Eilen en jaksanut jatkaa tätä päiväkirjaani, loioin vain enimmäksi
osaksi vuoteellani ja tarinoin Terentjevnan kanssa. Siinä vielä
nainen! Kuusikymmentä vuotta sitte kuoli hänen, ensimäinen sulhasensa
ruttoon, kaikki hänen lapsensa ovat myöskin jo kuolleet, itse hän on
anteeksiantamattoman vanha, juo teetä niin paljon kuin haluttaa, ei
puutu ruokaa eikä vaatteita, vaan mistä luulette hänen koko eilisen
päivän puhuneen? Kadehti, näet, sitä, että olin antanut eräälle
vaivaiselle koinsyömän vanhan vaatekappaleen. Hän muka kun on minun
emännöitsijäni, niin miks'en sitä hänelle antanut! Synti muka on,
hän kun sillä lailla minua vaalii! Tuo armoton akka ihan jo kiusaa
kuoliaaksi minut soimauksillaan...Vaan palatkaamme kertomukseeni.
Minä näin ollen kärsin kuin koira, jonka takaraajojen yli pyörä on
kulkenut. Vasta silloin, vasta sen jälkeen, kun olin karkoitettu
Oshoginin talosta, täydellisesti käsitin, kuinka paljon tyydytystä
ihmisellä voi olla oman onnettomuutensa näkemisestä. Voi, ihmiset!
Mitä viheliäisiä olettekaan!... Vaan jääköön järkeily!... Vietin
päiväni ypöyksinäni ja ainoastaan syrjäteitä, mitä alhaisin keinoin,
sain tietää, mitä Oshoginin talossa tehtiin, mitä teki ruhtinas:
palvelijani, näet, tutustui hänen renkinsä vaimon tädin serkkuun.
Tämä tuttavuus tuotti minulle jonkun verran helpotusta ja palvelijani
saattoi, viittausteni ja lahjusteni avulla, arvata mistä hänen
oli puhuttava herransa kanssa, vetäessään iltasin saappaat hänen
jaloistaan. Toisinaan satuin tulemaan kadulla jotakin Oshoginin
perheenjäsentä, Bismjonkovia tahi ruhtinasta vastaan... Ruhtinaalle ja
Bismjonkoville nostin lakkia, vaan en puhellut heidän kanssaan.
Liisan näin kaikkiaan kolme kertaa: kerran hänen äitinsä kanssa eräässä
muotiliikkeessä, toisen kerran avonaisissa vaunuissa hänen isänsä,
äitinsä ja ruhtinaan seurassa, kolmannen kerran kirkossa. Tietysti
en uskaltanut astua hänen luokseen ja katselin häntä vain etäältä.
Muotiliikkeessä hän oli hyvin levoton, mutta iloinen... Hän tilasi
jotakin itselleen ja innokkaasti valikoi nauhoja. Hänen äitinsä katseli
häntä, kädet ristissä vatsansa päällä, nenä pystyssä ja huulillaan se
typerä ja harras hymy, joka on sallittu vain lapseensa rakastuneelle
äidille. Vaunuissa ruhtinaan seurassa taas Liisa... En unhota koskaan
sitä kohtausta! Herra ja rouva Oshogin istuivat taka-istuimella,
ruhtinas Liisan kanssa etupuolella. Liisa oli tavallista kalpeampi;
hänen poskillaan hiukan vain punotti kaksi täplää. Hän oli puoleksi
kääntynyt ruhtinaaseen päin; nojautuen suorassa olevaan oikeaan
käteensä (vasemmassa oli hänellä päivän suoja) ja pää raukeasti
kallellaan katsoi hän häntä suoraan kasvoihin ilmehikkäillä silmillään.
Sillä hetkellä oli hän hänen kokonaan, luotti häneen täydellisesti.
En ehtinyt hyvin tarkata ruhtinaan kasvoja, — koska vaunut kiitivät
nopeasti ohi, — mutta minusta näytti, että hänkin oli syvän tunteen
vallassa.
Kolmannen kerran näin Liisan kirkossa. Oli kulunut vain kymmenen
päivää siitä, kun näin hänet vaunuissa ruhtinaan kanssa, ja kolme
viikkoa kaksintaistelusta. Asia, jonka vuoksi ruhtinas oli tullut
O...n kaupunkiin, oli suoritettu, mutta hän yhä vielä viivytteli
lähtöään, ilmoittaen Pietariin sairastuneensa. Kaupungissa päivä
päivältä odotettiin hänen ilmoittavan Kiril Matjveitshille julkisesti
naima-aikomuksensa. Minä itsekin vain odotin tätä viimeistä iskua
poistuakseni ainiaaksi. O...n kaupungista olin jo saanut kyllikseni. En
voinut istua kotona ja aamusta iltaan maleksin kaupungin lähistöllä.
Eräänä harmaana, rotusyisenä päivänä, kun palasin kävelyltäni, jonka
sade keskeytti, poikkesin kirkkoon. Iltakirkko oli juuri alkanut,
väkeä oli vähän; katsoin ympärilleni ja yht'äkkiä, erään ikkunan
luota, äkkäsin tutut kasvojen piirteet. Ensiksi en niitä ottanut
oikein tunteakseni: nuo kalpeat kasvot, tuo sammunut katse, nuo
sisäänvajonneet posket — oliko siinä todellakin sama Liisa, jonka olin
nähnyt kaksi viikkoa sitte? Viittaan kääriytyneenä, hatutta päin,
sivulta leveästä ikkunasta lankeavan kylmän päivän juovan valossa
katseli hän liikkumattomana alttaria kohti ja tuntui kuin hän olisi
koonnut voimiaan rukoillakseen, vapautuakseen jostakin alakuloisesta
mielentilasta. Punaposkinen, lihava kasakka keltaisine patruunineen
rinnallaan seisoi hänen vieressään, kädet selän takana ja uneliaan
neuvottomana silmäillen neitiään. Minä hätkähdin ja ai'oin mennä
hänen luokseen, mutta pysähdyin. Kiusallinen tunne ahdisti rintaani.
Iltakirkon loppuun asti Liisa ei liikahtanut paikaltaan. Väki poistui,
suntio siivosi kirkon, mutta hän vain ei hievahtanut paikaltaan.
Kasakka meni hänen luokseen, sanoi hänelle jotakin ja kosketti hänen
vaatteisiinsa; silloin hän katsahti taakseen, pyyhkäisi kädellään
kasvojaan ja meni ulos. Minä saatoin häntä etäältä heidän talonsa
kohdalle ja palasin kotiani.
»Hän on mennyttä!» huudahdin minä astuessani huoneeseeni.
Ihmisenä en tiedä minkälaiset minun tunteeni silloin olivat;
muistaakseni heittäydyin kädet ristissä sohvalleni ja tuijotin maahan;
en tiedä, mutta tässä surussani olin kuitenkin jostakin syystä
tyytyväinen... Sitä en suinkaan myöntäisi, ellen kirjoittaisi vain
itseäni varten... Minua aivan kuin raatelivat tuskalliset, hirveät
aavistukset... ja, kuka sen tietää, ehkä olisin joutunut hyvinkin
ymmälle, jos ne olisivat käyneet toteen. »Semmoinen se on ihmissydän!»
huudahtaisi nyt ilmehikkäällä äänellä joku keski-ikäinen venäläinen
opettaja, nostaen ylös lihavan etusormensa; mutta mitäs meitä liikuttaa
jonkun lihavasormisen venäläisen opettajan mielipide?
Oli miten tahansa, mutta aavistukseni osottautuivat oikeiksi. Yhtäkkiä
levisi kaupungissa tieto, että ruhtinas oli matkustanut pois, muka
Pietarista tulleen käskyn johdosta, ja että hän lähti ilmoittamatta
mitään naima-aikomuksestaan Kiril Matvejitshille ja hänen puolisolleen,
ja että Liisan näin ollen nyt oli elämänsä loppuun saakka surtava hänen
uskottomuuttaan. Ruhtinaan lähtö tapahtui aivan odottamatta, sillä
vielä edellisenä iltana hänen ajomiehensä, niinkuin minun palvelijani
vakuutti, ei vähääkään ollut epäillyt herransa hanketta. Tämä uutinen
löi minut hikeen; heti paikalla pukeuduin ja ai'oin juosta Oshoginin
luo, mutta asiaa mietittyäni pidin otollisempana odottaa seuraavaan
päivään. Muuten siitä ei minulle ollut mitään vahinkoa, että jäin
kotiin. Samana iltana tuli luokseni muuan tilapäisesti O...n kaupunkiin
joutunut kreikkalainen Pandopipopulo, joka oli kauhea kielittelijä ja
enemmän kuin kukaan muu oli paheksunut kaksintaisteluani ruhtinaan
kanssa. Hän ei antanut palvelijalle aikaa edes ilmoittaa tulostaan,
vaan syöksyi huoneeseeni, puristi kovasti kättäni, tuhat kertaa
pyysi anteeksi minulta, nimitti minua jalomielisyyden ja rohkeuden
esikuvaksi, kuvasi ruhtinasta kaikkein mustimmilla väreillä, ei
säästänyt herra ja rouva Oshoginiakaan, joita, hänen mielestään,
kohtalo oli ihan parahiksi heille rangaissut; sivumennen kosketti hän
Liisaankin ja juoksi tiehensä, suudeltuaan olkapäätäni. Muun muassa
sain kuulla häneltä, että ruhtinas _en vrai grand seigneur_, iltasella
emien lähtöään, oli Kiril Matvejetshin hienoon viittaukseen kylmästi
vastannut, ettei aio ketään pettää ja ettei aio mennä naimisiin, jonka
jälkeen oli noussut, hyvästellyt ja lähtenyt tiehensä...
Seuraavana päivänä menin Oshoginin luo. Likinäköinen lakeija hyppäsi,
minun tullessani, salaman nopeudella penkiltään; minä käskin
ilmoittamaan tulostani; lakeija juoksi sisään ja palasi oitis: tehkää
niin hyvin, sanoi, käskettiin pyytämään sisään. Minä astuin Kiril
Matvejitshin työhuoneeseen... Huomiseksi.