Asiat olivat ylläkerrotussa tilassa. Ruhtinas ja Liisa rakastivat
toisiaan ja Oshoginin pariskunta odotti, mitä tuleman piti; Bismjonkov
oli siinä mukana — hänestä ei voinut sanoa mitään muuta; minä
ponnistelin kuin kala jäällä, ja tein havaintojani, minkä jaksoin.
Muistan, että otin tehtäväkseni sen, etten ainakaan sallisi Liisan
hukkua viettelijän pauloihin ja sen johdosta aloin erityisesti
pitää silmällä sisäkköjä ja kohtalokkaita »takaportaita», vaikka
toiselta puolen välistä yökaudet haaveksin siitä, kuinka liikuttavan
jalomielisesti kerran vielä tulen ojentamaan käteni petetylle uhrille,
sanoen: »se heittiö petti sinut, mutta minä olen uskollinen ystäväsi...
unhottakaamme, mikä on ollut, ja olkaamme onnelliset!» — kun yht'äkkiä
kaupungissa levisi iloinen tieto: kihlakunnan aatelisesimies aikoo
panna toimeen suuret tanssijaiset vieraan kunniaksi maatilallaan
Gornostajevkassa. Kutsun saivat O...n kaupungin kaikki viranomaiset
alkaen kaupungin päälliköstä aina apteekkariin asti, joka viimemainittu
oli pukamanaamainen saksalainen ja jolla oli varma vakaumuksensa,
että hän osasi puhua aivan täydellisesti venättä. Nyt alkoivat
luonnollisesti armottomat valmistukset. Hajuvesiä meni kaupaksi
pulloja kymmenittäin, nuoret neitoset tilasivat vyötäisistä mitä
piukimpia hameita, mammat koristelivat päitään kamalilla laitoksilla
ja papat, jotka saivat päivän helteen kantaa, makasivat niinkuin
sanotaan, ilman takakäpäliä... Vihdoin tuli toivottu päivä. Minä
olin kutsuttujen joukossa. Kaupungista Gornostojevkaan oli yhdeksän
virstan matka. Kiril Matvejitsh tarjosi minulle paikan vaunussaan, vaan
minä kieltäydyin... Siten rangaistut lapsetkin, oikein kostaakseen
vanhemmilleen, pöydässä kieltäytyvät mieliruokaansa syömästä. Lisäksi
tunsin, että läsnä oloni olisi Liisaa vaivannut. Bismjonkov tuli siis
minun sijalleni. Ruhtinas ajoi omalla vaunullaan, minä — viheliäisillä
rattailla, jotka kalliista hinnasta vuokrasin tätä juhlatilaisuutta
varten. En rupea kuvaamaan näitä tanssijaisia. Kaikki niissä oli kuin
tapaa olla: parvella soittokunta korvia särkevine torvineen, päästä
pyörälle joutuneita tilanhaltijoita iäkkäine perheenjäsenineen,
sinertävää jäätelöä, vetelää mehujuomaa, palvelijoita läntälleen
astuttuine kenkineen, käsissä kudotut sormikkaat, maalaiskeikareita
hermostuneine väärine naamoineen j.n.e. Ja koko tämä pikku maailma
pyöri aurinkonsa — ruhtinaan — ympäri. Hävinneenä muitten joukkoon,
saamatta edes kahdeksanviidettä vuotisten näppylänaamaisten,
sininauhoilla koristettujen neitien huomiota puoleeni kääntymään,
katselin minä vain lakkaamatta ruhtinasta ja Liisaa. Liisa oli hyvin
sievästi puettu ja sinä iltana hyvin kaunis. He tanssivat vain kaksi
kertaa keskenään (totta on, että ruhtinas tanssi masurkan Liisan
kanssa!), mutta ainakin _minusta_ näytti, että heidän välillään oli
olemassa jokin salainen, keskeytymätön yhdysside. Katsomatta Liisaan,
puhumatta hänen kanssaan, ruhtinas kuitenkin ikäänkuin kääntyi hänen
puoleensa ja vain hänen yksistään; ruhtinas oli kaunis ja loistava ja
herttainen muitten kanssa — mutta vain häntä varten. Liisa nähtävästi
tunsi olevansa tanssijaisten kuningatar — ja rakastettu. Hänen kasvonsa
loistaen kuvastivat samalla kertaa lapsellista iloa, viatonta ylpeyttä
ja myöskin toista, paljon syvempää tunnetta. Hänestä uhkui onni.
Sen kaiken minä huomasin. Ei ollut ensimäinen kerta, kun minä heitä
tarkkasin... Ensin se minua kovin loukkasi, sitte ikäänkuin liikutti
mieleni ja lopuksi raivostutti. Tunsin itseni yht'äkkiä tavattoman
häjyksi ja muistan, että äärettömästi ihastuin tuon uuden tunteen
johdosta, jopa heräsi minussa jonkinlainen kunnioituskin itseäni
kohtaan. »Näytetään heille, ettei sitä toki vielä hukassa olla», sanoin
minä itselleni. Kun masurkan ensimäiset alkajaissäveleet kajahtivat,
katsahdin minä levollisesti ympärilleni, astuin välinpitämättömästi
ja nopeasti erään pitkänaamaisen neidin eteen, jolla oli punainen,
kiiltävä nenä, suu oudosti ammollaan, aivan kuin se olisi jäänyt
napeista auki, ja kaula suoninen sekä muistuttava kontrabaasiviulun
kaulaa, — astuin hänen eteensä, karahutin kuivasti kantapäitäni yhteen
ja pyysin hänet tanssiin. Hän oli puettu ruusunpunaiseen, aivan
kuin vasta äskettäin, vaan ei kokonaan vielä värinsä muuttaneeseen
pukuun; päässä hänellä värisi paksun vaskilangan päässä jonkinlainen
haalistunut, surullisen näköinen kärpänen, ja ylipäänsä tämä neitonen
oli, jos niin saa sanoa, läpi läpeensä omituisen happamen ikävän ja
vanhentuneen onnistumattomuuden säilyke. Iltaman alusta saakka ei hän
ollut hievahtanut paikaltaan: kenenkään päähänkään ei pälkähtänyt
pyytää häntä tanssimaan. Muuan kuusitoista vuotias, valkotukkainen
nuorukainen aikoi kyllä, toisen naisen puutteessa, kääntyä tämän neidin
puoleen ja astui jo askeleenkin häntä kohti, mutta mietti kotvan,
katsahti häneen ja katosi nopeasti yleisön joukkoon. Voitte kuvitella,
millä iloisella hämmästyksellä hän suostui minun pyyntööni! Minä vein
hänet juhlasaatossa poikki salin, hain kaksi tuolia ja istuuduin hänen
kanssaan masurkka tanssijain piiriin melkein vastapäätä ruhtinasta,
jolle tietysti oli annettu ensi sija. Ruhtinas, niinkuin sanottu,
tanssi Liisan kanssa. Ei minua eikä naistani kukaan pyynnöillään
häirinnyt; meillä oli puheluun niinmuodoin aikaa riittävästi. Totta
puhuen ei minun naisellani ollut erityistä kykyä liittää sanoja
yhtenäiseksi lauseeksi: hän käytti suutaan enimmäkseen vain saadakseen
aikaan erään omituisen ja minulle siihen saakka aivan oudon alaspäin
hymyilemisen, jonka ohessa hän loi silmänsä ylöspäin aivankuin joku
näkymätön voima olisi hänen kasvojaan venyttänyt; mutta minä en hänen
kaunopuheliaisuuttaan kaivannutkaan. Onneksi tunsin olevani häijy
ja naiseni ei minussa herättänyt vähääkään pelkoa. Minä ryhdyin
arvostelemaan kaikkea ja kaikkia maailmassa, varsinkin kääntäen
kärkeni pääkaupungin keikareihin ja pietarilaisiin tuulihattuihin,
ja lopulta äidyin niin pahasti, että naiseni lakkasi kokonaan
hymyilemästä ja sen sijaan, että olisi luonut katseensa ylös, alkoi
hän yht'äkkiä — varmaankin hämmästyksestä — katsoa kieroon, jopa niin
kummallisesti, kuin hän vasta ensi kerran olisi huomannut, että hänellä
oli kasvoillaan nenä; sen ohessa naapurini, yksi yllämainituista
keikareista, tavan takaa iski katseensa minuun, jopa kääntyi puoleeni
samallaisella ilmeellä, kuin näyttämöllä näyttelijä, joka herää aivan
vieraalla seudulla ja tahtoo sanoa: »vai olet sinä samallainen?»
Muuten näin, niinkuin sanotaan, satakielenä laulaessani, tarkkasin yhä
edelleen ruhtinasta ja Liisaa. Heitä pyydettiin lakkaamatta mukaan
ja minä kärsin vähemmin, kun he yhdessä tanssivat; enpä silloinkaan
kun he istuivat vierekkäin, puhellen keskenään, hymyillen suopeata
hymyään, niin pahasti kiusaantunut; mutta kun Liisa uljaana liiteli
salia pitkin jonkun kopean hyppähännän kanssa ja ruhtinas, pitäen
polvillaan hänen sinistä harsovyötään, ikäänkuin ihaellen voittoaan
miettiväisenä silmillään häntä seurasi, — silloin, oi, silloin tunsin
minä sietämättömiä tuskia ja harmissani tein semmoisia vihaisia
huomautuksia, että naiseni silmäterät molemmilta puolin kävivät nenään,
kiinni. Sillä välin masurkka läheni loppuaan... Aljettiin tanssia sitä
vuoroa, joka on nimeltään _la confidente_. Sitä temppua tehdessä joku
nainen istuutuu keskelle piiriä, valitsee toisen naisen uskotukseen ja
kuiskaa sille korvaan sen herran nimen, jonka kanssa tahtoo tanssia;
sen naisen herra tuo hänen eteensä yksitellen jonkun herran ja se
uskottu nainen antaa kieltävän vastauksen, kunnes vihdoin tulee se
edeltäpäin määrätty onnellinen. Liisa istuutui silloin keskelle piiriä
ja valitsi uskotukseen talon tyttären, joka oli niitä sellaisia
tyttöjä, joista on tapana sanoa, että »Herran haltuun». Ruhtinas kävi
etsimään valittua. Turhaan tarjottuaan kymmenkunta nuorta miestä
(talontytär antoi kaikille rukkaset mitä suopein hymy huulilla),
kääntyi hän lopulta minun luokseni. Jotakin tavatonta tapahtui silloin
minulle: minä ikäänkuin rävähdin koko ruumiillani ja tahdoin ensin
kieltäytyä, vaan nousin sitte ja menin. Ruhtinas vei minut Liisan
eteen... Tämä ei katsonutkaan minuun; talontytär pyöritti kieltävästi
päätään, ruhtinas kääntyi minun puoleeni ja, varmaankin nolon naamani
vaikutuksesta, kumarsi minulle syvään. Tuo pilkallinen kumarrus,
tuo kielto, jonka minulle ilmoitti riemuitseva kilpailijani, hänen
huolimaton hymynsä, Liisan kylmä välinpitämättömyys, — kaikki tuo sai
minut kuohuksiin... Minä astuin likemmäksi ruhtinasta ja raivoissani
kuiskasin: »Te nähtävästi suvaitsette tehdä pilkkaa minusta?»
Ruhtinas katsahti minuun halveksien ja ihmetellen, tarttui uudelleen
käteeni ikäänkuin saattaakseen minut paikalleni ja vastasi kylmästi
minulle: »minäkö?» — Niin, te, te! — jatkoin minä kuiskaten, häntä
kuitenkin tottelevasti seuraten paikalleni; — te, mutta minä en aio
sallia kenenkään pietarilaisen nousukkaan...
Ruhtinas hymähti levollisesti, melkein alentuvasti, puristi kättäni
ja kuiskasi: »Minä ymmärrän teitä; mutta tämä ei ole sopiva paikka:
puhumme toiste», kääntyi minusta, meni Bismjonkovin luo ja vei hänet
Liisan eteen. Tuo kalpeahko pikku virkamies oli hänen valittunsa. Liisa
nousi häntä vastaan.
Istuutuessani naiseni viereen, jolla oli tuo surullisen näköinen
kärpänen hiuksissaan, tunsin olevani melkein sankari. Sydämeni sykki
rajusti, rintani kohosi jalosti kankean paidanriimuksen alla, minä
hengitin syvään ja nopeasti — ja yht'äkkiä katsahdin niin ylevästi
vieressäni istuvaan keikariin, että tämä ehdottomasti liikahutti
minuun päin kääntynyttä jalkaansa. Näin masennettuani tuon miehen,
loin silmäyksen kaikkiin tanssijoihin... Minusta tuntui, että pari
kolme herraa neuvottomana katseli minua, mutta ylipäänsä puhettamme
ruhtinaan kanssa ei kukaan ollut huomannut... Kilpailijani istui jo
paikallaan aivan levollisena ja entinen hymy kasvoillaan. Bismjonkov
saattoi Liisan hänen paikalleen. Liisa kumarsi hänelle ystävällisesti
ja kääntyi oitis ruhtinaan puoleen, niinkuin minusta näytti, hieman
huolestuneena; mutta ruhtinas hymyili hänelle vain vastaukseksi,
teki siron liikkeen kädellään ja sanoi hänelle varmaankin jotakin
miellyttävää, koskapa hän punastui mielihyvästä, loi katseensa maahan
ja sitte taas ystävällisellä moitteella käänsi silmänsä häneen.
Sankarillinen mieliala, joka nyt yht'äkkiä syntyi minussa, kesti
masurkan loppuun asti, mutta minä en enää suottaillut enkä
»arvostellut», vaan toisinaan vain katsahdin synkkänä ja ankarana
naiseeni, joka nähtävästi alkoi peljätä minua ja sitte kokonaan änkytti
ja vilkutti silmiään, kun minä saatoin hänet hänen äitinsä, hyvin
lihavan ja punamyssyisen naisen, luotettavaan turvaan. Jätettyäni
pelästyneen tytön hänen käsiinsä, minä poistuin ikkunan luo, pannen
käsivarteni ristiin, ja aloin odottaa, mitä tuleman piti. Odotin
jotensakin kauan. Ruhtinas oli yhä isännän ympäröimä, sananmukaisesti,
niinkuin Englanti on valtameren ympäröimä, puhumattakaan muista
kihlakunnan aatelisesimiehen perheen jäsenistä ja hänen vieraistaan;
sitä paitsi hän luonnollisesti ei voinut, herättämättä yleistä
huomiota, astua niin vähäpätöisen henkilön luo, kuin minä olin,
ja puhutella minua. Tämä minun vähäpätöisyyteni muistaakseni
silloin oikein huvitti minua. »Ehei!» ajattelin minä katsellessani,
kuinka ystävällisesti hän kääntyi milloin minkin arvohenkilön
puoleen, joka tavoitteli kunniata tulla huomatuksi, vaikkapa
vain silmänräpäykseksikin, niinkuin runoilijat sanovat; — »ehei,
kultaseni, et pääse sittenkään tulemasta minun puheilleni — minähän
sinua loukkasin.»Vihdoin sitte ruhtinas hieman kömpelösti poistuen
ihailijainsa piiristä, kulki minun ohitseni, katsahti jonnekin ikkunan
ja hiusteni välimaille, oli kääntyä toisaanne, vaan pysähtyi äkkiä
ikäänkuin olisi jotakin muistanut.
— Niin vainkin! — sanoi hän kääntyen hymy huulilla minuun päin: —
minullahan on teille hiukan asiaa.
Kaksi tilanhaltijaa, jotka hellittämättä seurasivat ruhtinaan
liikkeitä, varmaankin otaksui, että »asia» oli virka-asia ja peräytyi
kunnioittavasti. Ruhtinas otti minut käsivarteensa ja vei minut
syrjään. Sydän alkoi jyskyttää rinnassani.
— Te taisitte, — alkoi hän, venyttäen _te_-sanaa ja katsoen minua
leukaan, halveksiva ilme kasvoillaan, joka kummallista kyllä, mainiosti
sopi hänen vereviin ja punakkoihin kasvoihinsa: — te sanoitte minulle
hävyttömyyden?
— Minä sanoin, mitä ajattelin, — vastasin minä ääntäni korottaen.
— Tss... hiljemmin, — huomautti hän: — säädylliset ihmiset eivät huuda.
Te ehkä haluatte kaksintaistelua kanssani?
— Se on teidän asianne, — vastasin minä suoristautuen.
— Tulen olemaan pakotettu vaatimaan teitä siihen, — puhui hän
välinpitämättömästi — ellette peruuta sanojanne...
— Minä en aio peruuttaa mitään, — vastasin minä kopeasti.
— Todellako? — huomautti hän hieman pilkallisesti hymähtäen. — Siinä
tapauksessa, — jatkoi hän, vaiettuaan kotvasen: — tulee minulla olemaan
kunnia lähettää huomenna luoksenne sekundanttini.
— Tehkää niin hyvin, — lausuin minä mitä välinpitämättömimmällä äänellä.
Ruhtinas kumarsi hiukkasen.
— En voi kieltää teitä pitämästä minua tyhjänpäiväisenä miehenä, —
lisäsi hän, korskeasti pilkistäen silmillään: — mutta ruhtinaat N.
eivät saata olla nousukkaita. Näkemiin, herra... herra Shtukaturin.
[Tässä nimen sekoituksessa on sanaleikki, jota on mahdoton saada
suomennetuksi. Tshulkaturin-niinessä vivahtaa alkuosa sukkaan,
shtukatura taas merkitsee kalkkirappausta. Suom.]
Hän kääntyi nopeasti selin minuun ja astui jälleen isännän luo, joka jo
oli alkanut hätääntyä.
Herra Shtukaturin!... Minun nimeni on Tshulkaturin... En osannut vastata
mitään tähän hänen viimeiseen loukkaukseensa ja raivostuen katsoin vain
hänen jälkeensä. — »Huomiseksi», kuiskasin minä, hampaitani kiristäen,
ja hain oitis käsiini erään tuttavan upseerin, ulaanin, ratsumestari
Koloberdjajevin, joka oli kauhea hurjastelija, mutta kunnon poika,
kerroin hänelle muutamalla sanalla riitani ruhtinaan kanssa ja pyysin
hänet sekundantikseni. Hän tietysti heti suostui ja minä lähdin kotia.
Koko yönä en saanut unta — mielenliikutuksesta, ei pelosta. Minä en
ole pelkuri. Jopa hyvinkin vähän ajattelin mahdollisuutta pian kuolla,
mikä, niinkuin saksalaiset vakuuttavat, on suurin onni maailmassa.
Minä ajattelin vain Liisaa, hävinneitä toiveitani ja sitä, mitä minun
nyt oli tehtävä. »Pitikö minun koettaa tappaa ruhtinas?» kysyin minä
itseltäni ja tietysti tahdon tappaa hänet, ei kostonhimosta, vaan
toivoen Liisan parasta. »Mutta hän ei sitä iskua kestä», jatkoin minä.
»Parempi on siis, että ruhtinas tappaa minut!» Tunnustan, että minun
myöskin oli mieluista ajatella, että minä, tällainen vähäpätöinen
maalaisvirkamies, olin saanut tuollaisen mahtavan herran pakotetuksi
kaksintaisteluun kanssani.
Aamu yllätti minut näissä mietteissä ja sen jälkeen saapui
Koloberdjajev.
— No, — kysyi hän, astuen kolinalla makuuhuoneeseeni: — missäs
ruhtinaan sekundantti on?
— Hyvänen aika, — vastasin minä vihoissani: — vastahan kello on
seitsemän; ruhtinas kentiesi vielä nukkuu.
— Siinä tapauksessa, — vastasi väsymätön ratsumestari: — käskekää
tuoda minulle teetä. Eilisestä illasta minulla on päänsärky... En ole
riisuutunutkaan. Muuten, — lisäsi hän haukotellen: ylimalkaan harvoin
riisuudun.
Hänelle tuotiin tee. Hän joi kuusi lasia rommin kanssa, poltti neljä
piipullista tupakkaa, kertoi minulle edellisenä päivänä ostaneensa
polkuhinnasta hevosen, jota ei mikään ajomies ollut ottanut ajaakseen,
vaan jonka hän itse aikoi opettaa ajettavaksi sitomalla sen etujalat
kiinni, — jonka jälkeen hän, riisuutumatta, nukkui sohvalle, piippu
hampaissa. Minä nousin ja järjestin paperini.
Erään, Liisan kirjoittaman kutsumuskirjeen, joka oli ainoa, minkä olin
häneltä saanut, aioin panna povelleni, mutta muutin mieleni, ja heitin
sen laatikkoon. Koloberdjajev kuorsasi hiljakseen, pää riipuksissa
nahkaisella päänalasella... Muistan, että katselin kauan hänen
pörröisiä, uljaita, huolettomia ja hyvänluontoisia kasvojansa. Kello
kymmenen palvelijani ilmoitti Bismjonkovin saapuneen. Ruhtinas oli
valinnut hänet sekundantikseen.
Me herätimme yhdessä sikeään uneen vaipuneen ratsumestarin. Hän
nousi, katsoi meihin ilmeettömillä silmillään ja käheällä äänellä
pyysi viinaa; sitte hän tointui ja, tervehdittyään Bismjonkovia,
poistui tämän kanssa sivuhuoneeseen neuvottelemaan. Tätä sekundanttien
neuvottelua ei kestänyt kauan. Neljännestunnin kuluttua he molemmat
tulivat luokseni makuuhuoneeseen ja Koloberdjajev ilmoitti minulle,
että kaksintaistelumme tapahtuu jo tänään kello kolme pistooleilla.
Minä kumarsin ääneti päätäni hyväksymisen merkiksi. Bismjonkov sanoi
sitte oitis hyvästi ja poistui. Hän oli hieman kalpea ja sisällisesti
kuohuksissa, kuten henkilö, joka ei ole tottunut tämänlaatuisiin
tekoihin, mutta muuten hyvin kohtelias ja kylmä. Minua ikäänkuin
hävetti hänen edessään enkä uskaltanut katsoa häntä silmiin.
Koloberdjajev alkoi taas kertoa hevosestaan ja tämä puhelu soveltui
minulle hyvin. Pelkäsin, että hän mainitsee jotakin Liisasta. Mutta
kunnon ratsumestarini ei ollut kielittelijä, jota paitsi hän halveksi
kaikkia naisia, nimittäen heitä, Jumala tiesi mistä syystä, salaatiksi.
Kello kaksi me söimme ja kello kolme olimme jo määräpaikalla — siinä
samassa koivulehdossa, jossa ennen olin ollut kävelemässä Liisan
kanssa, parin askeleen päässä jyrkänteestä.
Me saavuimme sinne ensiksi ja saimme odottaa ruhtinasta ja Bismjonkovia
kauan. Ruhtinas oli, liioittelematta, tuores kuin ruusu: hänen
ruskeat silmänsä katselivat erittäin herttaisesti lakin lipun
alta. Hän poltti pientä olki-imukkeella varustettua sikaria ja,
huomattuaan Koloberdjajevin ojensi hänelle ystävällisesti kätensä.
Jopa minullekin hän kumarsi sirosti. Minä puolestani tunsin olevani
kalpea ja käteni suureksi harmikseni hiukkasen vapisivat... Kaulaa
kuivatti... Sitä ennen en ollut koskaan vielä ollut kaksintaistelussa.
»Jumala», ajattelin minä, »kunpa vain ei tuo pilkallinen herra pitäisi
mielenliikutustani pelkuruutena.» Sydämessäni kirosin hermojani,
mutta katsahdettuani ruhtinasta suoraan kasvoihin ja nähtyäni hänen
huulillaan tuskin huomattavan pilkan ilmeen, vihastuin jälleen yhtäkkiä
ja tyynnyin oitis. Sillä välin olivat sekundanttimme järjestäneet
taistelurajan, mitanneet välimatkan ja laittaneet pistoolit panokseen.
Oli ihana ilma — samallainen kuin sinä unohtumattoman kävelyretkemme
päivänä. Tumma taivaan sini siinsi auringon kultaamain viheriäin
lehtien lomitse, joiden lipinä tuntui ikäänkuin kiihdyttävän mieltäni.
Ruhtinas poltti edelleen sikariaan, nojaten olkapäätään puun runkoon...
— Hyvät herrat, pyydän, paikoillenne, — lausui vihdoin Koloberdjajev,
ojentaen meille pistoolit.
Ruhtinas poistui muutaman askeleen päähän, pysähtyi ja, kääntäen
päätään taaksepäin, kysyi minulta olan yli: »Pysyttekö edelleen
sanoissanne?» Tahdoin vastata hänelle, mutta ääneni petti ja tyydyin
vain ylenkatseelliseen käden eleeseen. Ruhtinas hymähti taas ja asettui
paikalleen. Me aloimme lähetä. Minä kohotin pistoolin, aioin tähdätä
vihamieheni rintaan, — siinä silmänräpäyksessä hän todellakin oli
vihamieheni, — mutta ylensin yht'äkkiä pistoolin suuta aivan kuin
joku takaa olisi survaissut minua kyynärpäähän ja laukasin. Ruhtinas
horjahti, nosti vasemman kätensä vasemmalle ohimolle — verijuova valui
hänen poskeaan pitkin valkoisen säämiskähansikkaan alla. Bismjonkov
juoksi hänen luokseen.
— Ei se ole mitään, — sanoi hän, ottaen päästään läpiammutun lakkinsa:
— kun päähän sattui enkä kaatunut, niin on se vain naarmu.
Hän otti levollisesti taskustaan batistinenäliinan ja painoi sitä
verisille hiuksilleen. Minä katsoin häneen aivan kuin puulla päähän
lyötynä enkä hievahtanut paikaltani.
— Pyydän, asettukaa taistelurajalle! — huomautti minulle Koloberdjajev
ankarasti.
Minä tottelin.
— Jatkuuko taistelu? — kysyi hän Bismjonkoviin kääntyen.
Bismjonkov ei vastannut hänelle; mutta ruhtinas vastasi hymyillen,
ottamatta nenäliinaa haavalta ja haluamatta edes saada hyvitystä
kiusaamalla minua astumaan rajalle: »Kaksintaistelu on päättynyt» ja
ampui ilmaan. Minä olin vähällä purskahtaa itkuun harmista ja raivosta.
Jalomielisyydellään tuo mies suorastaan tallasi minut lokaan, tappoi
minut. Minä ai'oin panna vastaan, ai'oin vaatia, että hän ampuisi
minuun, mutta hän astui luokseni ja ojensi minulle kätensä.
— Kaikki siis on unhotettu välillämme, eikö niin? — lausui hän
ystävällisellä äänellä.
Minä katsahdin hänen kalvenneisiin kasvoihinsa, tuohon veriseen
nenäliinaan ja, joutuen aivan hämille, puristin häpeissäni ja
masennettuna hänen kättään:
— Hyvät herrat! — lisäsi hän, kääntyen sekundanttien puoleen: — minä
toivon, että kaikki pysyy salassa?
— Tietysti! — huudahti Koloberdjajev: — mutta sallikaahan, ruhtinas...
Ja hän laittoi siteen hänen päähänsä.
Mennessään ruhtinas vielä kumarsi minulle, mutta Bismjonkov ei
vilkaissutkaan minuun.
Henkisesti täydellisesti masennuksissa palasin minä Kolberdjajevin
kanssa kotia.
— Mikä teidän nyt on? — kysyi ratsumestari minulta. — Rauhoittukaa:
haava ei ole vaarallinen. Huomenna hän jo voi tanssia, jos tahdotte.
Vai onko paha mielenne, ettette tappanut häntä? Siinä tapauksessa se on
turha: hän on kunnon poika.
— Miksikäs hän säästi minua?! — mutisin minä vihdoin.
— Vai sillä lailla! — vastasi ratsumestari levollisesti... Jo teitä on,
kuvittelijat!
En tiedä, miksi hän minua niin nimitti.
Minun on suorastaan mahdotonta kuvata kärsimyksiäni tämän
kaksintaistelun jälkeisenä iltana. Itserakkauteni kärsi tavattomasti.
Eikä omatuntoni minua vaivannut, vaan tietoisuus typeryydestäni masensi
mieleni kokonaan. »Itse annoin itselleni viimeisen ratkaisevan iskun!»
toistin minä, harpaten pitkin askelin huoneessani. — »Ruhtinaan olen
haavoittanut, mutta hän on antanut minulle anteeksi, ja Liisa on
nyt hänen. Nyt ei mikään enää voi häntä pelastaa, pidättää kuilun
partaalla.» Minä tiesin varsin hyvin, ettei kaksintaistelumme voinut
pysyä salassa, vaikka ruhtinas sitä oli pyytänytkin; ainakaan
Liisalta se ei jäisi salaisuudeksi. »Ruhtinas ei ole niin typerä»,
kuiskasin minä raivossani, — »ettei hän sitä käyttäisi hyväkseen...»
Ja kuitenkin minä erehdyin: kaksintaistelu ja sen todellinen syy tuli
koko kaupungin tietoon — seuraavana päivänä, luonnollisesti; mutta
ruhtinas ei siitä kielitellyt, päinvastoin; kun hän, pää siteessä ja
edeltäpäin keksitty tekosyy kielellään, tuli Liisan eteen, niin tämä
jo tiesi kaikki... En osaa sanoa, Bismjonkovko sen ilmaisi vai oliko
se muita teitä Liisan tietoon tullut. Muutenhan on mahdotontakin
pikku kaupungissa pitää mitään salassa. Voitte kuvitella mielessänne,
miten Liisa otti ruhtinaan vastaan, kuinka koko Oshoginin perhe otti
hänet vastaan! Mitä minuun tulee, niin jouduin yht'äkkiä yleisen
paheksumisen ja inhon esineeksi, hylkiöksi, hulluksi mustasukkaiseksi
ja ihmissyöjäksi. Muutenkin harvat tuttavani kaikkosivat minusta
niinkuin ruttotautisesta. Kaupungin viranomaiset kääntyivät heti
ruhtinaan puoleen esittäen, että minua esimerkin vuoksi ankarasti
rangaistaisiin; ainoastaan itse ruhtinaan hartaat ja hellittämättömät
rukoukset saivat syrjäytetyksi henkeäni uhkaavan vaaran. Tuon miehen
oli suotu joka tavalla nujertaa minut kokonaan. Jalomielisyydellään
löi hän minut kuin kuoliaaksi. Sanomattakin on selvä, että Oshoginin
talo oitis oli minulta suljettu. Kirii Matvejitsh lähetti minulle aivan
yksinkertaisen lyijykynänikin, jonka olin heille unhottanut. Oikeastaan
juuri hänen ei olisi pitänyt olla vihoissaan minulle. Minun, niinkuin
kaupungissa sanottiin, »hullu» mustasukkaisuuteni selvitti, niin
sanoakseni, ruhtinaan suhteet Liisaan. Häntä alkoivat itse Oshoginit ja
muut asukkaat pitää miltei sulhasena. Oikeastaan tämän ei olisi pitänyt
ruhtinaalle olla erittäin mieleen; Liisa häntä miellytti kovin, vaan
tarkoitustensa perille ei hän silloin vielä ollut päässyt... Älykkään
miehen täydellisellä nokkeluudella oli hän mukautunut uuteen asemaansa,
oli oitis, niinkuin sanotaan, eläytynyt sen henkeen.
Entä minä!... Omasta puolestani ja tulevaisuuteeni nähden hylkäsin
silloin kaikki. Kun kärsimykset saavuttavat semmoisen asteen, että
koko sisäinen olemus alkaa saumoistaan särkyä, ei niiden enää pitäisi
olla naurettavia, vaan — ei! Nauru seuraa kyyneleiden mukana loppuun,
nääntymistilaan asti, siihen saakka, ettei enää voi vuodattaa
kyyneleitä, jopa se kaikuu vielä silloinkin, kun kieli kangistuu ja
itse vaikeroiminen menehtyy... Sen tähden, ensiksikin, koska en omissa
silmissäni aio olla naurettava ja, toiseksi, koska olen kauheasti
väsyksissä, jätän jatkon ja, jos Jumala suo, kertomukseni lopun
seuraavaan päivään.