terrassille.
"Mitä huolit tuosta onnettomasta", sanoi viimein caesar. "Hän on
vaaraton sinulle."
"Hän olisi sitä, jos minä olisin keisarinna."
"Minä teen sinusta keisarinnan niinpian kuin Oktavia on kuollut."
"Ah? Mikä lohdutus! Sinä osaat olla ivallinen, Nero. Vai tahdot
sinä kohottaa minut valtaistuimelle hänen kuoltuaan? Kiitän tuosta
ihanuudesta. Mutta minä tahdon hallita niin kauvan kuin olen vielä
elossa. Siksi -- tapa hänet."
"En koskaan", huusi Nero vihasta vapisevin äänin. "Täytyykö minun
vereen tukehtua? Mistä minä häntä syyttäisin? Korkeintaan hänen
viattomuudestaan ja halveksumisestaan, jota hän minulle osoittaa."
Poppea nauroi käheästi.
"Katsopas! Noinko inhimillisesti ajattelee Nero? Sinä et ole maineesi
arvoinen, valtijaani. Ja sitäpaitsi, sinä olet, minun nähdäkseni, vielä
lyhytnäköinen ja heikko. No kuulepas sitten -- Oktavia tahraa huoneesi
kunniaa, hän pettää sinua."
Kuului, miten Nero hyppäsi pystyyn.
"Sinä valehtelet!"
"Oh, sinä syytät minua sensijaan, että olisit kiitollinen. Todistajia
voi olla muitakin, kuin minä."
"Ketä?"
"Mainitsen vaan Tigellinuksen, Rooman palovartion päällikön."
"Tigellinus! Minä tunnen. Hän on mässääjä. Huomenna annan minä pudottaa
häneltä pään jalkoihin."
"Eihän toki! Palkitse mieluimmin häntä, koska hän on suonut sinulle
tilaisuuden hävittää talostasi käärmeen, jota jo kyllin kauvan olet
povellasi vaalinut. Jos sinä häntä rankaiset, ryöstät itseltäsi
parhaimman todistajan."
Huoneessa taas vallitsi hiljaisuus. Uskoiko Nero tuota satua? Siitä
ei voinut saada selkoa. Antonius ei kuullut enään mitään, sillä Neron
kuiskaukset hukkuivat Poppean suudelmiin. --
* * * * *
Seuraavana aamuna pyysi Antonius lomaa, matkustaakseen Roomaan. Hän
syytti sairautta, ja kuluneen yön mielenliikutus oli jättänyt niin
selvät jäljet hänen kasvoilleen, että Nero empimättä suostui pyyntöön.
Keisarillisena upseerina matkustus kävi nopeaan. Keveäkulkuisin
purjejahti vei Antoniuksen meren poikki, paras ratsu lennätti hänet
pääkaupunkiin.
* * * * *
Siinä osassa keisarilinnaa, jossa Oktavia, Neron puoliso asui, vallitsi
kuolon hiljaisuus. Ainoastaan yksinäisyys näytti keisarinnalle
tuottavan jonkinmoista lohtua. Siten oli hän tuossa upeassa
palatsissa, erillään maailmasta, Vestan papittaren tavoin. Näihin
aikoihin mietiskeli hän paljon elämän merkitystä ja rakkautta. Hänen
ajatuksiensa päätepisteenä oli kuolema, jonka sylissä hän toivoi
mahdollisimman pian saavuttavansa sen rauhan, mikä häneltä elämässä
puuttui.
Kun hän erään kerran polvillaan kotialttarinsa ääressä palavasti
rukoili Jupiteria, ilmoitettiin hänelle, että muuan orjatar tahtoi
välttämättä päästä hänen puheilleen.
"Tuokaa hänet sisään", sanoi Oktavia, käyden istumaan.
Orja riensi ulos ja palasi kohta uusimman kuosin mukaan puetun tytön
kera, jonka kasvoja peitti tiheä verho. Kaikesta päättäen kuului hän
caesarin jalkavaimon palvelusväkeen.
Hän kumarsi kunnioittavasti Oktavialle. Kun orjan askeleet olivat
lakanneet kuulumasta, kysyi Oktavia osittain kummastunein, osittain
pelonsekaisin tuntein tyttöä silmäillen:
"Mikä toi sinut tänne, lapsukaiseni? Etkö tahdo nostaa huntua, jotta
sinut tuntisin?" Orjatar pudisti päätään.
"Älä suutu, valtijatar, jos pyydän sinua olemaan tiedustamatta
nimeäni. Siitä ei olisi sinulle hyötyä eikä huvia. Mutta minulle olisi
vaarallista jos tunnettaisiin, kuka olen."
"Niinpä kerro, mikä mieltäsi painaa."
"Olen orjatar ja kuulun seurueeseen, joka..." Hän pysähtyi ja Oktavia
saattoi huomata, kuinka hän huntunsa takana punastui.
"Sano rauhallisesti vaan nimi", virkkoi keisarinna. "Ken on kärsinyt,
kuten minä, häntä ei enään säikähdytä mikään muisto, mikään nimi. Sinä
olet Poppean orjatar?"
"Niin olen. Sellaisena matkustin valtijattaren mukana Akaiaan."
"Ah -- isthmiläisiin kisoihin?"
"Niin, valtijatar."
"No?"
"En tiedä onko se sinulle tunnettua, että caesar..."
"On nykyään Akaiassa. Kuinka en sitä tietäisi. Tiedän vielä, että hän
on tuon Poppean seurassa Ostiasta purjehtinut sinne."
"No hyvä", jatkoi tyttö huoahtaen helpotuksesta, "minä olin yövartiona
Poppean huoneessa yöllä kolmannen voittopäivän jälkeen. Nero luuli,
että hän oli kahden Poppean kanssa, mutta erehtyi. Lattialla
karhunnahkojen välissä oli kolmas henkilö, nainen, joka on vuosikausia
seurannut Neroa, häntä vartioinut, häntä suojellut ja --"
"Ja häntä rakastanut", täydensi tyynesti keisarinna.
Tyttö oli vaiti. Hän näytti itkevän, sillä Oktavia huomasi hänen
huntunsa alla salaa pyyhkäisevän silmiään. Silmänräpäyksessä selvisi
hänelle, että tyttö tuossa ei ollut kukaan muu kuin onneton Akte.
Mutta hän ei puhunut mitään, vaan nojautui kauvemmaksi lepotuolillaan,
niin että hänen kasvonsa joutuivat varjoon.
"Suo anteeksi, valtijatar", jatkoi Akte, "jos olen ilmaissut liikaa.
Tarkoitus, joka minut tänne tuo, puolustaa minua."
"Jatka!"
"Henkesi on vaarassa, keisarinna."
Oktavia tuli vaaleaksi kuin vahakuva, mutta huulilla väreili
kummallinen hymy.
"Eikö muuta, tyttö?"
Akte vaikeni hämmästyneenä.
"Elämäni", puhui Oktavia, "on minulle surujen ja kärsimysten ehtymätön
lähde. Jos kuolemani tuottaa jollekin hyötyä, miksi valittaisin vaihtaa
tuskani unhotukseen?"
"Minä en tietänyt, että Roomassa voitaisiin ajatella sillä tavoin",
vastasi epäröiden Akte, "ja katsoin velvollisuudekseni antaa sinulle
tiedon häpeällisestä suunnitelmasta."
"Minä kiitän sinua, tyttö ja jos sinusta on jonkun arvoista tietää se,
niin ole varma, että rakastan sinua uskollisuutesi takia."
"Oi, ei toki -- älä puhu niin!" huudahti Akte, heittäytyen kyynelten
vallassa keisarinnan jalkoihin, "älä puhu uskollisuudesta! Kutsu sitä
velvollisuudeksi. Sillä uskollisuuteni vuoksi ei kiitollisuus saa
täyttää sydäntäsi. Sinä et tunne vaikuttimia, jotka minut johtavat
pettämään sitä, jota rakastan. Mutta minä vihaan sitä toista. Minä
vihaan tuota häpeällistä naista kuin syntiä. Minä voisin hänet tappaa
-- mutta olen pakoitettu vaikenemaan, kärsimään, hymyilemään; sillä
minulta puuttuu voimaa tekemään kuten tahtoisin. Mutta kärsiä, että tuo
nainen voitonriemuisena raastaisi puhtaan, jalon nimesi lokaan, että
yksinpä sinun hyveesi leimattaisiin paheeksi -- se meni yli voimieni."
Oktavia oli noussut verkkaan istuimeltaan. Hänen silmänsä säihkyivät.
"Mitä, tyttö, kuulinko minä väärin? Häväistäänkö minun nimeäni?"
"Sinua syytetään aviorikoksesta."
Tuskan huuto tunkeutui keisarinnan rinnasta.
"Aviorikoksesta? Minua? Eikö sitten ole keisarillisen puolisoni
verenjano vielä tyydytetty? Eikö ole kylliksi, että minä antaisin
pääni, elämäni vapaaehtoisesti? Eikö Germanicuksen tyttären kunnia ole
koskematon? Eikö tuo nainen kunnioita kärsimyksienkään pyhyyttä?"
Hän vaipui uupuneena lepotuoliin. Akten valtasi syvä sääli ja halu
pelastaa onneton keisarinna, auttaa häntä; mutta mitään keinoa ei hän
siihen keksinyt.
"Kuka keksi suunnitelman?" kysyi Oktavia hetkisen perästä.
"Sinä kysyt? -- Poppea."
"Nero hyväksyi sen?"
"Hetken epäröityään. Hän horjui vihan välillä sinua ja epäilyksen
Poppeaa kohtaan."
"Ja -- mitä sanoi se nainen?"
"Että sinä olisit langennut Tigellinuksen kanssa."
"Tigellinus? Kuka -- hän on?"
"Palovartion päämies."
Oktavia nauroi epätoivoisesti.
"Olen hänestä kuullut. Mies, jonka maine on sangen epäilyttävä, mutta
tavat vieläkin epäilyttävämmät. Oi, mikä häpeä minulle on valmistettu!
Eikö Roomassa ole enään hituistakaan kunniantuntoa ja jumalien pelkoa?
Häväistys ja valheko yksin valtikkaa pitävät? Oi Jupiter, mitä on minun
tehtävä tämän solvauksen torjumiseksi!"
"Samana päivänä, kun minä jätin Kreikan, pisti kokkansa merelle
toinenkin alus. Sillä purjehti Italiaan eräs pretorianiupseeri. Tunnen
hänet hyvin. Ilman syytä ei hän jättänyt sellaisella kiireellä Akaiaa,
missä hänen paikkansa oli caesarin seurueessa. Sinä yönä, jolloin
Poppea caesarin kietoi valheillaan, piti hän vahtia keisarillisten
makuuhuoneen ovella."
"Voitko sanoa hänen nimensä?"
"Antonius."
Oktavian kasvot saivat valoisamman ilmeen.
"Sinä et tiedä minne hän on Roomasta lähtenyt? Täällä ei kai hän enään
ole?"
"Tänne saavuttuani kuulin, että hän neljä päivää sitten oli lähtenyt
Syriaan."
Oktavia pani kätensä ristiin.
"Jupiterille kiitos! Hän viepi sanan Silanukselle. He eivät anna
tuon kauhean teon tapahtua. Olen kärsinyt kaikkea vaieten. Mutta
häpeän tahraamana, kunniattomana ja kuitenkin syyttömänä astua
ijankaikkisuuteen, se olisi arvotonta heikkoutta. Germanicuksen tytär
eroaa elämästä, kuten hän on sitä viettänytkin, puhtaana, tahratonna,
todellisena roomattarena ja keisarinnana."
Hän vaipui mietteisiin ja hänen kasvojensa ilmeistä näki Akte, että
paljon kärsineen roomattaren ajatus viipyi tällä hetkellä sen miehen
luona, jota hän oli rakastanut, mutta joka häneltä oli riistetty.
Orjatar jätti ääneti huoneen rientääkseen jo samana päivänä Ostiaan,
missä keisaria odotettiin joka hetki saapuvaksi.
Vielä istui Oktavia pää käden varassa, kuten Vestan patsas, kun eräs
toinen nainen astui kynnyksen yli ja asettui sille paikalle, jonka Akte
äsken oli jättänyt. Kuullessaan vaatteiden kahinaa, katsahti keisarinna
ylös ja näki edessään Julian.
Julia näki mielenliikutuksen jäljet keisarinnan kasvoilla ja aavistaen
jälleen onnettomuutta, syleili hän ystävätärtään ja kysyi tuskallisesti:
"Mikä sinua vaivaa, ystäväni? Onko tapahtunut joku onnettomuus? Onko
sinua loukattu? Vai uhkaako sinua joku vaara?"
Oktavia teki myöntävän eleen.
"Jokaiseen kysymykseesi on minulla myöntävä vastaus." Hän kertoi
ystävättärelleen, mitä juuri oli Aktelta kuullut.
Kun hän mainitsi Antoniuksen matkasta, painoi Julia käsin jyskyttävää
rintaansa.
"Älä pelkää! Hän tuopi pelastajan. Kun Silanus on täällä, olen
huoletta. Jos vaan..."
Hän ei sanonut lausetta loppuun. Oktavia tarttui hänen käsivarteensa.
"Jos vaan? Mikä sinua arveluttaa? Puhu!"
"Jos vaan hän ehtii ajoissa tänne."
Keisarinna luhistui leposohvaansa.
"Jos hän ehtii ajoissa. -- Sinä olet oikeassa. Neron suunnitelmat
kypsyvät nopeasti."
Ystävättäret laskivat matkan ja ajan, joka oli kuluva, ennenkuin
Silanus oli pääsevä Roomaan turvattoman naisen kunniaa puolustamaan.
Oktavia rauhoittui, ja uutta toivoa virisi hänen mieleensä, kun Julia
johtui laskelmissaan siihen tulokseen, että ennenkuin senaatti ehtisi
langettaa tuhoisan tuomionsa, olisi Silanus Roomassa.
"Minun on tuotava sinulle eräs surullinen uutinen", jatkoi Julia sitten
keskustelua. "Jälleen on seurastamme poistunut henkilö, jota olemme
rakastaneet, yksi meidän onnettomuustoverimme."
"Ah --" keisarinna mietti.
"Sinä voit tarkoittaa ainoastaan Marciaa."
Julian katse myönsi hänen arvanneen oikein.
Keisarinna katsoi suojelusjumalattarensa kuvaan. Ei ainoatakaan tuskaa
ilmaisevaa sanaa tullut hänen huuliltaan. Hänen sielunsa oli kuin
varjoisain kuusten välissä välkkyvä tumma lammen pinta. Ei liikahda
se suurimpienkaan myrskyjen raivotessa. Yhtä kirkkaana pysyy aina sen
peilikirkas pinta.
"Miten kuoli hän? Mihin?" kysyi Oktavia pitkän hiljaisuuden perästä.
"Britannicus on hänen sieluaan odottanut. Hän ei kuulunut enään tähän
maailmaan", lisäsi hän sitten vienosti.
"Minkä vuoksi kuoli hän? Oktavia raukka! Minkä vuoksi kuolevat ihmiset,
joiden onni on raastettu siitä maaperästä, johon se on juurtunut? Minkä
vuoksi kuolevat ihmiset, joilta koti on ryöstetty? Joiden sielu on
myrkytetty? Joiden sydäntä syöpi kaipaus, epätoivo?
"Miksi kuolevat sellaiset ihmiset? Kuka sen voisi sanoa. -- On helppoa
sanoa -- sydän särkyi; siitä kuolema. Oletko nähnyt kukkasen, jonka
julma ihmiskäsi on poiminut maasta ja asettanut kultaiseen maljakkoon?
Verkkaan haipuu sen tuoksuva sielu, jok'ikisen ijäisyyden mereen
vierivän hetken kera kuihtuu sen kauneus, ja pian aurinko näkee
sen kuolleena, käpristyneenä. Se ei voinut elää, jouduttuaan pois
maaperästä, johon sen juuret olivat imeytyneet.
"Niin Marciakin. Hän oli liian paljon kärsinyt enään toipuakseen.
Kun hänelle ilmoitettiin Britannicuksen kuolema, ei hän itkenyt.
Minä itse hänelle kerroin tuon kamalan uutisen, kun kukaan muu ei
sitä uskaltanut. Minä koetin häntä lohduttaa, ja kuitenkin minusta
näytti aluksi, kuin hän olisi sitä kaivannut vähemmän, kuin olisi
odottanut. Mutta hänen välinpitämättömyytensä oli vaan näennäistä.
Kuten ihminen, jonka ruumiiseen kuolettava rauta tunkeutuu, voi hetken
puhua ja nauraa, värin vaihtumatta hänen kasvoillaan, sitten äkkiä
hervahtaakseen kuoliaana maahan, niin kävi Marciankin. Tieto koski
häneen kuin tikarinisku. Sydän oli saanut haavan, joka ei voinut
parantua. Mutta hän oli tyyni, sillä haavaa ei ensi silmänräpäyksessä
kirveltänyt.
"Kun minä olin poistunut, oli hän lyhistynyt kokoon. Lähinnä seuraavan
ajan pidin häntä silmällä. Sanattoman epätoivon ajamana harhaili hän
ympäri. Venuksen temppelistä hän kerran syöksyi Neron puistoihin,
kourassaan tikari, jonka minä kuitenkin vaivatta häneltä ryöstin.
Silloin hän heittäytyi rinnoilleni itkien ja tuskistaan kertoen, mutta
samassa silmänräpäyksessä hän taas tylysti sysäsi minut luotaan, pakeni
pois paikalta, heittäytyäkseen Tiberin kosteaan helmaan. Laivamiehet
pelastivat hänet vedestä.
"Sitten tuli muutos. Hän kävi rauhalliseksi ja hymyilikin väliin.
Mutta samalla hän kuihtui kuin kukkanen. Minä koetin parhaani mukaan
lieventää niitä hetkiä, jotka hänellä vielä oli elettävänään. Otin
hänet viimein mukaani jumalanpalvelukseemmekin. Siellä istuutui hän
eräälle kivijalustalle, kuunteli ja hymyili. Tämä hymy huulillaan
nukkui hän, ehtimättä kääntyä uskoomme, joka oli hänelle suonut
viimeisen lohdun elämässä."
"Niinpä oli hän onnellisempi kuolossa kuin elämässä", virkkoi
Oktavia, katse miettiväisenä kaukaisuuteen tähdättynä. "Sinun uskosi,
Julia, on varmaan kaunis ja suuri; sillä ainoastaan ennen kuulumaton
jumalallisuus voi tässä maailmassa, joka riehuu ikuisen järjettömyyden
partaalla, luoda jotain hyvää."
"Olet oikeassa, Oktavia. Minun uskoni on suuri ja kaunis. Kätke huolesi
sen helmaan ja hymyillen olet kantava sitä taakkaa, joka nyt uhkaa
sinut murtaa. Sinä olet jälleen toivova, sen sijaan kun nyt epätoivo
vaan kalvaa sydäntäsi. Sillä siinä on uskomme suuri, lohdullinen
totuus, että Jumalan valtakunta ei ole tässä maailmassa. Vaikka
meiltä kaikki tässä maailmassa ryöstettäisiin, Jumalan valtakuntaa ei
kukaan meiltä voi viedä. Mitä ihmiset täällä toisiltaan raastavat,
sen Jumala korvaa haudan tuolla puolen. Sillä kaikki, jotka ovat
puhtaat ja oikeutta rakastavaiset, ovat hänen lapsiaan, ja yksinpä
vihassaankin Jumala on heille vaan hyvää tarkoittava isä. Hän ei ole
meidän yläpuolellamme, vaan meidän keskellämme, ja jotta me ihmisinä
häntä ymmärtäisimme, niinkuin hän meitä Jumalana ymmärtää, lähetti hän
oman poikansa, joka tuli ihmiseksi, heitä opettamaan, heidän puolestaan
kärsimään ja heidät Isänsä kanssa sovittamaan."
"Eikö uskosi olekaan vaan uusi juutalainen uskonto?" kysyi Oktavia.
"Yhtä hyvin kuin se on uusi roomalainenkin uskonto. Se on koko
ihmiskunnan uusi uskonto. Sillä meidän Jumalamme on kaikkien ihmisten
Jumala. Hän ei asu missään temppelissä, ei mikään Olympo ole hänen
olinpaikkansa. Koko maa on hänen asuinsijansa, sillä hän on luonut
maailman ja sitä hallitsee. Hänessä me elämme, sillä hänen kauttansa
me olemme tänne tulleet. Kun me kärsimme, tapahtuu se hänelle ja hänen
kauttansa. Hänen olemme me kuolemassakin, sillä hän on ylösnousemus
maallisista kärsimyksistä taivaalliseen autuuteen."
Oktavia ei vastannut. Hän jätti Vestan kappelin Julian seuraamana.
Hänen silmänsä olivat lattiaan luodut, hänen ajatuksensa kohoutuivat
maasta, harhailivat tuntemattomissa maailmoissa.
Hän kääntyi ja virkkoi hiljaa:
"En voi seurata sinua, Julia, vaikkakin sinua ymmärrän. Olen liian
paljon roomalainen, liian paljon menneisyyden lapsi, voidakseen enään
uudelleen uskoa. Mutta minä luulen, että sinun Jumalasi on voimakkaampi
meidän menneisyyttämme, hän on hallitseva Roomaa kun meidän jälkemme
ovat haipuneet. Mutta tokko hänen sanansa on tuova ihmiselle onnea sen
enemmän kuin Jupiter? -- Kuin Vesta taikka Venus? Kuka sen tietää,
Julia? Katso, minun uskoni on: ihmisen onni on hänessä itsessään, ei
hänen ulkopuolellaan, ja ihmiset eivät tule ajankaan mukana muuttumaan.
Sinun uskontosi tietää suurta, ihmeellistä onnea -- mutta se onni ei
ole tästä maailmasta, ei tätä maailmaa varten, niinkauvan kun löytyy
ihmisiä, joiden intohimot juurtuvat maahan."
Hän jätti Julian, joka mitä erilaisimpien ajatusten valtaamana lähti
keisarillisesta linnasta.
* * * * *
Samana iltana, kun Antonius oli saapunut Roomaan, kokoontui hänen
kutsustaan joukko miehiä, joiden tasavaltaiset mielipiteet takasivat
heidän uskollisuudestaan. Heille kertoi hän Poppean suunnitelmista;
ja miehet vannoivat pyhästi pelastavansa keisarinnan hinnalla
millä hyvänsä. Filosoofi Seneca päätettiin kutsua liittoon. Burrus
oli kuollut hiljattain ja Seneca oli vetäytynyt yksityiselämään,
tyytymättömänä keisarin politiikkaan.
Nyt oli hän taas jalon puolisonsa Paulinan vaikutuspiirissä, eivätkä
liittoutuneet lainkaan epäilleet, ett'ei hän olisi valmis yhtymään
heihin; olihan kysymyksessä rikoksen estäminen, joka kataluudessa ei
tiennyt vertaa.
Samana yönä matkusti Antonius Aasiaan, mukanaan liittoutuneitten
kirjelmä. Hän meni etsimään sitä miestä, joka tällä hetkellä oli
itseoikeutettu heitä johtamaan, hän meni etsimään Corbulon johdolla
Aasiassa mainehikkaasti taistelevaa Silanusta.
Kadriassa, Eufratin varrella sijaitsevassa kaupungissa hän vihdoin
tapasi everstin. Corbulo teki juuri pitkällisten ja vaihtelevain
taisteluiden perästä Syyrian kuninkaan Tiridateksen kanssa rauhaa.
Kun Antonius saapui suureen leiriin, tarjoutui hänen katseltavakseen
huomattava näytelmä. Legioonat oli asetettu aukealle kentälle
puoliympyrään, josta kultaiset voitonmerkit kohoutuivat. Keskellä
seisoi ylipäällikkö upseeriensa ympäröimänä. Hänen edessään oli
luonnollisen kokoinen, sotasaaliiksi saadusta kullasta valettu Neron
kuvapatsas. Antonius astui upseerien parveen, tuntien heti ystävänsä,
joka kuitenkaan ei häntä huomannut. Silanus näytti vanhettuneelta.
Hopean värisiä hapsia näkyi tukassa ja parrassa, ahavoittuneilla
kasvoilla oli väsynyt ilme.
Mutta Antoniuksen huomio kiintyi toisaalle. Puoliympyrään astui
Corbulon kunnioittavasti tervehtäissä, Syrian kuningas Tiridates,
kruunu päässään, purppura harteilla, loistava seurue mukana. Synkän
näköisenä läheni kuningas Rooman keisarin kuvaa. Sen eteen tultuaan
hän näytti epäröivän. Roomalainen ylipäällikkö kohotti kulmakarvojaan.
Aasialaisen katse lensi voitonmerkkien ohi, yli roomalaisten
legioonien. -- Sitten taivutti hän toista polveaan, otti kruunun
päästään ja laski sen nöyrästi kuvapatsaan juurelle.
Myrskyävät riemuhuudot seurasivat tätä tekoa. Ympyrä sulkeutui.
Sotapäällikkö asetti kruunun jälleen nöyryytetyn kuninkaan päähän...
Silanus kääntyi ympäri ja näki edessään Antoniuksen, vanhan ystävän,
jota hän ei ollut niin pitkiin aikoihin tavannut.
Hänen silmänsä levisivät ihmetyksestä, mutta sitten sulki hän riemusta
huudahtaen ystävän syliinsä. Sitten vasta näytti hän huomaavan, että
tässä odottamattomassa jälleennäkemisessä oli omituista ja laskien
molemmat käsivartensa upseerin olalle, virkkoi hän syvin, liikutuksesta
vapisevin äänin:
"Keisarinna on lähettänyt sinut?"
Antonius ravisti päätään.
"Hän ei tiedä mitään. Hänen tähtensä minä kuitenkin olen täällä."
"Häntä uhkaa vaara?"
"Hän tarvitsee sinun suojelustasi, Silanus." Karaistuneen soturin
kasvoille levisi kummallinen hymy.
"Tule", sanoi hän viitaten telttariveihin, "minulla on vielä aikaa
kuunnella kuluneiden vuosien tapahtumia. Mielelläni olen hengelläni
maksava tämän murhenäytelmän."
Muutaman tunnin kuluttua ratsastivat molemmat miehet Roomaa kohti.
XIX LUKU.
OKTAVIAN SURMA.
Nero oli taas Roomassa. Siellä vallitsi suunnaton mieltenkuohu.
Keisari oli eronnut puolisostaan Oktaviasta, koska tämä ei ollut
hänelle lahjottanut ainoatakaan lasta; syy, joka täysin kuvasi
Caesarin tarkoitusten kunniattomuutta ja verukkeellisuutta. Keisarinna
karkoitettiin Kampanialle.
Hiljaisena, kyynelehtimättä oli hän antanut koota tavaransa ja
vetäytynyt uskollisimpien palvelijattariensa kera kampanialaiseen
maataloon, missä hän vihdoin luuli saavuttavansa kauvan toivomansa
rauhan. Mutta ilman uutta häväistystä ei hän Roomasta päässyt.
Tigellinus, halpamainen nousukas, oli Poppean lahjomana syyttänyt häntä
aviorikoksesta. Mutta niin puhdas oli hänen maineensa, niin tahraton
hänen elämänsä, että keisarihovin turmeltuneet mässääjät eivät kyenneet
langettamaan syyllisyyden varjoakaan hänen päälleen.
Jupiter Capitolinuksen temppelissä vietettiin tällävälin harvinaista
juhlaa. Kansajoukot vyöryivät _Via Sacraa_ pitkin Scipion kunniaportin
alitse ja samosivat meluten Konkordian temppelin ohitse Kapitolia
kohti. Siellä leimusivat uhrivalkeat taivaille, ja savu kohosi pystyyn
Jupiterin valtaistuinta kohti. Ylijumalan kuvapatsaan juurella istui
valkoiseen harsoon verhottu nainen, kasvot peitettyinä, liikkumatonna
kuin patsas. Hänen edessään, kansan ylhäisimpien läsnä ollessa, uhrasi
ylimäinen pappi. Hänen rinnallaan caesarien arvomerkit yllään seisoi
Nero.
Nainen oli Poppea Sabina, joka nyt oli kiivennyt suunnitelmiensa
korkeimmalle astuimelle. Hän oli nyt keisarinna. Juuri astui Nero
esiin, kietoi purppuraviitan puolisonsa olkapäille ja asetti kruunun
hänen päähänsä, kun ulkoa kajahti raivoisia huutoja. Nero astui Poppean
kanssa, jaloimpain ritareitten seuraamana temppelin portaille. Siellä
avautui hänen silmiensä eteen odottamaton näytelmä.
Alhaalla kadulla kulki suunnaton kansajoukko, jonka etunenässä
kuljetettiin kantotuolissa Oktavian kuvaa. Äänekkäitä solvaus- ja
pilkkasanoja Poppeasta kuului, kun keisarilliset astuivat näkyviin.
Huudot paisuivat yhdeksi ainoaksi rajattomaksi, riehuvaksi mylvinäksi,
josta vaivoin erottautuivat keisarinnalle tähdätyt, syvintä inhoa
osoittavat sadattelut.
Pretorianit muodostivat elävän muurin keisarillisten ympärille ja siten
saapui Nero uuden puolisonsa kera Palatinille keisarilliseen linnaansa,
kaartin avatessa paljain miekoin seurueelle tietä raivoavan kansajoukon
keskitse.
Tuskin olivat Poppea ja Nero päässeet kahden kesken, kun Poppea
sormuksilla koristetulla kädellään viittasi kadulle, missä taistelu
kansajoukon ja kiireesti kokoontuneitten legioonien välillä vielä
raivosi.
Nero ei puhunut mitään, nyökäytti vaan päätään.
He ymmärsivät toistensa tarkoitukset ilman sanojakin.
* * * * *
Kapina, jonka Silanus oli Paetuksen, Soranuksen, Pison, sekä useiden
muiden ritarien kanssa nostanut, ei onnistunut. Sitkeän taistelun
perästä olivat sotilaat päässeet voitolle. Satoja kuolleita virui
pitkin katuja. Thrasaea Paetus, Borea Soranus ja Piso muiden muassa
olivat joutuneet vangeiksi; Silanus oli töintuskin välttänyt saman
kohtalon.