jännittyneemmäksi, joukkojen mieliala yhä uhkaavammaksi. Varsinkin
voimakas reiniläisarmeija oli kuohuksissaan, ja suojellakseen
itseään alapäällikköjensä juonilta lähetti Galba uskottunsa Aulus
Vitelliuksen Kölniin. Vitellius oli sotilaille tunnettu entisenä Neron
ystävänä; hänen luonteensa oli jokseenkin sovelias tyynnyttämään
sotilaita, sillä aristokrati hän ei ollut koskaan ollut, eikä hän
sellaisena esiintynytkään. Niinpä Mainziin sijoitetut legionat
hetimiten uuden päällikkönsä saapumisen jälkeen huusivat hänet
imperatoriksi. Samaan aikaan nousi Lusitaniassa Salvius Otho, entinen
Neron suosikki, hehkuvan kunnianhimonsa kannattamana pyrkien itse
sille valtaistuimelle, jolle hänen kerran oli täytynyt luovuttaa oma
vaimonsa. Siten oli Rooman valtakunnassa kolme Caesaria, ja heidän
törmätessä vastakkain syntyi yksi historian verisimpiä kansalaissotia.
Othon puolesta vaikutti Roomassa kaksi upseeria, joita hehkuva viha
Roomaa kohtaan kannusti taas heittämään palavan soihdun keisarilinnaan.
Nämä miehet olivat Markus ja Silanus. Ensimainittu oli kaartissa
hyvin tunnettu ja suosittu; jälkimäisellä oli senaatissa suuri
kannatus. Markus sai Tigellinuksen loistavilla lupauksilla salaa
luopumaan Galbasta. Silanus keräsi senaatissa kaikessa hiljaisuudessa
puolueen, joka tunnusti uuden caesarin. Ja Vitelliuksen tehdessä
Reinillä suuremmoisia sotavarustuksia, kiiruhti Otho suoraan Roomaan.
Ainoastaan muutamien ystävien seuraamana hän öiseen aikaan ratsasti
pääkaupunkiin. Taas lensi hänen katseensa, kuten kerran ennenkin,
uhkaavana keisarilinnaa kohti, jossa nyt Galba pahaa aavistamatta
nukkui pretorianien keskellä.
Otho riensi Zitadelleen. Sinne kerääntyneet pretorianit tervehtivät
häntä caesarina, samoin Galban suututtama meriväki. Tammikuun 15 päivän
aamuna karahutti Otho sotilasparven etunenässä Rooman läpi. Kukaan ei
aavistanut, mitä oli tekeillä. Galba laskeutui juuri Palatinilta, jossa
hän oli ollut uhraamassa Apollolle, kun katu täyttyi sotilaista.
Keisaria seuraava kaartinkohortti tervehti kapinoitsijoita, Tigellinus
itse huusi heidän johtajaansa caesariksi, ja Galban, joka oli ihan
ällistynyt uhkarohkeasta hyökkäyksestä, surmasi eräs hänen omista
upseereistaan. Kansa uuden verilöylyn huumaamana tervehti rohkeata
kapinoitsijaa riemulla, ja muutamia tunteja myöhemmin astui Otho
senaatin imperatoriksi julistamana caesarien valtaistuimelle.
Tällä välin samosi vastakeisari Vitellius Gallian ja Britannian
legionilla vahvistetun sotajoukkonsa kanssa Italiaa vastaan.
Otho osoitti kaikissa valmistuksissaan, ettei nuoruusajan velttoudesta
ollut hänessä mitään jäljillä. Hän varustautui tarmokkaasti
ja uupumattomasti Vitelliusta vastaanottamaan. Bedriacumin,
Pohjois-Italiassa sijaitsevan lujasti linnotetun kaupungin edustalle
kerääntyivät hänen sotajoukkonsa. Kaksi voimakasta armeijanosastoa
oli Markuksen ja Silanuksen komennossa ja jälkimäinen oli jo ehtinyt
antaa tuntuvan iskun eräälle vihollisen sotapäällikölle, Caecinolle,
lähellä Cremonaa. Vastoin sotapäällikköjensä kehoitusta, päätti nyt
Otho, sotamiestensä toivomusta noudattaen, ryhtyä heti taisteluun,
odottamatta moesialaisten apujoukkojen tuloa.
Taistelu, joka syntyi Po-joen rantamilla, käytiin molemmin puolin
raivoisan urhokkaasti. Mutta eräitten päällikköjen luopumisen ja
muutetun taktiikan vuoksi menetti Otho taistelun. Kun yö pimeni, makasi
kentällä kunnialla kaatuneena parhain osa Rooman armeijasta, joukossa
myöskin Markus ja Silanus. Huhtikuun 16 päivän aamulla v. 69 teki
keisari Otho tikarin iskulla itse lopun elämästään ja luovutti siten
ennen aikojaan valtaistuimen, joka oli ollut hänen unelmiensa päämaali.
Joulukuun 20 päivänä samana vuonna kaatui Vitellius joukkojensa
kapinassa. Hänet murhasi Rooman pyöveli mitä julmimmalla tavalla, uuden
caesarin, Vespasianuksen, armeijan kolmelta taholta käydessä Antonius
Primuksen johdolla kaupungin kimppuun.
XXIX LUKU.
JERUSALEM.
Vuorillaan, vastapäätä komeaa Öljymäkeä, sijaitsee Jerusalem, pyhä
kaupunki. Tänne, Kristuksen vaikutus- ja kärsimyspaikalle oli
Antonius asettunut asumaan, aikoen yksinkertaisena käsityöläisenä
ansaita leipänsä. Mutta Antonius ei ollut vielä ehtinyt tutustua
uljaaseen kaupunkiin, kun sitä kohtasivat kovat koettelemukset.
Huhtikuussa vuonna 70 ilmestyi mahtava roomalainen sotajoukko prinssi
Tituksen komennossa Sionin porttien edustalle, aikeissa rangaista
juutalaisia näiden luopumisesta Roomasta. Skopos-vuoren tienoille
leiriytyi roomalainen armeija. Niin kauvas kuin silmä kantoi, välkkyi
roomalaisten aseita ja varustuksia. Kaikkialla kaupungin ympärillä
näkyi Rooman kotkia. Joka puolelta kuului piirityskoneitten jyrinää.
Mutta Jerusalem oli valmistautunut ratkaisevaan kamppailuun. Itse
kaupunki oli hyvin vaikeasti vallattava varustus, joka oli jakautunut
useampiin itsenäisiin linnoituksiin. Pohjoisessa, vihollista vastapäätä
oli niinsanottu uusi kaupunki, Begetha; selkäpuolella uljas,
kullanhohtoinen juutalaisten kansallispyhäkkö Antonia-linnoituksen
turvaamana. Pohjoiseen Sionista oli Akra-vuori, jolla sijaitsevaa
kaupunginosaa suojasi murtamaton muuri. Näiden linnoitusten takana
seisoi kuusisataatuhatta miestä ase kädessä -- Juudan kansan kiihkein
osa, joka oli noussut taistelemaan ainoan Jumalansa kunnian nimessä.
Kukaan ei ajatellut noina kauhun päivinä, jolloin tuhannet kaatuivat
miekan mittelyssä kuin tuleentunut elo niittomiehen viikatteen edessä,
jolloin puolet Sionia makasi raunioina ja kuolemaapelkäämättömät
zelotit valmistautuivat viimeiseen kamppailuun, kukaan ei ajatellut
silloin sitä päivää, joka oli nähnyt juutalaisten kuninkaan riippumassa
Golgatalla ristillä, kansansa pilkkaamana.
Kaksi henkilöä oli kuitenkin Jerusalemissa, jotka polvillaan rukoilivat
tämänkin kansan puolesta marttyyrikuoleman kärsinyttä Vapahtajaa:
Antonius ja Julia. He asuivat Moriah-kaupunginosassa ja heidän
silmiensä edessä tapahtui tuo verkkaan, mutta varmasti edistyvä
hävitystaistelu.
Lucrezian olivat ensimäisten raskaiden piirityskoneiden viskaamat,
kaupunkiin putoavat kivimöhkäleet säikähdyttäneet tylsämielisyydestään.
Kummallinen rauhattomuus oli hänet vallannut; hänen järkensä oli käynyt
selvemmäksi viimeisten veristen viikkojen kuluessa, niin että hän
käsitti missä hän oli ja mitä hänen ympärillään tapahtui.
Oli hehkuvan kirkas kesäkuun päivä, kun roomalaiset, vallattuaan
Antonian linnan, kävivät ratkaisevaan rynnäkköön Temppelivuorta
vastaan. Taisteluiden ja hirveän nälänhädän harventaman armeijan
sydänjoukot puolustivat pyhäkköä. Aikaisin aamulla alotti Titus
pommituksen. Valtavat kallionlohkareet sinkoilivat ilmaan ja putosivat
kauhein jymähdyksin maahan puolustajien alueelle, murtaen muurit,
ruhjoen kaiken, mikä alle sattui. Samaan aikaan alkoi jalkaväki
rynnäkön. Osastoittain kaatui hyökkääjiä puolustajain kivien
murskaamina ja miekkojen silpomina. Juutalaiset valoivat kiehuvaa pikeä
roomalaisten päälle ja kenen näistä onnistui kiivetä muurille saakka,
häntä kohtasi siinä hirveä kuolema. Äkkiä kajahti tuhansista suista
maata järisyttävä huuto: "Temppeli palaa!"
Loppumattomana joukkona kuin lukematon muurahaisparvi syöksyivät Rooman
legionat eteenpäin kaatuneitten veljiensä yli. Heidän voimansa saivat
aina vahviketta yhä uusilta perästä tulevilta joukoilta, kun taas
juutalaisten soturien taistelukyky alkoi vähetä, heidän joukkojensa
arveluttavasti harventuessa.
Paksu tulipatsas leimahti temppelistä taivaalle. Julia oli vavisten
hiipinyt Antoniuksen turviin. Melu oli käynyt huumaavaksi.
Haavoittuneitten huutoihin sekaantui taistelun pauhina. Taivas punertui
Jehovan temppelistä syöksyvien liekkien valosta.
"Missä on Lucrezia?" kuiskasi äkkiä Julia, silmäillen kauhistuneena
ympärilleen.
Antoniuskin säikähti.
"Hän oli juuri täällä", vastasi hän, kiiruhtaen ovelle ja äänekkäästi
huutaen tytön nimeä. Kukaan ei vastannut.
"Lucrezia", huusi Antonius uudelleen. Silloin tuntui hänestä kuin
olisi äkkiä taistelun melu tauonnut, kuin olisi yliluonnollinen
voima pakottanut hetkeksi sekä hyökkäävien, että puolustajien miekat
laskeutumaan. Kuin magnetisen voiman vetämänä suuntautui hänen
katseensa palavaan temppeliin. Sen korkeimmalla harjalla seisoi
naisolento, tukka hajallaan, kädessä juutalaisten lippu. Pieneksi
hetkeksi tuntui hiljaisuus syntyneen; selvään ja kirkkaasti kuului
halki ilman riemuisa huuto: "Kristuksen, voittajan edestä!"
"Lucrezia!" huusi Antonius epätoivon voimin. Mutta ilmestys oli
kadonnut. Savu ja liekit peittivät paikan missä tyttö oli seisonut...
Illalla oli pyhäkkö roomalaisten hallussa. Vangittujen joukossa
olivat Antonius ja Julia, jotka roomalaisina vietiin Tituksen eteen
ja armahdettiin. Kun kahdeksantoista päivän kuluttua myöskin Sionin
vuori oli vallattu, kun lähes puolen miljoonaa ihmistä oli menettänyt
henkensä ja Jerusalemista oli jälellä vaan savuavat rauniot, silloin
sai Antonius luvan asettua muutamien roomalaisten veteranien kanssa
asumaan kukistetun kaupungin paikalle.
Hävitetyn kaupungin raunioilla kukoisti kahden paljon kokeneen
ihmislapsen onni. Yksikseen elelivät he välittämättä paljoa muusta
kuin rakkaudestaan ja uskostaan, joka oli heidät johtanut niin monien
tuskien ja pimeiden päivien läpi valoon. Usein kun illan varjot
laskeutuivat yli seutujen, kun kuului vaan kauvemmaksi leiriytyneen X
legioonan vaimenevaa melua, puhelivat Antonius ja Julia menneisyydestä
ja tulevaisuudesta.
"Kuinka arvoituksenomaista", huomautti nuori vaimo kerran, "on Jumalan
johto. Golgatalta meni hän Roomaan uudestaan ristiinnaulittavaksi; ja
Rooma lähettää sotajoukkonsa Golgataa vastaan, kurittamaan Jumalan
välikappaleena fariseuksia."
"Viisaalle ei tämän tapausten kulun jumalallinen johdonmukaisuus voi
jäädä huomaamatta", vastasi Antonius. "Me ihmiset emme tiedä mitään,
siksi me uskomme. Ja minä uskon, että vielä kerran jumalallinen voima,
voima inhimillisessä muodossa on idästä kulkeva Roomaan, vieden pitkän
erhetyksien ja valheiden yön jälkeen totuuden Golgatalta Roomaan."
[Vuonna 306 huudettiin Constantinus, erään mesopotamialaisen orjattaren
poika, Roman caesariksi. Hän teki kristinuskon valtion uskonnoksi.]
Julia syleili vaieten miestään; yön rauha, joka levisi yli maan, täytti
heidän onnelliset sydämensä.