Luin läpi, mitä eilen kirjoitin, ja olin vähällä repiä rikki vihon.
Minusta tuntuu, että kerron liian laajasti ja liian imelästi. Vaan
koska muut muistelmani siltä ajalta eivät tarjoa mitään huvittavaa,
paitsi sitä omituisen laatuista huvia, jota Lermontov tarkoittaa
sanoessaan, että on hauskaa ja kipeätä kosketella vanhoja haavoja, niin
miksi ei sitä huvia itselleen voisi sallia? Vaan määränsä kaikella.
Jatkan sen vuoksi ilman imelyyttä.
Koko viikon kuluessa kävelymme jälkeen kaupungin ulkopuolella tilani
oikeastaan ei huonontunut vähääkään, vaikka mielenmuutos Liisassa päivä
päivältä kävikin yhä huomattavammaksi. Niinkuin sanoin, tulkitsin tuon
muutoksen niin edulliseksi kuin suinkin itseeni nähden... Yksinäisten
ja arkain — itserakkaudesta arkain — ihmisten onnettomuus on juuri
siinä, että he, vaikka heillä silmät onkin ja vaikka he kuinka
niitä levittäisivät, eivät näe mitään tahi näkevät kaikki väärässä
valossa, ikäänkuin värillisten lasien läpi. Heidän omat ajatuksensa
ja huomionsa häiritsevät heitä joka askeleella. Tuttavuutemme alussa
Liisa käyttäytyi kanssani luottavasti ja vapaasti kuin lapsi; kentiesi
oli hänen suhtautumisessaan minuun jotakin suorempaa, lapsellista
kiintymistäkin... Mutta kun hänessä oli tapahtunut tuo omituinen,
miltei silmänräpäyksellinen murros, niin hän lyhyen neuvottomuuden
jälkeen tunsi olonsa tukalaksi minun seurassani, hän kääntyi
ehdottomasti pois minusta, käyden samalla kertaa alakuloiseksi ja
miettiväiseksi... Hän odotti jotakin, jota itse ei tietänyt, ja
minä, kuten sanottu, iloitsin tuosta muutoksesta. Minä, toden totta,
miltei menehdyin, niinkuin sanotaan, ihastuksesta. Muuten olen valmis
myöntämään, että toinenkin minun sijassani olisi voinut pettyä...
Kenessä ei ole itserakkautta? Sanoakaan ei tarvitse, että tämä kaikki
selvisi minulle vasta myöhemmin, kun minun täytyi laskea alas rikotut
ja muutenkin heikot siipeni.
Väärinkäsitystä, joka oli syntynyt minun ja Liisan välille, kesti
kokonaisen viikon eikä siinä mitään ihmeellistä ole; olen nähnyt
väärinkäsityksiä, jotka ovat kestäneet vuosikausia. Ja kuka on sanonut,
että tosi vain on oikea? Valhe on yhtä sitkeähenkinen kuin tosikin,
ellei enemmänkin. Muistan hyvin kuinka minua sen viikon ajan toisinaan
ikäänkuin mato kalvoi... mutta eihän tämmöinen yksinäinen ihminen,
kuin minä, — sanon sen vieläkin, — pysty käsittämään sitä, mikä
hänessä liikkuu, yhtä vähän kuin sitäkään, mitä hänen silmiensä edessä
tapahtuu. Sitä paitsi: eihän rakkaus ole luonnollinen tunne? Eihän
ihmiselle ole ominaista rakastaa. Rakkaus on sairautta ja sairautta
varten ei ole lakia olemassa. Kyllähän sydäntäni toisinaan oli pahasti
kouristanut, vaan nyt oli kaikki minussa ihan ylösalasin. Mitenkä siinä
sitte saattaa tietää, mikä on oikein, mikä väärin, mikä on syy, mikä
merkitys minkin erityisen tunteen?
Olipa sen nyt sitte kuinka tahansa, kaikki nämä väärinkäsitykset,
aavistukset ja toiveet päättyivät seuraavalla tavalla.
Kerran — se tapahtui aamupäivällä, siinä kahtatoista käydessä, — olin
tuskin astunut herra Oshoginin eteiseen, kun korviini kajahti salista
tuntematon, heleä sointuva ääni, ovi aukeni ja isännän saattamana
astui kynnykselle pitkä, solakka, noin viidenkolmatta vanha mies,
joka nopeasti heitti hartioilleen sotilassinellinsä, ystävällisesti
hyvästeli Kiril Matveitshia, minut sivuuttaessaan välinpitämättömästi
nosti kätensä lakkinsa korvalliselle ja katosi kannuksiaan helisyttäen.
— Kuka se oli? — kysyin Oshoginilta.
—- Ruhtinas N. — vastasi hän minulle huolestuneen näköisenä: — on
lähetetty tänne Pietarista nahkapoikia tarkastamaan. — Vaan missäs
kaikki palvelusväki on? — jatkoi hän harmissaan: — kun ei kukaan ollut
auttamassa sinelliä hänen päälleen.
Me menimme saliin.
— Milloinka hän on tullut? — kysyin minä.
— Eilen illalla kuuluu tulleen. Tarjosin hänelle huoneen talossani,
vaan hän kieltäytyi... Taitaa muuten olla miellyttävä poika.
— Oliko hän kauan luonanne?
— Tuimin verran. Hän pyysi minun esittelemään häntä vaimolleni.
— Ja te esittelitte?
— Kuinkas muuten.
— Entä tutustuiko hän Jelisaveta Kirillovnan kanssa?
— Kyllä — tietysti.
Minä vaikenin.
— Onko hän tullut tänne pitkäksikin aikaa?
— Luulen, että hänen täytyy jäädä tänne vähän enemmäksi kuin kahdeksi
viikoksi.
Ja Kiril Matvejitsh kiirehti pukeutumaan. Minä astuin muutamaan kertaan
salia pitkin. En muista, että ruhtinas N——in tulo silloin olisi tehnyt
minuun mitään erikoisempaa vaikutusta, paitsi sitä vastenmielisyyttä,
joka tavallisesti valtaa meidät, kun joku uusi henkilö ilmestyy
kotimme piiriin. Kentiesi tähän tunteeseen sekaantui vielä jotakin
arkaluontoisen ja hämäräsyntyisen moskovalaisen kateutta loistavaa
pietarilaista upseeria kohtaan. »Ruhtinas — ajattelin minä — on
pääkaupungin keikari: meikäläisiä hän tulee kohtelemaan kopeasti»...
En ollut nähnyt häntä kuin minutin ajan, mutta ehdin jo huomata,
että hän oli kaunis muodoltaan, nokkela ja vapaa käytökseltään.
Astuskeltuani jonkun aikaa salissa pysähdyin vihdoin peilin eteen,
otin taskusta kamman, annoin hiukselleni huolimattoman koristeellisen
asennon ja, niinkuin välistä käy, vaivuin yhtäkkiä katselemaan omia
kasvojani. Muistan, että huomioni oli tarkkaan keskittynyt nenääni,
jonka pehmeähköt ja epämääräiset ääriviivat eivät tuottaneet minulle
erityistä tyydytystä, kun yht'äkkiä kallellaan olevan kuvastimen
tummalle pohjalle, josta heijasti miltei koko huone, ilmestyi
Liisan solakka olento. En tiedä, miks'en liikahtanut edes, vaan
pidin kasvoillani saman ilmeenkin. Liisa kurotti päätään, katsahti
minuun tarkkaan ja, kohauttaen silmäkulmiaan, purren huulensa yhteen
ja pidättäen hengitystään niinkuin se, joka on iloinen, ettei ole
tullut huomatuksi, vetäytyi varovasti takaisin ja veti hiljalleen
ovea kiinni. Ovi narahti pikkusen. Liisa säpsähti ja jähmettyi
paikalleen... Minä vain en hievahtanutkaan... Hän veti taas oven
rivasta ja katosi. Ei ollut syytä epäilyyn: Liisan kasvojen ilme, kun
hän näki minut, tuo ilme, jossa ei ollut huomattavissa muuta kuin
halu pujahtaa onnellisesti takaisin, välttää vastenmielistä kohtausta
minun kanssani, nopea mielihyvän välähdys, jonka ehdin havaita hänen
silmissään, kun hänestä näytti, että hänen todellakin onnistuu livistää
huomaamatta tiehensä, — kaikki se puhui liian selvää kieltä: tyttö ei
minua rakasta. Pitkään, pitkään aikaan en saanut katsettani luoduksi
liikkumattomasta, mykästä ovesta, joka jälleen valkoisena läikkänä
kuvastui peilin pohjalle; olin hymähtää omalle pitkälle naamalleni,
— painoin pääni alas, palasin kotia ja heittäydyin sohvalleni. Minun
oli äärettömän raskas olla, niin raskas, etten voinut itkeäkään... ja
miksikä olisin itkenyt?... »Ihanko totta?» — toistin minä lakkaamatta,
maaten, kuin kuollut, selälläni ja kädet ristissä rinnan yli — »ihanko
totta?»... Mitä arvelette tuosta lauseesta, »ihanko totta?»