askelin päivän uhrit. Etunenässä astui Paavali. Viime päivien
mielenjännitys oli uuvuttanut vanhuksen voimia, hän kulki vaivaloisesti
eteenpäin, nojaten vasemmalla kädellään Julian olkapäähän ja oikealla
vahvaan ryhmysauvaansa. Tämä pari, kunnianarvoisa vanhus, kukoistavan
nuoruuden rinnalla kiinnitti joukkojen huomion itseensä. Jotkut
huutelivat ivasanoja heille. Useimmat pysyivät vaiti, seuraten silmin
kunnianarvoisaa apostolia ja nuorta neitosta heidän astellessa pitkin
kilparataa, verkalleen, osoittamatta pienintäkään pelon merkkiä. Heitä
seurasivat toiset kristityt. Äidit painoivat rinnalleen lapsiaan, jotka
tiedottomina vaarasta puolittain uteliaina, puolittain peloissaan
silmäilivät suunnattomia, syyttömiin verta janoovia väkijoukkoja.
Pitkiin valkoisiin pukuihin puettuina kulkivat papittaret laulaen
ylistystä sille, jonka nimen tähden he olivat itsensä kuolemaan
vihkineet. Nero oli ollut kyllin armollinen luvatakseen vapauden
kaikille kristityille, jotka luopuisivat uskostaan. Mutta ainoatakaan
petturia ei ollut löytynyt. Naisten joukkoon hajaantuneina astelivat
miehet. Yleisön nautinnon vuoksi oli heille annettu aseita henkensä
puolustukseksi. Oikeassa kädessä terävä miekka, vasemmassa pieni,
pyöreä kilpi, asetti Nero heidät petoja vastaan, hyvin tietäen, että
aseet voivat hiukan pidentää heidän elämäänsä, mutta ei sitä pelastaa.
Nyt seisoivat uhrit tiheässä ryhmässä, sillä he eivät tahtoneet
viimeisessä silmänräpäyksessä erota toisistaan vaan yhdessä, jos
mahdollista, yhtäaikaa, ottaa vastaan kuoleman. Mutta kaikkien voimat
eivät enää kestäneet. Siellä täällä vaipui neitonen tiedotonna arenan
hiekalle; toiset peittivät kasvonsa ja kyyristyneinä maahan odottivat
hirveätä hetkeä, jolloin heidän oli kestettävä viimeinen koettelemus.
Äidit kostuttivat epätoivon kyynelin lapsiaan ja raaka kansa tällaisiin
näytöksiin tottuneena, vaan pilkkasi onnettomien heikkoutta. Sitä
enemmän mieltymystä herätti Julia, joka ojennetuin vartaloin, silmät
taivasta kohti tähdättyinä, seisoi uskolaistensa keskellä. Miehet
olivat muodostaneet piirin naisten ja lasten ympärille, valmiina
hyökkäämään petoja vastaan ja laskemaan ne vasta ruumiittensa yli
turvattomien omaistensa kimppuun.
Jännitys nousi äärimmilleen kun eräs toinen ristikko-ovi äänettömästi
kohosi ylös. Pimeästä astui ensimäisenä esiin mahtava leijona. Valon
sokaisemana jäi se hetkeksi epäröiden seisomaan, heittäen hännällään
ilmaan komean kaaren. Sitten astui se eteenpäin, avasi suunnattoman
kitansa, niin että suuret valkeat hampaat välkkyivät auringon valossa
ja päästi maatajärisyttävän kiljunnan. Näennäisesti kristittyjen
joukkoa huomaamatta astuskeli se majesteetillisesti arenalle antaen
aika-ajoin äänensä kajahdella. Vähän ajan kuluttua ilmestyi arenalle
tiikeri, täplikäs, notkea kuin kissa, vielä nuori, ylimielisempi
kuin leijona, mutta myöskin pelottavamman näköinen suunnatessaan
heti keltaiset silmänsä kristittyihin. Nyt hyppäsi komein, kaarevin
harppauksin kolmas, neljäs noita kellertäviä punajuovikkaita kissoja
häkistään, jonka ovi viimeisen jälkeen ääneti pudotettiin alas.
Vielä kuljeskeli leijona välinpitämätönnä muurin kuvetta; mutta
tiikerit, verenhimoisempina kuin aavikkojen kuningas, olivat
kiinnittäneet huomionsa ihmisryhmään, jonka juhlallinen kiitoshymni
kaikui juhlallisena, petojen kiljunnan silloin tällöin siihen
sekaantuessa.
Katsojat himoiten veren näkyä, koettivat huudoillaan ärsyttää petoja.
Pieniä, teräväkärkisiä nuolia suhahteli eläimiä kohti, kirjavia
lappusia lenteli arenalle. Yhä ahtaammaksi kävi kehä, jota yksi
pedoista kiersi kristittyjen ympäri; nyt kyyristyi se, harppaus --
myrskyävät riemuhuudot täyttivät ilman. Kaksi nuorukaista, jotka olivat
seisoneet lähinnä petoa, olivat heittäytyneet sitä vastaan. Pitäen
silmällä tiikerin liikkeitä, olivat he sen hypätessä asettuneet niin,
että eläin lensi juuri heidän ojennetuille kilvilleen. Mutta samassa
silmänräpäyksessä kuin raskas ruumis putosi maahan, tempasi se mukanaan
myöskin taistelijat. Nämä upottivat miekkansa tiikerin rintaan. Kiljuen
tuskasta löi peto hurjasti ympärilleen, haudaten nuorukaiset allensa,
raadellen heitä hampain ja kynsin. Hetken kuluttua makasivat kaikki
kolme liikkumattomina verilammikon heidän ympärillään yhä laajetessa.
Tämä lyhyt ottelu oli merkkinä toisille pedoille hyökätä ihmisten
kimppuun ja kerran veren makuun päästyään ne panivat lyhyessä ajassa
toimeen verilöylyn, jota mikään kynä ei voi kuvailla. Pikemmin
kuin katselijoiden uteliaisuus olisi sallinut, makasivat kaikki
kristityt kuolleina taikka kuolettavasti haavoitettuina. Ainoastaan
yksi tyttö oli kuin ihmeen kautta säästynyt. Seisoessaan keskellä
uskonheimolaisiaan oli hänen ympärilleen muodostunut kuolleitten
ruumiista varustus, jonka keskellä hän seisoi hymyilevänä kuolemaa
odotellen.
Mutta pedot, uupuneina taistelusta ja kylläisinä verestä ja lihasta,
eivät osoittaneet minkäänlaista halua tuhota tätä viimeistä uhria.
Kansa tahtoi neidollekin kuolemaa. Ja erikoisesti juuri hänelle,
sillä hän oli kaikista kaunein. Näytösten ohjaajan käskystä ajettiin
kylläiset eläimet takaisin häkkiinsä, ruumiit laahattiin tuota pikaa
ulos _Porta ligitina'n_ kautta. Nyt laskettiin näyttämölle komea
puhvelihärkä, joka raivoisasti ilmaa nuuskien laukkasi arenalle niin
että hiekka pilvenä pölysi. Kolme kertaa se kiersi kilparadan ympäri,
sitten äkkäsi se vihdoin neidon. Joku heitti tytön jalkoihin punaisen
liinan. Koko katsomosta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Vihaisesti
häntäänsä piesten läheni härkä tyttöä, pysähtyi ja painoi niskansa
hyökkäysasentoon.
Silloin kajahti äkkiä epätoivoinen huudahdus katsomosta:
"Julia -- luovu uskostasi!"
Tämän äänen kuullessaan vavahti tyttö. Kuten heränneenä unesta
kääntyi hän siihen suuntaan, mistä ääni tuli. Hänen katseensa kohtasi
kaksi kuumeen tapaisesti palavaa silmää, jotka kiihkeästi häntä
tarkastelivat. Tuskallinen hymy väreili tytön huulilla. Päätään hiljaa
ravistaen kääntyi hän härkään päin, joka raivostuneena erään orjan
keihään pistosta ryntäsi kohti. Pari sekuntia vielä, ja viimeinen
uhreista oli seuraava tovereitaan.
Silloin tapahtui odottamatonta. Arenaa ympäröivän suojelusmuurin yli
heittäytyi nuori mies. Teko oli uskalias, sillä aitaus oli korkea.
Eheänä suoriutui mies kuitenkin hypystä ja kiisi nyt härkää kohti.
Tämä pysähtyi keskellä vauhtiaan nähdessään eteensä ilmestyvän
vastustajan. Silmänräpäyksen seisoivat molemmat vastakkain. Nyt
voivat katsojat tarkastella miehen suoraa, notkeata vartaloa. Hän
kuului nähtävästi sotilassäätyyn, mutta oli jättänyt pois panssarinsa
ja säärisuojustimensa. Vasemman käden ympärille hän oli kietaissut
punaisen vaippansa, oikea nyrkki puristi miekan kahvaa.
Tyttö päästi huudahtuksen tuntiessaan miehen. "Antonius!" tuli hänen
huuliltaan puolittain rukoilevasti puolittain riemuitsevasti.
"Kuka hän on?" kulki riviltä riville. Ei kukaan tiennyt. Ei
keisarikaan. Sillä ikäänkuin suojanaan piti nuorukainen kättään
alinomaan kasvojensa edessä, ja Antonius-nimisiä miehiä oli paljon
Roomassa.
Näytelmä ei antanut katsojille aikaa kauemmin huolehtia tuntemattoman
nimestä. Härän hölmistyminen oli ohitse. Antonius, kääntääkseen
eläimen huomion Juliasta, juoksi nyt sen ympäri pitäen yhä edessään
punaista vaippaansa, joka raivostutti härkää entistä enemmän. Rohkea
taistelija houkutteli tällä tavoin elukan arenan toiseen päähän. Siellä
pysähtyi hän. Sonni ryntäsi häntä kohti. Sillä hetkellä, jolloin sen
sarvet näyttivät lävistävän miehen ruumiin, ponnahti tämä notkeasti
sivulle ja salamana välähtäen upposi hänen miekkansa ohi syöksyvän
eläimen kylkeen. Härkä kääntyi takaisin. Veristävin silmin tavoitti se
uudestaan vastustajaansa. Sama näytelmä uudistui jälleen. Kun härkä
taas kääntyi, ei Antonius ehtinytkään temmata miekkaansa sen kyljestä
irti. Se jäi törröttämään siihen ja raivoisana ryntäsi eläin uudelleen
kohti. Kansa taputti myrskyisästä käsiään. Mitä tekee mies nyt?
kysyivät joukot.
Antonius tempasi tikarin manttelinsa sisästä, jonne hän sen oli varalta
kätkenyt ja kun härkä taas teki hyökkäyksensä, asetti hän, juuri kun
sen sarvet hänen edessään kyntivät maahan, jalkansa elukan leveälle
päälaelle ja lensi härän voimakkaan niskan singahuttamana seisoalleen
kaaressa läpi ilman. Ennenkuin härkä ehti kääntyä, oli Antonius
valmiina ottamaan vastaan uutta hyökkäystä. Uskomaton oli taistelijan
rohkeus ja notkeus. Kansa unohti ihmetyksestä suosionosotuksensa.
Henkeään pidättäen seurasivat kaikki härän liikkeitä. Jälleen lensi
Antonius ilmaan. Mutta tällä kertaa ei härkä syöksynytkään edelleen,
vaan pysähtyi kuin maahan juurtuneena vastaanottamaan putoavaa.
Mutta taitavasti tuli tämä sen selkään, kumartui silmänräpäyksessä
alas ja pitäen vasemmalla kädellään kiinni tiheästä harjasta painoi
hän tikarinsa kerta toisensa perään sen kurkkuun. Härkä laukkasi
hurjasti uhkarohkean ratsastajansa kera arenan ympäri, pysähtyi ja
kaatui nytkähdellen maahan; Antonius hyppäsi kuolevan eläimen selästä
ja kumarsi yleisölle. Hän oli hukannut manttelinsa, mutta varjosti
kasvojaan kädellään. Kansan suosio oli rajaton. Kukkasia ja seppeleitä
sateli hänen päälleen, peittäen arenan hänen ympäriltään.
Mutta ääneti astui nuorukainen tytön luo, joka rukoillen oli
polvistunut, kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja huusi kansaan
kääntyen: "Armoa!"
Myrskynä kaikui huuto kautta sirkuksen:
"Armoa! Armoa!"
Nero nyökäytti päätään. Poppea heitti ruusun hiuksistaan arenalle
ja _Sanaviria_, elävien portti, avautui päästääkseen voittajan ja
voittonsa palkinnon vapauteen.
Kuten unesta nousi Julia. Hänen silmänsä kiittivät pelastajaa paremmin
kuin sanat olisivat voineet sen tehdä, ja sitten astui hän uljaana kuin
kuningatar Antoniuksen rinnalla kukkaissateessa arenalta.
Mutta äkkiä pysähtyi Antonius, painoi käden sydämelleen, horjui ja
vaipui maahan. Orjat kiirehtivät paikalle ja kantoivat tiedottoman
miehen pois.
Ennen kuin Julia ehti tointua oli Antonius kadonnut hänen silmistään.
Hän tuskin huomasi kuinka joku tarttui hänen käteensä, veti hänet
pimeään holvikäytävään ja kuiskasi.
"Kristuksen nimessä -- joutuin, ennen kuin he ehtivät katua
armahdustaan!"
XXII LUKU.
BRITANNIAN METSISSÄ.
Pohjois-Britannian vuoristossa jylhien kukkuloiden välissä oli laakso,
jossa näytti asustavan ainoastaan metsän riistaa. Eräänä sumuisena
talviaamuna astui laakson rinteelle, huolimattomasti kokoonkyhätystä
pirttirakennuksesta, nuori nainen päästäen lyhyen, kimakan vihellyksen.
Kohta juoksi paikalle kesytetty, naaras saksanhirvi, joka
vastustelematta seurasi naista hökkeliin, mistä kuului herttaista
lapsen naurua. Heti senjälkeen ilmaantui ovelle parhaissa voimissa
oleva mies, jousi olalla ja joukko alkuperäisiä nuolia eläimen nahasta
tehdyssä viinessä. Hän varjosti kädellään silmiään, tarkastellen vuoren
huippuja, joiden takaa aurinko juuri nousi taistellen voitokkaasti
pilvien kanssa.
"Tulee kaunis päivä, Prasuta", virkkoi hän sisään. "Minä lähden
metsälle tänään."
"Se onkin tarpeellista", vastasi vaimo, "sillä lihavarastomme alkaa
loppua."
Mies vihelti ja erään kallion takaa hyppäsi haukkuen ja häntäänsä
heiluttaen jättiläiskokoinen koira, iloisesti laskien eturuumiinsa
maahan ja katsellen isäntänsä silmiin. Mutta vielä vitkasteli
metsämies. Hänen huolestuneesta katseestaan voi päättää, että hän
pelkäsi jonkun vaaran uhkaavan. Huolellisesti tarkastelivat hänen
silmänsä läheisiä kukkuloita.
"Eikö sinua pelota, Prasuta?" kysyi hän, hyväillen lasta, joka oli
juossut hänen luokseen. Vaimo astui nyt taas ulos. Hän oli kookas,
muutaman tuuman pitempi kuin mies, ja kaunismuotoinen vartalo
näytti notkeudessa ja voimassa jättävän miehen kauas jälkeensä. Pitkä,
punertava tukka, joka verhosi vaipan tavoin yläruumista, suuret silmät
ja puhe ilmaisivat hänen olevan friisittären. Mies puhui murteellista
gallian kieltä käyttäen runsaasti roomalaisia sanoja.
"Mitä minun pitäisi pelätä, ystäväni?" virkkoi hymyillen Prasuta.
"Roomalaisia", vastasi mies synkästi.
Prasuta ravisti päätään.
"Ne eivät tänne tule, Markus. Mistä tämä äkkinäinen huoli? Olemmehan
täällä asuneet rauhassa jo vuosikausia. Rankaisematta sitäpaitsi ei
kukaan tule minua hätyyttämään."
Miehen katse tarkasteli hyväillen vaimon vartalon voimakkaita muotoja.
"Tiedänhän, että olet uljas ja vahva", virkkoi hän, "mutta ylivoima
voisi sinutkin lannistaa. Mutta ainakin tahdon sinun kanssasi kuolla,
jos Jupiter tämän kohtalon sinulle olisi valmistanut."
Hän oli hetken aikaa vaiti ja jatkoi sitten:
"Minä näin kummallista unta viime yönä. Olin näkevinäni
jättiläiskokoisen korppikotkan lennosta syöksyvän majaani kohti, ja
ennenkuin ehdin mitään tehdä, oli se tarttunut sinuun ja lapseemme,
vieden molemmat etelää kohti. Olin niin pelästynyt, etten edes nuoltani
saanut ammutuksi sen perään. Vasta kun lintu oli teidän kanssanne
hävinnyt kaukaisuuden utuun, lähdin minä takaa ajamaan."
Vaimo ei vastannut heti.
"Sinä näet aina sellaisia unia, Markus. Ne aiheutuvat kovin
kiihottuneesta mielikuvituksesta. Pitääkö minun haukkua sinua
pelkuriksi, unen näkijä?"
Vastauksen asemasta syleili Markus kumppaniaan ja lähti vuorille.
Prasuta katseli hänen jälkeensä niin kauvan kuin hän oli näkyvissä.
Kun mies ja koira olivat häipyneet hänen silmistään, meni hän tupaan
takaisin, lapsen jäädessä ulos leikkimään.
Mies oli Markus, entinen roomalainen seuramies, sittemmin Britannian
käskynhaltija; nainen oli Prasuta, onnettoman kuningatar Boudiccan
tytär. Kun Markus astui virkaansa Britannian käskynhaltijana,
hallitsi hänen ajatuksiaan yksi voima: hän tahtoi kostaa Nerolle.
Hän sai huomata heti vaaranalaisen asemansa tuossa maassa, joka
alinomaan antoi Rooman legioonille tekemistä, ja kiirettä vastaamaan
britannilaisten vapauden rakkauteen ja heidän lakkaamattomaan,
peitettyyn vastarintaansa sortavin mielivalloin. Tällöin sattui
hän kerran, ollessaan icenien kuningattaren Boudiccan vieraana,
huomaamaan tämän tyttären. Tytön alkuperäinen, kuvailematon kauneus
sytytti roomalaisessa intohimon, joka syrjäytti kaiken muun, ja pitkän
vastustuksen jälkeen leimusi vastalempi Prasutan sydämessä yhtä
valtavana. Mutta Prasuta osasi, epäillen roomalaista, pysytteleidä
etäällä. Jo hautoi Markus päässään ryöstösuunnitelmaa, aikoen antaa
sotilaittensa väkivallalla tuoda tytön luoksensa, kun syttyi tuo
hirveä kapina, joka maksoi lähes sadantuhannen roomalaisen hengen.
Boudiccalla oli kostettavana miehensä, ruhtinas Prasutaguksen kuolema
ja oma nöyryytyksensä roomalaisille, jotka Markuksen edeltäjien
samoinkuin hän itsensä käskynhaltijana ollessa, olivat pöyristyttävällä
raakuudella menetelleet maan asukkaita kohtaan, polkien sorretun
kansan lakeja ja oikeuksia. Druidien pyhissä metsissä pitivät
maan asukkaiden päämiehet kokouksen ja kohta senjälkeen veivät he
Boudiccan kiihottamina heimonsa roomalaisia vastaan. Markus oleskeli
Commuladonumissa, kun kapinallisten sotajoukot, käsittäen noin 120,000
miestä, hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Kaikki roomalaiset menettivät
henkensä, lukuunottamatta Markusta, jonka Prasuta pelasti. Intohimoisen
rakkautensa valtaamana, muistaen vihaansa Roomaa kohtaan, joka Caesarin
persoonassa oli hänelle tuottanut niin suuria kärsimyksiä, sekä
kunnianhimonsa sokaisemana, toivossa päästä Britannian kuninkaaksi,
oli hän ruvennut kapinoitsijain puolelle ja ottanut vastaan heidän
sotajoukkojensa ylijohdon. Mutta pian läheni pikamarsseissa,
Commuladonumia kohti rientävä urhoollinen Luetonius Paullinus
valiojoukon kera, johon kuuluivat XIII ja XX legiona. Kaupungin
porttien edustalla syntyi ratkaiseva tappelu. Markus joutui tappiolle.
Hänen sotajoukkonsa hajaantui eri tahoille, kuningatar Boudicca surmasi
myrkyllä itsensä, hän itse Prasutan kera painautui sisämaan vuoriston
helmaan, missä eleli sitten vuosikausia, hautoen voimatonta vihaa
Roomaa kohtaan. Entisestä irstaasta roomalaisesta oli tullut vapaa
luonnonihminen, joka oli täydelleen mukautunut kelttien elintapoihin.
Usein tapasi hän etelän miehiä. Näiltä sai hän kuulla, että Nero oli
asettanut korkean palkinnon hänen päästään; keisari täydellä syyllä
oletti että Markuksen johdolla saattoi tuossa levottomassa maassa millä
hetkellä hyvänsä syntyä uusi kapina. Mutta Markus oli varoillaan,
eikä kukaan ilmaissut hänen olinpaikkaansa roomalaisille, sillä häntä
kunnioitettiin kuninkaana avioliittonsa tähden kuningassuvun viimeisen
prinsessan kanssa.
Tuona päivänä, jolloin Markus oli lähtenyt metsälle, ei Prasutakaan
voinut vapautua painostavasta mielialasta. Hän hengähti keveämmin,
nähdessään erään kelttiläisen lähestyvän kukkulalta majaa.
"Mikä tuo sinut tänne, Devanus?" kysyi Prasuta asetettuaan vieraan
eteen maitoa ja juustoa. "Sinulla näyttää olevan minulle asiaa."
"Niin onkin, ruhtinatar", vastasi Devanus, "laakson heimot lähettävät
minut varoittamaan sinua."
"Varoittamaan? Uhkaako meitä sitten vaara?"
"Roomalaiset ovat jäljillänne, ja ellen erehdy, ovat he muutaman päivän
kuluttua täällä."
"Niinpä täytyy meidän jättää tämäkin paikka", valitti Prasuta, "noitten
kirottujen isänmaamme sortajien haltuun. Koska viimeinkin vapautemme
hetki koittaa? -- Milloin luulet kohortin olevan täällä, Devanus?"
"Minulle sanottiin: kun aurinko kolme kertaa on laskenut."
"Mieheni lähti muutamia hetkiä takaperin vuorille", virkkoi Prasuta.
"Kahteen päivään hän ei palaa. Tahtoisitko mennä häntä etsimään? Hänen
pitäisi palata viipymättä, jotta ehtisimme koota omaisuutemme ja
vetäytyä pois, ennenkuin vainolaiset ovat paikalla."
"Minä lähden heti häntä etsimään", vastasi paimen. "Jos Freya suosii
minua, luulen hänet löytäväni ennen päivän maille menoa. Tunnen
suunnilleen tiet, joita hän käyttää."
Mies nousi ja pian hävisi hänkin vuorille.
Päivä kului; jo alkoi hämärtää. Oli tullut aika, jolloin Prasuta lapsen
kera tavallisesti ojentautui Markuksen huolehtivan käden valmistamalle
vuoteelle. Hän heitti vielä tutkivan silmäyksen kukkuloille, ennenkuin
kävi levolle. Hän ei ollut ehtinyt vielä päästä uneen, kun hän
hätkähtäen hypähti istualleen. Tuntui, kuin olisi hän kuullut tutun
äänen, ja jännittämällä kuuloaan, eroitti hän kesyn hirvilehmän
huohotuksen, joka kuului aivan majan edestä.
Kummastuneena jätti Prasuta vuoteen ja meni ulos. Siellä seisoi
uskollinen eläin kurottaen vavisten päätään emäntäänsä päin. Kun hän
hyväillen ja tyynnyttäen siveli sen selkää, huomasi hän että se oli
ylt'yltään veressä ja selässä törrötti nuoli.
Tuhoa aavistaen hän riensi takaisin huoneeseen; temmaten lapsen
syliinsä ja suuren taistelukirveen käteensä syöksyi hän pimeään
yöhön. Mutta koko vuoren rinne tuntui elävän. Kuun valossa, joka nyt
kuin ilmaistakseen hänet, pilkisti esiin pilvien raosta, näki hän
roomalaisia sotilaita, jotka laskeutuen vuoren rinnettä alas sulkivat
häneltä pakotien.
Prasuta kiirehti takaisin ja salpautui huoneeseen. Ensin päästi hän
kuitenkin kolme kertaa vihlovan huudon, joka satakertaisen kaiun
kulettamana vieri kautta vuoriston, vieden viestin hänelle, joka yksin
enään vaan voi avun tuoda. Roomalaisten kirveet jyrisivät oven lankkuja
vasten. Mutta tammiovi oli vahva ja kesti murtumatta iskut. Prasuta
oli siepannut käteensä jousen ja singahutti nuolen toisensa jälkeen
pienestä tähystysluukusta, kaataen joka kerta jonkun roomalaisista,
jotka pimeässä eivät keksineet minkäänlaista maalia heittokeihäälleen.
Raivostuneina iskivät he kaksinkertaisin voimin; vihdoin se petti ja
rymisten avasi tien hyökkääjille.
Hurjasti huutaen syöksyivät sotamiehet huoneeseen. Mutta pian sulkeutui
etumaisten suu, kun Prasutan leveä tappara vinhasti heilahteli ilmassa
halkoen etumaisten hyökkääjien kallot. Mutta ylivoima oli liian suuri.
Muutaman silmänräpäyksen kuluttua makasi Prasuta maassa köytettynä
omilla hiuksillaan niin tiukkaan, ettei voinut liikahtaakaan. Lapsi
myös köytettiin, jonka jälkeen sotilaat tutkivat huoneen. Huomattuaan,
että Markus todella oli poissa, pakoittivat he kepin iskuin Prasutan
seuraamaan heitä. Majan pistivät he ennen lähtöä tuleen ja ennen pitkää
valaisivat kirkkaat loimottavat liekit laaksoa, jossa taas vallitsi
syvä hiljaisuus.
Kun Markus palasi hurjalla kiireellä Devanuksen kera kotilaaksoonsa,
tapasi hän tupansa hehkuvana hiilikasana. Lähellä makasi kuollut
elättihirvi ja kaatuneitten roomalaisten keskeltä hän löysi vaimonsa
verisen tapparan.
Miehet eivät tuhlanneet aikaa sanoihin. He katsahtivat merkitsevästi
toisiinsa ja syöksyivät sitten nopeammin kuin olivat tulleet
poistuneitten jälkeen.
XXIII LUKU.
LÖYDETTY JA TAAS KADOTETTU.
Poppea ei ollut voinut unohtaa tuota uljasta taistelijaa, joka
niin uskomattoman voitokkaasti oli otellut härän kanssa arenalla.
Alituisesti näki hän miekkailijan kuvan silmiensä edessä. Hän oli
kiivennyt kaikki asteet, jotka hänen kunnianhimonsa oli hänen eteensä
asettanut. Hän oli keisarinna; vieläpä enemmänkin: hän vallitsi
caesaria ja Roomaa. Hänen viittaustaan totteli maailma. Saavuttuaan
näin pitkälle hänen rauhaton sielunsa etsi uusia päämääriä. Hänen
aistillisuutensa, tähän asti alistettuna kunnianhimon palvelukseen,
etsi uusilla aloilla tyydytystä, ja kun Nero ei enään voinut häntä
hyödyttää, kävi tämä hänelle ikävystyttäväksi, alkoipa hän vähitellen
vihata keisarillista puolisoaan. Ja äkkiä nousi hänessä ajatus: Mitä
-- jos Neroa ei olisi olemassa? Tosin Nero oli caesar -- mutta Poppea
oli keisarinna. Neron läsnäolo asetti hänen elämälleen epämieluisia
rajoituksia, jotka ajanoloon tuntuivat sietämättömiltä sellaisesta
ihmisestä kuin hän.
Mitä -- jos hän liittoutuisi jonkun miehen kanssa, yhtä rohkean, yhtä
kunnianhimoisen kuin hän itsekin, tämän vaarallisen suunnitelman
toteuttamiseksi? Sopivan miehen hän luuli tavanneensa rohkeassa
härkätaistelijassa, jonka pelottomuus oli osottautunut yli kaiken
epäilyksen. Eikö tuolla miehellä ollut povessaan jotakin vihaa
roomalaista yhteiskuntaa vastaan, kun hän rohkeni astua kristityn
puolesta arenalle, missä joukkojen ratoksi taistelevat kuolemaan
vihityt orjat? Eikö hän voisi sopivalla tavalla tuota vihaa käyttää
hyväkseen?
Jospa onnistuisi saada tuo mies pauloihinsa, jospa hänen onnistuisi
tuon miehen kanssa kulkea ruumiin yli, joka yksin nyt seisoi hänen
tiellään? -- Poppea ei ollut niitä, jotka antavat suunnitelmien
vanhettua. Eräänä aamuna kun Nero oli Neapelissa, kutsutti hän luokseen
Anicetuksen.
Tämä tuli ja kyseli kunnioittavin sävy kasvoillaan keisarinnan asiaa.
Poppea puhui kaikenlaisista valtioasioista ja keisarillisesta
taloudesta, kunnes hän vähitellen näitä sivuteitä tuli viimeisiin
sirkusnäytännöihin.
"Se oli mieltäkiinnittävin taistelu, mitä koskaan olen katsellut",
huomautti hän ohimennen.
"Olet oikeassa, keisarinna", vastasi amiraali, "harvoin olen nähnyt
sellaista rohkeutta ja kylmäverisyyttä, kuin mitä tuo upseeri osoitti
suojellessaan kristittyä orjatarta puhvelilta."
Poppea kävi tarkkaavammaksi.
"Upseeri, sanoit. Oliko tuo mies upseeri?"
"Oli, valtiatar. Haavoittuneena oli hän pakoitettu ilmaisemaan itsensä.
Härän sarvi oli raapaissut hänen vasempaan kylkeensä haavan, joka
muutoin, mikäli tiedän, nyt on paranemassa. Hänen nimensä on Antonius;
arvoltaan on hän kaartin upseeri."
Poppean silmät leimahtivat. Siis pretoriani! Mikä onnellinen sattuma!
Eivätkö sattumatkin tulleet hänelle avuksi?