lentäen yötuulessa kuin lokki eteenpäin. Agrippina avasi luukun, josta
hän voi katsella ulos ja tähysteli, eikö jo Lukrinin ranta, missä hänen
huvilansa palmumetsän helmassa sijaitsi, alkanut näkyä. Pelästyneenä
koetti hän pimeässä tuntea seutuja. Mitä tämä merkitsi? Miksi eivät
tulet Micenumin valotornista enään näkyneet? Hänen arvelunsa mukaan
piti laivan lähetä Puzzeolia, mutta niin paljon kuin Agrippina
ponnistikin näköelimiään, ei hän erottanut muuta kuin vettä. Tähdetkin
olivat peittyneet mustien pilvien taakse.
Vihaisena paiskasi leskikeisarinna akkunan kiinni ja nousi kannelle.
Komentosillalla seisoi Anicetus, katse rauhallisesti merelle tähystäen.
"Kapteeni!" huusi Agrippina käskevästi, "minne me purjehdimme?"
Neron suosikki käänsi leveän päänsä purppuraa kantavaa naista kohti ja
huulet alamaisessa hymyssä vastasi hän:
"Me purjehdimme päämääräämme kohti."
"Mitä se merkitsee?" kivahti keisarinna vihaisesti. "Mitä päämäärää
kohti?"
"Sitä päämäärää, jonka keisari on minulle antanut."
"Onneton! Se on -- --?"
"Puzzeoli", sanoi Anicetus, katsoen leskikeisarinnaan niin
ihmettelevästi, että tämä tuli rauhallisemmaksi.
"Mutta miksi ei ranta vielä näy?"
"Nyt on liian pimeä. Tunnin kuluttua olemme perillä."
Agrippina palasi kajuttaan takaisin.
Kun hän avasi oviverhot, näki hän huoneessa sorean, miellyttävän
näköisen nuoren miehen, joka tehden vaitioloa pyytävän liikkeen,
heittäytyi polvilleen hänen eteensä.
"Sulje ovi, valtijatar! Minulla on sinulle jotakin uskottavaa."
Leskikeisarinna vetäsi esiriput yhteen ja katsellen kaunista
nuorukaista, jonka hän tunsi yhdeksi laivan miehistön jäseneksi, sanoi
hän:
"Mikä on nimesi?"
"Agrippa, ruhtinatar."
"Ja asiasi?"
"Tahdon sinut pelastaa."
"Pelastaa? Uhkaako minua vaara?"
"Kuolema sinua uhkaa ihan silmäisi edessä."
Agrippina kauhistui. Huolimatta Anicetuksen rauhoittavasta
vakuutuksesta ei hän voinut tukahduttaa salaista pelkoaan, sitä
enemmän, kun hän oli hyvin huomannut salatun kunnioituksen puutteen
Anicetuksen käytöksessä.
Niinpä saivat nämä muutamat orjan sanat hänet vapisemaan. Viitaten
orjaa nousemaan, vaati hän kärsimättömästi tätä jatkamaan.
"Nyt ei ole aikaa hukata pitkiin selityksiin, valtijatar. Laiva voi
upota millä hetkellä hyvänsä."
Päästäen tukahdutetun tuskan huudahtuksen, astahti keisarinna
taaksepäin.
"Upota -- laiva -- miksi, orja?"
Nuorukainen kohautti olkapäitään.
"Kenen toimesta."
"Anicetuksen."
"Neron", mutisi Agrippina itsekseen.
Koko hänen epätoivonsa ja voimaton raivonsa kuvastui tuossa ainoassa,
kaksitavuisessa sanassa.
Sitten kysyi hän äkkiä epäilevästi:
"Miksi ilmoitat sinä minulle tästä?"
Orja oli vaiti.
"Voi sinua, koira, jos valehtelet!"
"Minä puhun totta."
Äänen sävy poisti epäilyksen orjan vilpittömyydestä.
"Miksi petät esimiehiäsi, pelastaaksesi naisen?"
Jälleen vaikeni orja.
Agrippina laski käsivartensa kauniin orjan olkapäälle ja vieden
huulensa aivan lähelle hänen korvaansa, kuiskasi:
"Sinä tahdot pelastaa minut?"
"Niin, valtijatar, niin -- ja meillä ei ole aikaa tuhlata."
"Koska -- sinä minua -- rakastat."
Orja katsahti rajattomasti ihmeissään tuota naista, jossa vieläpä
kuoleman vaaran uhatessa synti oli voimakkaampi pelon tunnetta.
Siinä silmänräpäyksessä näki hän tässä naisessa kuvan pakanallisesta
maailmasta.
"Ei, vaan siksi, että olen kristitty", vastasi hän hitaasti.
Agrippina hymyili, katsoen häntä silmiin. Mutta hänen hymynsä jähmettyi
suunnattoman kauhun ilmeeksi.
Kuului peloittavaa ryminää. Palkit heidän päittensä päällä taipuivat ja
taittuivat kuin lastut, seinät huojuivat, voihkivat, surina ja loiskina
heidän allaan paisui korvia huumaavaksi pauhuksi.
"Olemme hukassa!" huusi Agrippina, tarrautuen kauhun valtaamana kiinni
Agrippaan, joka nopeasti silmäsi hävitystä ympärillä. Jo tunkeutui vesi
alhaalta huoneeseen. Silloin osui orjan katse akkunaluukkuun. Ottaen
puoleksi tiedottoman naisen syliinsä, riisui hän tältä nopeaan hänen
hankalan purppuraviittansa ja keisarilliset arvonmerkit ja syöksi
hänet vastustamattomalla voimalla luukusta ammottavaan syvyyteen. Itse
hyppäsi hän jälkeen.
Agrippinan hätähuudon tukahdutti hänen päänsä yli syöksyvä tumma
aalto. Pian pääsi hän kuitenkin pinnalle ja ollen mainio uimari,
halkoivat hänen valkeat käsivartensa voimakkaasti aaltoja. Hän silmäsi
taakseen. Kieppuvaan pyörteeseen upposi komea laiva ja miehistö souti
valmiina pidetyillä venheellä takaisin Baulia kohti. Hänen vierestään
sukeltautui orjan pää näkyviin. Puhumatta sanaakaan, ui mies edellä,
katsahtaen aika-ajoin taaksensa, tokko keisarinna häntä seuraisi. Tämä
jännitti voimiaan, kokien pysytellä pelastajansa perässä.
"Minne me uimme?" ähkyi keisarinna, tuntiessaan voimainsa yhä
lannistuvan.
"Lukrinin järven rannalle", vastasi orja.
"Minä en jaksa enään", sanoi hetken kuluttua Agrippina.
Agrippa odotti, että hän pääsi rinnalle, ja tukien uupunutta naista
vasemmalla käsivarrellaan ja koettaen häntä rohkaista, ponnisteli hän
eteenpäin vyöryvien aaltojen lävitse.
Niin uivat he eteenpäin joka silmänräpäys kuoleman kanssa taistellen,
Neron äiti, Rooman valtijatar, maailman kadehdituin nainen ja kurja
orja, kaksinverroin halveksittu asemansa ja uskontonsa vuoksi.
Agrippina menetti tajuntansa, kun hädän suurimmillaan ollessa ilmestyi
kalastajavene. He olivat saapuneet lähelle rantaa ja Agrippa voi jo
nähdä kiihoittuneen kansanjoukon, joka palavien soihtujen valossa
meluten tarkasteli rannikkoa. Onnettomuus nähtävästi oli siellä
jo tunnettu ja odotettiin vaan keisarinnan ruumiin ajautumista
rantahiekalle.
Agrippa huusi kalastajille ja tuokion kuluttua purjehti pieni alus,
johon Agrippa ja pyörryksistään jälleen toipunut ruhtinatar olivat
pelastuneet, huomiota herättämättä satamaan.
Kapeaa sivutietä kulkien saapuivat haaksirikkoiset pian keisarilliseen
huvilaan, ja tuskin olivat hovimestari ja orjat tunteneet
valtiattarensa, kun he heittäytyivät polvilleen hänen ympärilleen,
suudellen hänen vettä valuvia vaatteitaan.
Agrippina käski nuorukaista seuraamaan itseään. He kulkivat ylellisesti
sisustettujen huoneustojen läpi, kunnes saapuivat keisarinnan
makuuhuoneeseen.
"Odota", sanoi keisarinna ja hävisi viereiseen huoneeseen vievän oven
verhojen taa. Lyhyen hetken kuluttua palasi hän tukka ruususeppelin
koristettuna ja vartalo ohkaseen silkkivaippaan tuskin verhottuna. Hän
astui nuorukaisen luo ja suuteli häntä otsalle.
"Minkä palkinnon vaadit minulta?" kysyi hän. "Kuten näet, poikani
toivoo minun perikatoani; minä en ole enään kyllin mahtava sinulle
kunniaa, enkä kyllin rikas sinulle kultaa luvatakseni."
"Minä en halua kiitoksia enkä palkinnoita", vastasi Agrippa, kumartaen
kunnioittavasti, ja Agrippina ihaili hänen ryhtiään ja käytöstään,
jotka olivat täydellisesti sopusoinnussa hänen jaloluontoisten
kasvojensa kanssa.
"Kuka sinä olet?" kysyi keisarinna ihmetellen, laskeutuen
lepovuoteelleen.
"Orja", vastasi rauhallisesti Agrippa.
"Sinä et ole aina ollut siinä asemassa?"
"En."
"Mikä olit ennen."
"Ritari."
"Ah -- minä en ole koskaan sinua nähnyt."
"Palvelin useita vuosia espanjalaisissa legiooneissa."
"Siellä sinusta tuli kristitty?"
"Niin."
"Ja sitten orja?"
"Niin on, keisarinna."
"Mutta miksi tahdoit sinä välttämättä pelastaa sen miehen äidin, joka
on sinulle niin paljon pahaa tehnyt."
"Siksi, että olen Julian ystävä; hänkin on kristitty."
"Tuonko Julian, jota minä olen pitänyt vankilassa ja jota minä olen
loukannut?"
"Niin."
Agrippina katsoi läpitunkevasti orjaa.
"Sinä et kosta hänen puolestaan?"
"Sen olen juuri tehnyt."
"Kuinka?"
"Enkö ole sinua pelastanut?"
Löytämättä sanoja vastatakseen, tuijotti Agrippina mieheen, jonka
omituinen johdonmukaisuus sai hänet sanattomaksi kummastuksesta. Mutta
ennenkuin hän ehti mitään virkkaa, sanoi Agrippa:
"Eikö pelastuksestasi olisi ilmoitettava Caesarille, ruhtinatar?"
"Luulen olevan parasta --"
Agrippina keskeytti kuulostaen.
Kansajoukon meluaminen oli lakannut. Ulkona oli jälleen hiljaista ja
yksinäistä. Ainoastaan rantakiviä vasten vyöryväin aaltojen pauhina
rikkoi hiljaisuutta.
* * * * *
Nero oli juuri saanut tiedon äitinsä pelastumisesta ja oli jo ryhtynyt
toimenpiteisiin konnantyönsä päätökseen viemiseksi.
"Etkö kuule mitään?" kysyi Agrippina tuskallisesti.
Aseitten kalinaa tuntui kuuluvan kaukaa.
Hetken kuluttua jyskytettiin miekan kahvalla huvilan ulko-ovelle.
"Aukaiskaa -- keisarin nimessä."
Ovi vingahti. Agrippina hyppäsi akkunaan. Soihtujen valossa näki hän
Anicetuksen sotilasjoukon etunenässä astuvan huvilaan. Hovimestari
avasi kumartaen rakennukseen johtavat ovet.
Silmät selkoseljällään kuten kangistustaudissa, huulet valkoisina,
vavisten heittäytyi Agrippina orjan eteen maahan ja halaillen hänen
polviaan huusi: "Pelasta minut -- pelasta minut, orja -- ja sinä saat
vallita minua -- pelasta minut Jupiterin nimessä, Venuksen nimessä,
oman Jumalasi nimessä --"
Orja hymyili. Mikä omituinen, surumielinen hymy!
Hänen kädessään säteili miekka. Hän syöksyi muutamien huoneitten läpi,
kunnes törmäsi sotilaitten seuraamaa Anicetusta vastaan.
"Missä on leskikeisarinna?" huusi Anicetus.
"Jumalan nimessä", vastasi nuorukainen, "minä vaadin teitä poistumaan
tästä talosta."
"Mitä tahdot sinä?" nauroi Anicetus. "Astu syrjemmälle, orja,
muutoin..."
"Mitä teillä on asiaa hänelle?"
"Etkö sinä sitä ymmärrä?"
"Mikä konnantyö!"
"Loruja! Tunnetko sinä tuon naisen elämän? Hänen syntinsä? Hänen
paheellisuutensa? Hänen rikoksensa?"
"Jumalan tehtävä on rankaiseminen, ei teidän?"
"Houkkio!" kiljasi Anicetus. "Pois edestä taikka..." Hän tavoitti
miekallaan orjaa. Mutta Agrippa väisti taitavasti. Hänen miekkansa
kalskahti murhamiehen kypärää vastaan. Tusina sotilaita kävi kimppuun.
Säilät risteilivät. Useitten terärautojen lävistämänä vaipui Agrippa
verissään lattialle, vielä kuollessaankin sulkien murhaajilta tien tuon
naisen luo, joka niin paljon oli pahaa aikaan saanut.
Agrippina oli kuullut melun, Agrippan puolustautumisen ja kaatumisen,
murhaajien askeleet, jotka nyt hänen huonettaan lähenivät. Hetkellä,
jolloin hän näki kuoleman silmiensä edessä, eikä missään pelastusta,
heräsi hänessä jälleen ajatus, että hänen suonissaan virtasi Rooman
caesarien veri, ja heittäen vaipan ympärilleen, astui hän rauhallisesti
sisääntunkeutuvia vastaan.
Anicetus peräytyi, kun hän äkkiä seisoi vastapäätä tuota naista, joka
ennen oli caesariakin mahtavampi, joka tällä silmänräpäyksellä esiintyi
ihanampana kuin konsanaan.
"Mitä te tahdotte?" kysyi Agrippina ylvän ylenkatseellisin silmäyksin
mitellen päällysmiestä. Tämän kädessä oli miekka; sen lappeella
punersi Agrippan veri. Silloin avasi Agrippina vaippansa ja katsoen
lattiamattoon, virkkoi hän kolkolla äänellä:
"Minä kiroan kohdun, joka on synnyttänyt Rooman suurimman murhamiehen,
kiroan hänet itsensä, purppuran, Rooman ja Rooman valtakunnan. Vereni
hänen päällensä..." Anicetuksen miekka tunkeutui hänen rintaansa.
Verissään kaatui hän maahan, vääntelehtien kuoleman tuskissa. Sotilaat
nostivat maton, jolle hän oli vaipunut ja asettivat sen keisarilliselle
lepovuoteelle.
Anicetus läksi osastonsa kanssa huvilasta, mennäkseen ilmoittamaan
keisarille hänen äitinsä kuolemasta.
XVIII LUKU.
AKAIASSA.
Agrippinan kuolema riisti Nerolta rauhan. Omantunnon tuskat kalvoivat
häntä, kamalat harhanäöt karkoittivat hänet öisin vuoteestaan ja liian
myöhään sai katua tekoaan, jolla oli ryöstänyt itseltään kaikista
välikohtauksista huolimatta uskollisimman ystävättären. Paetakseen
kiusallisia ajatuksiaan, lähti Nero Akaiaan, ilmoittautuakseen
isthmiläisiin leikkeihin osanottajaksi.
Poppea seurasi mukana, samoin lukuisa joukko kaartin upseereja, joiden
joukossa oli myös Antonius.
Korintissa astui caesar seurueineen maihin, sekottautuakseen heti
samana päivänä kilpailijain joukkoon.
Korintti nukkui vuosisataista unta menneisyyden unelmissaan.
Helleneistä oli tullut orjia Roomalaisten esiinnyttyä käskijöinä,
ja Kreikan kukoistava kulttuuri oli joko rappeutunut tai siirtynyt
Roomaan. Julius Caesarin annettua rakentaa uudelleen Korintin muurit,
oli siitä ulkonaisessa suhteessa taas muodostunut pääkaupunki. Niihin
aikoihin, kun valmistuksia leikkejä varten lopetettiin, näytti kaupunki
kiistelevän Rooman kanssa maailman valtiudesta -- ei aseellisen
voiman suhteen, vaan taiteitten rikkauteen nähden, ja todellakin
Korintti oli siihen aikaan maailman valtijatar. Viikkoja aikaisemmin
oli vieraita kaikilta tunnetun maailman ääriltä virrannut Kreikkaan;
siinä oli voimailijoita, vaununohjaajia ja laulajia ja heidän mukanaan
tuhansia uteliaita, jotka eivät tahtoneet jättää näkemättä suurinta
näytöstä, minkä maailma voi tarjota; sitäkin enemmän, kun huhu tiesi
kertoa, että Nero, Rooman caesar, itse oli ottava mieskohtaisesta osaa
kisoihin. Korintti muistutti sotilasleiriä, taikka paremmin maailman
kaupan keskusmarkkinapaikkaa. Sirot laivat keinuivat satamassa,
kaduilla tunkeili juhlapukuista yleisöä; korkeita virkamiehiä ajoi
kallisarvoisissa ajoneuvoissa, uljaat ritarit korskuttelivat jaloja
ratsujaan toreilla.
Eräs satamassa ankkuroiva kaleeri herätti yleistä huomiota. Se oli
kuusisoutuinen alus. Kultainen emäpuu heijasteli auringon säteitä;
purppuran väriset purjeet liehuivat tuulessa. Sirosti keikahteli se
aaltojen harjalla. Jokainen kyseli sen omistajaa, kukaan ei kyennyt
vastausta antamaan. Muutamia erikoisemman uteliaita oli pistäytynyt
tiedustamassa asiaa prokonsuliltakin, mutta saanut siellä vastaukseksi
vaan salamyhkäisen haltijain nykäyksen.
Suuri päivä valkeni. Gymnasiumissa lainehti ihmisjoukko kuin
myrskyn myllertämä meri. Itse gymnasio tarjosi mitä loistavimman ja
taiteellisimman näyn.
Prokonsuli antoi merkin ja kisat alkoivat. Ensimäisenä parina
astui areenalle korinttilainen ja roomalainen. Korinttilainen oli
rakenteeltaan herkulesmainen, suorastaan vastakohta maanmiehillensä.
Paksu häränniska kannatti pyöreätä, kookasta päätä ja auringon valossa
voi hyvin tarkastella ruumiin voimakkaasti kehittyneitä lihaksia.
Roomalainen, hänen vastustajansa, ei näyttänyt hänkään heikolta.
Kuitenkin olivat hänen ruumiinsa muodot pehmeämmät, kasvot enemmän
naiselliset kuin miesmäiset, tukka vastoin tapaa, verrattain pitkä.
Halveksivin silmäyksin katseli korinttilainen painija vastustajaansa.
Roomalaisen katse sitävastoin lensi ihmismeren yli, pysähtyen
prokonsulia varten tehdylle korokkeelle, jolla istui muiden muassa
ihmeen ihana, tuntematon nainen.
Nainen hymyili.
Roomalaisen katse upposi hänen silmiinsä. Hän viskasi nopealla
jalanliikkeellä purppuravaipan syrjään maasta, johon sen oli orja
unohtanut, sillä jo kohottivat palkintotuomarit sauvojansa antaakseen
alkamismerkin.
Lihakset jännitettyinä, niska köyryssä hiipii kreikkalainen roomalaista
kohti. Tämä seisoo liikkumatonna katse vastustajaan naulittuna.
Kyynärpäät kylkiin painettuna karkaa korinttilainen äkkiä kiinni. Mutta
roomalainen tekee notkean pantterihypyn ja väistää otteen. Nopeammin
kuin ajatus on hän pyörähtänyt ympäri ja tarttunut tyhjää tapaavaa
korinttilaista takaa kiinni. Seuraavassa silmänräpäyksessä ei voi
painijoista eroittaa muuta kuin vierivän, tomupilveen kääriytyneen
muodottoman möhkäleen. Äkkiä irtautuvat he, ponnahtavat pystyyn ja
käyvät uudestaan toistensa kimppuun. Otsat iskevät vastakkain kuin
rautaiset muurit. Roomalaisen käsivarret kietoutuvat käärmeen tavoin
vastustajan ympäri ja ennen kuin painija ehtii aavistaa vastustajansa
aikomusta, puristaa hän sellaisella voimalla korinttilaisen ruumista,
että tämä ehdottomasti nousee ilmaan samalla kun veri purskahtaa
hänen sieramistaan ja suustaan. Nyt paiskaa roomalainen vihamiehensä
tantereeseen ja asettaen oikean jalkansa nytkähtelevän ruumiin päälle,
tervehtii hän hämmästyksen valtaamana yleisöä.
Raivoisat suosionosoitukset tärisyttävät ilmaa. Roomalainen oli
voittanut.
Hänen katseensa lensi prokonsulin korokkeella istuvaan kauniiseen
naiseen.
Tämä hymyili.
Seitsemän paria otteli kunniapalkinnosta ja voittajan kanssa paini
vielä korinttilaisen lannistanut roomalainen.
Nytkin suoriutui hän voittajana ja hämmästyneet juhlavieraat katselivat
uteliaina naista, jota voimakas roomalainen aina tervehti.
Seuraavana päivänä kilpailtiin vaunun ohjaamisessa. Useita vaunuja oli
ilmottautunut kilpailuun. Korinttilaisia, teebalaisia, aasialaisia ja
roomalaisia ajajia seisoi muinaishelleeniläisissä sotavaunuissaan,
ohjakset ja pitkät piiskat käsissä, katseet hevosten selkiin
suunnattuina.
Paineissa eilen voittajana suoriutunut roomalainenkin oli mukana.
Hänellä oli päällään sininen, kallisarvoisesta kankaasta tehty tunika,
jonka helmoja jalokivet koristivat. Kun aurinko valoi kirkasta valoaan
niille, välkehtivät ne kuin tuhannet tähdet taivaan laella. Hän katsoi
järkähtämättä, näennäisesti välinpitämättömänä hevosiensa selkiin.
Ne olivat jaloja arapialaisrotuisia oriita, kolme uljasta eläintä,
niin valkoista, kuin omenapuun kukat Boiotian vuorien rinteillä.
Katselijoitten joukko vaikeni henkeään pidätellen. Torven törähdys
kajahti areenan toisesta päästä. Nyt laukesi joukkojen jännitys
villiksi, tuhansista kurkuista kaikuvaksi huudoksi. Tomupilveen
peittyneinä syöksähtivät vaunut radalle, joka niiden oli kierrettävä
seitsemään kertaan. Toisessa päässä oli merkkipylväs, jonka ympäri
jokaisen oli ajettava. Se oli vaarallinen este, vaarallisempi, kuin
hevosten hullaantuminen ja ajajan maltittomuus. Melkein rinnakkain,
lähelle toisiaan sulloutuneina riensivät vaunut eteenpäin. Kukaan
ei näyttänyt tahtovan ajaa edelle toisista, jokainen ohjaaja näytti
koettelevan hevosiensa notkeutta ja juoksukuntoa. Nyt hajosi ryhmä.
Akaialainen ajoi edelle. Loistavasti sivuutti hän merkkipylvään,
katse kiinnitettynä pylvään päässä olevaan pieneen alttariin. Toiset
seurasivat jälestä pitkin kapeaa rataa. Kansa riemuitsi. Hevoset
kävivät entistään raisummiksi, ajajien silmät säkenöivät. Tuli toinen
kierros. Kuumeinen kiihko näytti vallanneen ohjaajat. Johdossa oleva
akaialainen antoi hevostensa mennä neliä. Tessalialainen hänen
jälessään teki samoin. Kaikki vaunut sivuuttivat roomalaisen, joka
lakkaamatta kiristi ohjaksia, hiljentäen vauhtia. Kansa alkoi hänelle
nauraa. Huudettiin, ett'ei hänen sovi nukkua kilpa-ajoissa. Mutta hän
ei vilkahuttanut silmääkään. Kierros toisensa perään suoritettiin.
Tessalialainen innostuksissaan ei ollut kyllin varovainen ja murskautui
vaunuineen pylvästä vasten. Akaialainen otti nyt johdon. Onnellisesti
kiersi hän viimeisen kerran pelottavan pylvään. Hänen perässään tuleva
korinttilainen joutui saman kohtalon uhriksi kuin tessalialainen.
Nyt olivat kaikki sivuuttaneet pylvään. Piiskat läiskyvät juoksijain
korvissa. Hevosten vatsat näyttävät koskettavan maata. Vaunut lentävät
hiekkatannerta eteenpäin. Nyt nostaa yhä jälkimäisenä ajava roomalainen
päätään. Hänen katseensa mittaa välimatkaa päätepisteeseen. Hän huutaa
muutamia käsittämättömiä sanoja. Silloin syöksähtävät valkeat elukat
tuulispäänä eteenpäin. Vaunut tuskin koskettavat maata. Samassa
saavuttaa hän lähimmät kilpa-ajajat. Piiska läiskähtää arapialaisten
hevosten korvissa. Vauhti paranee. Ja kuten taitavan käden ampuma
nuoli kiitävät vaunut suoraan eteenpäin, sivuuttaen kaikki kilpailevat
vaunut. Ensimäisinä sivuuttavat roomalaisen höyryävät, pärskyvät hevoset
päätemerkin.
Yleisö suorastaan raivosi riemusta.
Seuraavana päivänä kokoontui kansa seppelöimään laulajien parasta.
Viimeisenä astui areenalle nuori roomalainen. Jaloimmat sävelet
olivat kaikuneet, kukaan ei enään uskonut edellisen taiteilijan
veroista voivan ilmestyä. Laulajan sormet koskettivat keveästi harpun
kieliä. Joukko vavahti. Ei hengähdystäkään kuulunut yleisöstä, kun
nuorukainen esitti laulunsa. Hän lauloi ihmeellisen laulun rakkaudesta,
jota jokainen aavisti, mutta kukaan ei käsittänyt, onnesta, joka on
tuskallisempi kuin kaikki sydämen kaihot; hän lauloi laulun synkistä
hetkistä, jotka saivat jokaisen sydämen vapisemaan.
Kun hän oli lopettanut, näytti kansajoukko joutuneen tykkänään
järjiltään. Miehet huusivat, naiset viskelivät kukkia laulajan päälle.
Hän seisoi tuoksuvan kukkaismeren keskellä ja katseli taas tuota
ihanaa naista prokonsulin parvella. Äkkiä suuntautuivat kaikkien
katseet naiseen, joka oli voittanut mainion miehen suosion ja jyrisevät
suosionosoitukset kaikuivat hänen kunniakseen.
Mutta hän näytti synkältä ja katseli areenalle.
* * * * *
Antonius oli vartiossa oven edessä, jonka takana Nero ja Poppea
nukkuivat. Hän seisoi kuun hopeisessa valossa ajatuksiinsa vaipuneena.
Selvempänä kuin koskaan näki hän edessään tuon kristityn kuvan, jolle
hän oli suuressa kiitollisuuden velassa, ja joka oli häneltä paennut.
Hetkeäkään ei hän voinut olla ajattelematta tuota tyttöä sen jälkeen
kun hän oli hänet oikeusistunnossa pelastanut. Ajatus, ettei hän
koskaan voisi saada neitoa omakseen ei lakannut häntä kiusaamasta.
Leppoisa yö-ilma, satamasta kuuluva vieno soitto, ja yön
rauhallisuus alkoivat vähitellen saada hänet uniseksi. Hän istuutui
marmooriportaalle, nojasi päätään käteensä ja nukahti. Unissaan
hän näki Julian valkeassa puvussa, yhtä kauniina kuin viime kerran
erotessa. Hänen hienoja kutrejaan koristi lumivalkeista ruusuista
punottu seppele. Tytön tummat silmät kiintyivät kaihoa ilmaisevina,
lempeän hymyilevinä ja kuitenkin sanomattoman surullisina häneen ja
hänen kätensä nousi verkkaan ylös tähtiä kohti.
Äkkiä huomasi hän suuren, punaisen pilkun neidon vaatteella.
Pelästyneenä ponnahti hän pystyyn. Miekka lensi tupesta. Vasta
silloin huomasi hän uneksineensa. Alhaalta kuului sotilaan tahdikkaat
askeleet. Tähdet tuikkivat taivaalla. Caesarin makuuhuoneesta tunkeutui
kuiskailevia ääniä.
Antonius istuutui jälleen ja hänen tahtomattaan varastautui Neron ja
Poppean keskustelu hänen korviinsa. Ensin ei Antonius siitä välittänyt,
sitten kuunteli hän jännitettynä. Hänen kasvonsa vääntyivät vihasta,
silmät alkoivat hehkua kekäleinä ja miekka kourassa, käsi oviverholla
seisoi hän valmiina syöksymään seuraavassa silmänräpäyksessä
huoneeseen. --
Mutta hän malttoi...
* * * * *
"Etkö ole onnellinen, Poppea?" kysyi caesar.
Sabinan nyyhkytys vaan kuului kuuntelijan korvaan.
"Kuinka voisin minä olla onnellinen?" vastasi hän viimein kyynelten
tukahduttamalla äänellä, "olenhan Rooman viimeinen nainen."
"En ymmärrä sinua. Sinä hallitset minua ja minun kauttani maailmaa.
Kansat ovat sinun toiveittesi alamaisia. Kenelle kuuluu voittajani
kunnia? Sinulle!"
"Joka olen jalkavaimosi."
"Sano rakastettuni."
"Mikä kunnia! Roskaväki nauroi minulle vasten silmiä. Sille ei
juolahtanut mieleenkään sinun arvoisesi kunnioituksen osoittaminen."
"Kansa ei tuntenut minua. Jospa se tietäisi että minä olin caesar?
Huomenna kertoisi siitä koko Korintti, muutaman viikon kuluttua Rooma."
"Ja mitä sitten? Saanko minä ottaa osaa kunniaasi? Onko minulla
oikeutta ottaa vastaan tämän kansan kunnioitusta. Ei."
"Miksi ei, Poppea?"
"Siksi että Roomassa on nainen, jolle tämä kunnia kuuluu, nainen, jonka
olemassaolo tekee minut tarpeettomaksi ja naurettavaksi."
"Ohoh! Kukahan tuo mahtaa olla?"
"Kysytkö sinä? Oktavia!"
"Oh -- Oktavia."