Talvi taaskin. Lunta sataa paksuina hiutaleina.
Tarpeeton, tarpeeton... Keksinpäs oikein mainion sanan. Mitä
enemmän syvennyn omaan itseeni, mitä tarkemmin silmäilen entistä
elämääni, sitä enemmän tulen vakuutetuksi tuon sanan ankarasta
todenperäisyydestä. Tarpeeton, — niin juuri. Toisiin ihmisiin tämä
sana ei sovellu... Ihmiset ovat pahoja, hyviä, viisaita, tuhmia,
miellyttäviä, epämiellyttäviä, vaan eivät — tarpeettomia. Ymmärtäkää
minua oikein: noitakin ihmisiä vailla maailma tietenkin tulisi toimeen;
mutta tarpeettomuus ei ole heidän pääominaisuutensa, heidän ominainen
tunnusmerkkinsä eikä kellekään, heistä puhuessaan, »tarpeeton»
-sana ensimäisenä tule kielelle. Sitä vastoin minusta ei muuta
voikaan sanoa kuin — tarpeeton. Ylimääräinen ihminen — siinä kaikki.
Nähtävästi luonto ei edellyttänyt minun ilmestymistäni ja siitä syystä
suhtautui minuun kuin odottamattomaan ja kutsumattomaan vieraaseen.
Eikäpä syyttä minusta sanonut muuan leikinlaskija, joka oli innokas
preferanssinpelaaja, että äidilleni minuun nähden tuli pieti. Puhun
itsestäni nyt ihan tyynesti ilman mitään katkeraa mieltä... Kaikki
on ollutta ja mennyttä! Koko elämäni iän oli minun paikkani alati jo
toisten käsissä, kentiesi sentähden, että etsin paikkaa aina sieltä,
mistä ei olisi pitänyt. Olen ollut luulevainen, ujo, närkäs, niinkuin
kaikki sairaat; lisäksi, luultavasti liian itserakkauden tahi yleensä
koko olemukseni epäonnistuneen kokoonpanon tähden, tunteitteni ja
ajatusteni välillä — ja näiden tunteiden ja ajatusten ilmestysmuodon
välillä — oli jokin järjetön, käsittämätön ja voittamaton este; ja kun
minä päätin väkisin voittaa tuon esteen, murtaa sen, niin liikkeeni,
kasvojeni ilme, koko olemukseni saivat tuskallisen ponnistuksen näön:
enkä minä ainoastaan näyttänyt luonnottomalta ja pingoittuneelta,
vaan todella niin olinkin. Silloin nousi sielussani hirveä hälinä.
Minä erittelin itseäni viimeisiä säikeitä myöten, vertasin itseäni
muihin, muistelin mielessäni niitten ihmisten vähimpiäkin silmäilyjä,
hymyjä ja sanoja, joiden eteen tahdoin avata itseni, tulkitsin kaikki
nurinkurin, nauroin katkerasti vaatimukselleni »olla niinkuin kaikki
muut» — ja yht'äkkiä, kesken nauruani, vaivuin surkeasti kokonaan
alas, jouduin typerään alakuloisuuteen ja taaskin siinä tilassa kävin
entiseen käsiksi, — sanalla sanoen kiertelin kuin orava pyörällään.
Päiväkaudet kuluivat tällaisessa tuskallisessa, hyödyttömässä työssä.
Sanokaa nyt sitte, olkaa niin hyvä, kelle ja mihin sellainen mies on
tarpeen? Miksi noin minulle tapahtui, missä on syy tähän turhantarkkaan
askartelemiseen itseni kanssa, — kuka sen tietää, kuka sen sanoo?
Muistan kuinka kerran matkustin dilishansilla Moskovaan. Tie oli hyvä
ja ajomies valjasti neljän hevosen viereen vielä sivulla-juoksijan.
Tämä onneton, viides, aivan tarpeeton hevonen, joka miten kuten
kiinnitetään etukaplaan lyhyellä paksulla köydellä, joka armottomasti
hankaa sen reittä ja häntää, pakoittaen sen juoksemaan mitä
luonnottomimmalla tavalla ja antaen koko sen ruumiille käyrän muodon,
on aina herättänyt minussa mitä syvintä sääliä. Huomautin ajomiehelle,
että kaipa siinä olisi tultu toimeen ilman tuota viidettäkin hevosta...
Hän oli vaiti, puistalsi sitte päätään, vetäisi tuota hevosta
kymmenisen kertaa piiskalla yli laihan selän pöhöttyneen vatsan alle
ja lausahti vakavasti: »Näetsen, todenperään, kun tuli siihen mukaan!
Senkin saatana!»
Sillä lailla minäkin olen tullut mukaan... Onneksi ei majatalo ole
etäällä.
Tarpeeton... Lupasin näyttää toteen tämän mielipiteeni ja täytänkin
lupaukseni. En pidä tarpeellisena luetella niitä tuhansia
yksityisseikkoja ja jokapäiväisiä tapahtumia, jotka muuten jokaisen
ajattelevan ihmisen silmissä voisivat näyttää kumoamattomilta
todisteilta minun hyväkseni, se on, näkökantani hyväksi; alan
mieluummin eräästä hyvin tärkeästä tapauksesta, jonka jälkeen
varmaankaan ei enää jää vähintäkään syytä jäljelle epäillä, että
»taipeeton» -sana on aivan paikallaan. Toistan: en aio antautua
yksityiskohtia kertomaan, vaan en voi vaitiolollakaan sivuuttaa erästä
hyvin huvittavaa ja merkillistä seikkaa, nimittäin: ystävieni (minulla
on ollut niitäkin) omituista suhtautumista minuun joka kerta, kun tulin
heitä vastaan tahi kävin heidän luonaan. Heidän tuli ikäänkuin tukala
olla; vastaan tullessa he omituisen luonnottomasti hymyilivät minulle,
eivät katsoneet minua suoraan silmiin eivätkä jalkoihin, niinkuin
muutamat tekevät, vaan enimmäkseen poskiin, lausuen kiireesti: »Aa,
terve Tshulkaturin! (kohtalo on suonut minulle sellaisen liikanimen)
tahi: »kas siinähän on Tshulkaturin», ja väistyivät oitis syrjään, jopa
jonkun aikaa seisoivat liikkumattomina paikallaan, ikäänkuin koettaen
muistella jotakin. Tuon kaiken minä kyllä huomasin, sillä en ole vailla
tarkkaa silmää ja havaitsemiskykyä, ylimalkaan en ole tuhma; jopa
välistä juolahtaa päähäni hyvinkin huvittavia, eikä aivan tavallisia
ajatuksia; mutta koska olen tarpeeton mies ja sielussani on lukko,
niin pelottaa lausua ajatukseni julki, varsinkin, koska edeltäpäin
tiedän, että sen lausun perin kelvottomasti. Välistä minusta näyttää
omituiselta, kuinka ihmiset voivat puhua, jopa niin yksinkertaisesti,
vapaasti... Onpas se kykyä, tulee ajatelleeksi. Vaan tunnustaakseni,
minunkin kieltäni, huolimatta lukosta, hyvin usein syyhytti;
todellisuudessa lausuin kuitenkin sanoja ainoastaan nuoruudessani
ja kypsyneemmällä iällä melkein aina jaksoin pitää itseäni kurissa.
Sanoin tavallisesti puolikovasta »me puolestamme mieluummin olemme
hiukan vaiti», ja rauhoituin. Vaikenemaan me kaikki olemme hyvin
sukkelat, varsinkin meidän naisemme sen konstin osaavat: on ylhäisiä
venäläisiä neitejä, jotka vaikenevat niin suurenmoisesti, että huonosti
valmistautuneessa miehessä moinen tapaus saattaa synnyttää vienon
vavistuksen ja lyödä kylmään hikeen. Mutta eihän nyt siitä ole kysymys
enkä minä pysty muita arvostelemaan. Ryhdyn lupaamaani kertomukseen
käsiksi.
Muutamia vuosia sitte jouduin sangen vähäpätöisten, mutta minulle
hyvinkin tärkeiden asianhaarain johdosta oleskelemaan kuusi kuukautta
O...n kaupungissa. Tämä kaupunki sijaitsee mäen rinteellä ja on
hyvin epämukavasti rakennettu. Asukkaita siinä lasketaan olevan
noin kahdeksansataa, tavattoman köyhiä, talot ovat aivan mitättömän
näköisiä, pääkadulla, kivityksen muodossa, toisinaan kuumottaa jyhkeitä
kalkkipaakkuja, joita rattaiden oikein on kierrettävä; keskellä
hämmästyttävän likaista toria kohoaa pikkarainen keltainen rakennus,
jossa on mustat aukot ja joissa istuu, isot lakit päässä, ihmisiä muka
kauppaa pitämässä; siinä törröttää myöskin tavattoman pitkä kirjava
tanko ja sen vieressä, järjestyksen vuoksi, esivallan määräyksestä,
seisoo keltainen heinäkuorma ja astuskelee yksi ruunun kana. Sanalla
sanoen, O...n kaupungissa on elämä erinomaista. Ensi oloni päivänä
siellä olin vähällä tulla hulluksi ikävästä. Minun on sanottava
itsestäni, että vaikka tarpeeton mies olenkin, niin en ole sitä omasta
halustani; olen itse sairas, vaan kaikkea sitä mikä on sairasta, en voi
sietää... Ei minulla ole mitään onneakaan vastaan, jopa olen yrittänyt
lähennellä sitä sekä oikealta että vasemmalta puolelta... Sentähden
ei ole ihme, että minullakin voi olla ikävä, niinkuin kaikilla
kuolevaisilla. Olin O...n kaupungissa virka-asioilla.
Terentjevna on lujasti päättänyt kiusata minut kuoliaaksi. Tässä
esimerkki meidän keskustelustamme.
Terentjevna: Voi, hyvä isä, mitä te yhä vain kirjoittelette? Se on
epäterveellistä.
Minä: Mun on ikävä, Terentjevna.
Hän: Juokaahan teetä ja käykää levolle. Ehkäpä hikoilette ja hiukkasen
nukahdatte.
Minä: Enkä tahdo maata.
Hän: Herranen aika! Mitä te nyt?! Käykää nyt vain, käykää, se on
parempi.
Minä: Kuolen minä muutenkin, Terentjevna.
Hän: Jumala varjelkoon ja armahtakoon... No, tahdotteko teetä, vai?
Minä: En elä enää viikkoakaan, Terentjevna.
Hän: Kaikkia vielä, hyvä isä! Mitä te nyt?!... Minä sitte menen ja
asetan teekeittiön kiehumaan.
Mokomakin raihnainen, keltainen, hampaaton olento! Enkö sitte sinunkaan
mielestäsi ole mikään ihminen!