palvelijoita lähettänyt."
"Ketäs sitten ovat ne liittolaiset, joiden piti hakea myrkky minulta?"
kysyi Locuste.
Naiset olivat juuri ilmestyneet oven puitteisiin, kun Nero raivoisasti
karjaisten repäsi naamarin kasvoiltaan ja avasi lyhyen togansa, jonka
alta kiilsi Caesarin hyvintunnettu kultainen panssari.
"Nero!" kirkasi Poppea, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt kääntyä pakoon,
sai hän Caesarilta potkun niin valtavan, että hän vääntelehtien kaatui
lattialle ja heitti muutaman sekunnin kuluttua henkensä.
Tigellinus oli tarttunut Locusten käsivarteen ja jätti hänet nyt
Caesarille.
Tämä katseli kirkuvaa naista kasvoihin. Hetkisen hän harkitsi.
"Anna olla", sanoi hän sitten. "Hän harjoittaa vaan ammattiaan, -- ja
minä tarvitsen häntä vielä."
Ähkyen pakeni Locuste huoneen kaukaisimpaan nurkkaan, heittäen
aika-ajoin arkoja silmäyksiä Caesariin. Tämä seisoi vaimonsa ruumiin
vieressä ajatuksiinsa vaipuneena.
"Kuka on murhannut Poppean?" kysyi hän äkkiä.
Tottuneena tällaisiin kysymyksiin, vastasi Tigellinus heti:
"Kristityt, caesar."
Keisarin elottomat silmät saivat omituisen, vilkkaamman loisteen.
"Olet oikeassa, Tigellinus: kristityt."
"Kostaakseen viimeisen vainon", lisäsi Tigellinus.
"Ihan niin, niin se on", myönsi Nero. "Mutta kuka heistä?"
Kadulta kuului yksitoikkoista laulua, jota kristityt tavallisesti
hymisivät viedessään ruumista hautaan. Salaman nopeudella pujahti
Tigellinus ulos, heittäytyi ohikulkevaan joukkoon, tarttui käsivarteen
erästä, joka sattui olemaan nuori tyttö. Ennenkuin kristityt olivat
ehtineet tointua hämmästyksestään, oli Tigellinus raastanut tytön
pihalle.
"Caesarin nimessä", jyrisi hän perään yrittäville kristityille, jotka
empien pysähtyivät. Poliisikohortti läheni empien paikkaa. Miehet
hajaantuivat nopeasti, tietäen olevansa kykenemättömiä ilman aseita
pelastamaan onnetonta, joka päästi yhä surkeampia avunhuutoja.
Tigellinus vei saaliinsa sisälle. Hämmästyneenä astahti Nero taaksepäin
nähdessään tytön. Vavisten seisoi hän Caesarin edessä, satumaisen
ihanana, kykenemättä tajuamaan näytelmää, johonka hänet oli vedetty
mukaan.
Tyttö oli Lucrezia, Livian ja Narsissuksen tytär.
"Kristuksen nimessä", rukoili lapsi, "olkaa armollisia! Mitä olen minä
tehnyt? Mitä aiotte minulle?"
Nero hymyili.
"Katso tuota ruumista", sanoi hän Poppeaa osoittaen ja silmäillen
samalla kiinteästi tyttöä. Tämä huomasi vasta nyt ruumiin ja kirkasi
kauhusta.
"Tuo kuollut on keisarinna Poppea", sanoi Nero. "Sinä olet hänet
murhannut."
"Minä? Kristuksen kuoleman kautta -- minä vannon olevani syytön tähän
rikokseen."
"Et kuitenkaan, kristitty", vastasi Nero, "sinä vannot väärin."
Sitten kääntyi hän Locusteen, joka enenevällä uteliaisuudella seurasi
näytelmää.
"Tämän tytön", sanoi hän tiukasti, mutta niin hiljaa, että vaan Locuste
sen kuuli, "täytyy tulla mielipuoleksi."
"Mutta..." yritti Locuste väittää; Nero kuitenkin painoi hänet takaisin
istuimelleen.
"Joko sinä kuolet tunnissa mestauslavalla, taikka hankit puolessa
minulle myrkyn."
Eukko nyökäytti innokkaasti päätään. "Jättäkää minut kahden kesken
hänen kanssaan", virkkoi hän hiukan mietittyään.
"Hyvä", vastasi caesar, "sinä vastaat päälläsi tuloksesta. Mutta vaan
mielipuoleksi, kuuletko?" lisäsi hän, "vaan mielipuoleksi, sillä --"
hänen silmänsä tarkastelivat tytön jaloa vartaloa -- "hän on liian
kaunis kuollakseen niin pian."
Sitten jätti caesar Tigellinuksen kera tuon kauhistuttavan pesän,
jossa nyt esitettiin näytelmä edellistä inhoittavampi. Locuste äänsi
pari sihahtavaa sanaa ja heti permannolla alallaan maannut suunnaton
käärme alkoi liikkua, kietoutuen vähitellen turvattoman tyttöraukan
ympärille. Sillä välin valmisti Locuste juoman kaikellaisista yrteistä
ja nesteistä. Tätä juomaa tipahutti hän muutamia pisaroita tiedottoman,
käärmeen syleilyssä liikkumattomana seisovan Lucrezian huulille...
Hetkistä myöhemmin veivät sotilaat juhlallisessa saatossa Poppean
ruumiin Caesarin palatsiin. Kantotuolin edessä ajettiin nuorta tyttöä,
joka mielettömine katseineen ja hajalle revittyine hiuksineen tarjosi
ohikulkijoille surkean kuvan. Tyttö huusi alituisesti nauraen: "Minä
olen murhannut Poppean, keisarinnan, purppuraan pukeutuneen hyenan,
kansamme, kristittyjen vihollisen."
Vielä samana yönä tunkeutuivat raivoisat kansajoukot kristittyjen
asuntoihin, ja ketä pyövelin viha ei saavuttanut, sen vangitsivat
keisarilliset sotilaat ja laahasivat kärsimään rangaistusta ilkityöstä,
joka pantiin heidän syykseen.
XXV LUKU.
LÄNNEN KAPINA.
Merelle asti oli Markus seurannut roomalaisia sotilaita. Mutta hän
tuli liian myöhään; moniaita tunteja ennen kuin hän saapui rannikolle,
oli Prasuta kuljetettu Galliaan, sieltä Roomaan vietäväksi. Silloin
leikkautti Markus partansa ja pukeutui jälleen roomalaiseen togaan.
Kauppiaan puvussa purjehti hän Galliaan lujasti päättäen riistää
vaimonsa ja lapsensa roomalaisilta, vaikkapa sen täytyisi tapahtua
keskellä Roomaa. Silloin pidättivät häntä sisä-Gallian tapahtumat.
Gallialaisten kapina oli kehittynyt asteelle, joka sai
ajattelemattomimmankin pelkäämään.
Gajus Serilius Vindex, Aqvitanian hallitsijoiden jälkeläinen,
oli kasvatettu Roomassa ja osoittanut siellä suurella kyvyllään
olevansa omiaan hoitamaan vastuunalaisia tehtäviä. Nero olikin hänet
keisarillisena legaattina asettanut Gallia Lugdunensiksen esimieheksi.
Mutta Vindex urhoollisena ja rohkeana germaanina, hautoi päässään
aivan toisenlaisia tehtäviä, kuin Nero hänelle oli asettanut. Hän
kuului suureen, mahtavaan kansaan, joka kerran Rooman porteilla oli
huutanut rohkeasti: _Vae victis!_ Gallialaisruhtinas oli katsonut
nyt ajan tulleen, jolloin miekan oli ratkaistava Rooman valtakunnan
kohtalosta. Mitä oli Roomalla, oikeammin Caesarilla, heitettävänä
vaakaan hänen miekkansa vastapainoksi? Kultaako, kuten kerran ennenkin?
Gallialaiset olisivat nauraneet sellaiselle vastustajalle. Sotilaitako?
Sotilaat vihasivat caesariaan; ainakin ne legioonat, jotka useamman
vuoden olivat majailleet Reinin ja Tonavan rannoilla. Ei, -- Neron,
vaikkapa hän vielä olikin maailman valtijas, Rooman caesari, legioonien
imperatori, olivat sotilaat aikoja sitten hyljänneet heikkoutensa ja
etenkin paheittensa vuoksi, jotka olivat kaikkien tiedossa. Tarvittiin
ainoastaan muodollinen syy tyytymättömyyden ilmipuhkeamiseen.
Vuonna 68 kehotti Vindex maamiehiään, sitten naapurimaita, vieläpä
roomalaisia legioonejakin kieltämään uskollisuutensa Nerolta ja
vannomaan kuuliaisuutta Rooman senaatille, Rooman kansalle. Yhtenä
miehenä nousi Gallia ja lyhyessä ajassa oli maa Pyreneiltä Pohjanmereen
ilmikapinassa, valmiina asevoimin tekemään lopun tilasta, jossa
oikeus oli vaan irvikuvaa ja yhteiskuntajärjestys mielivaltaa. Mutta
tämä vallankumous olisi jäänyt hajanaiseksi ja tarkoituksettomaksi,
elleivät siihen olisi liittyneet Rooman suuret legaatit. Silloin saivat
kapinalliset mahtavan liittolaisen vanhasta Servius Sulpicius Galbasta,
joka oli mitä läheisimmissä sukulaisuussuhteissa keisarilliseen
huoneeseen. Tämän vaikuttavan sotapäällikön liittymisen kapinaan
aiheutti toinen yhtä mahtava mies, Lusitanian käskynhaltija Salvius
Otho, jonka kanssa Galba oli solminnut sydämellisen ystävyyden liiton.
Tämä mies oli eräänä yönä vannonut kostoa Nerolle ja katsoi nyt ajan
tulleen tehdä tiliä kruunatun vihollisensa kanssa.
Jo oli kapina levinnyt Afrikaan asti, kun Vindex kärsi perinpohjaisen
tappion Vesontion luona. Kölnin legaatin, Verginius Rufuksen
sotilaat olivat väärinymmärryksen kautta vastoin päällikkönsä tahtoa
hyökänneet kelttiläisen armeijan kimppuun ja tuottaneet sille tuhon.
Vindex lävisti rintansa, Galba, pitäen itseään petettynä, sulkeutui
pääkaupunkiinsa Cluniaan; yritys näytti olevan hukassa, jumalat
näyttivät vielä kerran ojentaneen suojelevan kätensä Caesarin turvaksi,
tämän itsensä ollessa toimetonna.
Näihin aikoihin oli Silanus tullut Galliaan. Hän kävi puhuttelemassa
Othoa ja kiirehti sitten Kölniin tuon Rufuksen luo, joka oli kukistanut
Vindexin. Hänen onnistui saada Rufus liittymään Neron kukistamiseksi
alettuun liikkeeseen. Niin oli Silanus, tuo leppymätön, väsymätön Neron
vihollinen, joka vuodet läpeensä oli valmistellut näitä tilin hetkiä,
kerännyt vallankumouksen johdon omiin käsiinsä. Hän oli ensimäinen,
joka huusi Galban keisariksi; esimerkki, jota seurasi heti koko Gallia,
Germania, Afrika, sanalla sanoen koko länsi-Rooma.
Roomasta Lusitaniaan saapuvat viestit osoittivat, että Nero ei suinkaan
pitänyt asemaansa menetettynä; päinvastoin -- hän arveli liikettä
vaan tavalliseksi sotilaskapinaksi, joka helposti ase kädessä voitiin
lannistaa.
* * * * *
Sinä päivänä, jolloin Silanus Othon pääkaupungissa varustautui
lähtemään retkelle Roomaan, astui häntä vastaan mies, joka ilmoitti
olevansa Markus, Pallaan poika.
"Rooman vihollinen", lisäsi Markus selitykseensä.
Silanus puristi ääneti hänen kättään ja vei hänet Othon luo. Nämä kolme
miestä tunsivat hyvin toisensa noilta huolettomilta ajoilta, jolloin
he olivat eläneet yhdessä Roomassa, kunnes Neron despotinen käsi oli
turmellut heidän onnensa ja karkoittanut heidät eri ilmansuunnille.
Nero oli julistanut Galban menettäneeksi virkansa ja samaan aikaan
saapuivat viestit, jotka asettivat Othon valtiopannaan. Niinpä ei
näillä kolmella roomalaisella, jotka nyt tapasivat toisensa, ollut
muuta tietä edessään, kuin väkivallan.
Sinä yönä laati tämä koston triumviraatti rohkean suunnitelman, jonka
uhri oli oleva Nero. Kun aamu sarasti, ratsastivat Markus ja Silanus
Roomaa kohti; edellistä kannusti nopeaan matkan tekoon tieto vaimon ja
lapsen vaarasta, jälkimäisen silmissä väikkyi verinen pää, joka oli
viskattu hänen jalkoihinsa yöllä Campanian maahuvilassa.
XXVI LUKU.
NERON SOIHDUT.
Anicetus ei ollut ehtinyt edes riemuita Antoniuksen vangitsemisesta,
sillä tapahtumat, jotka Rooman ulkopuolella toistensa kilvalla
seurasivat toisiaan, eivät jättäneet Rooman kohtaloihin kietoutuneille
henkilöille aikaa ajatella lähimmäisiänsä. Toisin oli Tigellinuksen
laita, jolle kaartin ylipäällikkönä heti oli ilmoitettu everstin
pidättämisestä. Kun Poppea oli kuollut, eikä minkäänlaista syytä
ollut everstin vangittuna pitämiseen, järjesti hän viipymättä hänen
vapauttamisensa. Mutta erikoisesti tämän aiheutti eräs seikka. Kaartin
komentaja oli jännityksellä seurannut lännen tapahtumia, eikä voinut
olla huomaamatta, että Neron valtaistuin horjui arveluttavasti. Hänen
mieleensäkään ei juolahtanut asettua ehdottomasti suojelemaan Caesaria,
hän punnitsi vaan, miten voisi saada suurimman hyödyn asemasta. Hän oli
joka hetki valmis luopumaan Nerosta, voittaakseen siten vastustajain
armon ja suosion. Voidakseen tämän tuuman vaaratta toteuttaa, tarvitsi
Tigellinus kaikkien Neroon tyytymättömien upseerien apua, sillä suurin
osa pretorianeista oli Caesarille ehdottomasti uskollinen. Antonius
oli yksi niistä, niin toivoi Tigellinus, jotka eivät empisi noitaa
miekkaansa niinpian kuin oli kysymys vihatun hallitsijan kukistamisesta.
Nero itse ei aavistanut mitään. Hän oli pitänyt Poppealle hautajaiset,
jommoisia Rooma ei ollut ennen nähnyt. Mutta tuskin oli kuollut
keisarinna päässyt leposijaansa, kun Nero puuhasi jo toisia juhlia.
Eräänä iltana pystytettiin Neron kultaista taloa ympäröiviin puistoihin
paaluja, niin että ne määrätyn matkan päässä toisistaan reunustivat
teitä ja ympäröivät suuria kukka- ja nurmikenttiä. Toisin paikoin
pystytettiin yhteen kohti kokonainen metsä, toisiin paikkoihin, missä
maisemat olivat erikoisemman kauniit, asetettiin vaan yksi paalu.
Yön saapuessa kuletettiin suuri joukko kristittyjä sotilaiden ja
pyövelien seuraamina kukoistaviin puistoihin, joitten ilma väreili
leppeätä ruusujen ja kukkasten tuoksua. Heidät oli kaikki verhottu
raskaisiin, kallisarvoisiin pukineisiin, ehkä senvuoksi, että he
enemmän muistuttaisivat uhrieläimiä, jotka alttarille viedessä
koristetaan nauhoilla ja leluilla.
Vastusta tekemättömät kristityt sidottiin paaluihin. Heitä oli
lukematon joukko; täyskasvuisia miehiä, voimattomia ukkoja, pieniä,
viattomia lapsia. Mutta enimmäkseen olivat nämät kahleilla paaluihin
kytketyt uhrit nuoruuden ensimäisessä kukoistuksessa olevia neitoja.
Kun kaikki vihdoin oli valmista, kun ihmisruumiit teiden varsilla
seisoivat riveissä kuin kuolinkynttilät, siellä täällä muodostaen
taiteellisia ryhmiä palmujen, sypressien, ruusujen ja narsissuskukkien
joukossa, ja kun ilmassa leijailivat aloen ja suitsusavujen tuoksut,
silloin tulivat pyöveli, valoivat öljyä onnettomien vaatteisiin ja
sytyttivät ne palamaan. Ajatuksen nopeudella leimahtivat vaatteet
tuleen ja silmänräpäyksessä heitti tuhannen elävää soihtua purppuraista
valoaan puutarhaan. Yön hiljaisuutta häiritsivät tuskan huudot ja
kristittyjen surullinen kuolinvirsi.
Tätä näytelmää katselemaan oli kansakin laskettu puutarhaan ja joukot
aaltoilivat nyt kuin meri soihtujen, savun ja höyryjen keskellä
huutaen, ivaten ja ihmetellen caesarin nerokkuutta, joka julmuudessa
voitti Tiberiuksenkin älyn.
Rajua liikettä syntyi äkkiä pretorianien järjestyksessä pitämässä
kansajoukossa. Puiston ympäri oli rakennettu kilparata. Huuto: "keisari
tulee!" keräsi joukot sen äärelle.
Kullatuissa sotavaunuissa, joita veti neljä lumivalkeata arabialaista
oritta, ajoi Nero myrskyisten riemunosoitusten seuraamana areenaa
pitkin. Öljypuunlehvä koristi hänen päätään, komea purppura verhosi
hänen paisunutta ruumistaan. Ylpeänä ohjasi hän hevosiaan, vasemmassa
kädessään piiska, jonka siima oli varustettu teräsokailla.
Hänen silmänsä tähysivät soihtuihin; jokaisen tuskanhuudon tunkeutuessa
läpi ilman vetäytyi hänen suunsa hekumalliseen hymyyn. Lopulta hänellä
ei ollut aikaa lainkaan sulkea kuihtuneita huuliaan.
Caesar pysähtyi odottamaan jotakin.
Kahden pretoriaanin välissä astui esiin nainen. Hänen
jättiläisvartalonsa oli paljoa pitempi kuin saattajainsa. Kullan
värinen tukka liehui valtoimenaan tuulessa. Kirkkaat, siniset silmät
katselivat puolittain epätoivoisesti, puolittain uhmailevasti
ihmismerta, pysähtyäkseen kauhun kivettäminä kammottaviin soihtuihin.
Hän talutti kädestä poikaa, joka oli nähtävästi vasta muutaman vuoden
vanha, mutta yhtä rohkearakenteinen kuin äitikin. Sotilaat sitoivat
naisen tukastaan vaunujen takaosaan ja nostivat lapsen hänen syliinsä.
Mutta kun hän tahallaan sen pudotti, sitoivat he sen hänen rinnoilleen,
köyttäen hänen kätensä samalla selän taakse.
Nero katseli hymyillen toimitusta. Nyt nykäisi hän hevosia ohjaksista.
Kansa riemuitsi. Verkkaan kiersivät vaunut rataa. Friisitär seurasi.
Hevoset alkoivat kiihdyttää vauhtiaan, kunnes ne nelistivät parhaansa
mukaan areenaa pitkin. Perässä juoksi Prasuta, Markuksen vaimo ähkyen,
verinen vaahto huulillaan. Hänen kaulassaan riippui lapsi. Henkeään
pidätellen katseli kansa naista, joka osottautui melkein kestävämmäksi
kuin uljaat arabialaishevoset. Äkkiä alkoi nainen horjua ja kaatui.
Kuolemassaankin hän kuitenkin varoi lastaan, heittäytyen ympäri ja
jääden seljälleen laahaamaan maata, lapsen saamatta minkäänlaista
vammaa. Tällävälin nelistivät hevoset piikkiruoskan kiihoittamina
raivoisasti eteenpäin.
Kukaan ei tämän näytelmän aikana joutanut huolimaan puutarhan keskellä
palavista soihduista. Vahditkin olivat lähentyneet areenaa, nauttimaan
näytelmästä. Samalla hetkellä kuin Nero, oli Antoniuskin saapunut
puutarhaan. Päästyään vankilasta, oli hän kuullut kammottavasta
juhlasta, jolla Nero nyt huvitti roomalaisia, ja aavistaen Julian
olevan mukana onnettomien joukossa, oli hän tunkeutunut puistoon. Jo
paloivat soihdut, jo kuuluivat tuskanhuudot, kun Antonius, tuskin
enään järjillään tätä inhoittavaa teurastusta nähdessään, kiisi rivien
välitse etsien, huudellen aina samaa nimeä, kunnes eräältä pieneltä
kummulta tuli heikko vastaus.
Siellä oli Julia.
Hän oli liekkien ympäröimänä; mutta pyövelit eivät olleet enään häntä
sytyttäissään olleet kovin virkaintoisia. Niinpä eivät liekit olleet
vielä tarttuneet hänen ruumiiseensa Antoniuksen saapuessa. Tämä ei
tiennyt muuta keinoa tulen sammuttamiseksi, kuin heittäytyä itse
liekkeihin, tukahuttaen ne omalla ruumiillaan. Vinhasti iski sitten
hänen miekkansa vitjoja, joilla Julia oli kytketty paaluun. Ne antoivat
perään ja Antonius tempasi tiedottoman tytön syliinsä, syöksyen pitkin
harppauksin puiston lävitse.
Nero kiisi juuri viimeistä kertaa areenan ympäri, kun huuto, niin
raivoisa, niin järisyttävä kajahti puutarhassa, että kansa joutui
pakokauhun valtaan.
Markus harppasi vaimonsa ruumiin vierelle. Kukaan ei häntä tuntenut.
Hän kantoi gallialaisen tavan mukaan hiustöyhtöä ja oli muutoinkin
gallialaisessa puvussa. Hänen rinnallaan seisoi Silanus, niinikään
gallialaisessa asussa. Kaikki tuijottivat mieheen, joka piti
käsivarsiaan taivasta kohti ojennettuina ja näytti joka silmänräpäys
voivan sortua yliluonnollisen tuskan painosta. Silloin kuiskasi hänen
kumppaninsa jotakin hänen korvaansa. Hänen käsivartensa laskeutuivat,
hänen vartalonsa näytti kasvavan. Hän astui caesarin luo, kumartui
syvään ja virkkoi niin hiljaa, että vaan keisarillinen vaununohjaaja
sen saattoi kuulla:
_"Galba ante portas."_
Ohjakset putosivat Neron kädestä. Hänen koko ruumiinsa vapisi.
"Seuratkaa minua", hän kuiskasi gallialaisille, viittasi luokseen erään
upseerin ja antoi tuoda itselleen ratsun. Kuin raivotarten ruoskimana
hän sitten nelisti palatsiaan kohti.
Sanaa sanomatta otti gallialainen lapsen kuolleen äitinsä rinnalta.
Kukaan ei yrittänyt sitä estää. Kansajoukko lainehti. Tuhansia
kysymyksiä sateli ilmassa.
Soihdut sammuivat. Kylmä yötuuli kuletteli hiiltyneitä ihmisruumiin
jätteitä sinne tänne. Silloin lensi joukon läpi uutinen. Kansa kävi yhä
kiihkeämmäksi ja meluisammaksi.
"Mitä on tapahtunut? Mitä on tekeillä?"
"Gallian kapina --"
"No?"
"Galba marssii Roomaa vastaan."
"Mitä me siitä huolimme? Meillä on sotilaita."
"Kyllä. Mutta ei leipää."
"Nero lupasi sitä meille."
"Niin teki. Mutta laivoissa ei olekaan viljaa!"
"Ei ole viljaa?"
"Ei. Nero on pettänyt meitä. Niissä on Niilin hiekkaa hänen
gladiaattoreitaan varten."
"Mitä? Hiekkaako viljan asemasta? Ja Galba marssii Roomaan? On ehkä
jo porteilla? Olemme hukassa! Me kuolemme nälkään! Alas petturi! Alas
Nero! Kuolema Nerolle! Eläköön Galba! Eläköön senaatti!"
Kun aamu sarasti, vallitsi Roomassa vallankumous.
XXVII LUKU.
NEMESIS.
Kun Julia tointuessaan avasi silmänsä, näki hän olevansa
yksinkertaisesti sisustetussa huoneessa. Sisäänkäytävässä seisoi
miekkaansa nojaten Antonius. Kuutamon hopeisessa loisteessa erottautui
hänen voimakas vartalonsa teräväpiirteisenä ympäristöstä. Tuskin oli
Antonius kuullut Julian liikahtavan, kun hän kiirehti hänen luokseen.
"Enkö minä olekaan kuollut?" kysyi Julia heikolla äänellä. "Uneksinko?
Vai olenko toisessa maailmassa? Onko se sittenkin ihanaa todellisuutta,
että näen sinut edessäni, että sinun käsivartesi kiertyvät hellästi
uumilleni, että sinun silmäsi katsovat minuun huolehtien, lempien?"
Antonius sulki hänen huulensa hellin suuteloin.
"Ei tämä ole unta, ei harhanäkyä, kallis ystävä: menneisyys on ollut
samallaista todellisuutta kuin nykyisyyskin. Muutama tunti on kulunut
vasta siitä, kun liekkien ympäröimänä odotit kuolemaa."
Juliaa värisytti.
"Minä muistan. Minkä suunnattoman kiitollisuuden velan sinä keräät
kannettavakseni! Kuinka koskaan voin osottautua sinun arvoiseksesi?"
"Ei niin, Julia. Minä pidän itseäni onnellisena ja ylistän Jumalaamme,
saadessani sanoa sinua omakseni."
"Miten paljon minä sinua rakastan!"
Sellaisessa asennossa viipyi hän kauvan, vaipuneena onneensa, joka oli
sitä suurempi, kun se merkitsi pitkän kärsimysten sarjan loppua.
Vuosia oli kulunut siitä päivästä, jolloin Julia oli ojentanut
ruostuneen miekan pakanalliselle nuorukaiselle tämän lähtiessä hänen
turvistaan. Silloin ei hän aavistanut, kuinka syvälle nuorukaisen
sydämen sopukoihin oli rakkaus tunkeutunut. Silloin oli hän ollut vielä
melkein lapsi. Ajan veriset tapahtumat ja raskaat koettelemukset olivat
tehneet neitseellisestä lapsesta naisen, jonka sielu oli kypsynyt ja
samalla kirkastunut totuuden jalossa tunnustuksessa. Miehessä oli myös
tapahtunut muutos vaikein, mihin ihmissydän on kykenevä -- muutos
vihasta rakkauteen. Rajusta nuorukaisesta oli tullut totinen, voimakas
mies, jonka rohkeus oli muuttunut taipumattomaksi, uhrautuvaksi
voimaksi, jonka suopi sisäinen rauha ja onni.
Julia havahtui haaveistaan.
Kadulta kuului uhkaavia huutoja. Tuuli kantoi kaikua kaukaisesta
melusta yli kaupungin.
"Mitä tämä on?" kysyi levottomana Julia.
Ennenkuin Antonius ehti vastata, kuului läheisyydestä vihaisia
huudahduksia.
"Missä on Nero?" karjui juopuneen ääni.
"Pakomatkalla", vastasi joku.
"Kautta Styxin -- varokoon itseään, jos hänet tapaamme!"
"Hän on kavaltaja!"
"Kutsuu itseään caesariksi, vaikka onkin koira."
"Hänen äitinsä oli piika!"
"Ja isänsä narri!"
"Mutta hän itse villipeto!"
"Raukka hän on!"
"Alas Nero! Tappakaa hänet! Surma hänelle ja hänen kannattajilleen!"
Rakastavaiset katsoivat toisiaan merkitsevästi.
_"Dies irae"_, mumisi Antonius hampaittensa raosta.
"Missä me olemme?" kysyi Julia.
"Olemme paenneet pyhän vuoren taakse", vastasi Antonius. "Täällä olemme
täysin turvassa."
Hän otti soihdun seinältä ja sytytti sen.
"Me olemme vapautetun orjan Phaonin talossa: hän on minun ystäväni.
Näetkös", hän osoitti avoimesta ikkunasta puutarhaan, "tuo valkea
talo tuolla on hänen huvilansa. Hän itse on palatsissa Neron luona --
kenenkään päähän ei voisi pälkähtää, että me piilottelemme täällä.
Ja vaikkapa niinkin olisi -- sinä kuulet, loppu on lähellä. Tänään
on jokainen kansan turvissa, kellä vaan on Neron kanssa laskuja
suoritettavanaan."
Julia puristi rukoilevasti hänen käsivarttaan.
"Ajatteletko kostoa, Antonius?"
"Anna anteeksi, jos todella sellaiset ajatukset nousivat mieleeni. Viha
on kovin voimakas. Sydämeni ei vielä ole vapaa siitä."
"Jumala, Antonius, rankaisee. Ihmisellä ei siihen ole oikeutta."
"Niin on, Julia. Olkoon Jumala hänelle armollinen."
"Ja missä ovat kaikki toiset?" jatkoi Julia kuiskaten, "niitä oli
paljon, lukemattoman paljon, jotka kuletettiin minun kanssani Neron
puistoihin -- missä ovat he?"
Antonius oli vaiti. Raivokkaita huutoja kuului kaukaa.
Kyynelet vierivät Julian poskille.
"Entäs Lucrezia, tuo lapsi? Näitkö häntä, Antonius? Sanovat, että hän
olisi murhannut Poppean -- minä en voi sitä uskoa."
Antonius, joka oli kuullut Poppean kuolemasta, mutta ei siitä, miten se
oli tapahtunut, kysyi raa'asti:
"Kuka sen on sanonut?"
"Caesar."
"Uusi uhri. Hänet on tietysti tapettu kuten toisetkin. Mutta hiljaa --
näen kahden naisen rientävän puiston läpi."
Todellakin kulki puiston kautta vievää tietä kaksi naista. Toinen oli
pitkäkasvuinen, solakka ja kantoi keisarillisen orjattaren loisteliasta
pukua. Toinen oli pienempi ja näytti vielä olevan sangen nuori. Hän
seurasi vaan vastahakoisesti kumppaniaan, joka silloin tällöin pysähtyi
puhumaan muutaman sanan hänelle.