Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1915.
Ivan Turgenjev.
Ivan Sergejevitsh Turgenjev, synt. Orjolissa v. 1818, kuol. huvilassaan
Bougivalissa lähellä Parisia v. 1883, on, kuten tunnettu, Venäjän
suurimpia, maailmanmaineen saavuttaneita kirjailijoita. Hänen isänsä,
ent. ratsuväenupseeri, oli varakas tilanhaltija ja äitinsäkin
puolelta sai hän, tämän sedältään perimän, suuren maatilan omakseen.
Kirjailijan isä ja äiti olivat hyvin omituisenluontoisia ihmisiä
ja sen vuoksi hän poikasena saikin »kokea kovin vähän hellyyttä
vanhemmiltaan, mutta sen sijaan näki paljon tilanhaltijani kovuutta
talonpoikia ja palvelusväkeä kohtaan», kuten eräs hänen elämäkertansa
kuvaaja sattuvasti sanoo, viitaten sillä muutamaan peruspiirteeseen
Turgenjevin kirjailijaluonteessa. Vaikuttihan näet Turgenjev meilläkin
suomennoksina jo aikoja sitte tunnetuilla »Metsämiehen muistelmillaan»
aivan suoranaisesti maaorjuuden lakkauttamiseen Venäjällä. Kodissaan
sai Turgenjev, lahjakas poika kun muuten oli, jo pienestä pitäen
oppia kieliä, niin että hän täydellisesti hallitsi ranskan, saksan
ja englannin kielet, tuli 11 vuoden vanhana Moskovaan kouluun ja jo
16-vuotiaana pääsi hän ylioppilaaksi. Pietarin yliopistossa suoritti
hän kandidaattitutkinnon ja harjoitti sen jälkeen parisen vuotta
opintoja vielä Berlininkin yliopistossa, niin että, kuten sama hänen
elämäkertansa kirjoittaja sanoo, »semmoisella suurella kielitaidolla,
niin laajoilla, monipuolisilla tiedoilla, niin hyvällä ymmärryksellä
ja muistilla, niin suurella kyvyllä ja niin perinpohjaisella Venäjän
kansan elämän tuntemuksella varustettuna ei ole yksikään venäläinen
kirjailija häntä ennen esiintynyt kirjallisuudessa». Palattuaan
opintomatkaltaan Venäjälle Turgenjev, riitaannuttuaan äitinsä kanssa
tämän alustalaisiaan kohtaan osoittaman julmuuden tähden, jäi
kokonaan vaille aineellista toimeentuloa ja oli pakoitettu jonkun
ajan olemaan virkamiehenä Pietarissa. V. 1850 hänen äitinsä kuoli
ja näin jouduttuaan mitä rikkaimman maatilan haltijaksi Turgenjev,
joka silloin jo oli julkaissut ensimäiset kertomuksensa »Metsämiehen
muistelmista», itse ensimäisenä vapautti maaorjansa, järjestäen heidän
olonsa niin, että pakollisten päivätöiden sijasta saivat suorittaa
rahaveron heille viljeltäväksi annetusta maasta. Maatilallaan, jatkaen
kirjallista tointaan, vietti Turgenjev useita vuosia, mutta muutti
sitte ulkomaille, asuen hellien ystävyyssiteiden yhdistämänä kuuluisan
laulajattaren Viardot-Garcian perheeseen, milloin Baden-Badenissa,
milloin Lontoossa ja lopuksi Parisissa, jossa, niinkuin sanottu,
kuolikin.
Turgenjevin suuret romaanit: »Rudin», »Aattona», »Aatelispesä», »Isät
ja pojat» ja »Savua», jotka tekivät hänet kuuluisaksi, kunnioitetuksi
ja rakastetuksi ulkomaillakin ja joissa kussakin osaltaan kosketellaan
jotakin puolta Venäjän yhteiskunta-elämän kehityksestä, ovat hyvin
tunnetut suomalaistenkin kirjallisuuden harrastajain piirissä.
Ehkäpä on niitäkin, jotka hyvin muistavat hänen pienempiäkin
kertomuksiaan, esim. »Asjan», »Mumun», »Ensi lemmen» ja »Kevätpuroja»
ja näytelmän (jommoisia hän myöskin on muutamia kirjoittanut)
»Kuukausi maalla». Kaikista näistä teoksista huokuu lämmin, rakastava
runoilijapersoonallisuus, myötätunto ihmistä kohtaan yleensä, mutta
varsinkin venäläistä naista kohtaan sekä myöskin rakkaus lapsiin,
eläimiin ja luontoon. Ja paitsi maaorjuutta ja venäläistä naista on
se henkilöhaahmo, jota Turgenjev nimittää tarpeettomaksi ihmiseksi
yhteiskunnassa, olennainen puoli hänen kirjallisessa tuotannossaan.
Tämä viimeksi mainittu tyyppi kuvataan oikealla nimellään siinä
kertomuksessa, jonka nyt tarjoamme suomalaisille lukijoille, jopa
sellaisen kaikki alttiiksi- ja anteeksi-antavan naisen rinnalla,
joka on tämän venäläisten naisluonteiden etevän kuvaajan ja suuren
kertojakyvyn lempihenkilöitä. Kun sitä paitsi tässä samassa
kertomuksessa tuon tuostakin aivan kuin kaupan päälliseksi annetaan
mitä hurmaavimpia luonnonkuvauksia ja hiljaista huumoriakin paikotellen
ilmenee mitä tarkimman luonteen kuvauksen ja hienosäikeisimmän
sielullisen erittelyn ohessa, niin näemme siinä juuri kuin
pienoiskuvassa tämän suuren venäläisen kirjailijan viehättävimmät
ominaisuudet edustettuina. Se surullinen lemmentarina, joka tämän
»tarpeettoman ihmisen» päiväkirjassa niin koruttomasti, mutta
säälittävästi kerrotaan, tulee varmaankin herättämään meilläkin mitä
suurinta mielenkiintoa.
Ovetshi-Vodin kylässä 20 p. maaliskuuta 18...
Lääkäri lähti vastikään luotani. Pääsinpäs vihdoinkin selville!
Vaikkapa kuinka viekastelikin, täytyi hänen lopulta lausua
mielipiteensä.
Niin, minä kuolen pian, hyvinkin pian. Kun jäät lähtevät joista, niin
luultavasti minäkin viimeisen lumen mukana lähden... Minne? Jumala
sen tietää! Myöskin mereen. No, kun kuollakseen, niin parasta kuolla
keväällä.
Vaan eikös ole naurettavaa ruveta kirjoittamaan päiväkirjaa kenties
paria viikkoa ennen kuolemaansa? Mitäpäs siitä! Ja milläs neljätoista
päivää on vähemmän kuin neljätoista vuotta, neljätoista vuosisataa?
Iankaikkisuuteen verrattuna, sanotaan, kaikki ei ole mitään; mutta
siinä tapauksessa iankaikkisuuskaan ei ole mitään. Minä taidan tässä
ruveta järkeilyyn: se on huono merkki — jokohan arveluttaa? — Parempi
on kertoa jostakin. Ulkona on märkä, tuulinen ilma enkä saa mennä
ulos. Mitäpä minä kertoisin? Taudeistaan kunnon mies ei puhu koskaan;
kirjoittaa kertomus ei kuulu minun alaani; mietteet korkealentoisista
asioista taas eivät ole voimieni mukaisia; kuvata oloja ympärilläni
ei minua liioin huvita ja olla joutilaana on ikävää, lukemaan taas
olen laiska. No! Kerronpahan sitte itselleni koko oman elämäni. Mainio
ajatus! Kuolemaa odottaessa se sopii varsin hyvin eikä ole loukkaavaa
kellekään. Minä siis alan.
Minä synnyin noin kolmisenkymmentä vuotta sitte. Vanhempani olivat
jotensakin varakkaita tilanhaltijoita. Isäni oli innokas peluri, äitini
ankaraluontoinen nainen... hyvin kunnollinen ihminen. Vaan en ole
tuntenut naista, jonka avut olisivat tuottaneet minulle vähemmän iloa.
Hän vaipui näitten hyveittensä painon alle ja kiusasi kaikkia, alkaen
omasta itsestään. Elämänsä viitenäkymmenenä vuotena ei hän kertaakaan
levännyt, laskenut työtä käsistään; hän puuhasi ja aherteli aina kuin
muurahainen — ja ilman mitään hyötyä, jota ei voi sanoa muurahaisesta.
Uupumaton mato kalvoi häntä yötä päivää. Yhden ainoan kerran vain
näin hänet aivan levollisena, nimittäin, ensimäisenä päivänä hänen
kuolemansa jälkeen, kun hän oli arkussaan. Häntä silloin katsellessani
minusta todenperään näytti, että hänen kasvoistaan kuvastui hiljasta
hämmästystä; puoleksi avonaisista huulista, vajonneista poskista ja
leppeistä, liikkumattomista silmistä ikäänkuin puhalsivat vastaan
sanat: »kuinka hyvä onkaan pysyä paikoillaan!» Niin, hyvä, hyvä on
vihdoinkin vapautua riuduttavasta elämän tietoisuuden tunteesta,
pääsemättömästä ja levottomasta olemassa olemisen tunteesta! Mutta
eihän nyt siitä ole puhe.
Ihmiseksi ylenin huonosti, enkä hauskastikaan. Isä ja äiti rakastivat
minua, vaan ei siitä elämäni ollut helpompi. Isällä ei ollut valtaa
omassa talossaan eikä arvoakaan, mies kun oli, joka ilmeisesti oli
häpeällisen ja turmiollisen paheen orja. Hän oli tietoinen omasta
lankeemuksestaan ja kun ei hänellä ollut voimia vapautua rakkaan
intohimonsa kahleista, niin koetti hän ainakin alati ystävällisellä ja
vaatimattomalla ulkomuodollaan ja väistelevällä nöyryydellään voittaa
esikuvallisen vaimonsa suopeuden. Äitini kantoi todellakin kovan osansa
sillä hyväavuisen naisen kauniilla ja ylevällä pitkämielisyydellä,
jossa usein on paljon itserakasta ylpeyttä. Hän ei koskaan soimannut
isää mistään, vaan antoi hänelle viimeiset rahansa ja maksoi hänen
velkansa. Isä taas ylisteli äitiä sekä hänen edessään että takanaan,
mutta kotona ei viihtynyt olemaan ja osoitti hellyyttään minulle salaa
ikäänkuin itse olisi peljännyt tartuttaa minuun läsnäoloaan. Mutta
silloin hänen rumentuneet kasvojensa piirteet uhkuivat sellaista
hyvyyttä, sairaanomainen ivan ilme hänen huulillaan muuttui silloin
niin liikuttavaksi hymyksi, hänen hienojen ryppyjen ympäröimät
ruskeat silmänsä kirkastuivat silloin sellaisesta rakkaudesta, että
ehdottomasti painalsin poskeani hänen kyyneleiden kostuttamaa, lämmintä
poskeaan vastaan. Nenäliinallani kuivasin noita kyyneleitä ja ne
valuivat uudelleen itsestään kuin vesi laitojaan myöten täytetystä
lasista. Rupesin itse itkemään ja hän lohdutteli minua, silitteli
selkääni kädellään ja suuteli väräjävin huulin kasvojani yltä yleensä.
Vielä nytkin jo yli kaksikymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen,
muistellessani isä raukkaani, äänettömät nyyhkytykset kuristavat
kurkkuani ja sydän sykkii, sykkii niin lämpimästi ja katkerasti, riutuu
niin tuskallisesta säälintunteesta, ikäänkuin sillä vielä olisi pitkä
aika jäljellä sykkiä ja jotakin sääliä!
Äitini sen sijaan kohteli minua aina samalla lailla, ystävällisesti,
mutta kylmästi. Lasten kirjoissa tapaa usein sellaisia moraalisoivia ja
oikeudenmukaisia äitejä. Hän minua rakasti, vaan en minä häntä. Niin,
minä vieroin kunnollista äitiäni ja rakastin intohimoisesti paheellista
isääni.
Mutta nyt jo riittää täksi päiväksi. Alku on olemassa ja lopusta,
tulkoon siitä minkälainen tahansa, minun ei tarvitse huolehtia. Se
riippuu taudistani.