — puhui Liisa vielä innokkaasti — kaikki syyttävät
minua, heittävät minua kivillä. Mutta heittäkööt! En kuitenkaan
vaihtaisi onnettomuuttani heidän onneensa... en, en! Hän ei kauan minua
rakastanut, mutta rakasti kuitenkin! Ei hän koskaan minua pettänyt;
ei hän puhunut minulle, että tulisin hänen vaimokseen, enkä itsekään
sitä koskaan ajatellut. Isä raukka vain toivoi. Enkä minä nytkään ole
ihan onneton: minulla on jäljellä muisto ja olkoot seuraukset kuinka
hirveät tahansa... Täällä on niin kuuma ... Täällä näin hänet viimeisen
kerran... Mennään ulos ilmaan!
He nousivat. Ehdin tuskin hypähtää syrjään ja piilottautua ison
lehmuksen taakse. He tulivat ulos huvimajasta ja, mikäli askeleista
saatoin päättää, poistuivat metsikköön. En tiedä, kuinka kauan siinä
seisoin hievahtamatta paikaltani, mielettömään neuvottomuuteen
vajonneena, kun yhtäkkiä jälleen kuului askeleita! Minä hätkähdin ja
kurkistin varovasti piilopaikastani. Bismjonkov ja Liisa palasivat
samaa tietä takaisin. Molemmat olivat kovin kuohuksissaan, varsinkin
Bismjonkov. Näytti kuin hän olisi itkenyt. Liisa pysähtyi, katsahti
häneen ja lausui selvästi seuraavat sanat: »Minä suostun, Bismjonkov.
En suostuisi, jos vain tahtoisitte pelastaa minut, saattaa minut
kirotusta asemastani; mutta te rakastatte minua, te tiedätte kaikki —
ja rakastatte minua: en koskaan löydä luotettavampaa, uskollisempaa
ystävää. Minä suostun rupeamaan vaimoksenne.»
Bismjonkov suuteli hänen kättään: hän hymähti hänelle surumielisesti
ja lähti kotiaan. Bismjonkov riensi tiheikköön päin ja minä palasin
kotiin. Koska Bismjonkov luultavasti oli sanonut Liisalle juuri saman,
mitä minä olin aikonut hänelle sanoa ja koska Liisa vastasi hänelle
juuri sen, mitä minä olin toivonut saavani kuulla häneltä, niin ei
minulla ollut enää mitään tehtävää. Kahden viikon kuluttua meni hän
naimisiin. Herra ja rouva Oshogin olivat tyytyväisiä, minkä sulhasen
Liisa saikin.
No, sanokaahan, enkö nyt sitte olekin tarpeeton ihminen? Enkö koko
tässä jutussa näytellyt tarpeettoman ihmisen osaa? Ruhtinaan osasta ei
maksa puhuakaan; Bismjonkovin osa on myöskin käsitettävissä... Mutta
minä? Mitäs varten niinä siihen jouduin... Mikä typerä viidespyörä
rattaissa! Voi, kuinka tuntuukin katkeralta minusta!... Mutta vielä
päivä, toinen, ja sitte ei ole enää katkeraa eikä makeaa.