ihmeellisen kaunis oli tuo orjatar, jonka rakastettunsa rohkeus
pelasti?"
Poppea katsoi puhujaa läpitunkevasta
"Mitä tuo upseeriko olisi hänen rakastettunsa?"
"Sen saattoi helposti huomata."
Poppea hämmästyi silminnähtävästi. Siis nainen jo hänen aikeittensa
tiellä. Joutavia! Vaan orjatar...
"Mahdollisesti erehdyt, Anicetus."
"Tuskinpa. Tyttö on nykyään häntä hoitamassa."
"Ah -- eikä ollut ketään muuta, joka hänen haavaansa olisi kyennyt
hoitamaan?"
"Kenellepä olisi se toimi enemmän kuulunut, kuin hänelle, jonka tähden
mies oli pannut henkensä alttiiksi?"
"Ja mistä sinä tämän tiedät, Anicetus?"
"Olen käynyt hänen luonaan."
"Oletko hänen ystävänsä?"
"En mitään vähemmän kuin sitä."
"Hänen vihollisensa?"
"Niin."
"Miksi?"
"Hän kuuluu Oktavian puolueeseen."
Poppea rypisti kulmiaan. Mutta hetkeksi vaan. Sitten näki hän tässä
esteessä sattuman, joka kentiesi paremminkin voisi olla hänelle
hyödyksi.
Hän kuului siis tyytymättömiin. Eikö hän voisi taitavasti käyttää
hyväkseen hänen vihaansa caesaria kohtaan? Mutta nainen oli
syrjäytettävä -- hän katui tällä hetkellä tahtoneensa hänen
armahtamistaan.
"Ei ole olemassa enään Oktaviaa", sanoi hän, "ei siis puoluettakaan."
"Sinä erehdyt", väitti Anicetus, "vielä on elossa Silanus, toistaiseksi
ei häntä kaikista ponnistuksista huolimatta ole saatu kiinni."
"Hän on vaaraton maankulkija, jolla ei ole rahaa eikä virkaa."
"Rooman valtakunnassa on paljon tyytymättömiä; Gallian sanotaan
kiehuvan arveluttavasti."
"Onko hän Galliassa?"
"On."
"Antonius on hänen ystävänsä, mitä?"
"Hän on aina se ollut."
"Ja sen vuoksi sinä vihaat häntä?"
"En siksikään. Tuo orjatar..."
Hän katkaisi lauseensa.
Poppea nauroi.
"Orjatar on sinua loukannut kaiketi?"
"Niin. Oktaviaa vastaan nostetussa oikeusjutussa hän oli tämän
innokkain puolustaja."
"Antonius suojelee häntä?"
"Niin on."
Anicetus ei ymmärtänyt Poppean kaukaisuuteen suunnattua voitonriemuista
katsetta. Keisarinnan silmät tuijottivat akkunasta yli ikuisen Rooman
ja hänen ajatuksensa näyttivät kiiruhtavan tapahtumain edellä, joiden
mahdollisuutta turmeltunut Anicetuskaan ei voinut aavistaa.
"Minä autan sinua tuon naisen rankaisemisessa", sanoi hän, "sillä
minä pidän arvossa uskollisuuttasi ja vihaan kristityitä, jotka aina
suunnittelevat vaan jumaliemme perikatoa."
Anicetus taivutti kiittäen päätään.
"Sinä olet oikeassa valtiatar", huomautti hän, "heidät täytyy hävittää
sukupuuttoon. Mutta he eivät ole tuhottavissa. Yksin kuollessaankin
näyttävät he voittavan uusia kannattajia."
"Minä annan vangita tuon orjattaren", arveli Poppea hetken mietittyään,
"sinun on sitten helppo nostaa kanne häntä vastaan ja --"
Siihen loppui keskustelu ja Anicetus vetäytyi takaisin, ihmetellen,
mistä keisarinnan mieltymys tuohon upseeriin johtui. Sillä syyt tähän
avunlupaukseen hän aavisti, vaikkakaan ei voinut päästä selville
niiden hienoimmista johtolangoista. Joka tapauksessa päätti hän
olla varuillaan. Mahdollisesti voi hän keksiä jonkun salaisen teon
keisarinnan puolelta, jota hän voisi käyttää hyväkseen.
Tällävälin tiedusteli keisarinna pretoriaani Antoniuksen olinpaikkaa ja
sai kuulla hänen asuvan neljännessä kaupunginosassa.
* * * * *
Antonius oli herännyt hourailevasta unestaan ja näki edessään tytön,
jonka kuva oli seurannut häntä viimeiset vaiherikkaat vuodet.
Hänen avatessa silmänsä oli Julia polvillaan vuoteen vieressä,
ristiinnaulitun kuva käsissään ja silmät intohimoisen rukoilevasti
ylöspäin suunnattuina. Hän oli niin vaipunut rukoukseensa, ettei
lainkaan huomannut Antoniuksen heräämistä.
Viimein käänsi hän katseensa sairaaseen ja nähdessään hänet valveilla,
antoi puisen ristiinnaulitunkuvan kiireesti solahtaa vaippansa liepeen
alle ja laskien kätensä sairaan kädelle virkkoi mitä kiitollisimmin
äänensävyin:
"Miten voin sinua kiittää Antonius, suuresta työstäsi, jolla pelastit
hirveästä lopusta kuolemaan vihityn naisparan?"
Antonius kohoutui vuoteellaan ja tarttuen tytön käteen, vastasi:
"Älä puhu kiitollisuudestasi, Julia, silloin kun olen vaan täyttänyt
velvollisuuden, joka minulle olisi aikoja ennen kuulunut."
"En käsitä sanojasi", vastasi Julia.
"Oma sokeuteni vaan, jatkoi Antonius, esti minut astumasta sinun
rinnallesi, sinun puolustajaksesi. Se oli enemmänkin kuin sokeutta, se
oli pelkuruutta."
"Kuinka niin?"
"Mikä esti minua astumasta arenalle siinä joukossa kuin sinäkin?"
"Uskosi, joka ei ole sama kuin minun uskoni, ritari."
Mutta samalla kuin Julia sanoi tämän, oli hän huomaavinaan muutoksen
tapahtuneen miehessä, jossa hän aina oli nähnyt jalosydämisen, mutta
samalla raa'an ja armottoman soturin. Kummallinen hohde valaisi ritarin
jaloja kasvonpiirteitä, ja Julia tuskin uskoi korviaan kuunnellessaan
hänen sanojaan:
"Sinä erehdyt Julia. Minun uskoni on sama kuin sinunkin. Kuka on se
ihminen, joka, nähtyään aikamme kurjuuden ja mädännäisyyden, voisi
kylmänä, välinpitämättömänä katsella kristittyjen Rooman kansalle
tarjoamaa näytelmää? Ei, Julia -- mikään ei voinut minua enään
pidättää vanhoissa jumalissamme. Minä näin selvästi, että meidän
uskontomme ei voinut olla oikea. Mitä oli tullut jumalistamme? Jupiter,
kaikkivaltias, oli kaiken nimellisten, inhimillisten intohimojen nöyrä
palvelija. Jokainen roisto huutaa häntä avukseen ja uskoo varmasti
saavansa hänen tukensa konnantöilleen uhrin kautta. Mikä oli Venus,
hedelmällisyyden, kaikki ylläpitävän rakkauden jumalatar? Alhainen
olento, jonka temppelissä harjoitetut siivottomat irstailut eivät
olleet kylliksi siivottomia häntä tyydyttämään. -- Mars, uljas,
sotainen valloittaja? Naisellinen itämaalainen, joka itseään hoiti
voiteilla ja hajuvesillä ja voimaansa koetteli Rooman kansan hyveen
alentamisessa. -- Entäs keisarius? Mitä olivat caesarit, jotka olivat
saaneet kruununsa jumalilta, joiden suonissa virtasi olympolaisten
verta? Onko maailma koskaan nähnyt inhoittavampaa eläintä, kuin Nero?
Eivätkö luonnon puhtautta häpäise ne naiset, jotka kiistelevät Rooman
valtaistuimesta ja purppurasta? -- Ja mitä oli tullut Roomasta? Sen
kansasta, jonka voimaa maailma totteli?
"Me olemme kuolemaan vihittyjä; se mitä gladiaattorit huutavat
caesarille käydessään maineettomaan taisteluunsa, se sopii niin
mainiosti koko Rooman kansaan, koko pakanalliseen maailmaan. Paheissaan
luisuu se perikatoaan kohti, mutta vielä kuollessaan suitsuttaa
valtaistuimelle ja huutaa: 'Ave caesar, morituri te salutant'." Hän
pysähtyi vetääkseen henkeään. Hänen katseensa kiintyi ikkunaan, jonka
ahtaitten kehyksien välistä näkyi kappale ikuista Roomaa. Kadulta
kuului roomalaisten sotilaitten laulua; ne palasivat Galliasta
palveluksestaan vapautettuina, veteraaneina, kuten heitä nimitettiin.
Julia tarkkasi jokaista piirrettä Antoniuksen kasvoilla. Niiden ilme
oli synkkä, puolittain vihainen, puolittain surumielinen ja Julialle
selvisi nyt vasta, kuinka vaikea mahtoi olla ero menneisyydestä niille,
joiden tunne-elämä, voima oli siihen juurtunut. Mutta äkkiä kirkasti
joku uusi ajatus sairaan kasvoja.
"Kaiken tuon olen tunnustanut itselleni; olen monen muun kera ollut
pakoitettu tunnustamaan, vaikkakin sydän on tehnyt kauan vastarintaa.
Silloin tulitte te kristityt ja tarjositte uutta uskontoa, joka minusta
tuntui niin tosioloihin sopimattomalta, että minä sille nauroin. Minä
ajattelin: koko maailma on kapinassa, hyvä on kaikkialla tappiolla,
sitä poljetaan; kaikkialla riehuu voitostaan ylpeänä väkivalta, pahuus;
-- kaikkien silmät tähyävät, odottavat käsivartta, voimaa, joka
vastustamattomalla mahdilla, vihalla ja väkivallalla, leppymättömällä
ankaruudella johtaa maailman taas vanhalle uralleen, kukistaa pahuuden
valtaistuimet ja auttaa hyveen jälleen voittoon -- ja te opetatte
kärsivällisyyttä? Te opetatte alistuvaisuutta? Opetatte maksamaan pahan
hyvällä? Väkivallan nöyryydellä? Te opetatte rakastamaan niitä, jotka
meille pahaa tekevät?
"Aikovatko he, ajattelin minä, kukistaa pahuuden valtakunnan
rakkaudella?
"Minä nauroin. Ei; minä tunsin vihaavani sellaisia, jotka tarjoavat
ihmisille lohdutusta, joka tuo vaan epätoivoa.
"Silloin näin minä kristityiden kuolevan.
"Useasti olen katsonut kalmaa silmästä silmään. Olen nähnyt paljon
kuolevia ihmisiä, urhoollisia ja pelkureita, viattomia ja rikoksellisia
-- mutta kenenkään en ole nähnyt kuolevan kuten kristityt, miehet,
naiset ja lapset. Koskaan en ole nähnyt ihmisten sellaisella maltilla,
hymy huulilla odottavan hirvittävää loppuaan. Ja kun minä näin puhvelin
laukkaavan verestä punottavalla arenalla, silloin valtasi minut
voima, jota en enään voinut vastustaa, silloin tunnustin minä oppinne
oikeuden, silloin seestyi minulle tulevaisuus. Minä näin kristinuskon
voittamattomuuden, minä ymmärsin kärsimyksen voiman. Minä tunsin
rakkauden olevan mahtavamman vihaa, sillä viha vaan hävittää, tuhoaa,
mutta rakkaus viittaa toivoon.
"Silloin, kun näin kaikki kuolleina, eläimellisen väkivallan
raatelemana, repimänä, silloin syöksyi veri sydämeeni ja minusta tuntui
kuin olisi minun pitänyt huutaa tuolle barbaarijoukolle: 'Ottakaa
minutkin, uhratkaa minutkin raakuuden alttarilla, sillä katsokaa,
minäkin olen kristitty!'
"Silloin näin sinut. Silmäni kohtasivat enkelimäisen olentosi ja oli
kuin joku olisi kuiskannut korvaani: 'Jos tunnustat, et voi häntä
pelastaa.' Niinpä tahdon ainakin hänen kanssaan kuolla, ajattelin minä
ja tuolla hetkellä lähetti Antonius, pakana, palavimman rukouksensa
kristittyjen Jumalalle. Minä pyysin häneltä rohkeutta, voimaa ja
anteeksiantoa ja sitten heittäydyin arenalle, saaden sinut Jumalan
avulla pelastetuksi, Jumalan, joka tuolla hetkellä oli minut ottanut
armollisesti omakseen."
Julia, liikutuksen valtaamana, jonka tämä tunnustus oli aiheuttanut, ei
kyennyt heti vastaamaan.
"Suuri on Jumalan voima", kuiskasi hän vihdoin. "Minä tunsin, että hän
sinut kerran kutsuisi."
Antonius kumartui, polvistuvan neidon yli ja lisäsi yhä vienosti:
"Hän on voittanut rakkaudella."
He katsoivat toisiaan silmiin; vuosikausia hillitty kuluttava, hehkuva
lempi löysi vihdoin tiensä sydämestä sydämeen ja huulet yhtyivät
pitkään, huumaavaan suuteloon.
"Keisarin nimessä!"
Eräs upseeri useiden soturien seuraamana astui huoneeseen, tehden
sotilaallisesti kunniaa esimiehelleen, eversti Antoniukselle.
"Mitä tämä tarkoittaa?" kiljasi tämä.
"Keisarin nimessä", toisti upseeri, ikäänkuin anteeksi pyytäen, ja
kääntyen Juliaan kysyi hän: "Oletko Julia kristitty?"
"Se olen."
"Minä vangitsen sinut."
Julia kääntyi avuttomana Antoniukseen päin. Suuttumuksen puna peitti
tämän kasvot ja raivosta vapisevin äänin kysyi eversti upseerilta:
"Mistä syytetään Juliaa?"
Upseeri kohautti olkapäitään. Hän näytti vangitsemismääräystä, jonka
alla riippui Poppean sinetti. "Ah!" nauroi Antonius katkerasti. "Hänen
kätensä siis on pelissä. Silloin ei todellakaan tarvita syitä."
"Hän on orjatar, eversti", huomautti upseeri, joka ei voinut käsittää,
mikä sai Antoniuksen asemassa olevan miehen ryhtymään kristityn
orjattaren puolustajaksi.
"Hän on prinsessa, päämies!" jyrisi Antonius.
"Anteeksi", vastasi upseeri, "siitä hetkestä asti kuin hän on
kristitty, on hän orjatar. Minua surettaa, mutta olen pakoitettu heti
panemaan täytäntöön keisarinnan määräyksen."
"Minä vastustan sitä määräystä", huusi Antonius ja huolimatta tuskin
parantuneesta haavastaan hyppäsi hän vuoteestaan, temmaten miekan
naulasta.
Upseeri seisoi epäröiden, tietämättä mitä tehdä kiusallisessa
asemassaan, jota varten hän ei ollut valmistautunut. Silloin astui
väliin Julia ja tarttuen Antoniuksen käteen hän kuiskasi:
"Niinkö pian sinä unohdat sen opin, jolle elämäsi olet pyhittänyt.
Jos hän meitä koettelee, onko meillä oikeus asettua vastustamaan?
Anna minun seurata sotilaita, jotka hekin täyttävät korkeimman
käskyjä. Jumalan tiet ovat ihmeelliset; tämäkin on vievä tarkoitettuun
päämäärään."
Mutta Antonius ei alistunut niin heti tällaiseen katsontatapaan. Liian
paljon piili hänessä barbarimaista, hävittävää voimaa, voidakseen
täydelleen hillitä itseään. Hän antoi kyllä nostetun miekan empien
laskeutua, mutta ei osottanut minkäänlaista halua suostua Julian
ehdotukseen. Silloin astui huoneeseen musta orja, joka kumartaen syvään
Antoniuksen edessä, juhlallisesti ilmoitti:
"Keisarinna käskee ilmoittamaan ritari Antoniukselle, että hän kohta on
saapuva hänen vieraakseen."
Antonius tuijotti älyttömänä orjaan, ja niin hämmästynyt oli hän
tämän uutisen johdosta, ettei huomannut, kuinka upseeri, joka käytti
tilaisuutta hyväkseen, vei Julian mukanaan.
Kunniavartija astui taloon, miehitti rappukäytävän, muodostaen kujan,
jota myöden kulki nainen, ihanampi kuin Venuksen kuvapatsaat; hänen
aaltoilevilla välkkyvillä kiharoillaan upeili kruunu ja purppuravaippa
viilsi maata hänen takanaan.
Niin seisoi hän pian Antoniuksen edessä, kiinnitti lumoavan katseensa
hämmästyneenä miehen kalpeisiin kasvoihin ja teki kysyvän eleen
nähdessään paljaan miekan ritarin kädessä.
"Sinä olet aina taisteluvalmis, minä näen", huomautti hän sointuvalla
äänellään, viitaten Antoniusta käymään vuoteeseensa, samalla kuin hän
itse istuutui lepotuoliin.
Nyt vasta tointui Antonius.
"Minulta on juuri väkivaltaisesti viety morsian, keisarinna", sanoi hän
kumartaen. "Samalla kuin olen hämmästynyt odottamattomasta kunniasta
nähdä sinut luonani, olen myöskin iloinen, voidessani pyytää sinua
korjaamaan tapahtuneen erehdyksen."
Keisarinna kohotti kulmakarvojaan.
"Antonius puhukoon, hän ei ole turhaan pyytävä."
Hän tarkasteli näennäisesti välinpitämättömänä edessään seisovaa
ritaria, hänen voimakasta vartaloaan, jaloa otsaansa ja tulisia
silmiään.
Tämä mies näytti hänestä sopivalta kulkemaan hänen suunnitelmiensa
tietä, murhan kautta valtaistuimelle.
"Kuten sanottu on morsiameni äsken vangittuna viety täältä."
"Sinä olet siis kihloissa, Antonius?"
"Niin olen, valtiatar."
"Minä en luullut, että sankarit sellaiset kuin sinä, niin kiireesti
rientäisivät antautumaan orjiksi."
"En pidä itseäni orjana."
"Se riippuu valinnastasi, ritari. Annapas kuulua."
"Morsiameni on Julia, kristitty."
"En tunne."
"Tyttö, jonka armahdit sirkuksessa."
"Ah, minä muistan."
"Hän oli aikoinaan keisarinna Oktavian hovineito."
Nämä sanat sattuivat Poppeaan kuin miekan iskut. Hänen silmänsä
säkenöivät, mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi tyynesti:
"Tämän Julian minä tunnen. Hän on epäluulonalainen osanotosta
vehkeilyyn keisarin jumalallista henkeä vastaan."
"Se joka hänet on asettanut epäluulonalaiseksi, on konna."
Keisarinna nousi.
"Minä olen sen tehnyt. Minä olen myös hänen syyllisyydestään varma."
Antonius vaikeni.
"Puhelkaamme asiasta ritari, jonka vuoksi minä olen tänne tullut",
jatkoi Poppea.
Antonius taivutti päätään.
Poppea katsoi ritaria hymyillen kasvoihin ja näytti olevan
tyytyväinen, kun Antonius kävi hämilleen. "Sinä olet sankari", sanoi
hän painostaen jokaista sanaa.
"En tiedä", vastasi Antonius punastuen, "milloin minulla on ollut onni
osoittaa sellaisia ominaisuuksia keisarinnalle, jotka aiheuttaisivat
tämän kunnioittavan arvostelun?"
"Sinä olet vaatimaton, kuten kaikki todella suuret miehet. Taistelusi
sirkuksessa oli sankarillinen."
"Mistä tiedät, että juuri minä sirkuksessa taistelin?"
"Keisarinna tietää kaikki, -- kaikki, Antonius."
Hänen katseensa vaipui Antoniuksen katseeseen.
"Sinä ymmärrät, että minä pidän sellaisista miehistä kuin sinä olet.
Enemmänkin. Minä rakastan semmoisia miehiä."
Antonius taivutti päätään ja katsoi lattiaan. Poppea, joka ei voinut
lukea sanojensa vaikutusta hänen kasvoistaan, jatkoi:
"Rakkaus, Antonius, jonka sinä olet minussa herättänyt, tuo minut
tänne."
Ritari pudisti päätään, mutta Poppea, antamatta keskeyttää, jatkoi
puhettaan:
"Sinä olet muinaisroomalaista sukua, joka johtaa alkunsa Scaevolasta.
Olet yhtä rohkea kuin rehellinen. Kuule minua! Rooma on ilolla
alistuva, jos tuo käsi sille hankkii sen vanhan voiman. Sinä olet
mies, jonka askelista on keisaripalatsi vapiseva. Purppura sopii
sinulle paremmin kuin ritarin toga; ja purppuran alla olet sinä kantava
panssaria. Sinä olet uljas ja kaunis kuin Jumala; suurin caesareista.
Sinä olet naisen arvoinen, joka on ojentava sinulle käsivartensa, ettet
kompastu ruumiiseen, jonka yli käy tiesi valta-istuimelle."
Hän oli lausunut nämä sanat verkkaan, juhlallisesti, kuten lausutaan
edeltäkäsin tarkoin valmistettua puhetta.
Kun Antonius edelleen pysyi ääneti, sanoi hän:
"Mitä miettii Antonius? Mitä aikoo hän tehdä?"
Antonius ojentautui sotilaalliseen asentoon ja tyynesti keisarinnaa
silmiin katsoen, hän vastasi:
"Velvollisuuteni aion tehdä, keisarinna. Olen kaartin upseerina
varoittava caesaria häntä uhkaavasta vaarasta ja sitten eroava
toimesta, joka minulle kristittynä ei sovi."
Poppea hätkähti kuin käärme, jonka päälle on astuttu. Hetken tuijotti
hän kuin poissa suunniltaan mieheen. Ensimäisen kerran elämässään
oli hän laskenut väärin. Sitten suoristi hän vartaloaan ja luoden
Antoniukseen katseen, jossa kuvastui rajaton raivo ja ilkeä iva, hän
virkkoi:
"Olen tekevä voitavani tämän aikeen ehkäisemiseksi."
Antonius kumarsi; Poppea poistui huoneesta kietoen lujemmin
purppuraviittaa ympärilleen, aivan kuin häntä olisi viluttanut.
Antonius näki hänen alhaalla nousevan kantotuoliin. Joukko pretorianeja
ympäröi kantotuolin: toinen osa piti Antoniuksen palatsin miehitettynä.
Eräs eversti astui huoneeseen:
"Toveri -- keisarin nimessä."
Tyynesti jätti Antonius miekkansa upseerille, joka arvoltaan oli hänen
vertaisensa, ja seurasi sotilaita vankilaan.
Poppea ei palannut keisarilliseen palatsiin. Kerran ryhdyttyään
tavottelemaan uutta päämääräänsä, ei hän lannistunut yhdestä
pettymyksestä. Kantajat kulettivat hänet Tirin takaiseen
kaupunginosaan, siihen taloon, jossa asui kuuluisa myrkynsekoittaja
Locuste.
Samalla hetkellä ratsasti keisarillinen pikalähetti Roomasta Neapeliin
mukanaan seuraavansisältöinen kirje:
"Amiraali Anicetus jumalalliselle Nerolle.
Keisarinna vietti hetken salaisessa keskustelussa Antoniuksen,
kaartineverstin kanssa. Ritarin palatsista meni hän Locusten luo.
Tehköön Nero tästä ilmoituksesta johtopäätöksen, jota minä en
tohdi papyrukselle uskoa.
Anicetus."
XXIV LUKU.
LOCUSTE.
Samaan aikaan kun Nero sai amiraali Anicetuksen kirjeen, tuotiin
hänelle sanoma Gallian legaatilta. Siinä ilmoitettiin kelttien nousevan
kapinaan. Legaatti kiinnitti tiedonannossaan caesarin huomiota samalla
erääseen vaikuttavaan mieheen, entiseen senaattori, sittemmin eversti
Silanukseen, joka, vaikka virasta eroitettuna, pohjoisen Espanjan
käskynhaltijan suojeluksen alaisena oli ottanut huostaansa sikäläisten
joukkojen päällikkyyden ja nyt samosi Roomaa kohti.
Nämä kaksi viestiä saivat keisarin mahdollisimman huonolle tuulelle,
vaikkakaan hän ei kumpaankaan pannut kovin suurta huomiota. Hän oli
liian varma Poppean uskollisuudesta, uskoakseen salajuonien olevan
mahdollisia hänen puoleltaan; hän rakasti liian paljon tuota naista,
tahtoakseen uskoa semmoista hänestä. Kelttien kapina ei myöskään häntä
huolestuttanut. Kuitenkin päätti hän matkustaa Roomaan ottaakseen
varmuuden asiain tilasta. Matkalla mietiskeli hän amiraalinsa
kummallista viestiä. Ollen epäluuloinen ja valmis otaksumaan lähimmistä
uskotuistaankin pahinta, hän alkoi vainuta petosta Anicetuksen puolelta
ja päätti päästä hänen kavalluksensa perille tavalla tahi toisella.
Seurueensa hän palautti takaisin Neapeliin ja lähetti Roomaan edeltään
sanan aikovansa viipyä vielä lyhyemmän ajan Caprisaarella, mutta jatkoi
itse muulinajajaksi pukeutuneena matkaansa pääkaupunkiin. Mukaansa otti
hän ainoastaan Tigellinuksen, johon hän sillä hetkellä rajattomasti
luotti.
Oli ilta kun caesar tuntemattomana saapui Roomaan. Hän suuntasi
kulkunsa suoraan Locusten asunnolle, hänelle ennestään hyvin tuttuun
paikkaan. Yö oli jo käsissä, kun valepukuiset miehet kolkuttivat
ovelle, jonka takana asui kaikkien aikojen inhoittavimman maineen
saavuttanut myrkynsekoittaja. Seurana hänellä oli käärmeitä,
villikissoja ja muita samantapaisia miellyttäviä olijoita.
"Kuka siellä?" kuului tyly ääni sisältä.
"Avaa!" vastasi Tigellinus.
"Kuka se on?" kuului epävarmemmin.
"Keisarinnan palvelija", virkkoi Nero, seuraten hetkellistä
mielijohdetta.
Kohta avautui ovi ja himmeän öljylampun valossa tarkasteli eukko
vieraita, tuntematta heitä kuitenkaan oivallisissa valepuvuissaan.
"Tulkaa", sanoi hän lyhyesti, astuen edellä synkän pihan poikki
seuraavalle ovelle. Tuskin oli eukko sen avannut, kun sisältä tulvehti
huikaiseva, fosforimainen valo tulijoita vastaan. Aavemaisia olentoja
suikahteli huoneessa, jonka asujamisto ei ollut kaikista rauhoittavinta
laatua. Paksu, muodoton käärme kiemurteli ruumistaan lattialla. Huoneen
yhdessä nurkassa oli sen pää pystyssä, haarainen kieli suusta ulkona ja
silmät palaen kuin tulipunaiset rubiinit. Yökköjä rapisteli vieraitten
pään päällitse ja jaloissa kyyristeleiksi sähiseviä villikissoja.
Seinillä riippui harvinaisen muotoisia pulloja, joissa oli eri värisiä
nesteitä. Hiljaa räiskähtelevällä tulella oli pieni kattila, jossa
porisi epämiellyttävää tuoksua levittävä puuromainen seos. Takalla,
kuparisessa vadissa oli erilaisia, osaksi tuoreita, osaksi kuivattuja
yrttejä.
Tigellinus, joka ensimäistä kertaa astui jalkansa tämän kummallisen,
keisarinnaa lähinnä Rooman rikkaimman naisen asuntoon, tarkasteli
huonosti peitetyllä kauhulla ympäristöään. Myrkyn sekoittaja viskasi
sillävälin uusia yrttejä kattilaan mumisten samalla loitsujaan.
"Keisarinna lähetti teidät?" kysyi hän päätään kääntämättä.
"Niin. Hän ei voi itse tulla hakemaan juomaa", vastasi caesar, jatkaen
näyttelemistään. "Sinun on annettava se meille."
"Onko teillä maksu?" kuului vastaus.
"Tässä." Keisari tyhjensi kukkaronsa ja ojensi kullan eukolle.
"Toinen puoli?" kysyi myrkynsekoittaja.
Yhä vaikeampi oli Neron hillitä ääntään.
"Toisen puolen saat sitten, kun myrkky on meillä."
"Hyvä on", vastasi Locuste, täyttäen pienen kristallisen pullon
nesteellä, jota syntyi tulella porisevan seoksen kuohusta.
"Vaikuttaako se?" kysyi Nero.
Locuste nauroi.
"Kahdenkymmenen neljän tunnin sisällä."
Sitten virkkoi hän silmäillen epäluuloisesti vieraitaan:
"Te olette Poppean uskotuita?"
"Olemme hänen liittolaisiaan."
"Hm. Sanokaa keisarinnalle, että sekoittaa tämän hänen yöjuomaansa. Jos
hän liian aikaisin saa kuumetta, on hänelle annettava maitoa. Vaikutus
hidastuu siten."
Hän ei huomannut pulloineen askaroidessa muutosta, joka oli tapahtunut
toisessa miehessä. Tämä näytti perin lannistuneelta, polvet vapisivat
ja hartiat nytkähtelivät kuin itkiessä.
"Keisari on vahva", huomautti Tigellinus saattaakseen todistuksen
täydelliseksi.
"Tämä aine lannistaa häränkin, ja sitäpaitsi on Nerosta tullut
mässääjä. Hän ei näe enään aamua, joka seuraa yötä, milloin hän on
nauttinut annoksen."
Ulko-ovelta kuului kaksi koputusta, ensimäinen kovempi, toinen
hiljaisempi.
"Se on Poppean merkki", arveli Locuste päätään pudistaen.
"Hän on varmaan lähettänyt vielä yhden uskottunsa, kun olet
vitkastellut näin kauvan myrkyn valmistamisessa", sanoi Tigellinus
nopeasti.
Locuste jätti öljylamppuineen huoneen. Ulkoa kuului kuiskailuja.