Samana päivänä, kun tulin O...n kaupunkiin, pakoittivat yllämainitut
virka-asiat minun käymään erään sen kihlakunnan ylimmän virkamiehen
Kiril Matvejevitsh Oshoginin luona, mutta tutustuin häneen tahi,
niinkuin sanotaan, tulin lähemmin tuntemaan hänet vasta noin parin
viikon kuluttua sen jälkeen. Hänen talonsa oli pääkadun varrella ja
erosi kaikista muista suuruutensa, maalatun kattonsa ja portilla olevan
kahden jalopeuransa puolesta, jotka olivat sitä jalopeurain rotua,
jolla on tavattoman paljon yhtänäköisyyttä epäonnistuneitten koirain
kanssa ja joiden syntymämaa on Moskova. Jo näistä jalopeuroista saattoi
päättää, että Oshoginilla oli varoja. Ja todellakin hänellä oli noin
neljäsataa alustalaista; hän seurusteli O...n kaupungin parhaimmiston
kanssa ja pidettiin vieraanvaraisena isäntänä. Hänen luonaan kävi
kaupungin päällikkö, tavattoman jykevä ja aivan kuin jostakin vanhasta
aineksesta kokoonpantu mies, joka ajeli parihevosilla, leveillä
punertavilla rattailla; kävi siellä muutkin virkamiehet: virallinen
syyttäjä, keltaihoinen ja äreä olento; leikinlaskija maanmittari, joka
oli saksalaista alkuperää, vaan tatarilaisen näköinen; kulkulaitosten
virkamies, helläluonteinen sielu, joka oli laulaja, mutta juorujen
levittäjä; entinen kihlakunnan aatelisten esimies, jonka hiukset olivat
värjätyt, paidanrinnus kohollaan, housut piukat ja kasvojen ilme sitä
ylevää lajia, joka on ominainen syytteessä olleille henkilöille;
kävi siellä sitten vielä pari tilanomistajaakin, kaksi eroamatonta
ystävää, jotka olivat jo ikämiehiä ja elämässä hankautuneita ja joista
nuorempi aina nutisti vanhempaa, tukkien hänen suunsa alati samalla
muistutuksella, että »älkää joutavia, Sergei Sergejitsh! mihin te
kelpaatte; ettehän tunne oikeinkirjoitustakaan... Niin, hyvät herrat»,
jatkoi hän vakuuttavasti, kääntyen läsnäolevien puoleen: »Sergei
Sergejitsh ei kirjoita kahveli, vaan gahveli.» Ja kaikki kuulijat
nauroivat, vaikka luultavasti ei yksikään heistä ollut erittäin taitava
oikeinkirjoituksessa, kun taas Sergei Sergejitsh parka vain oli vaiti
ja hiipuvalla hymyllä painoi päänsä alas. Mutta minähän unhotan, että
aikani on laskettu ja näin ollen antaudun liiaksi yksityiskohtiin.
Siis, pitkittä puheitta: Oshogin oli nainut mies, hänellä oli tytär
Jelisaveta Kirillovna ja tähän hänen tyttäreensä minä rakastuin.
Itse Oshogin oli ihan tavallinen mies, ei ruma eikä kaunis, hänen
vaimonsa taas vähän niinkuin vanhentunut kananpoika, vaan tytär ei
ollut vanhempiensa näköinen. Hän oli hyvinkin sievä muodoltaan, vilkas
ja lempeäluonteinen. Hänen harmaat, kirkkaat silmänsä katselivat
leppeästi ja avomielisesti lapsellisesti kohotettujen silmäkulmien
alta; hän melkein aina hymyili ja nauroikin hyvin usein. Hänen nuori
äänensä kajahteli hyvin miellyttävästi, hänen liikkeensä olivat
vapaat ja nopeat ja hän punastui herttaisesti. Hänen pukunsa ei ollut
ylenmäärin hieno; yksinkertaiset vaatteet vain somistivatkin häntä.
Yleensä en pian ole tullut tuttavaksi kenenkään kanssa ja jos ensi
näkemältä jonkun seurassa oli helppo olla, — mikä muuten ei tapahtunut
koskaan, — niin, tunnustan sen, puhui se paljon uuden tuttavuuteni
puolesta. Naisten kanssa en ole koskaan osannut käyttäytyä ja heidän
seurassaan olen joko murjottanut tahi näyttäytynyt tuimannäköiseltä
tahikka — mitä tyhmimmällä tavalla hampaillani irvistellyt ja
hämmentyen pyöritellyt kieltä suussani. Jelisaveta Kirillovnan
seurassa sen sijaan tunsin heti ensi näkemältä olevani kuin kotonani.
Se kävi näinikään. Tulin kerran ennen päivällistä Oshoginin luo ja
kysyin: »onko kotona?» »Kotona on», vastattiin, »pukeutumassa; tehkää
hyvin ja käykää saliin!» Astuin saliin ja näin ikkunan edessä, selin
minua kohti, tytön seisovan, joka oli valkoisissa vaatteissa ja piti
käsissään lintuhäkkiä. Niinkuin tavallisesti minua nytkin hiukan
puistatti, vaan siihen se jäi ja minä vain rykäisin sopivaisuuden
vuoksi. Se neiti kääntyi nopeasti, niin nopeasti, että hänen kiharansa
löivät häntä kasvoihin, huomasi minut, kumarsi ja hymyillen näytti
minulle laatikon, joka oli puolillaan siemeniä.—»Sallitteko?» Minä
tietysti, niinkuin sellaisissa tilaisuuksissa on tapa, ensin kallistin
päätäni ja samalla kertaa nopeasti taivutin ja oikaisin polviani (aivan
niinkuin joku takaa olisi lyönyt minua polvien taipeeseen, mikä, kuten
tunnettu, on hyvän kasvatuksen ja miellyttävän käytöksen tunnusmerkki),
sitte hymähdin, nostin käteni ja pari kertaa varovasti ja notkeasti
liikutin sitä ilmassa. Neiti kääntyi heti toisaanne, otti, häkistä
laudan, alkoi sitä kovasti hangata veitsellä ja lausui yhtäkkiä,
hievahtamatta asemastaan, seuraavat sanat: »Tämä on papan punatulkku...
Miellyttääkö teitä punatulkut?» — »Minä suosin enemmän keltasirkkuja»,
vastasin minä hieman väkinäisesti. — »Minä suosin myöskin
keltasirkkuja; mutta katsokaahan, kuinka se on sievä. Katsokaahan, se
ei pelkää.» (Minua kummastutti se, etten minä peljännyt.) — »Tulkaa
lähemmäksi. Sen nimi on Popka.» Minä astuin lähemmäksi ja kumarruin.
»Eikö totta, se on sievä?» Neiti kääntyi kasvot minuun päin; mutta me
olimme niin likellä toisiamme, että hänen täytyi hieman heittää päätään
taaksepäin katsoakseen minuun kirkkailla silmillään. Minä katsahdin
häneen: hänen nuoret, verevät kasvonsa hymyilivät niin ystävällisesti,
että minäkin hymähdin ja miltei rupesin nauramaan mielihyvästä. Ovi
aukeni ja herra Oshogin astui sisään. Minä astuin oitis hänen luo ja
aloin puhella hänen kanssaan hyvin vapaasti; itse en käsitä, kuinka
jäin heille päivällisellekin, jopa istuin koko illankin. Ja seuraavana
päivänä Oshoginin lakeija, pitkä, likinäköinen mies, jo minulle
hymyilikin, kuin talon tuttavalle ainakin, riisuessaan päällystakkia
hartioiltani.
Löytää itselleen tyyssija, laittaa itselleen vaikkapa väliaikainen
koti, tuntea jokapäiväisen yhdessäolon iloa — sitä onnea minä,
tarpeeton mies, jolla ei ollut perhemuistoja, en ollut siihen saakka
kokenut. Jos minussa vaikka vähänkin jokin olisi muistuttanut
kukkasesta ja joll'ei tämä vertaus olisi niin kulunut, niin sanoisin,
että siitä päivästä asti alkoi sieluni kukoistaa. Siinä määrin
kaikki minussa ja minun ympärilläni silmänräpäyksessä muuttui! Koko
elämäni valaisi yhtäkkiä rakkaus, niin, koko elämäni, pienimpiä
yksityisseikkoja myöten, aivan kuin pimeän, hyljätyn huoneen valaisee
sisään tuotu valkea. Minä panin maata ja nousin, pukeuduin, söin,
poltin piippuani aivan toisin kuin ennen; astuessani hypähtelinkin
ihan niinkuin yhtäkkiä siivet olisivat kasvaneet hartioihini. Muistan,
etten hetkeäkään ollut epävarma Jelisaveta Kirillovnan minussa
herättämästä tunteesta; ensi päivästä rakastuin häneen intohimoisesti
ja ensi päivästä tiesin, että olin rakastunut. Kolmen viikon kuluessa
näin hänet joka päivä. Nämä kolme viikkoa olivat elämäni onnellisin
aika, mutta muisto siitä on minulle raskas. En voi vain sitä aikaa
muistella; ehdottomasti johtuu mieleen myöskin se, mikä sitte seurasi
ja myrkyllinen katkeruus valtaa verkalleen juuri heltyneen sydämeni.
Kun ihmisen on oikein hyvä olla, niin hänen aivonsa, kuten tunnettu,
työskentelee hyvin vähän. Rauhallinen ja iloinen tunne, tyytymyksen
tunne tunkee koko olemuksen läpi, nielee sen kokonaan; personallisuuden
tunne silloin katoaa ja ihminen on autuas, niinkuin huonosti kasvatetut
runoilijat sanovat. Mutta kun tämä »hurmio» sitte haihtuu, niin
ihmisen välistä tulee paha mieli ja sääli, että onnensa aikana niin
vähän otti vaaria itsestään, ettei mietiskelyllä, muistelemalla
kaksinkertaistuttanut, pidentänyt nautintoaan... ikäänkuin »autuuden
tilassa» olevalla olisi aikaa tahi hänen maksaisi vaivaakaan miettiä
tunteitaan! Onnellinen ihminen on kuin kärpänen päivän paisteessa.
Senpävuoksi minunkin, muistellessani noita viikkoja, on milt'ei
mahdotonta pitää mielessäni varmaa, määrättyä vaikutelmaa, varsinkin
koska koko sinä aikana ei tapahtunut mitään merkillistä meidän
välillämme... Nuo kaksikymmentä päivää tuntuvat minusta joltakin
lämpimältä, tuoreelta ja tuoksuvalta, joltakin valoisalta juovalta
hämärässä ja harmaassa elämässäni. Muistini muuttuu yht'äkkiä
armottoman varmaksi ja kirkkaaksi vasta siitä silmänräpäyksestä,
jolloin, käyttääkseni noiden samaisten huonosti kasvatettujen
kirjailijain puhetapaa, kohtalon iskut minua kohtasivat. Niin, ne
kolme viikkoa... Ei ne kuitenkaan olleet jättämättä minuun mitään
kuvia. Välistä, kun oikein kauan olen tullut ajatelleeksi sitä aikaa,
putkahtaa yht'äkkiä menneisyyden hämärästä esille muistoja aivan
niinkuin tähtiä odottamatta ilmestyy iltataivaalle siihen tarkkaan
tuijottavan silmän eteen. Erittäin on muistiini painunut muuan kävely
kaupungin ulkopuolella olevassa metsikössä. Meitä oli neljä henkeä:
vanha rouva Oshogin, Liisa [Jelisaveta (Elisabet) = Liisa], minä ja
eräs Bismjonkov, pikku virkamies O...n kaupungissa, vaaleaverinen,
hyväluontoinen ja hiljainen mies. Hänestä tulen puhumaan vielä
tuonnempana. Itse herra Oshogin jäi kotiin syystä, että hänellä liiasta
nukkumisesta oli päänsärky. Oli ihana, lämmin, tyyni ilma. Koivikko
oli kahden virstan päässä O...n kaupungista ja me saavuimme sinne
päivällisen jälkeen, joimme teetä asianmukaisesti ja läksimme sitte
kaikki neljä kävelylle. Bismjonkov otti käsivarteensa rouva Oshoginin,
minä Liisan. Illan tullen olin ensi lemmen täydessä hurmoksessa (ei
ollut kulunut kuin kaksi viikkoa siitä saakka kuin tutustuimme),
siinä intohimoisessa ja huomaavaisessa jumaloimistilassa, jolloin
ihmisen koko sielu viattomasti, aivan itsestään seuraa rakastetun
olennon jokaista liikettä, jolloin ei milloinkaan saa kyllikseen hänen
läsnäolostaan, ei voi kyllikseen kuunnella hänen ääntään, jolloin
vain hymyilee ja on kuin taudista toipunut lapsi ja jolloin hiukankin
kokenut ihminen sadan askeleen päästä ensi silmäykseltä jo tietää,
mitä on tekeillä. Siihen päivään saakka ei minun ollut kertaakaan
sattunut käydä käsitysten Liisan kanssa. Astuimme rinnan vihantaa
ruohikkoa pitkin. Vieno tuuli ikäänkuin liiteli ympärillämme koivujen
valkoisten runkojen välillä toisinaan heitellen kasvojani vastaan hänen
hattunsa nauhaa. Minä seurasin hellittämättä hänen katsettaan kunnes
hän vihdoin iloisesti kääntyi minuun päin ja me molemmat hymyilimme
toisillemme. Linnut visertelivät hyväksyen päittemme yllä ja sininen
taivas siinsi ystävällisesti tiheiden lehtien lomitse. Päätäni huimasi
ylenpalttisesta mielihyvän tunteesta. Huomautan heti, ettei Liisa
ollenkaan ollut minuun rakastunut. Minä häntä miellytin; hän yleensä ei
vieronut ketään, vaan minun osakseni ei ollut tullut hämmentää hänen
lapsimaista levollisuuttaan. Hän käveli käsitysten kanssani niinkuin
veljen seurassa. Hän oli silloin seitsemäntoista vuoden vanha... Ja
kuitenkin sinä samana iltana vielä, minun läsnäollessani, alkoi hänessä
se sisäinen, hiljainen käymistila, joka tekee lapsesta naisen...
Minä olin silminnäkijänä tuossa hänen koko olemuksensa, viattoman
ymmällä olemisensa ja levottoman ajatuksiinsa vaipumisen muutoksessa;
minä ensimäisenä huomasin tuon katseen äkillisen leppeyden, äänen
heläjämisen epävarmuuden — ja, voi, hölmöä, voi, joutavaa miestä! —
kokonaisen viikon ajan en hävennyt uskoa, että minä, minä olin siihen
muutoksen syypää!
Se tapahtui tällä lailla.
Me kävelimme jotensakin kauan, ihan iltaan saakka, ja puhelimme vähän.
Minä olin vaiti niinkuin kaikki kokemattomat rakastajat ja hänellä
varmaankaan ei ollut minulle mitään sanottavaa; mutta hän ikäänkuin
mietiskeli jotakin ja kummallisesti pyöritteli päätään, ajatuksissaan
pureskellen puusta riipimäänsä lehteä. Toisinaan hän yritti astua
edelle, hyvin päättävästi... vaan sitte yht'äkkiä pysähtyi, odotti
minua ja silmäili ympärilleen kohottaen silmäkulmiaan ja hymyillen
hajamielisesti. Edellisenä iltana olimme yhdessä lukeneet »Kaukaasian
vankia.» Kuinka tarkkaan hän silloin minua kuuntelikaan nojaten
kasvojaan molempiin käsiinsä ja rintaa pöytää vasten! Yritin puhua
eilisestä lukemisesta; hän punastui ja kysyi minulta, annoinko ennen
lähtöä punatulkulle hampunsiemeniä, alkoi kovasti laulaa jotakin
laulua ja vaikeni sitte äkkiä. Koivikon takana oli jotenkin korkea
ja jyrkkä äyräs, alahalla juoksi luikerrellen joki ja sen toisella
puolella ulottui silmän siintämättömiin, toisin paikoin kohoten kuin
aallot, toisin paikoin leveäksi liinaksi levittäytyen, mittaamattomia,
siellä täällä ojien uurtamia niittyjä. Me tulimme Liisan kanssa
ensiksi koivikon päähän; Bismjonkov jäi rouvan kanssa jäljelle. Me
pysähdyimme äyräälle ja molemmat siristimme ehdottomasti silmiämme:
suoraan edessämme, kuumentuneen autereen keskellä, laskeutui aurinko
tulipunaisena ja suunnattoman suurena. Puoli taivaan kantta paloi ja
liekehti; punaiset säteet ampuivat niittyjä pitkin, heittäen punertavaa
hehkua ojien varjopuolellekin, laskeutuivat tulisena lyijynä joelle,
missä se ei ollut piiloittautunut riippuvien pensaiden peittoon, ja
ikäänkuin painautuivat äyrään ja koivikon rintaan. Me seisoimme siinä
tuon kirkkaan loiston valaisemina. En pysty kuvaamaan tämän taulun koko
hurmaavaa juhlallisuutta. Kerrotaan, että eräästä sokeasta punainen
väri tuntui torven toitotukselta; en tiedä missä määrin tuo vertaus on
oikea, mutta todellakin oli jotakin korvia huumaavaa tuossa ehtoo-ilman
hehkuvassa kullassa, taivaan ja maan tulisessa loisteessa. Minä
huudahdin ihastuksesta kääntyessäni heti Liisan puoleen. Hän katseli
suoraan aurinkoon. Muistan, kuinka ruskon hohde pieninä tulipilkkuina
heijastui hänen silmissänsä. Hän oli hämmästyksen, syvän liikutuksen
vallassa. Hän ei vastannut mitään huudahdukseeni, seisoi pitkän aikaa
hievahtamatta paikallaan, pää kumarassa... Ojensin hänelle käteni; hän
kääntyi pois ja vetreet vedet valuivat yht'äkkiä hänen silmistänsä.
Minä katsoin häneen salaisella, milt'ei iloisella neuvottomuudella...
Bismjonkovin ääni kajahti parin askeleen päässä meistä. Liisa kuivasi
nopeasti kyyneleensä ja loi minuun katseen heikosti hymähtäen. Hänen
äitinsä tuli esille lehdosta nojaten vaaleaverisen seuralaisensa
käsivarteen ja he molemmat ihailivat nyt vuoroonsa näköalaa. Rouva
kysyi jotakin Liisalta, ja muistan, että ehdottomasti säpsähdin, kun
vastaukseksi kajahti, aivan kuin särkynyt lasi, hänen tyttärensä
murtunut ääni. Aurinko meni sillä välin mailleen ja rusko alkoi sammua.
Me käännyimme kotia. Otin jälleen Liisan käsivarteeni. Koivikossa
oli vielä kirkasta ja minä saatoin selvästi erottaa hänen kasvojensa
piirteet. Hän oli hämillään eikä luonut ylös katsettaan. Puna oli
lähtemättömäksi levinnyt yltä yleensä hänen kasvoilleen aivan kuin
hän yhä vielä olisi seisonut painuvan päivän hohteessa... Hänen
käsivartensa tuskin kosketti minun käsivarteeni. Pitkään aikaan en
voinut alkaa puhetta, niin kovasti sydämeni sykki. Kaukana puitten
lomissa vilahti vaunu; ajomies ajoi käyten meitä vastaan pehmeätä
hiekkatietä pitkin.
— Jelisaveta Kirillovna, — lausahdin minä vihdoin: — miksi te itkitte?
— En tiedä, — vastasi hän lyhyen vaitiolon jälkeen, katsoi minuun
lempeillä, kyynelistä vielä kosteilla silmillään, — niiden katse näytti
minusta muuttuneelta — ja vaikeni jälleen.
—Minä näen, että rakastatte luontoa, — jatkoin minä. — En tahtonut
ollenkaan sitä sanoa ja tuonkin viimeisen lauseen sai kieleni tuskin
loppuun soperretuksi. Hän pyöritti päätään. Minä en saanut enää
sanotuksi sanaakaan... odotin jotakin... en tunnustusta, — johan nyt! —
vaan luottavaa katsetta, kysymystä... Mutta Liisa katsoi vain maahan ja
oli vaiti. Minä toistin vielä kerran puolikovasti: »miksi?» enkä saanut
vastausta. Näin, että hänen tuli tukala olla, että hän melkein häpesi.
Neljännestunnin kuluttua me jo istuimme vaunussa ja lähestyimme
kaupunkia. Hevoset juoksivat tasaista ravia; me kiidimme nopeasti läpi
pimenevän, kostean ilman. Kävin äkkiä hyvin puheliaaksi ja käännyin
tuon tuostakin milloin Bismjonkovin, milloin rouva Oshoginin puoleen,
en katsonut Liisaan, mutta saatoin huomata, että vaunun nurkasta
hänen katseensa aika ajoin pysähtyi minuun. Kotona hän vilkastui,
vaan ei suostunut lukemaan kanssani ja lähti pian levolle. Se murros,
josta puhuin, oli hänessä tapahtunut. Hän lakkasi olemasta lapsi, hän
alkoi myöskin, niinkuin minä, odottaa jotakin. Eikä hänen sitä kauan
tarvinnut odottaakaan.
Samana iltana minä palasin asuntooni täydessä hurmiotilassa. Hämärä
aavistuksen ja epäilyksen sekainen tunne, joka oli alkanut herätä
minussa, katosi; tuon äkillisen väkinäisyyden Liisan suhtautumisessa
minuun luin minä naisellisen häveliäisyyden, arkuuden syyksi...
Olinhan tuhansia kertoja lukenut monista teoksista, että rakkauden
ensi ilmestyminen aina kuohuttaa ja pelästyttää tytön mielen. Tunsin
itseni kovin onnelliseksi ja suunnittelin ajatuksissani jo kaikellaisia
asioita...
Jospa joku silloin olisi kuiskannut minulle korvaan: »älä luulekaan,
hyvä mies, että sinulla se on edessäsi! Sinä tulet kuolemaan
yksinäisyydessä, kurjassa talopahasessa, vieressäsi ärisevä,
sietämätön, vanha ämmä, joka vain odottaa kuolemaasi myydäkseen
polkuhinnasta saappaasi».
Niin, ehdottomasti tekee mieli sanoa erään venäläisen filosoofin
tavoin: »kuinka sen voi tietää, mitä ei tiedä?» — Huomenna taas.