Kun seuraavana päivänä, pitkien arvelujen jälkeen ja sisällisesti
menehtyen, astuin Oshoginin perheen tuttuun vierashuoneeseen, en ollut
enää sama mies, kuin minä he olivat minut nähneet kuluneitten kolmen
viikon aikana. Kaikki entiset tapani, joista olin pääsemäisilläni
minulle uuden tunteen vaikutuksesta, ilmestyivät yht'äkkiä jälleen
ja ottivat minut valtaansa niinkuin isännät, jotka palaavat omaan
taloonsa. Minun tapaiset ihmiset yleensä eivät kulje niin paljon
varsinaisten tositapausten kuin omien vaikutelmiensa johtonuorassa:
niinpä minäkään, joka vielä edellisenä päivänä olin haaveksinut
»vastarakkauden suloisuudesta», tänään en vähääkään enää epäillyt
»onnettomuuttani» ja jouduin täydelliseen epätoivoon, vaikka itsekään
en osanut keksiä mitään järkevää tekosyytä epätoivolleni. Enhän
saattanut olla mustasukkainen ruhtinaalle ja vaikka hänen ansionsa
olisivat olleet mitkä hyvänsä, niin ei hänen tulonsa yksistään
ollut riittävä yhdellä kertaa hävittämään Liisan suosiota minua
kohtaan... Mutta oliko sitä suosiota edes olemassakaan? Koettelin
muistella entistä aikaa. »Entäs se huviretki sinne metsään?» kyselin
itseltäni. »Entäs hänen kasvojensa ilme kuvastimessa?» »Mutta —
jatkoin minä — se huviretkihän taisi vain... Hyi, totta perin, mikä
viheliäinen ihminen olenkaan!» huudahdin minä lopulta ääneen. Juuri
sen tapaisia keskeneräisiä ajatuksia tuli ja meni tuhat kertaa pyörien
yksitoikkoisena pyörteenä päässäni. Toistan vielä kerran, että palasin
Oshoginin taloon samana luulevaisena, epäilevänä, luonnottomana
ihmisenä, mikä olin ollut lapsuudestani saakka...
Kun sinne tulin, oli koko perhe salissa; siellä istui myöskin
Bismjonkov nurkassa. Kaikki näyttivät olevan hyvällä tuulella;
varsinkin Oshogin oikein loisti ja ensi tehtäväkseen kertoi minulle,
että ruhtinas oli ollut heillä eilen koko illan. »No — sanoin minä
itsekseni — nyt minä ymmärrän, miksi olette hyvällä tuulella.»
Tunnustan, että tämä ruhtinaan toinen käynti minua hämmästytti. En
ollut sitä odottanut. Ylipäänsä meikäläinen mies odottaa maailmassa
kaikkea muuta, paitsi sitä, minkä luonnollisesti pitää tapahtua.
Jouduin pahalle tuulelle ja kävin loukkaantuneen, vaikka ylevämielisen
miehen näköiseksi; tahdoin rangaista Liisaa epäsuosiollani, josta
muuten voi tehdä sen johtopäätöksen, etten vielä täydellisesti ollut
joutunut epätoivoon. Sanotaan, että muutamissa tapauksissa, kun
todellakin on toisen rakastama, on hyödyllistä kiusata jumaloimaansa
olentoa; mutta minun asemassani se oli sanomattoman typerää: Liisa
kaikkein viattomimmalla tavalla välitti minusta viis. Rouva Oshogin
vain huomasi juhlallisen vaitioloni ja tiedusteli huolissaan
terveyteni tilaa. Minä vastasin hänelle tietysti katkeralla hymyllä,
että Jumalan kiitos, olen terve! Herra Oshogin jatkoi edelleen
puhettaan vieraastaan, mutta huomattuaan, että minä hänelle vastasin
vastahakoisesti, kääntyi hän Bismjonkovin puoleen, joka häntä kuunteli
hyvin huomaavasti. Samassa tuli palvelija ja ilmoitti ruhtinas N...n
saapuneen. Isäntä hypähti paikaltaan ja juoksi vastaan; Liisa, johon
oitis iskin katseeni kuin kotka, punastui tyytyväisyydestä ja liikahti
tuolillaan. Ruhtinas astui huoneeseen hajuvesistä tuoksuvana, iloisena
ja ystävällisenä...
Koska en kirjoita kertomusta suosiollisia lukijoita varten, vaan aivan
yksinkertaisesti omaksi huvikseni, niin ei minulla siis ole vähintäkään
syytä turvautua herrain kirjailijain tavallisiin temppuihin. Sanon heti
paikalla, tuonemmaksi lykkäämättä, että Liisa ensi päivästä lähtien
oli silmittömästi rakastunut ruhtinaaseen, joka taas rakasti häntä
— osaksi muun työn puutteesta, osaksi tottumuksesta panna naisten
päitä pyörälle ja myöskin sentähden, että Liisa todellakin oli hyvin
viehättävä olento. Siinä, että he alkoivat toisiaan rakastaa, ei
ollut mitään kummeksittavaa. Ruhtinas luultavasti ei ollut lainkaan
odottanut tapaavansa sellaista helmeä niin kurjassa raakussa (minä
tarkoitan inhottavaa O...n kaupunkia); Liisa taas ei ollut siihen asti
unissaankaan nähnyt mitään, joka vähänkään olisi muistuttanut tästä
loistavasta, viisaasta ja hurmaavasta upseerista.
Ensi tervehdysten jälkeen Oshogin esitteli minut ruhtinaalle, joka
suhtautui minuun hyvin kohteliaasti. Ylipäänsä hän oli kohtelias
kaikkien kanssa ja, huolimatta siitä äärettömästä erosta, joka oli
hänen ja meidän alhaisen maalaisseuramme välillä, osasi hän ei
ainoastaan käyttäytyä niin, ettei ollut vaivaksi kenellekään, vaan
myöskin niin, kuin olisi ollut tasa-arvoinen meidän kanssamme ja vain
tilapäisesti asunut Pietarissa.
Se ensimäinen ilta... Voi, sitä ensimäistä iltaa! Lapsuutemme
onnellisina päivinä opettajat kertoivat meille esimerkkinä sen
nuoren lakedaimonilaisen miehuullisesta kärsivällisyydestä, joka,
varastettuaan ketun ja kätkettyään sen viittansa alle, ei kertaakaan
hiiskahtanutkaan, vaan antoi ketun syödä kaikki sisälmyksensä, siten
ennemmin kuollen, kuin kärsien häpeän... En löydä parempaa vertausta
kuvatakseni sanomattomia kärsimyksiäni sen illan kuluessa, jolloin
ensi kerran näin ruhtinaan Liisan rinnalla. Minun alati pingoitettu
hymyni, kiusallinen tarkkaavaisuuteni, typerä vaitioloni, tuskallinen
ja turha haluni lähteä pois, kaikki tuo oli luultavasti hyvinkin
merkillistä laadultaan. Ei vain yksi kettu minun sisälmyksiäni
penkonut: mustasukkaisuus, kateus, oman mitättömyyden tunne ja voimaton
viha, ne ne minua raatelivat. En voinut olla tunnustamatta, että
ruhtinas todellakin oli hyvin herttainen nuori mies... Oikein ahmin
häntä silmilläni, taisinpa todellakin unhottaa rävähyttääkin luomiani
häntä katsellessani. Hän ei puhellut vain Liisan kanssa, mutta puhui
tietysti vain häntä varten. Minä varmaankin kyllästytin häntä kovin...
Luultavasti hän hyvinkin pian oivalsi, että oli tekemisissä syrjäytetyn
rakastajan kanssa, vaan säälistä minua kohtaan ja myöskin vannasta
tietoisuudestaan minun täydelliseen vaarattomuuteni nähden käyttäytyi
hän tavattoman hellävaroen minun kanssani. Voittehan ajatella, kuinka
se minua loukkasi! Illan kuluessa koetin minä muistaakseni sovittaa
syyllisyyteni; minä (älkää naurako minulle, kuka lienettekään te,
jonka silmiin nämä rivit sattuvat, varsinkin, koska tämä oli viimeinen
haaveeni)... minä, toden totta, keskellä kaikellaisia kärsimyksiäni,
kuvittelin yht'äkkiä, että Liisa tahtoo rangaista minua pöyhkeän
välinpitämättömyyteni tähden ensi käyntien! aikaan, että hän oli
suutuksissaan minulle ja vain kiusallaan virnaili ruhtinaan kanssa.
Minä valitsin sopivan hetken ja, astuen hänen luo nöyrä ja ystävällinen
hymy huulillani, lausuin: »riittää jo, antakaa minulle anteeksi...
vaikka en minä tee sitä siksi, että pelkäisin», — ja yht'äkkiä,
odottamatta häneltä vastausta, annoin kasvoilleni tavattoman hilpeän
ja vapaan ilmeen, myhähdin vinosti, ojensin käteni yli pääni kattoa
kohti (muistan, että tahdoin korjata kaulahuiviani) ja yritin vielä
pyörähtääkin toisella jalallani ikäänkuin sanoakseni: »kaikki on
lopussa; minä olen hyvällä tuulella, olkaamme kaikki hyvällä tuulella»,
vaan en pyörähtänytkään, koska omituisesta luonnottomasta jäykkyydestä
polvissani pelkäsin kaatuvani... Liisa suorastaan ei ymmärtänyt minua,
katsoi ihmeessään kasvoihini, hymähti pikaisesti, ikäänkuin haluten
sukkelammin päästä irti ja meni jälleen ruhtinaan luo. Vaikka sokea
ja kuuro olinkin, en voinut kuitenkaan olla sielussani tunnustamatta,
ettei hän ollut lainkaan suutuksissa minulle sillä hetkellä: hän
suorastaan ei ajatellutkaan minua. Isku oli ratkaiseva: viimeiset
toiveeni romahtivat maahan kuin jäämöhkäle, jonka kevät aurinko
pudottaa ja joka kerrassaan särkyy pieniksi palasiksi. Minä olin
täydellisesti hävinnyt ensi hyökkäykseltä ja, niinkuin preussilaiset
Jenan taistelussa, menetin yhtenä päivänä kerrassaan kaikki. Ei, ei hän
ollut suutuksissaan minulle!
Oi, päinvastoin! Hän oli itse — minä näin sen — menossa kuin
virran mukana. Ihan kuin nuori puu, joka puolittain jo on rannasta
irtaantunut, kallistui hänkin jo ahnaasti veden yli alttiina antamaan
hänelle ainiaaksi keväänsä ensi kukan ja koko elämänsäkin. Se, joka
kerran on nähnyt semmoisen hurmoksen, on kokenut katkeria hetkiä, jos
itse on rakastanut olematta rakastettu. Iäti tulen muistamaan tuon
ahmivan huomaavaisuuden, tuon hellän hilpeyden, tuon viattoman itsensä
unhottamisen, tuon vielä lapsellisen, vaan jo naisen katseen, tuon
onnellisen, aivan kuin kukkaan puhkeavan hymyn, joka hellittämättä
pysyi hänen puoleksi avoimilla huulillaan ja hehkuvilla poskillaan...
Kaikki, mitä Liisa hämärästi aavisti kävelymme aikana koivulehdossa,
toteutui nyt, ja antautuen täydellisesti lempensä valtaan, hän samalla
kokonaan seisahtui ja kirkastui, kuin nuori viini, joka lakkaa
käymästä, koska sen aika on täytetty...
Minä maltoin istua koko tuon ensi illan loppuun ja vielä
seuraavatkin... kaikki loppuun asti! En toivonut enää mitään. Liisa
ja ruhtinas kiintyivät päivä päivältä yhä enemmän toisiinsa... Vaan
minä kadotin täydellisesti oman arvon tunteen enkä voinut irroittaa
katsettani tästä onnettomuuteni näytelmästä. Muistan, että kerran
koetin olla menemättä, annoin aamulla itselleni kunniasanan pysyväni
kotona, vaan kello kahdeksan iltasella (tavallisesti lähdin ulos
seitsemältä) hypähdin ylös kuin hullu, panin lakin päähäni ja
hengästyen astuin Kiril Matvejitshin vierashuoneeseen. Asemani oli
tavattoman nolo: pysyin itsepintaisesti vaiti, välistä päiväkausiin
en päästänyt ääntäkään suustani. En ole koskaan, kuten sanottu,
ollut kaunopuhelias, vaan nyt oli kaikki, mikä vähääkin minussa oli
järkeä, aivan kuin haihtunut ruhtinaan läsnäollessa. Sitä paitsi
yksin ollessani siihen määrin askarrutin aivoraukkojani, hiljakseen
mietiskellen kaikkea, mitä edellisen päivän kuluessa olin huomannut
tahi ollut huomaavinani, että kun jälleen tulin Oshoginin luo,
minulla tuskin riitti voimia uudelleen tehdä havaintoja. Minua
sääliteltiin kuin sairasta; minä sen huomasin. Joka aamu tein uuden,
varman päätöksen, jota enimmäkseen koko unettoman yön jo olin
harkinnut: milloin aioin selvittää asiat Liisan kanssa, antaa hänelle
ystävällisen neuvon, — mutta heti kun jouduin olemaan kahden kesken
hänen kanssaan, niin kieleni yht'äkkiä lakkasi toimimasta, aivan kuin
olisi hyytynyt, ja me molemmat tuskallisesti vain odotimme kolmannen
henkilön ilmestymistä; milloin tahdoin karata tieheni, tietysti,
ainiaaksi, jätettyäni rakkauteni esineelle kirjeen, täynnä soimauksia,
ja kerran aloin jo kirjettä kirjoittaakin, mutta totuuden tunto ei
ollut minusta vielä kokonaan kadonnut; käsitin, ettei minulla ollut
oikeutta soimata ketään mistään ja viskasin tekeleeni uuniin; milloin
taas tahdoin yht'äkkiä jalomielisesti uhrata oman itseni, annoin
siunaukseni Liisalle onnelliseen rakkauteen ja nurkastani nöyrästi ja
ystävällisesti hymyilin ruhtinaalle, — mutta kovasydämiset rakastuneet
eivät ainoastaan jättäneet uhraustani kiitosta vaille, vaan eivät edes
huomanneet sitä, ja nähtävästi eivät kaivanneet siunauksiani eivätkä
hymyilyjäni. Silloin minä harmissani siirryin aivan päinvastaiseen
mielen tilaan. Annoin itselleni lupauksen, että, espanjalaisen tavoin
kääriytyen viittaani, nurkan takaa surmaan onnellisen kilpailijani
ja petomaisella ilolla kuvailin mielessäni jo Liisan epätoivon...
Mutta ensiksikin O...n kaupungissa oli sellaisia nurkkia hyvin vähän
ja toiseksi — säleaita, lyhty, poliisi jonkun matkan päässä... ei,
sellaisessa nurkassa on sopivampi kaupitella rinkeleitä, kuin vuodattaa
ihmisen verta. Minun täytyy tunnustaa, että muitten vapautumiskeinojen
joukosta, kuten sangen epämääräisesti lausuin ajatukseni itsekseni
keskustellessani, — olin valita kääntymisen itse Oshoginin puoleen...
huomauttamalla tälle aatelismiehelle hänen tyttärensä vaarallisen
tilan ja hänen kevytmielisen käytöksensä ikäviä seurauksia... Kerran
jo aloin puhua hänelle eräästä arkaluontoisesta aineesta, mutta niin
viisastellen ja niin hämärästi, että häh kuunteli ja kuunteli minua ja
— yht'äkkiä, aivan kuin unenpöpperössä, kovasti ja nopeasti hierasi
kämmenellä kasvojaan säästämättä lainkaan nenäänsä, rykäsi ja väistyi
minusta syrjään. Sanomattakin on selvä, että minä, tehtyäni tuon
päätöksen, uskottelin itselleni, että toimin ilman mitään itsekkäitä
pyyteitä, tarkoitan vain yhteistä etua, täytän velvollisuuteni talon
ystävänä. Mutta uskallan luulla, että, joll'ei Kiril Matvejitshkaan
olisi keskeyttänyt minun mielenpurkauksiani, minulla sittenkään ei
olisi riittänyt rohkeutta lopettaa yksinpuheluani. Välistä ryhdyin
muinaisajan viisaan arvokkaisuudella punnitsemaan ruhtinaan ansioita;
välistä taas lohduttelin itseäni toiveella, että Liisa huomaa, ettei
hänen rakkautensa ole se oikea... kaukana siitä! Sanalla sanoen, en
tunne ajatusta, joka silloin ei olisi askarruttanut minua. Yksi ainoa
keino, tunnustan sen suoraan, ei koskaan juolahtanut päähäni, se,
nimittäin, että olisin ajatellut lopettaa päiväni. Miks'ei se päähäni
juolahtanut, sitä en tiedä... Kentiesi silloin jo aavistin, ettei
minulla ollut pitkää aikaa elettävänä.
Selvä on, että sellaisissa epäedullisissa olosuhteissa käytökseni
tavallista enemmän tuntui luonnottomalta ja kiristetyltä. Jopa rouva
Oshoginakin — tuo tylsäluontoinen olio — alkoi vieroa minua eikä
tietänyt oikein, miltä puolen minua oli lähestyttävä. Bismjonkov,
joka aina oli kohtelias ja altis auttamaan, vältteli minua. Minusta
silloin jo tuntui, että hänkin oli kilpailijani, että hänkin rakasti
Liisaa. Mutta hän ei vastannut koskaan viittauksiini ja ylimalkaan
vastahakoisesti ryhtyi puheisiin kanssani. Ruhtinas käyttäytyi hänen
kanssaan hyvin ystävällisesti, voipa sanoa, kunnioittikin häntä. Ei
Bismjonkov enkä minä häirinnyt ruhtinasta ja Liisaa; mutta hän ei heitä
vieronut niinkuin minä, vaan liittyi mielellään heidän seuraansakin,
kun he niin halusivat. Tosin hän silloin ei esiintynyt erikoisemmin
huvittavana, mutta hänen iloisuudessaan oli aina ennenkin ollut jotakin
hiljaista.
Näin kului kahden viikon verta. Ruhtinas ei ollut ainoastaan
kaunis ja älykäs, vaan hän soitti myöskin pianoa, lauloi, piirusti
jotensakin hyvin ja osasi kertoa. Hänen juttunsa, joiden aiheet
olivat pääkaupungin elämän piireistä, tekivät aina syvän vaikutuksen
kuulijoihin, varsinkin kun hän itse ikäänkuin ei antanut asialle mitään
erityistä merkitystä...
Seurauksena tästä ruhtinaan, sanottakoonpa vaikka niinkin,
yksinkertaisesta juonesta oli se, että hän lyhyen olonsa aikana O...n
kaupungissa suorastaan hurmasi koko sikäläisen yleisön. Meitä aromaan
ihmisiä on ylhäisten piirien henkilön aina hyvin helppo hurmata.
Ruhtinaan tiheät käynnit Oshoginin talossa, jossa hän aina iltansa
vietti, herättivät kateutta muissa aatelis- ja virkamiehissä; mutta
älykkäänä maailman miehenä ruhtinas ei syrjäyttänyt ketään heistä, kävi
kaikkien luona, sanoi kaikille rouville ja neitosille vaikkapa vain
yhdenkin ystävällisen sanan, salli tarjota itselleen konstikkaita,
vaikeasti sulatettavia ruokalajeja ja huonoja, erinomaisilla nimillä
varustettuja viinilajeja, sanalla sanoen käyttäytyi mainiosti,
varovasti ja tahdikkaasti. Ruhtinas N. oli ylipäänsä hilpeäluontoinen,
seurustelevainen, herttainen mies, ja tässä erikoistapauksessa lisäksi
vielä asianhaarain vaatimuksestakin: saattoiko siinä sitte olla
menestymättä täydellisesti ja kaikessa?
Hänen tulostaan saakka kaikki talossa arvelivat, että aika kiiti
sanomattoman nopeasti. Kaikki sujui mainiosti. Vaikka ukko Oshogin ei
muka ollut mitään huomaavinaan, niin hän salassa varmaankin hykerteli
käsiään luullen saavansa sellaisen vävypojan. Ruhtinas itse taas ajoi
asiansa hyvin hiljaa ja sopivalla tavalla, kunnes yht'äkkiä sattui
muuan odottamaton tapaus...
Jääköön se huomiseksi! Tänään olen väsynyt. Nämä muistelmat
hermostuttavat minua vielä haudan partaallakin. Terentjevnan mielestä
minun nenänpääni jo on käynyt suipoksi ja se, kuulen ma; on huono
merkki.