Tänään on ihana ilma: lämmin, kirkas; auringon säteet leikkivät
iloisesti nuoskealla lumella; kaikki loistaa, höyryää, tippuu;
varpuset tirskuvat kuin hullut sulaneilla, tummilla aidoilla; kostea
ilma, kiihdyttää suloisesti ja hirvittävästi rintaani. Kevät, kevät
on tulossa! Istun ikkunan edessä ja katselen kedolle toiselle puolen
jokea. Oi, luonto, luonto! Minä niin kovasti sinua rakastan ja sinun
uumenistasi nousin kuitenkin elämäänkin kykenemättömänä. Tuossa hyppii
urosvarpunen siivet harallaan, huutaa — ja jokainen ääni sen huudossa,
jokainen tönöllään oleva höyhen sen ruumiissa uhkuu terveyttä ja
voimaa...
Seuraako siitä mitään? Ei mitään. Se on terve ja sillä on oikeus
tirskua ja pöyhistellä, vaan minä olen sairas ja tuomittu kuolemaan
— siinä kaikki. Enempää siitä ei maksa vaivaa puhuakaan. Itkettävät
luontoon vetoamiset ovat kauhean naurettavia. Palatkaamme kertomukseen!
Ihmiseksi ylenin, kuten sanottu, hyvin huonosti, enkä hauskasti. Veljiä
ja sisaria minulla ei ollut. Minut kasvatettiin kotona. Ja mitäpä työtä
äitini olisi tehnyt, jos minut olisi pantu johonkin kasvatuslaitokseen?
Sitä vartenhan lapsetkin ovat olemassa, ettei vanhempien olisi ikävä.
Me asuimme suurimmaksi osaksi maalla; toisinaan matkustimme Moskovaan.
Minulla oli, niin kuin tavallista on, hoitajani ja opettajani; niistä
on painunut mieleeni varsinkin eräs laiha ja meltomielinen saksalainen,
Rickmann nimeltään, tavattoman surkea ja kohtalon kolhima olento,
jota hyödyttömästi kalvoi näännyttävä ikävä kaukaiseen kotimaahan.
Kun tavan mukaan, uunin liepeellä, ahtaan etusuojan tukehduttavassa
ilmassa, jossa tuntui happamen kaljan lemu, partasuinen hoitajani
Vasili, liikanimeltään Gusinja, iänikuiseen siniseen kauhtanaansa
puettuna istui ja pelasi viimeistä tikkiä kuskimme kanssa, joka
hiljan oli saanut uuden lampaannahkaturkkinsa ja pettämättömät
rasvanahkasaappaansa, niin lauleli Rickmann väliseinän takana:
Herz, mein Herz warum so traurig?
Was bekümmert dich so sehr?
S'ist ja schön im fremdem Lande —
Herz, mein Herz — was willst du mehr?
(Sydän, sydän, miksi kaipaat?
Mist' on murhe sulla ain'?
Onhan vieras maakin kaunis —
Sydän, tyydy siihen vain!)
Isän kuoltua me muutimme kokonaan Moskovaan. Olin silloin kahdentoista
vuotias. Isäni kuoli yöllä halvaukseen. Sitä yötä en unhota koskaan.
Nukuin sikeästi kuten tavallisesti kaikki lapset nukkuvat, mutta
muistan, että unissanikin olin kuulevinani raskasta ja määräperäistä
korinaa? Yht'äkkiä tunsin, että joku kosketti olkapäähän! ja sysäsi
minua. Aukaisin silmäni: edessäni seisoi hoitajani. — Mikä on? —
Menkää, menkää; Aleksei Mihailovitsh tekee lähtöä... Kuin mieletön
syöksyin vuoteeltani makuusuojaan. Siellä näin isän makaavan pää
taaksepäin heitettynä, ihan punaisena ja vaikeasti hengittäen.
Ovella seisoi palvelusväkeä pelästyneen näköisenä; eteisessä joku
kysyi käheällä äänellä: »onko lähetetty lääkäriä hakemaan?» Pihalla
tuotiin hevonen ulos tallista, portti narahti; huoneessa paloi
talikynttilä lattialla; äiti tuskitteli, silti kuitenkaan kadottamatta
soveliaisuutta ja oman arvonsa tuntoa. Heittäydyin isäni povelle,
halailin häntä kuiskaten: »pappa, pappa...» Hän makasi liikkumattomana
ja omituisesti tirkistäen silmillään. Katsoin häntä kasvoihin — ääretön
kauhu pidätti hengitystäni; pelosta aloin vikistä kuin kovasti kiinni
siepattu lintu — minut otettiin ja vietiin pois. Vielä edellisenä
iltana hän, ikäänkuin aavistaen loppuaan, oli hellästi ja surumielisenä
hyväillyt minua. Saapui uninen ja karhea lääkäri, josta pahasti
löyhki viina. Isäni kuoli hänen käsiinsä ja seuraavana päivänä minä,
surusta aivan typertyneenä, seisoin kynttilä kädessä pöydän ääressä,
jossa vainaja lepäsi, ja mielettömänä kuuntelin lukkarin kumeaäänistä
veisuuta, joka silloin tällöin vuorotteli papin heikomman äänen kanssa;
kyyneleet valuivat virtanaan poskilleni, huulilleni, kaulukselleni,
kalvosimilleni; minä menehdyin kyyneleihin ja katselin hellittämättä
ja tarkkaan isäni liikkumattomiin kasvoihin aivan kuin olisin jotakin
odottanut häneltä; äitini sillä välin taas kumarteli maahan asti,
hitaasti kohottautuen ja ristien silmiään, kovasti painaen sormiaan
otsaansa, olkapäihinsä ja rintaansa. Päässä ei minulla ollut yhtäkään
ajatusta; ruumiini oli raudan raskas ja minä tunsin, että jotakin
kauheata tapahtui minulle... Kuolema vilkaisi minua silloin silmiin ja
huomasi minut.
Muutimme Moskovaan isän kuoltua hyvin yksinkertaisesta syystä:
maatilamme näet myytiin huutokaupalla velkojen tähden — ihan tyysti,
lukuunottamatta yhtä ainoata talon pahaista, sitä, jossa minä nyt
päätän erinomaista elämääni. Tunnustan, että silloin, nuori kun olin,
surin tuota kotimme myyntiä tahi oikeammin surin sitä puutarhamme
tähden. Sillä siihen puutarhaan liittyvät miltei ainoat valoisat
muistoni; sinne minä eräänä hiljaisena kevätiltana hautasin parhaimman
ystäväni, töpöhäntäisen ja vääräsäärisen vanhan koiramme »Triksin»;
siellä minä muinoin, korkeaan ruohoon kätkeytyen, söin varastettuja
omenia, punaisia makeita Novgorodilaisia; siellä myöskin ensi kerran
vattupensaikossa, kun marjat olivat kypsyneet, näin sisäkön Klaudian,
joka, vaikka pystynokkainen olikin ja aina nauroi nenäliinaansa,
herätti minussa niin helliä tunteita, että hänen läsnäollessaan tuskin
saatoin hengittää, riuduin rakkaudesta vaieten vain, vaan kerran sitte,
pääsiäissunnuntaina, kun hänen vuoronsa tuli suudella minun, talon
lapsen kättä, vähällä itse olin langeta suutelemaan hänen läntälleen
astuttuja vuohennahkakenkiään. Voi Jumala! Joko siitä todellakin on
kaksikymmentä vuotta? Ja kuitenkin tuntuu siltä, kuin ihan äskettäin
vielä olisin ratsastanut takkuisen raudikkomme selässä pitkin puutarhan
aitausta ja kohottautuen jalustimille noukkinut kaksivärisiä lehtiä
lehmuksista! Niinkauan kuin ihminen elää ei hän tunne omaa elämäänsä:
samoin kuin ääni, se vasta jonkun ajan kuluttua alkaa hänelle selvetä.
Voi, sinä puutarhani, voi, te pienen lammikon luona olevat umpeen
kasvaneet tiet, voi, sinä pikku hiekkapaikka rappeutuneen tokeen alla,
josta minä ongin kaloja! Ja te korkeat koivut pitkine riippuvine
oksinenne, joiden takaa aina ennen kylätieltä kuului, kolisevilta
rattailta, ajajan alakuloinen laulu, — teille lähetän minä viimeiset
hyvästini! Elämästä erotessani teitä kohti vain kurotan käteni. Vielä
kerran tahtoisin vetää henkeeni koiruohon kitkerää hajua, leikatun
tattarin makeata tuoksua kotiseutuni pelloilla, vielä kerran tahtoisin
kaukaa kuunnella pitäjämme rämisevän kirkonkellon yksitoikkoisia
läppäyksiä; vielä kerran loikoa tammen viileässä varjossa tutun
virranrepeämän partaalla; vielä kerran silmin seurata tuulen nopeata
tietä, kun se tummana juovana juoksee niittymme kultana kellahtavaa
heinikkoa pitkin.
Ah, miksi tämä kaikki? Mutta tänään en jaksa jatkaa. Siis huomiseksi.