vanhempi pois tieltä puitten varjoon, vetäen nuorempaa mukanaan. Siten
lähenivät he majaa, jossa Antonius ja Julia olivat.
"Hiljaa lapseni, ole hiljaa -- Jupiterin nimessä, älä huuda", koetti
orjatar tyynnytellä seuralaistaan.
Mutta lapsen ääni leikkasi kimeänä hiljaisuutta:
"Laske minut -- en tule enään kauvemmas! Sinä aiot tappaa minut --
niin, minä tapoin Poppean -- minä sen tein -- salaa -- minä kostin
kristittyjen puolesta."
Antonius astui pakolaisten eteen.
"Minne matka?" kysyi hän. Tämän äänen kuullessaan hätkähtivät molemmat
naiset.
"Akte?" kysyi Antonius kummastuneena katsoen orjatarta silmiin.
Nainen oli todella Akte, Neron entinen lemmitty, nyttemmin orjatar,
jonka kohtalot kaartin upseeri hyvin tunsi.
"Lucrezia!" huudahti majasta astuen Julia, samoin kummastuneena.
Kuullessaan tuon äänen, näytti mielipuoli miettiväiseltä. Julia tarttui
hänen käteensä ja kysyi:
"Oletko Lucrezia, Livian tytär?"
Tyttö mietti.
"En tiedä", vastasi hän.
"Tunnetko minua?"
"En."
"Minä olen Julia, sinun ystäväsi. Muistatko?"
"Kyllä -- minä luulen."
"Mutta miten tulet sinä tänne, Lucrezia?"
"Olen tappanut Poppean, keisarinnan."
"Hän houraapi", selitti Akte Julialle. "Hänet on -- myrkytetty."
Kuin arka eläin, joka vihdoin on löytänyt turvapaikan, kätkeytyi
Lucrezia Julian vaatteen liepeisiin.
Antonius tahtoi viedä Akten majaan, mutta tämä kieltäytyi.
"Sinä pelastit hänet, Akte?" kysyi Antonius.
Hän myönsi.
"Minä pidin häntä silmällä siitä asti kun sotilaat hänet toivat.
Caesar antoi hänet sulkea haaremiinsa. Tänä yönä, jolloin kaikki
siteet näyttävät irtautuneen, vapisin minä hänen puolestaan, ja sillä
aikaa kun caesar oli sulkeutuneena yksityiskabinettiinsa, pakenin minä
tyttöraukan kanssa tänne."
"Minä kiitän sinua", sanoi Antonius, "kiitän sinua lapsiraukan
puolesta. Mutta sinä Akte -- etkö pelkää caesarin kostoa?"
Silloin suuntasi orjatar kyyneleiset silmänsä Antoniukseen.
"Minun ei tarvitse enään pelätä caesaria", vastasi hän, "vaan suojella.
Hyvästi, eversti."
* * * * *
Kun Nero pelästyneenä, kauhun lamauttamana gallialaisen tuoman viestin
johdosta palasi palatsiinsa, kummastutti häntä, ettei portailla
ollut ainoatakaan vartijaa. Kun hän katseli ympärilleen, huomasi hän
palatsissa vallitsevan käsittämättömän epäjärjestyksen. Verhoja virui
permannolla kallisarvoisten pukineitten joukossa.
Neron yksityishuoneitten eteinen oli tyhjä. Ei palvelijoita, ei
pretorianeja ollut kuuluvissa.
Kaupungilta kuului uhkaavaa melua. Kansa oli juuri saanut kuulla, että
Ostiaan saapuneissa laivoissa viljan sijasta olikin hiekkaa.
"Tigellinus!" huusi keisari suutuksissaan.
Todellakin astui pretorianikenraali caesarin makuuhuoneeseen.
"Mitä tämä on?" huusi caesar uskotulleen. "Missä ovat vartijat?"
"Poissa", vastasi lyhyesti Tigellinus.
"Minne he ovat menneet?"
"Caesaria vastaan?"
"Minä olen caesar!"
"Sinäkö?" Tigellinus nauroi. "Sinä et ole mikään."
Sitten astui hän Neron ohi vähääkään hänestä piittaamatta.
Neuvotonna, vavisten katsoi tämä seuralaisiaan, jotka äänettöminä kuin
kuvapatsaat seisoivat ovella.
"Käsitättekö te tätä?"
Toinen gallialaisista vastasi:
"Aivan hyvin. Poissa ollessasi ovat Galban ystävät lahjoneet joukot.
Leirissä ei pidetty vielä sinua menneenä miehenä. Mutta Tigellinus
asettui uuden caesarin puolelle. Hän komensi vartijat palatsista
pois. Tällä hetkellä tekee Icelus, yksi Galban uskotuista parhaansa,
kiihoittaakseen Rooman kansaa äärimmilleen sinua vastaan. Senaatti
kokoontuu sinua erottamaan."
"Mutta miten se on mahdollista?" huusi epätoivoissaan Rooman valtijas.
"Siis Tigellinuskin! Hänkin! Ja kaarti!"
Hetken mietittyään kääntyi hän taas salakabinettiinsa.
"Tulkaa tänne!" sanoi hän. Tuohon huoneeseen, jonka tunsivat vaan hänen
lähimpänsä, sulkeutui Nero molempien gallialaisten kera.
Tällävälin oli palatsin käytäviin kerääntynyt vapautettuja ja orjia;
kaikki, joiden kohtalo riippui caesarin kohtalosta, joilla ei ollut
mitään toivomista hänen perikadostaan.
Anicetus, joka nähtävästi vasta nyt oli saanut kuulla tapahtumista,
kiiruhti palatsin läpi.
"Missä on caesar?"
Vapautetut, jotka kaikessa kiireessä olivat asestautuneet, osottivat
hänet caesarin huoneeseen. Nero otti hänet vastaan rajattomalla ilolla.
"Mitä tietoja sinä tuot, Anicetus?"
"Pahimpia", vastasi tämä silmäillen gallialaisia läpitunkevasti.
"Kansa vaatii sinun kuolemaasi. Senaatti on selittänyt sinut isänmaan
viholliseksi ja järjestänyt vangitsemisesi."
Nero, joka oli tuhon arvaamattomuuden vuoksi menettänyt ryhtinsä,
voitti nämä tiedot saatuaan jälleen ylpeytensä.
"Kuinka?" huusi hän, "senaattiko uskaltaa panna minut viralta? Tämä
valikoima pelkureita, matelijoita ja rikoksentekijöitä selittää minut
isänmaan viholliseksi? Senaatti käskee vangita minut, minut, caesarin?"
Hän hypähti pystyyn ja kuten raivoava villipeto kierrellen huonetta hän
jatkoi:
"Minä annan heille vastauksen, jommoisen he ansaitsevat. Minä annan
heidät seivästää, nuot kunnianarvoisat isät. Minä..."
Mutta muistaen asemansa hän keskeytti ja virkkoi Anicetukselle:
"Kirjoita!"
Tämä veti esiin vahataulun ja teki työtä käskettyä.
Nero saneli:
"Minä julistan senaatin virastaan erotetuksi. Minä julistan Galban
kavaltajaksi. Minä vaadin, että joukot Reiniltä ja Aasiasta viipymättä
kutsutaan takaisin. Minä lupaan pretorianeille kullekin tuhat drachmaa,
jos he viipymättä rientävät tänne caesarinsa suojaksi."
Hän pysähtyi ja mietti.
"Riennä pretorianien leiriin ja ilmoita määräykseni. Tarjoa jokaiselle
sotilaalle kaksituhatta, jokaiselle upseerille viisituhatta drachmaa
-- mutta käske heidän paikalla siirtymään Roomaan ja miehittämään
kaupungin!"
Anicetus tervehti hymyillen ja poistui.
Ääneti seurasi häntä se gallialaisista, joka tähän asti ei ollut
puhunut mitään. Hän riensi tunkeilevien orjien välitse rappusia alas.
Atriumissa tavoitti hän Anicetuksen, joka kummastuneena kääntyi ympäri.
"Minne sinä riennät, Anicetus?" kysyi gallialainen syvällä äänellä.
"Ilmoittamaan senaatille caesarin määräyksistä."
"Sinä olet siis kavaltaja?"
"Sanoppa vaikka niinkin. Neron täytyy kukistua."
"Sinä osottaudut aina konnaksi, ketä hyvänsä palvelletkin, Anicetus."
Anicetus, pelästyneenä gallialaisen kasvojen ilmeestä, ajatuksissaan
harkiten, missä hän oli tuon miehen nähnyt, kääntyi mennäkseen.
"Päästä minut. Minulla ei ole aikaa hukata."
"Ei minullakaan, Anicetus."
Gallialainen oli tarttunut Anicetusta rinnasta.
"Mitä tämä on? Kuka sinä olet?" huusi tämä.
"Minä olen Silanus."
Tämä nimi riitti heittämään Anicetuksen polvilleen. Tietäen, ettei
hänellä ollut armoa odotettavissa, hän kuitenkin kohta ryhtyi
vastarintaan. Syntyi raju kamppailu, joka pian päättyi. Rasituksissa
ja taisteluissa karaistuneen soturin jättiläisvoimia ei roomalaisen
hovimiehen voimat kauvan riittäneet vastustamaan. Upseerin koura
kiertyi vastustajan kurkkuun. Tämä hervahti polvilleen uudestaan ja
pyysi kiemurrellen armoa.
Mutta valepukuisen ritarin tikari upposi ahnaasti vihollisen rintaan.
Elotonna retkahti Anicetus maahan. Rauhallisena kuin ei olisi mitään
tapahtunut, palasi gallialainen takaisin.
Tuskin olivat Anicetus ja Silanus lähteneet keisarin huoneesta, kun tuo
toinen gallialainen ilmoitti:
"Hän tulee liian myöhään, caesar."
"Miksi?"
"Koska Galba on luvannut pretorianeille seitsemän ja puoli tuhatta
miestä kohti."
"Mutta eihän se ole mahdollista", änkytti Nero.
"On kuitenkin, Nero. Summa on suurempi kuin mitä sinun käytettävänäsi
on."
"Mutta mistä sinä sen tiedät? Onko sinulla sitten kaikki selvillä?"
Gallialainen kohautti vaieten hartioitaan.
Kansan melu oli noussut korkeimmilleen. Eräs vapautettu kolkutti
caesarin ovelle.
"Kansa aikoo rynnätä palatsiin!" huusi hän tuskallisesti. "Meitä on
liian vähän puolustamaan suurta rakennusta. Pelasta itsesi, caesar!"
Nero löi nyrkillä otsaansa.
"Mitä?" huusi hän, "ollaanko jo niin pitkällä? Mitä minä olen? Mitä on
keisarius? Eikö Jupiter ole antanut minulle purppuran? Enkö minä ole
jumalallinen Nero? Kuinka voi kansa minut kukistaa? Onko ääni, jota
eilen sadattuhannet tottelivat, muuttunut voimattomaksi kaiuksi?"
Kukaan ei vastannut.
Silloin löi Nero päätään seinään, heittäytyi lattialle pitkäkseen, puri
mattoja ja mylvi silmät verestävinä kuin villi peto. Sitten sieppasi
hän seinältä miekan ja hyökkäsi ovelle.
"He näkevät vielä minussa caesarin", karjui hän, "heidän _täytyy_
totella, kun minä kerran tahdon. Minä taistelen, miekkailen, minä --
yksin tuhatta vastaan -- yksin -- sataatuhatta -- vastaan --" toisti
hän, antaen voimattoman käsivartensa laskeutua. -- "Kautta Styxin --
onko tämä mahdollista? Yksikään sydän ei syki minulle -- yksikään käsi
ei tartu miekkaan minun puolestani -- loppuniko on käsissä? Loppuniko?"
Ja heittäytyen polvilleen:
"Jupiter, ijankaikkinen, kaikkivaltias, voitko sallia, että minut
surmataan kuin orja? Etkö kykene minua suojelemaan? Oletko suuttunut
minulle? Lupaan sinulle tuhannen nautaa! Koko maailma on leimuava
uhritulena, jos minut pelastat!"
Ja kuullessaan kansan riehuvan jo puutarhassa hän jatkoi:
"Sinä et kykene, raukka? Sinä voiman varjokuva! Sinä tuhmuuden jumala!
Eikö rukoileminenkaan auta? Mitä -- oletko sinä ehkä ainoa jumala, sinä
jota _kristityt_ palvelevat? Auta _sinä_ minua, todista voimasi, osoita
valtasi, ja minä vannon rupeavani kristityksi! -- Kaikki temppelit
muutetaan kirkoiksi -- minä kiellän sirkusnäytännöt, minä annan kastaa
itseni, minä teen mitä ikinä vaadit, kristittyjen jumala..."
Phaon, eräs vapautetuista, huusi hätäisesti huoneeseen:
"Pelasta itsesi, caesar! Sotilaat etsivät sinua!"
"Kuinka? Entäs Anicetus?"
"Makaa surmattuna atriumissa."
Silloin ryömi caesar polvillaan gallialaisten luo ja halaillen heidän
polviaan ähkyi hän:
"Pelastakaa minut -- ketä lienettekin! En ole kysynyt vielä teidän
nimiännekään. Tietysti tulette Reinin legionien lähettäminä minua
pelastamaan: viekää minut sinne! Taikka auttakaa minua pääsemään
Aasiaan. Aasialaiset legionat ovat uskollisia. Minä marssin niiden
etunenässä Roomaa vastaan -- auttakaa minua!"
Lihaskaan ei värähtänyt miesten kasvoilla.
"Seuraa meitä!" sanoi toinen heistä. He riensivät alas portaita Neron
seuratessa kintereillä kykenemättä mitään epäilemään. Yksi seikka
häntä ihmetytti: kuinka miehet tunsivat niin tarkoin palatsin, että
aina voivat empimättä valita tiet, joilla vähimmän tarvitsi pelätä
tapaavansa vihollisia. Mutta kiihtymyksessään hän ei joutanut asiaan
suurempaa huomiota kiinnittämään. Salakäytävien kautta johtivat
gallialaiset caesarin eräästä palatsin takaportista ulos. Siellä odotti
kolme hevosta. Jälleen ihmetteli Nero, mutta ei ehtinyt tälläkään
kertaa kummastustaan ilmaisemaan. Hänen seuralaisensa heittäytyivät
hevostensa selkään. Nero nousi kolmannelle, ja vaiteliaan gallialaisen
nelistäissä edellä, jättäytyi toinen Neron jälkeen, niin että hän tuli
ratsastamaan heidän keskellään kuin vartioitu vanki. He ratsastivat
täyttä laukkaa kaupungin läpi, ohi parveilevien kansajoukkojen. Missä
ratsastajat huomattiin, huudettiin heille: "Seis!" taikka: "Minne
matka?" mutta he eivät huolineet ruveta vastailemaan, vaan kannustivat
ratsujaan entistä tulisempaan vauhtiin. Nero piteli vaistomaisesti
togaansa kasvoillaan, jotta kukaan ei häntä tuntisi.
Kun seurue karahutti Nomentanin portin läpi, tuli heitä vastaan joukko
sotilaita, sulkien tien.
"Minne matka?"
"Caesarin jälkeen."
"Onko hän paennut?"
"Niin sanotaan."
"Te olette siis Neron vihollisia?"
"Verivihollisia", vastasi etumainen gallialainen äänellä, joka
pelästytti Neroa, vaikka hän tiesikin, että vastaus oli annettu
sotilaiden pettämiseksi.
"Onnea matkalle sitten", huusivat sotilaat päästäen heidät menemään.
Kun Nero ratsasti heidän ohitsensa, tempasi tuuli hänen punaisen
vaippansa syrjään. Soihtujensa valossa tunsivat sotilaat hänet. Mutta
ennenkuin he ehtivät ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin huomionsa
johdosta, olivat ratsastajat jo ohi.
"Kautta Styxin", huusi kohortin johtaja, "keskimäinen oli Caesarin
näköinen."
"Minä tunsin hänet varmasti", vakuutti yksi pretorianeista. "Se oli
Nero!"
"Heti perään!" komensi upseeri, ja juoksujalkaa seurasivat sotilaat
ratsastajien jälkiä.
Tällävälin nelistivät nämä alas Nomentanin tietä, kunnes heidän eteensä
ilmestyi Phaonin maatalo. Gallialaiset vaihtoivat silmäyksen ja
kääntyivät Patinariuksen tielle, kunnes he puiston läpi ajaen saapuivat
majalle, jossa Phaonin orjat tavallisesti asuivat. Nero, joka ei
tuntenut seutua, eikä taloa, kysyi peloissaan:
"Minne me menemme?"
"Phaonin taloon."
"Vapauttamani Phaoninko?"
"Niin."
"Hän on minun puolellani?"
"Me toivomme niin olevan."
"Mutta eihän tämä ole palatsi", jatkoi Nero viitaten majaan.
"Se on hänen orjiensa asunto."
"Sinnekö te minut viette?"
"Tietysti? Mikä sinä muu olet kuin orja?"
Tien vieressä seisoi Akte, joka juuri oli palaamassa kaupunkiin. Hän
oli tuntenut Neron. Tuuli kantoi hänen korviinsa sanat:
"Mikä sinä muu olet kuin orja?"
Silloin huokasi Akte ja astui taas tielle. Mutta hän pysähtyi
hämmästyneenä, kun tietä myöten hengästyneenä saapui paikalle juokseva
sotilaskohortti.
"Näitkö Neron?" huusi päällikkö hänelle.
"Näin."
"Minne hän meni?"
"Tuonne,"
Hän viittasi Salarian tielle.
"Opasta meitä."
Akte mietti silmänräpäyksen. Sitten hän lähti sotilaiden edellä
kulkemaan pitkin Salarian tietä, päinvastaiseen suuntaan kuin
pakolaiset olivat menneet.
Nero oli laskeutunut hevosen selästä, samoin hänen seuraajansa.
Kun he lähenivät majaa, ilmaantui ovelle Antonius, katsellen seuruetta
epäröiden. Hän oli heti tuntenut Neron ja muistaen Julian sanoja,
että kosto kuului Jumalalle, hän astui tervehtien syrjään, silmäillen
ihmetellen ohitsensa astuvia, äänettömiä gallialaisia.
Nero oli tuskin huomannut Antoniuksen, kun hän jo riensi tämän luo:
"Mitä -- pretorianieversti? Kuinka olet sinä täällä? Aiotko sinä
vangita minut? Te olette minut pettänyt!" Ja miekkansa vetäen hän
asettui puolustusasentoon.
Mutta Antonius ei liikahtanut.
"Olen pakolainen, caesar", vastasi hän, "ja tarjoan sinulle
vierasvaraisuuttani."
Epäluuloisena astui Nero kynnyksen yli.
"Pakolainenko? Ketä sinä pakenet?"
"Neroa."
Caesar hymyili.
"Neroa", hän toisti, "se olen minä. Kuka sinä olet?"
"Antonius, eräs kristityistä."
Nero hoippui taaksepäin.
"Olen hukassa."
"Et toki, Nero. Minun suojassani olet turvissa."
"Etkö aio kostaa kenenkään puolesta?"
"En kenenkään."
"Et tiedä siis mitään?"
"Kaikki."
"Etkä kosta tovereittesi puolesta?"
"En. Jumala kieltää minua tekemästä sitä."
Tällä välin olivat gallialaiset keskustelleet hiljaa keskenään. Toinen
heistä astui nyt Antoniuksen luo ja alkoi jutella hänen kanssaan. Julia
ja Lucrezia olivat vetäytyneet majan sisäosiin.
Nero oli voipuneena nopeasta ratsastuksesta istuutunut permannolle
seinän viereen. Silloin läheni häntä vaitelias gallialainen:
"Etkö sinä tunne minua, Nero?" kysyi hän hillityin äänin, luoden häneen
kylmän katseen.
Nero ravisti päätään.
"En tunne", hän sanoi. "Tiedän vaan olevani sinulle kiitollisuuden
velassa. Kun taas olen caesar, olen palkitseva uskollisuutesi."
"Sinä et enään tule caesariksi", vastasi synkästi gallialainen.
"Miksi en? Voimani on suuri niinkauvan kuin elän."
"Sinä et elä kauvan."
Nämä sanat pelästyttivät caesaria.
"Ohoh -- mitä sinä tarkoitat? Täytyykö meidän jatkaa matkaa? Ovatko
viholliseni kintereilläni?"
"Verivihollisesi seisoo edessäsi."
"Veri -- viholliseni? Sinä olet --"
Gallialainen tempasi valetukan päästään.
"Silanus."
Nero ponnahti parkaisten ylös. Puutarhasta kuului melua. Siellä olivat
jo sotilaat.
"Minut on petetty!" parkui Nero. Ja kääntyen Silanukseen päin: "Armoa!
Armoa, Silanus! Pelasta minut! Antonius -- apua!"
Mutta Antoniuksen kanssa, joka tahtoi tulla caesarin avuksi, painiskeli
toinen gallialainen, Markus, estäen kristityn pääsemästä häiritsemään
tilintekoa.
Ivallisesti nauraen tarkasteli Silanus vihollistaan.
"Oletko sinä tuntenut armoa, Nero", kuiskasi hän, painostaen jokaista
sanaansa. "Tunsitko sinä armoa riistäessäsi sylistäni Oktavian,
kahlehtiaksesi tuon jalon naisen elämääsi? Tunsitko sinä armoa,
koettaessasi tahrata puhtainta olentoa ja antaessasi pyövelin surmata
hänet jalkavaimollesi mieliksi. Oletko koskaan tuntenut armoa
elämässäsi, joka on ollut vaan loppumaton rikoksien, konnantöiden
sarja? Nyt kuole, pelkuri!"
Jo kiiruhtivat ensin päärakennukseen kääntyneet sotilaat majaa kohti.
Nero, kuullessaan heidän askeleensa ja tietäen olevansa auttamattomasti
hukassa, oli vetänyt tikarin esiin ja asettanut sen kurkulleen. Mutta
ollen liian pelkuri toteuttamaan aikomuksensa hän yritti nousta pakoa
koettaakseen. Silloin tarttui Silanuksen voimakas nyrkki tikarin
kahvaan ja painoi sen caesarin kurkkuun. Tämä hervahti takaisin
verissään lattialle.
"Armoa", hän ähisi; Silanus vastasi potkaisemalla, ja kääntyen sisään
tunkeutuvien sotilaitten puoleen hän kylmästi virkkoi:
"Täällä on Nero. Minulla oli vanha lasku tasattavana hänen kanssaan."
Caesar koetti taas nousta. Hänen jähmettynyt katseensa lensi miehestä
mieheen pysähtyen Silanukseen. Sitten retkahti hän elottomana maahan
veren vuotaessa tummana virtana haavasta.
"Kuka sinä olet?" kysyi gallialaiselta sotilaitten komentaja, jota oli
järisyttänyt kamala näytelmä.
Tämä pudotti viitan hartioiltaan.
"Silanus, eversti caesar Galban palveluksessa."
Upseeri tervehti sotilaineen kunnioittavasti päällikköään, jonka puku
heti ilmaisi hänen arvonsa. Markus, joka niinikään oli heittänyt
valepukunsa ja kantoi kapteenin arvomerkkejä, astui myös joukkoon.
Sanaakaan enään virkkaamatta astuivat molemmat kunniaatekevien
sotilaitten välitse ulos ja hävisivät pian yöhön.
Antonius, joka oli ollut pakoitettu toimetonna katselemaan näytelmää,
astui nyt esiin ja kaartin upseerina komensi sotilaat viemään
senaatille ilmoituksen caesarin kuolemasta. Hän itse Julian ja
Lucrezian kanssa liittyi heihin palatakseen kaupunkiin, jossa hänellä
ei enään ollut mitään pelättävää.
Tämä tapahtui yöllä kesäkuun 9 päivää vasten vuonna 68, siis keisarinna
Oktavian kuolinpäivänä.
Maja, jossa caesar makasi verissään, jäi autioksi. Kun poistuvien
askeleet olivat lakanneet kuulumasta, hiipi Akte pimeään huoneeseen.
Turhaan koetettuaan johtaa harhaan sotilaita, oli hän tullut kuulemaan
caesarin viimeistä huutoa.
Hän verhosi verisen ruumiin vaipallaan, pesi hänen kasvonsa
kyynelillään, voiteli hänen tukkansa ja piti koko yön kuolinvartiota
ruumiin ääressä.
Seuraavana päivänä sai hän senaatilta luvan ruumiin hautaamiseen.
Hän kuletti sen marmooriseen hautakappeliin, jonka Nero jo nuoruutensa
päivinä oli rakennuttanut. Samana päivänä julisti senaatti Galban
keisariksi.
XXVIII LUKU.
TAISTELU PURPPURASTA.
Lokakuun alussa vuonna 68 saapui uusi imperatori Roomaan kansan, joka
odotti parempaa aikaa, tervehtiessä häntä riemulla, ja legionien
ilomielin uskollisuuttaan osottaessa. Mutta mieliala muuttui pian. Jo
Rooman porteilla tapahtui kiusallinen näytelmä. Neron merisotilaat
odottivat siellä häntä pyytääkseen päästä uuden caesarin palvelukseen.
Galba viivytti vastausta, syntyi meteli, ja liian kiihkeänä
sotilaallisessa ankaruudessaan, antoi Galba espanjalaisten legioonainsa
hakata sotilaat kappaleiksi. Siten jätti hän verisen jäljen tielleen
jo Roomaan tullessaan, ja tämä tapahtuma, jota seurasi joukko kovin
ankaroita, osittain aiheettomiakin teloituksia, näytti merkitsevän
pahaa Rooman tulevaisuudelle.
Kansa kävi pian välinpitämättömäksi uutta hallitsijaa kohtaan. Kaarti
nurisi ja sen tyytymättömyys pian levisi muihinkin armeijan osastoihin.
Sillä kannalla olivat asiat kun Antonius, vietyään Julian ja
Lucrezian campanialaiseen maataloon, palasi Roomaan ilmoittautuakseen
keisarillisen kaartin päällikölle, jona edelleenkin oli Tigellinus, ja
pyytäen häneltä eroa upseerinvirastaan. Samana päivänä kuin hän saapui
Roomaan, vietiin Locuste, Neron myrkynsekoittajatar, mestauslavalle.
Tigellinus, joka niin halpamaisesti oli pettänyt Neroa, ei tuntenut
syitä, jotka saivat everstin luopumaan paikastaan, ja hän kuunteli
määrätyllä tyydytyksellä tämän kertomusta. Tyytymättömänä uuteen
herraansa, joka maksoi huonosti ja asetti korkeita sotilaallisia
vaatimuksia, toivoi keisarillisten joukkojen johtaja taas löytävänsä
Antoniuksesta sopivan apumiehen pannakseen toimeen uuden kavalluksen.
"Minä esittelen sinut imperatorille", sanoi hän. "Tänä levottomana
aikana ei tarvita suuria anteeksipyyntöjä lipuilta lähtemisesi
vuoksi. Tunnettu tosiasia, että olit Neron vihollinen, riittää
suosittelukseksesi. Katso sitten kuinka tulet häneen olemaan
tyytyväinen."
"Minä en tule muodostamaan minkäänlaista arvostelua enään
imperatorista", vastasi Antonius, "sillä en aijo enään jäädä paikalleni
keisariuden palvelukseen."
"Sinä aiot siis erota ainaiseksi?" kysyi kenraali ihmeissään.
Antonius myönsi.
"Oletko tyytymätön Galbaan?" urkki Tigellinus.
"En tunne häntä."
"Miksi sitten tahdot jättää kotkat, joita niin kauvan olet palvellut?"
"Koska en tahdo kauvemmin taistella väkivallan puolesta."
Tigellinus, joka oli huomaavinaan tässä vastauksessa peitettyä
kapinanhenkeä, jatkoi urkkimistaan:
"Tahdot ryhtyä vastustamaan väkivaltaa?"
"En; minä voin sitä kärsiä, mutta en tukea."
"Mistä väkivallasta sinä puhut? Minusta tuntuu, ettemme enään ymmärrä
toisiamme."
"Väkivalta, jota tarkoitan, ei ole mikään henkilöllisyys. Jos sen
edustajaa nimitetään Galbaksi taikka Neroksi -- mitä kuuluu se asiaan?
Se on Rooma. Se on se ajatus, joka syntyi Roomassa ja Roomasta
maailman pääkaupungin teki. Siitä luopumisen pidän ensimäisenä
velvollisuutenani."
"Mitä oppia sinä tunnustat, eversti?" arveli päätään pudistellen
Tigellinus, jonka tämä keskustelu saattoi yhä enemmän ymmälle.
"_Kristinoppia_, Tigellinus."
Nyt ymmärsi pretorianien päällikkö upseeriaan. Hän nauroi pilkallisesti
ja käänsi hänelle selkänsä.
"Olet vapaa palveluksestasi."
Antonius antoi pois miekkansa ja riisui yltään kallisarvoisen vaipan,
joka ilmaisi hänen ritarillista arvoaan. Siten oli hän ottanut
ratkaisevan askeleen, joka vei hänet ulos aikaisemman elämänsä
piiristä. Se oli sisältänyt loistoa, rikkautta, kunniaa ja mainetta,
mutta ei totuutta, jota tämä uuden uskon ritari ennen kaikkea etsi.
Omaisuutensa hän jakeli köyhille, pitäen itse vaan sen verran, että
kykeni suojelemaan Juliaa ja sairasta Lucreziaa puutteesta. Sitten
jätti hän Rooman, lähteäkseen rakastamansa naisen ja suojattinsa kanssa
siihen kaupunkiin, joka yleni idässä toisena tulevaisuuden kaupunkina
Rooman rinnalla. Messiaan vaikutuspaikoille tahtoivat he perustaa
itselleen uuden kodin. -- Jerusalem oli sen pienen seurueen päämäärä,
joka eräänä syysaamuna astui laivaan Ostiassa, jättääkseen ainaiseksi
Italian mantereen.
Antonius seisoi aluksen kannella sen enenevällä nopeudella poistuessa
rannasta. Yhä epäselvempänä häämötti manner, kunnes se kapeana viivana
uiskenteli taivaanrannalla, häviten viimein kokonaan näkyvistä.
Julia viittasi kaukaisuuteen. Aurinko nousi juuri purppuran punaisena,
hehkuvana kiekkona merestä heittäen heijastelevia säteitään aalloille.
"Valo voittaa", virkkoi Julia ihastuksissaan, tarkastellen komeaa
näytelmää.
Antonius syleili häntä ääneti. Lähellä istui sairas Lucrezia, höpisten
itsekseen maasta, johon he nyt matkustivat, jossa ei ollut murhia eikä
verta.
* * * * *