Lopussa on... Elämä on lopussa. Varmasti kuolen tänään. Pihalla on
lämmin... milt'ei helle... vai, joko rintani kieltäytyy toimimasta?
Pikkarainen ilvenäytelmäni on lopussa. Esirippu lankeaa.
Minä katoan, lakkaan olemasta tarpeeton... Voi, kuinka tuo aurinko on
kirkas! Nuo mahtavat säteet uhkuvat iankaikkisuutta...
Hyvästi, Terentjevna!... Tänä aamuna, istuessani ikkunan luona, hän
heltyi itkemään... kentiesi minun tähteni, vaan kentiesi senkin tähden,
että hänen itsensäkin kohta täytyy kuolla. Otin häneltä lupauksen,
ettei hän Tresoria »tapattaisi.»
Minun on vaikea kirjoittaa... viskaan kynän pois... Aika jo onkin!
Kuolema lähestyy kasvavalla kolinalla niinkuin vaunut kivikadulla: se
on tässä, se liitelee ympärilläni kuin se kevyt tuulenhenki, josta
profetalla nousivat hiukset pystyyn...
Minä kuolen... Eläkää, elossa olevat!
Ja tulkoon haudallani aina
Elo ehtymätön versoinaan
Ja luonto, jot'ei huolet paina,
Ikuista luokoon loistoaan!
_Julkaisijan huomautus_. — Tämän viimeisen rivin alla on kasvojen
sivukuva, joilla on iso tupsu päässä ja viikset sekä silmä _en
face_ sädemuotoisine ripsineen. Vieraalla kädellä on siihen lisäksi
töherretty muutama rivi. — — —
Sain kuulla että herra Tshulkaturin todellakin kuoli huhtikuun 1 ja 2
päivän välisenä yönä 18... perintötilallaan Ovetshi-Vodissa.