tasangon halki, pelottaen nukkuvat linnut yösijoiltaan. Vaikka ratsu
oli ylt'yltään hien ja veren peitossa, pakotti mies sitä yhä tuimempaan
vauhtiin; aina uudelleen hautautuvat hänen kannuksensa kuolemaan
vihityn elukan kylkiin. Viimeinkin näkyi tulta pimeän läpi. Tasanko
muodosti siinä paikassa matalia aaltomaisia kumpuja; eräälle kummulle
rakennetusta huvilasta näkyi valo. Tähän huvilaan pyrki Silanus. Portin
lähelle pysähdytti hän rautaisella väkivallalla hevosen, joka kohta
lysähti hervotonna maahan, ratsastajan notkeasti ponnahtaessa selästä
ja lähetessä porttia.
Mutta tuskin oli Silanus ehtinyt ottaa pari askelta, kun pimeästä
kuului käskevä "seis!" Siitä välittämättä riensi ritari eteenpäin.
Silloin sukelsi pensasaidakon takaa sotilaitten kypäriä ja yöllisen
kulkijan luo astui purppurapukuinen mies, liktorin sauva kädessään.
Miesten katseet leimahtivat vastakkain. Silloin kuului karjahdus,
raivoisa kuin kuolevan jalopeuran. Silanus oli tuntenut Callistuksen.
Ennenkuin yksikään sotilaista oli ehtinyt päästä selville asemasta,
olivat everstin sormet kiertyneet kurkkuun; kolme, neljä kertaa upposi
hänen säilänsä ahnaasti miehen ruumiiseen, niin että kärki tunki
selästä esille. Voihkaen hervahti Callistus tanterelle, missä hän
kuolemantuskissa jäi vääntelehtimään, sillävälin kun sotilaat kävivät
rohkean murhaajan kimppuun.
Mutta taistelut Aasiassa olivat tehneet Silanuksesta miehen, joka
kykeni tarpeen tullessa näyttämään miekkailutaitoaan useammallekin
vastustajalle. Kaksi kaatui hänen iskuistaan, toiset väistivät ja
jo oli tie selvä porttikäytävän läpi, kun sotilaskohortin komentaja
ilmestyi huvilasta uusia voimia mukanaan.
Se oli Anicetus.
"Mitä tämä on?" kysyi hän astuen Silanusta kohti.
"Oktavia", huusi tämä, niin kovaa kuin jaksoi, "Oktavia", huusi
hän uudelleen iskien miekallaan ympärilleen niin rajusti, että
Anicetus miehineen hölmistyneenä peräytyi. Silloin kajahti talosta
kimeä huuto, niin hirvittävä, että vartijatkin, jotka sitä olivat
odottaneet, kammosta hätkähtivät; huuto, jossa samalla kertaa oli
kauhua, epätoivoa, raivoa ja -- vastaus liian myöhään saapuneen ystävän
huutoon. Hervotonna laskeutui taistelevan miehen käsivarsi. Kukaan
ei häntä enään ahdistanut. Tulet rakennuksessa sammuivat. Eräästä
akkunasta lensi ulos pää; kalpea naisen pää pitkine kiharoineen ja
seljälleen jääneine silmineen putosi suoraan ritarin jalkoihin,
tahraten hänen säärystimiään verellä.
Se oli Oktavian pää.
Silloin nauroi upseeri naurua, joka karmi kuulijoita, kamalammin
kuin hirmuisin vala. Sitten riensi hän paikalta ja hävisi öiselle
Kampanialle.
Sotilaat käärivät pään purppuraiseen peitteeseen ja veivät sen Roomaan
häälahjaksi uudelle keisarinnalle.
Nero oli lähettänyt entiselle puolisolleen määräyksen surmata itsensä.
Mutta kun kiusautunut vaimoparka ei ollut rohjennut sitä tehdä, oli
hän lähettänyt muutamia taitavimpia salamurhaajia, jotka olivat
väkivallalla avanneet hänen suonensa ja tukehduttaneet hänet kuumiin
höyryihin. Vielä oli hän ollut hengissä, kun muinaisen rakastetun ääni
ulkoa kuului; vielä oli hän toivonut pelastusta, mutta silloin olivat
murhaajat eroittaneet häneltä pään ruumiista. Sellainen oli jalon
Oktavian loppu.
Yön varjot kävivät entistä synkemmiksi. Eräässä puutarhassa Kampanian
tasangolla loi kaksi henkilöä hautaa.
Julia ja Silanus.
Ääneti tekivät he työtään, tyttö lapiolla, mies verisellä miekalla.
Aamu hämärsi, kun he vihdoin peittivät Oktavian ruumiin maan poveen.
Silanus tallasi maan haudan päällä lujaksi, ojensi sitten kiittäen
kätensä surmatun ystävälle ja aikoi poistua.
Julia pidätti häntä.
"Minne aiot nyt, Silanus?" kysyi hän tarkastellen miestä levottomana.
Ritarin kasvot olivat jäisen rauhalliset.
"Sinne, missä harjoitetaan verioikeutta."
Tyttö ei häntä ymmärtänyt ja antoi hänen lähteä.
* * * * *
Mielettömyyden raivo oli noussut korkeimmilleen. -- Rooma rypi
paheissa, mutta vielä ei ollut tapahtunut se hirveä rikos, joka oli
oleva Roomalaisen pakanuuden tuho.
XX LUKU.
ROOMAN PALO.
Nero oli yksin. Hänen elämänsä vieri nopeasti sitä päämäärää kohti,
jonka kohtalo oli hänelle varannut. Yhtään entisistä uskotuista ei
ollut enään elossa hillitsemässä hänen rajattomia intohimojaan, ja
Poppea, kerran purppuran saatuaan, unohti kaikki rajat, jotka luonto
on asettanut naiselle ja ihmiselle. Viimeisen salaliiton jäsenet oli
sikäli kuin niitä oli kiinni saatu, mestattu. Senecakin oli ollut
pakotettu avaamaan suonensa.
Niin riehui Nero entisten uskottujensa ruumiiden ylitse, säästämättä
ystävää yhtä vähän kuin vihollista; kruunattu villipeto, joka
tukahdutti rikoksensa häpeään, katumuksensa vereen; ja hänen
alinomaisena kiihoittajanaan oli Poppea, jonka nautinnon himoa ei
mikään näyttänyt tyydyttävän.
Mitä mietti tämä nainen nyt levätessään mukavasti silkkipatjoilla
palatsinsa katolla ja antaessaan katseensa liidellä yli Rooman, tuon
mahtavan Rooman, joka oli alistanut valtikkansa alle koko maailman,
mutta jolta puuttui rohkeutta temmata purppura Poppeanlaisen henkilön
harteilta...
Kun Nero astui hänen luokseen, kuiskasi hän jotakin hiljaa tämän
korvaan. Imperatori näytti ensin hämmästyvän, mutta sitten välähtivät
hänen väsähtäneet silmänsä kummallisesti. Hän paukutti käsiään,
ojensi sitten ne Rooman yli ja nauroi hillittömästi. Poppean katse
riippui kiinteästi hänessä, ja aivan kuin ymmärtäen hänen salaisimmat
ajatuksensa, lähetti Nero kohta orjan kutsumaan Anicetusta. Caesarin
uskottu on pian paikalla; Nero esitti hänelle suunnitelman, joka sai
yksin Agrippinan ja Oktavian murhaajankin vapisemaan. Mutta hyvin
tietäen vastustelemisesta seuraavan epäsuosion, hymyili hän vaan ja oli
samaa mieltä käskijänsä kanssa. Muutamia tunteja myöhemmin kerääntyi
keisaria lähinnä vaikuttavimman miehen taloon suuria joukkoja huonointa
väkeä mitä Roomasta löytyi. Siellä tehtiin tavallista harvinaisempi
salaliitto, suunniteltiin rikos kansaa vastaan sellainen, jonka
vertaista ei historia toista tunne.
* * * * *
Rooma lepäsi unessa. Korkeat talot heittivät kuutamossa ahtaille
kaduille tummia varjoja. Rooman rakennukset olivat enimmäkseen
yläosaltaan puisia ja tulen vaaraa silmällä pitämättä laadittuja.
Kaupungissa olivatkin tulipalot sentähden hyvin tavallisia ja
oivallisesti järjestettyä palokuntaa saatiin kiittää, ettei valkea
ollut päässyt vielä koskaan ylivoimaisesti riehumaan.
Tänä yönä olivat muutamat myöhästyneet jalkamiehet kulkiessaan Circus
Maximuksen ohi huomaavinaan palon käryä. Säikähtyneinä riensivät he
Palatinin ja Callian kukkuloitten välillä olevalle markkinapaikalle,
missä kauppiaat puisissa rakennuksissaan säilyttivät erilaisia öljyjä
ja muita tulenarkoja tavaroita. Lähelle tullessaan näkivät he paksun
savupilven kierivän mustan, suunnattoman käärmeen tavoin tyyneen
yö-ilmaan. Liekit loimusivat rajusti taivasta kohti ja hetken kuluttua
seurasi räjähdys, joka pani koko kaupungin tärisemään. Kauhistuksissaan
pakenivat uteliaat, kulettaen huudon "Tulipalo" kautta unestaan
herätetyn Rooman. Ajatuksen nopeudella levisi punertava loimu koko
sirkuksen puoleiselle taivaalle, ja liekit äkkiä nousseen tuulen
kannattamina valloittivat yhä uusia taloja. Suuret merkkitorvet
alkoivat mylviä, liekkien valaisemassa kaupungissa olivat pian kaikki
jalkeilla. Pelästyneitä, typertyneitä naamoja pisti kaikkialta ovista
ja ikkunoista esille.
Nyt karahutti keisarillinen sammutuskunta palopaikalle. Roomassa
majaileva toinen legioona marssi niinikään joukkueissa, joita kutakin
komensi upseeri, yhdettätoista kaupunginosaa kohti. Mutta ennenkuin se
sinne oli ehtinyt, paloi kahdestoistakin kaupungin osa, jossa olivat
lukuisat hyyryhuoneustot.
Kauhu oli vallannut ihmiset. Tuhansia tunkeili pakoon pyrkien ahtailla
kaduilla. Pakenevien kirkunaan sekaantuivat upseerien komentohuudot.
Nyt suihkusivat ensimäiset vesisateet liekkeihin. Mutta ne hukkuivat
kohisevaan tulimereen. Tuuli oli kiihtynyt ja lennätti liekkejä talosta
toiseen sellaisella nopeudella, että ihmiset eivät enään kaikkialla
ehtineet paeta asunnoistaan; nyt ojentelivat lieskat ahnaasti kieliään
jo Palatininkin yli. Kauhun valtaamina katselivat ihmisjoukot
luonnonvoimain raivoa. Kaikki näyttivät kadottaneen arvostelukykynsä,
orjat, ritarit, aateliset, porvarit; ainoastaan sotilaat säilyttivät
kylmäverisyytensä. Tuli lensi kuin siivillä kaupunginosasta toiseen.
Palatini oli yhtenä ainoana leiskuvana merenä, siellä täällä
leimahtivat liekit taivaalle jo Veliassa ja Esqvilinissa. Pohjoisessa
olivat Mascenan puutarhat viidennessä kaupunginosassa vaaran uhkaamia.
Mutta siellä oli vastassa pääosa keisarillista palovartiostoa, jonka
onnistui yliluonnollisin ponnistuksin pysähdyttää liekit vanhalle
Serviuksen muurille. Lännen ja lounaan puolella paloi kaikki: Velabrum,
eläintori ja Aventini Kapitolinus-vuoreen, Tiberiin ja kaupunginmuuriin
saakka.
Seitsemän päivää ja seitsemän yötä kesti tulipalo, ja luultiin sen
olevan jo ohitse, kun liekit jälleen leimahtivat Marskentän lähistöllä,
nielivät rakennukset Aemiliuksen puistoissa, tuhosivat seitsemännen ja
yhdeksännen kaupunginosan melkein perinpohjin ja raivosivat lähes kolme
vuorokautta vielä Kapitolin ja Onirinaliksen luoteisrinteillä, säästäen
ainoastaan kookkaista hakkokivilohkareista tehdyt yleiset rakennukset.
Rooma oli porona. Kukkuloiden välisissä laaksoissa näkyi epätoivon
valtaamia ihmisiä, jotka penkoivat kotiensa raunioita; epäilyttäviä
kuljeksijoita, jotka yleistä sekasortoa käyttivät varastaakseen ja
ryöstääkseen, liikkui hiiltyneitten ruumiitten ja haavoittuneitten
seassa. Neljästätoista kaupunginosasta oli jäänyt neljä jäljelle.
Caesarien linna oli raunioina; Apollon temppelistä oli tullut tuhkakasa
ja sen mukana olivat hävinneet Rooman historian jaloimmat muistomerkit.
Hirvittävää onnettomuutta oli seurannut jonkinlainen huumaustila.
Satatuhatta ihmistä majaili Marskentällä ja huusi leipää. Paksu,
tukahduttava ja käryävä savupilvi riippui tuhoa ennustavana kaupungin
yllä, ja joka sopukassa kyti vielä valkea.
* * * * *
Nero ajoi seurassaan Poppea ja koko hovi, hävitettyjä katuja pitkin.
Hänen vaunujaan veti kuusi komeata kimoa, hänen pukunsa oli kullalla
ja jalokivillä koristettu, ja Poppea hänen rinnallaan näytti paremmin
marmoriin veistetyltä juuri temppelistä ryöstetyltä Venukselta, kuin
naiselta, niin kaunis oli hän loistavassa asussaan.
Hymyillen kuin verta tarpeekseen saanut tiikeri, silmäili Nero
rikoksensa hedelmiä. Poppean silmät säikkyivät hävityksen
perinpohjaisuutta tarkastellessaan. Keisari ei häikäillyt laskea
leikkiä tapahtuneesta onnettomuudesta vaunujen rinnalla ratsastavien
uskottujen kera.
Kansa oli vaiti.
Tänään se ei ottanut caesariaan vastaan myrskyävin riemuin, kuten
ennen. Ei kukaan tervehtinyt.
Kansan mykkä mielenosoitus näytti kiihottavan Neron ylimielisyyttä.
Hän huuteli kompasanojaan äänekkäästi, saaden vastaukseksi sadatuksia.
Mitä kauvemmaksi hän tuli, sitä sankemmaksi kävi kansajoukko, sitä
uhkaavammaksi sen käytös.
Anicetus ja Tigellinus, jotka ratsastivat vaunujen rinnalla, neuvoivat
palaamaan. Tuskin olivat vaunut kääntyneet, kun joku takana huusi:
"Murhapolttaja!"
Keisari kalpeni ja etsi silmillään huutajaa. Mutta nyt huusi kymmenen,
kaksikymmentä ääntä yhtäaikaa:
"Murhapolttaja! Petturi! Murhamies!"
Ajaja koetti kiirehtiä hevosia, mutta joukot sulkivat tien. Seurue
pääsi vaan verkalleen etenemään. Pilkallisesti hymyillen silmäili
Poppea kiihoittuneita ihmisiä. Tigellinus pakotti hevosensa lähemmä
keisaria ja paljasti miekkansa.
Nyt kävivät joukot entistä levottomammiksi.
"Ensin hän varastaa meidät putipuhtaaksi, sitten aikoo vielä tappaa",
kirkui ääni joukosta.
Caesaria kohti tunkeutui vanha mies ja ojentaen vapisevaa kättään
tarttuakseen purppuravaippaan, kuiskasi hän:
"Kuka sytytti Rooman, Caesar?" Anicetuksen miekka eroitti ukon käden
muusta ruumiista. Vanhus retkahti verissään maahan.
Raivoisa karjunta kulki joukkojen läpi. Kiviä sinkoili vaunuja vastaan.
Rohkeimmat tarttuivat hevosten kuolaimiin ja pakottivat ne seisomaan.
Tikarin haava rinnassaan putosi ajaja kuolleena maahan. Jo kurottivat
kymmenet kädet vaunuja kohti; Tigellinus ja Anicetus muitten ritarien
kera tungettiin pois Caesarin rinnalta. Silloin ojensi Nero vartaloaan,
heitti huolettomasti hymyillen purppuran liepeen rintansa yli ja käski
kädenliikkeellä joukkoja vaikenemaan.
Silmänräpäyksessä oli kaikki hiljaista.
"Mitä te tahdotte?" kysyi keisari.
"Leipää!" huusivat lukemattomat äänet.
"Ja sirkusnäytöksiä", lisäsivät jotkut.
"Te saatte leipää ja sirkusnäytöksiä", vastasi Nero rauhallisesti.
Joukot väistyivät epäröiden vaunuilta.
"Kuka sytytti Rooman?" kuului silloin taas ääni.
Nero harkitsi silmänräpäyksen.
"Kysyttekö te sitä?" vastasi hän sitten kylmin, selvin äänin. Ja vähän
vaiettuaan jatkoi hän:
"Kristityt!"
Hetkisen vallitsi kuolonhiljaisuus. Sitten alkoi tuo suunnaton
ihmismeri lainehtia ja raivota. "Kristityt! Kristityt!" kuului
sekaisin. Huuto kasvoi, paisui suunnattomaksi raivon myrskyksi,
joka vyöryi ryhmästä toiseen, levisi nopeammin, kuin liekit äsken
onnettomassa kaupungissa.
Kaikkialta etsittiin kristittyjä; heitä rääkättiin ja surmattiin mitä
raaimmalla tavalla. Tuhansiin nouseva kansajoukko samosi sokeassa
raivossaan katakombeja kohti, mistä se toivoi tapaavansa onnettomia
vihansa esineitä suuremman joukon.
Mutta Nero palasi jälleen palatsiinsa. Kansa riisui hevoset hänen
vaunujensa edestä ja kuletti riemusaatossa hänet sinne.
XXI LUKU.
ARENALLA.
Livia, Narsissuksen leski, oli kuollut Rooman palon aikana. Kristityt
olivat kokoontuneet hautaamaan kuollutta Via Appian katakombeihin.
Sillä Livia oli tyttärineen, josta oli varttunut ihana neitonen,
kääntynyt kristinuskoon.
Tulelta säästyneen talonsa atriumissa makasi Livia, saavutettuaan
vihdoin kauvan kaipaamansa rauhan, Lucrezia ja Julia olivat sulkeneet
hänen silmänsä. Kun yö läheni, saapui surujoukko taloon. Neljä
kristittyä nosti paarit, joille Julia levitti kalliin tyrolilaisen
purppurapeitteen. Itse Pietari siunasi ruumiin; sitten lähti seurue
liikkeelle. Edellä kulkivat talon orjat valaisten tulisoihduilla tietä.
Sitten seurasi Pietari pappeineen. Heidän perässään kannettiin paareja,
joitten jälessä kulkivat Lucrezia ja Julia, sekä joukko surevia
kristittyjä. Niin kulki seurue Coelimontimnin rinnettä alas ja poistui
kaupungista Appian portin kautta. Nyt sammuttivat orjat soihtunsa,
sillä pelättiin keisarillisia vakoilijoita, jota paitsi huolestusta
herättivät siellä täällä seisoskelevat kiihoittuneet kansaryhmät.
Pitkin Appian tietä komeiden hautapatsaiden välitse liikkui surusaatto
verkkaan eteenpäin, kunnes pysähdyttiin kahden jättiläissypressin
juurelle, mistä huolellisesti kätketyt porraskäytävät johtivat
maanalaisiin hautakäytäviin. Koska käytävä oli ahdas, nostettiin
ruumis paareilta ja kannettiin varovasti aukosta sisään. Vihdoin
saavuttiin sille komerolle, joka oli varattu Livialle. Käytävä laajeni
tässä muhkeaksi, avaraksi holviksi, jonne kristitty seurakunta oli
kokoontunut. Myös Paavali varttoi täällä muiden muassa surusaattoa,
sillä hänen oli määrä pitää ruumispuhe.
Papit lauloivat juhlallisen virren; seurakunta yhtyi kertauspaikoissa
lauluun. Kuollut asetettiin suitsutussavuun ja hyviin hajuihin
verhottuna komeroonsa.
Haudalle kirjoitti Julia marmorilevylle: _Vale in pace_, lepää rauhassa!
Lucrezia kirjoitti sen alapuolelle: _Vives des_, elä Jumalan luona -- --
Juhlallinen laulu vaikeni. Kuului aseiden kalinaa käytävästä?
Seurakunta painautui ahtaammalle. Kaikki ryhmittyivät Pietarin ja
Paavalin ympärille, katseet jännitettyinä suunnattuina rappukäytävään.
Kaikkien kasvoista loisti luottavaisuus ja antautuminen siihen, mitä
Jumala oli heidän osakseen määrännyt.
Muutamien silmänräpäyksien perästä tunkeutuivat roomalaiset sotilaat
raivoavan kansan seuraamina kristittyjen kirkkoon.
Pietari meni heitä vastaan.
"Mitä te täältä etsitte ja ketä olette?" kysyi Kristuksen apostoli
sotilailta.
Vastauksen asemasta heittäytyivät nämät paljastetuin miekoin
kristittyjen kimppuun, pannen toimeen kauhistavan verilöylyn.
Petomaisen murhaamisen raivostuttamina asettuivat kristityt miehet
ja nuorukaiset, jotka olivat sattumalta asestettuja, vastarintaan.
Syntyi vimmattu kamppailu, jossa suurin osa kristittyjä sai surmansa,
ja toiset, niiden joukossa olivat Pietari ja Paavali, Julia, Lucrezia,
sekä joukko muita naisia ja miehiä, joutuivat vangeiksi.
Pian oli katakombeissa taas hiljaista. Ei liikkunut enään ainoatakaan
elävää sielua synkissä käytävissä. Surmattujen veri imeytyi vähitellen
maahan.
* * * * *
Oli tapahtumista rikas päivä. Aurinko loisti häikäisevän kirkkaasti
varhaisesta aamusta alkaen. Albanian vuorelta puhalteli raikas,
elvyttävä tuulen henki. Hopean valkeitten pikkuisten pilvenhattaroitten
välitse lähetti päivä kuumia säteitään juhla-asuiseen Roomaan. Virran
tavoin kulkevain kansajoukkojen keskellä näkyi upseerien kultahelaisia
varustuksia, ylhäisten virkamiesten purppuravaippoja ja sotilaitten
välkehtiviä aseita.
Sirkuksen ympärillä oli tungos suuri. Caesar oli luvannut kansalle
näytelmän, jommoista Roomassa ei äsken oltu nähty. Sirkuksen sisällä
oli surinaa kuin mehiläispesässä. Hiljalleen täyttyivät siellä kaikki
paikat. Vihdoin ilmestyi Nerokin kansan myrskyisästi tervehtimänä, ja.
asettui paikalleen häntä varten tehdylle korokkeelle; senaattorit,
Vestan neitsyet ja muut keisarillisen seurueen jäsenet ryhmittyivät
hänen ympärilleen.
Puolittain ylpeä, puolittain halveksiva oli silmäys, jonka Nero heitti
ympärilleen. Kuka lähemmältä häntä katseli, joutui ehdottomasti
ihmettelyn valtaan, nähdessään muutoksen, mikä hänessä oli tapahtunut.
Kauniista nuorukaisesta oli tullut ruumiikas mies, jonka kasvot
liiankin selvään ilmaisivat hänen elämäntapansa. Kun hän siinä istui,
sormuskoristeiset kädet veltosti valtaistuimen nojasimella, ruumis
hervottomasti taakse heitettynä, huulet kavalassa hymyssä, odottaen
nautintoa, joka oli oleva suurin, mitä hän koskaan oli maistanut, oli
tämä valtijas ruumiillistutettu kuva roomalaisesta caesariudesta,
pakanallisesta despotismista, joka ei kunnioittanut mitään, ei
välittänyt mistään; joka oman ihmisarvonsa julisti jumaluudeksi, sitä
samalla kuitenkin mitä riettaimmin ryvettäen.
Sirkuksen kaksikymmentätuhatta istumapaikkaa oli täynnä, jotapaitsi
käytävillä ja seinänvierillä tunkeili seisojia. Kaikki tahtoivat päästä
osallisiksi edessä olevasta nautinnosta.
Juhla alkoi vihkitoimituksella, jolla papit pyhittivät sirkuksen
tarkoitukseensa. Kultaisten tankojen päässä kannettiin keisarin ja
hänen puolisonsa kuvaa arenan ympäri. Kansa riemuitsi äänekkäästi
nähdessään caesarinsa kuvan; torvet ja huilut jotka seurasivat
juhlakulkuetta, lisäsivät melua. Mutta kun toimitus alkoi kestää kovin
kauvan, kävi kansa kärsimättömäksi. Huudettiin, että tämä juhlallisuus
oli ikävämpi kuin joku typerä proloogi. Poppeakin, joka istui
keisarin rinnalla, kääntyi kehoittavasti puolisoonsa päin. Tämä antoi
hermostuneen merkin.
* * * * *
Juhlallisuus loppui vihdoinkin. Tyytymätöntä melua seurasi täydellinen
hiljaisuus. Kaikki silmät tähtäsivät Neroon, odottaen häneltä
alkamismerkkiä.
Sotilaitten vartioimina odottivat kristityt kohtaloaan areenan vieressä
olevassa huoneessa. Muutamalla kivellä istuvan Paavalin ympärille oli
pieni seurakunta ryhmittynyt. Turhaan etsi silmä joukosta Pietaria. Hän
oli jo kärsinyt marttyyrikuolemansa. Hän oli kuollut saman kuoleman
kuin Herransakin. Kristittyjen päämiehenä oli hänelle määrätty suurin
rangaistus: hänet oli naulittu ristiin. Seurakunnan päämiehen kohtalo
oli ollut kova isku kristityille. Mutta heitä lohdutti tietoisuus
siitä, että Herran opetuslapsi oli ennen heitä päässyt valtakuntaan,
josta heitä eroitti ainoastaan elämä. Ilolla tahtoivat he luopua tästä
elämästä, vaihtaakseen sen toiseen, ikuiseen.
Eivät sotilaatkaan voineet vastustaa sitä liikuttavaa vaikutusta, jonka
nämä kuolemaanvihityt heihin tekivät. He ihailivat miesten tyyneyttä ja
naisten uskomatonta mielenvoimaa. Tuossa istui äiti pidellen viimeistä
kertaa sylissään lastaan. Tuolla morsian sydämensä valitun rinnalla,
jonka veri pian oli areenalla sekaantuva hänen vereensä. Isä kehoitti
poikaansa, veli rohkaisi sisartaan, ystävät syleilivät viimeistä kertaa
toisiaan.
Neitosten joukossa veti huomiota puoleensa enkelimäisen ihana tyttö,
Lapsi hän ei enään ollut, mutta hän näytti elävän taas lapsuutensa
varhaisimpia aikoja. Hänen suurista silmistään säteili karitsan
viattomuus. Hänen huulensa hymyilivät, ja ken hänet näki, olisi voinut
luulla häntä onnelliseksi morsiameksi, joka oli valmistautunut ottamaan
vastaan ylkäänsä.
Hän oli asettanut ristissä olevat kätensä apostoli Paavalin syliin ja
istuutunut hänen jalkoihinsa.
"Eikö se ole surullista, isä", sanoi hän ukolle, joka häntä kirkkailla
silmillään tarkasteli, "että niin paljon nuoruutta ja onnea tuhlataan,
jotta nuo, joitten mitta on reunoja myöten jo täysi, saisivat iloita
siitä?"
Lähellä seisova nuorukainen kuuli sanat.
"Todellakin, sinä olet oikeassa, neito", virkkoi hän tulisesti. "Kun
näkee tämän kansan rikokset, on vaikeata hillitä kuohuvaa mieltään ja
rauhallisena antaa kulettaa itsensä teurastuspenkille, tuon kruunatun
paholaisen saadessa edelleenkin jatkaa jumalatonta menoaan."
Paavali kohotti nuhtelevasti kättään.
"Minkälaisia sanoja, Narsissus! Jätä Jumalalle rangaistus ja kosto.
Maailman tapahtumat rakentuvat yksilöiden kohtaloista. Meidän
kuolemamme vahvistaa uutta elämää, josta mestarimme on ilmoittanut. Hän
joi kalkin pohjaan. Miksi me epäröisimme tehdä samoin, me, jotka olemme
kutsutut hänestä todistamaan, näyttämään että henki elää, vaikka ruumis
tapettaisiinkin?"
"Ja miten luulette antautuvaisuudellanne sovittavanne rikoksenne;
olettehan polttanut Rooman", sekaantui eräs sotilas keskusteluun.
"Kristityt eivät ole Roomaa polttaneet, poikani", vastasi Paavali.
"Joka sillä tavalla sanoo, panettelee meitä."
"Keisari sen sanoi", vastasi sotilas.
"Niinpä panettelee sitten keisari meitä", virkkoi Paavali. "Ehkä
tietämättään, sillä hän ei tunne meitä."
"Ohoh, hän tuntee teidät", vastasi sotilas halveksivasti. "Te olette
isänmaan vihollisia; siksi olette sytyttäneet kaupungin ja kieltäneet
kuuliaisuuden jumalalliselta Nerolta."
"Me kunnioitamme keisaria, poikani, niin suuresti kuin se meille on
sallittua ja hänelle hyödyllistä", vastasi Paavali. "Me uhraamme
keisarin onneksi mutta uhrimme on pyhitetty Jumalalle; ei keisarille,
vaan hänen puolestaan. Me emme maksa pahaa pahalla, sillä meidän
uskontomme on kärsimistä."
Sotilas kääntyi vaieten pois. Muuan centurio antoi merkin. Torven
törähdys kuului.
Kilpa-ajot, joilla näytännöt oli aloitettu, olivat lopussa. Kahdet
vaunut olivat pirstoina areenalla, kahden ajajan ja kolmen hevosen
ruumiit viruivat pirstojen joukossa.
Malttamattomuus katsomossa oli noussut korkeimmilleen. "Pois hevoset!"
mylvivät joukot. "Missä ovat kristityt? Missä eläimet, joitten kanssa
he saavat otella?"