Kuinka ihana hän oli!
"Sinä tahdot päästä keisarinnaksi?"
"Minä tahdon kantaa kruunua. Eikö sinustakin se paremmin somistaisi
minun päätäni kuin tuon jäykän Oktavian?"
Otho ei vastannut.
Poppea heittäytyi nojatuoliin, veti Othon pään syliinsä ja kuiskasi
hänen korvaansa:
"Tarjoa minulle kruunu, Salvius, ja minä olen ikuisesti sinun omasi."
"Kruunu? Onko minulla kruunuja tarjottavana?"
"Ota."
"Sinä tarkoitat?"
"Minkä kohtalo sinulta kielsi, sen voi jumalien suosio suoda. Jumalat
ovat rohkeiden puolella. Kuinka ihana sinä olisit -- caesarina!"
Otho päästi huudahtuksen ja hypähti pystyyn. Hänen silmänsä hehkuivat,
huulet vapisivat. Käsi puristi sivulla riippuvaa lyhyttä miekkaa.
Hänen edessään istui Poppea kauniimpana, viettelevämpänä kuin koskaan.
"Surmaa hänet", sanoi hän kiehtovasti hymyillen.
Esiriput lensivät syrjään.
"Caesar", ilmoitti orja.
Poppea otti silkkivaipan lattialta ja heitti sen välinpitämättömästi
hartioilleen. Hänen silmänsä suuntautuivat säihkyen Othoon, jonka
otsalla pisaroivat hikihelmet.
Nero astui sisään. Oven edessä seisoi vartija. Mutta hän itse oli
aseeton. Hänen synkkä katseensa kiintyi Othoon.
Sitten kääntyi hän Poppeaan päin ja suudellen hänen vaippansa lievettä
kuiskasi hän:
"Tahdotko, että maailman valtijas olisi sinun ensimäinen orjasi?"
Poppea kumartui ja kietoen äkkiä kätensä Neron pään ympäri, niin että
tämän selkä oli Othoa kohti, sanoi hän lujasti:
"Kyllä, minä tahdon --" ja hänen katseensa suuntausi säihkyvänä Othoon.
Aatelismiehen säilä välähti ilmassa ja -- putosi helähtäen marmoriseen
pesuammeeseen.
Poppea nauroi. Nero oli salaman nopeudella käännähtänyt. Otho seisoi
poiskääntyneenä, kasvot togaan verhottuina -- -- --
* * * * *
Oli yö, unten, hyväilyjen ja lemmen hetki. Otho seisoi
makuuhuoneessaan. Poppean vuode oli tyhjä. Kuihtuneet ruusut
kiertelivät patjojen välissä. Himmeä kattolamppu heitti epätasaista
valoa nuoren ritarin kasvoille.
Surusta ei näkynyt enään jälkeäkään hänen kasvoillaan. Suu oli lujasti,
kuten uhmaten kiinni puristettu. Raju lieska paloi punertuneissa
silmissä.
Otho oli matkavalmis. -- Kauvan seisoi hän liikkumattomana,
ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten painoi hän huulensa vuodetta vasten,
jossa Poppea vielä aamulla oli levännyt ja jätti kiireisin askelin
huoneen. Rautapuku helisi hänen rajusti astuessaan ja ääni kaikui
kolkkona tyhjissä käytävissä. Otho heittäytyi odottavan ratsun selkään
ja nelisti asestetun palvelijajoukon seuraamana pois onnensa paikalta,
onnen, jonka hän rikoksen kautta oli saavuttanut ja rikoksen kautta
menettänyt.
Kun keisarilinna sukelsi kuutamossa näkyviin, pidätti Otho hevostansa.
Ihmeissään katselivat palvelijat herraansa, jonka kasvot vääntyivät
raivoisaan irveen. Mutta sanaakaan ei hän puhunut. Silmät tuijottivat
vaan linnaa kohti ja huulet liikkuivat.
Sitten nelisti ratsujoukko tiehensä.
* * * * *
Linnassa oli harvinaisen hiljaista.
Poppea odotti keisarin makuuhuoneessa kalleisiin, tuoksuviin
vaatteisiin puettuna. Hän lepäsi vuoteella, jota ympäröivät tuoksuvat
ruusunlehtikasat. Hänen silmänsä tarkastelivat peitettä, johon oli
jäljennetty erään kreikkalaisen maalarin mestariteos: Leda ja joutsen.
Mutta vaikka Poppea oli erittäin hienoaistinen taiteentuntija, ei
kuva voinut hänen mieltään kiinnittää. Rauhattomasti lennähti hänen
katseensa milloin minnekin, ja sekavat ajatukset näyttivät kiusaavan
häntä. Hän nousi ylös ja siirsi verhon syrjään ikkunan edestä.
Alhaalla lepäsi Rooma. Hän antoi katseensa lentää valaistun kaupungin
yli. Silloin huomasi hän äkkiä joukon ratsumiehiä sukeltavan esiin
pimeästä. Etumainen niistä pysähdytti hevosensa, ja katseli kuin
kivipatsaaksi muuttuneena linnaa. Poppea vetäytyi verhon suojaan, aivan
kuin olisi hän pelännyt ritarin, jonka hän hyvin tunsi, huomaavan
hänet. Hetkisen kuluttua oli joukko taas hävinnyt. Syvä huokaus
tunkeusi Poppean rinnasta; vaikka hän ei sitä tahtonut itselleenkään
tunnustaa, tunsi hän, kuinka paljon hän Salvius Othoa oli rakastanut ja
vieläkin rakasti. Kunnianhimo vaan oli ollut sydäntä vahvempi. Poppea
kääntyi pois akkunasta.
Huoneen toisessa päässä seisoi orjatar valmiina hänen käskyjään
täyttämään. Poppeaa hämmästytti tytön tavaton kauneus. Suurista,
loistavista silmistä puhui syvä surumielisyys.
"Astu lähemmä", sanoi Poppea. "Kuka olet?"
Orjatar oli vaiti.
"Etkö voi vastata, koira? Kuka olet, minä kysyn!"
Tytön posket punertuivat ja silmät täyttyivät kyynelin.
"Nimeni on Akte", vastasi hän hiljaa, aivan kuin olisi hän pelännyt
mainita tuota nimeä.
"Akte", toisti Poppea miettien. "Oletko sinä kreikkalainen?"
"Olen, valtijatar."
"Kauvanko olet ollut jo Roomassa?"
"Muutamia vuosia, valtijatar."
"Kuka toi sinut tänne?"
"Caesar."
Poppean silmät venähtivät levälleen säikähdyksestä.
"Oletko sinä se Akte, jota sanotaan Neron vaikutusvaltaisimmaksi
lemmityksi?"
Tyttö heittäytyi rukoillen maahan.
"Älä vihastu minuun, valtijatar -- minun rikokseni oli rajaton
rakkauteni häneen."
Poppea nosti vapisevan tytön pystyyn.
"Sinä rakastat häntä vieläkin?"
"Rakastan, valtijatar."
Vavisten kääntyi Poppea poispäin ja hänen ajatuksensa vertailivat
salaman nopeudella tuon tytön kohtaloa hänen omaan tulevaisuuteensa.
"Minä pelkään sitä miestä", kuiskasi hän.
Oviverhot vedettiin syrjään ja komea nainen astui majesteetillisesti
huoneeseen, diademi tummassa tukassa.
Akte pakeni pimeään nurkkaan.
Poppea risti käsivartensa rinnoilleen ja katseli puolittain ihmetellen,
puolittain peloissaan vierasta, jonka hän heti tunsi Agrippinaksi,
caesarin äidiksi.
Tämä tarkasteli ääneti keisarin uutta lemmittyä.
Tervehtimättä virkkoi hän vihdoin:
"Kuinka tulet sinä näihin huoneisiin?"
Poppea ei vastannut.
"Oletko joku uusi orjatar?"
Poppean silmät paloivat raivosta ja suuttumuksesta.
"Olen keisarinna", sanoi hän ylpeästi.
Agrippina nauroi ivallisesti.
"Kuuleppas sitä -- mistä saakka on Roomalla kunnia totella kahta
keisarinnaa? Minä tunnen ainoastaan yhden keisarinnan; se on Oktavia."
Poppea, joka ei voinut hillitä kiukkuaan, vastasi kiivaasti:
"Oktavia oli keisarinna siihen asti kun Poppea tuli."
"Mitä, orja", huusi keisarin äiti vihaisesti, "sinä uskallat kantaa
häpeäsi valtaistuimen eteen saakka. Sinä uskallat kohottaa silmäsi
kruunuun, jonka jumalat ovat suoneet koskemattomana omaisuutena
Germanicuksen tyttärelle?"
"Koskemattomana?" nauroi Poppea, "katso minua, enkö ole kaunis?"
"Ehkä."
"Kauniimpi kuin Oktavia?"
"Älä häpäise. Kuinka voit sinä hänen hyveitään verrata omiin
paheisiisi?"
"Paheille, Agrippina, kuuluu Rooman kruunu."
Agrippina kohotti valkoisen käsivartensa. Tikarin kärki välkkyi lampun
valossa.
"Uskallappas", kirkasi Poppea.
"Mitä täällä tehdään?" kajahti äkkiä vihainen, syvä ääni.
Nero seisoi naisten välillä.
Kuten lyöty kissa vetäytyi Agrippina takaisin.
"Hän häpäisi minua", sanoi hän Poppeaa osoittaen.
"Hän sanoi minua orjaksi", vastasi Poppea kiireesti.
Nero heitti äitiinsä ilkeän katseen.
"Poistu", sanoi hän lyhyesti.
Agrippina vitkasteli.
"Poistu", karjahti Nero uudestaan äänellä, jonka kaiku kiiri kauvan
palatsin holveissa.
Pää kumarassa luikki Agrippina huoneesta.
"Käy vartioimaan", komensi Nero vapisevalle Aktelle, ja tottelevaisena
hiipi tyttö esirippujen väliin, johon hän kuuli jokaisen caesarin
Poppealle lausuman hyväilysanan.
Nero oli vetänyt Poppean rintaansa vasten, mutta tämä painoi
käsivartensa väliin ja rajusti palavin silmin kuiskasi hän:
"Sinun täytyy hänet tappaa, jos tahdot että minä sinua rakastaisin."
Nero vastasi juopuneen tavoin.
"Kenet? Akteko?"
"Ei. Agrippina!"
Nero tuskin kuuli.
"Hänen täytyy kuolla", vastasi hän tietämättä mitä sanoi. Hänet oli
vallannut raju huumaus, jonka intohimo Poppeaan oli synnyttänyt.
XVI LUKU.
KATAKOMBEISSA.
Julia oli jo samana päivänä, jolloin hän pelastui vankilasta, jättänyt
Antoniuksen. Hän asui nyt Kampanian tasangolla, Pietariksi itseään
kutsuvan vanhuksen, kristittyjen päämiehen mökissä.
Julia oli liian harras kristitty, voidakseen ajatellakaan rupeamista
pakanallisia jumalia tunnustavan miehen vaimoksi. Sentähden täytyi
hänen erota Antoniuksesta. Antonius jätti hänet synkkänä, epäillen
hänen rakkauttaan, kun taas Julia oli näkevinään Antoniuksen
yksinäisestä käytöksestä ja siitä, että tämä jokaisessa tilaisuudessa
pilkkasi hänen uskontoaan, ett'ei hänen lempensä ollut syvempää laatua.
* * * * *
Pitkin Via Appiaa yön pimeydessä, kulki kaksi henkilöä. Toinen
oli vuosien köyristämä ukko, toinen nuori tyttö, joka tarjosi
matkatoverilleen olkapäänsä tueksi. Aika ajoin seisahtui vanhus
katsellakseen varovasti ympärilleen ja jatkoi sitten taas matkaansa.
Eräässä paikassa, missä hautapatsaat olivat vähemmän komeita, oli
kallioryhmä, jonka keskeltä alkoi ahdas holvikäytävä. Kulkijat
astuivat sitä kohti. Ukko tarttui tytön käsivarteen, sillä tämä näytti
epäröivän seurata häntä käytävään. Varovasti tunnustellen kulkivat he
pilkkopimeässä holvissa eteenpäin, kunnes äkkiä heidän edestään kaikui
hiljainen, mutta luja ääni:
"Kuka siellä?"
"Hyvä ystävä", vastasi ukko.
Sen jälkeen virkkoi toinen vielä:
"Kiitetty olkoon Jesus Kristus."
"Ijankaikkisesti. Amen." Kuului vastaus.
Samassa sytytettiin soihtu, joka heitti kirkasta valoaan tulijoihin.
Tuskin oli vartioiva nuori mies nähnyt valkopartaisen ukon, kun hän
kunnioittavasti kumartui suutelemaan tämän vaipan lievettä.
"Terve sinulle, pyhä isä", virkkoi nuorukainen, "kaikki odottavat
sinua."
Sitten kulki hän edeltä, pitäen korkealla soihtua, jonka liehuva valo
heitti vaappuvia viiruja seinille ja loihti esiin kiviin piirretyt
kummalliset kuvat. Pylväitä ja mahtavia kivihakkauksia tuli näkyviin
ja hävisi jälleen läpitunkemattomaan pimeyteen. Holvikatto kaareutui
korkealla, käytävä, joka ensin oli ollut niin kapea, että kaksi henkeä
tuskin siinä sopi rinnakkain astumaan, laajeni laajenemistaan.
Nyt laskeutui opastava nuorukainen alaspäin viepiä portaita.
Pelonsekaisin tuntein seurasi Julia vanhusta ja opasta. Ainakin sata
askelmaa laskeutuivat he alaspäin. Silloin avautui luola äkkiä avaraksi
pylväiköksi, jossa joka puolella näkyi tilavia komeroita. Julian katse
kiersi puoliksi pelokkaana, puoliksi uteliaana pitkin sivuseiniä.
Kuten talot kaupungissa, kohosivat kiviset alttarintapaiset korokkeet,
joiden päällä sijaitsivat ruumisarkut suurten, kuolleitten nimillä
varustettujen kivitaulujen takana.
Äkkiä pysähtyi Julia ja pidätti kuunnellen seuraajaansa. Tämä nyökäytti
hymyillen.
Kaukaa leijui ihana, kirkas sävel holvien läpi. Tuntui kuin olisivat
tuhannet enkelit laulaneet siellä Jumalalle kiitosta. Puhtaina kuin
kristalli ja kuitenkin hartautta ja sydämen liikutusta ilmaisevina
tunkeutuivat sävelet nuoren tytön sydämeen, saaden sen kiivaampaan
sykintään. Nyt kulkivat he kiireesti vielä yhden kapean käytävän läpi
ja olivat kohta Rooman ensimäisen kristityn seurakunnan kirkossa.
Valkeilla ruusuilla ympäröidyn alttarin edessä seisoi pappi, lukien
messua. Valkopukuiset naiset, jotka näyttivät taivaasta tulleilta
enkeleiltä, muodostivat puoliympyrän; sen sisällä rukoilivat kristityt
polvistuneina.
Äänet vaikenivat. Pappi alttarin edessä kumarsi ensin Vapahtajan kuvaa,
sitten tämän sijaista maan päällä, kalastaja Jonaan poikaa, Pietaria,
kristittyjen päämiestä. Kuoripoikia juoksi samassa esiin, pukemaan
Pietarin papilliseen pukuun ja kristittyjen hallelujaa laulaessa astui
tämä alttarin luo. Julia jäi väkijoukkoon.
Ritareita, orjia, naisia senaattorien piiristä ja köyhiä työläisiä
polvistui sekaisin täällä rakkauden ja uskon huoneessa. Täällä ei
tullut kysymykseen muu eroitus kuin puhtaus ja synti. Mutta enimmäkseen
olivat ne köyhiä ja ahdistettuja, jotka täällä toiveensa kantoivat
uuden ajan, uuden evankeliumin turviin. Julia katseli ympärilleen ja
hänen silmänsä näyttivät turhaan etsivän jotakin.
"Missä on Felix, orja?" kysyi hän vieressään polvistuvalta naiselta,
joka oli erään Neron orjan vaimo.
"Hänet tavattiin Tulliuksen vankilasta hirtettynä."
"Kuinka", kuiskasi Julia kauhistuneena, "hän oli kyllin heikko
valmistaakseen itse itselleen kuoleman?"
"Ei, sisar. Hänet on murhattu, hänestä on tullut marttyyri."
Valtava liike kävi kautta kokoontuneitten joukon. Kirkon käytävään
oli ilmestynyt mies, jonka olento jo riitti synnyttämään kunnioitusta
ja tottelevaisuutta. Hänen kasvonsa olivat kovat, kuten marmoriin
hakatut ja ainoastaan säteilevät silmät ja ylevä otsa lievensivät
kasvonpiirteitten ankaruutta.
"Apostoli Paavali", huusivat sadat äänet yht'aikaa.
Paavali astui Pietarin luo, suuteli hänen vaippansa lievettä ja meni
sitten kansliahuoneena käytettyyn komeroon, Pietarin jatkaessa messua.
Messun päätyttyä puhui Paavali.
Hän kertoi entisestä elämästään ja ihmeellisestä kääntymyksestään.
Puhui Vapahtajasta, joka ansiollaan on kaikki syntiset vapahtanut;
ihmisluonnon heikkoudesta ja Jumalan valtakunnasta. Sanat tulivat hänen
huuliltaan katkeamattomana virtana, tulisina, sydämiin sattuvina.
Henkeään pidättäen seurasivat kuulijat jokaista hänen sanaansa. Kun
hän viimein lopetti, alkoi kuoro taas laulaa, ja pyhä vavistus valtasi
kaikki sydämet.
Äkkiä häiriytyi jumalanpalvelus. Vartija juoksi hengästyneenä esiin.
"Sotilaat tulevat!"
Silmänräpäyksessä vaikeni laulu. Ei minkäänmoista hämminkiä,
pakokauhua, ei edes erityistä kiirettä ollut huomattavissa
kokoontuneitten valmistautuessa pakoon. Soihdut sammutettiin. Salaiset
käytävät avattiin ja kuten aavejoukko hävisivät kristityt äänettöminä
kiviseiniin, aivan kuin olisivat kalliot avanneet heille lymypaikkansa.
Pian tunkeutui käytävästä soihtujen valoa nyt tyhjään kirkkoon ja
sotilaskohortin etunenässä syöksyi samassa sisään muuan upseeri.
Suitsusavu ja myrhamin tuoksu löi tulijoita vastaan. Muutoin oli kaikki
hiljaa ja autiota. Kiroillen hajaantuivat sotilaat käytäviin.
Muutamalla kivialttarilla istui valkoinen olento ikäänkuin ajatuksiinsa
vaipuneena. Ensin luuli upseeri sitä kuvapatsaaksi, joka oli hakattu
hautakivelle. Mutta lähestyessään olentoa, huomasi hän, että se oli
yksinäinen tyttö, joka oli jäänyt tähän kaameaan holviin istumaan.
Synkin katsein häntä tarkastellen, astui upseeri lähemmä, sotilaitten
asettautuessa puoliympyrään hänen taakseen.
"Oletko kristitty?" kysyi upseeri.
Mutta vastausta ei kuulunut. Liikkumatonna, jäisen rauhallisena istui
tyttö siinä, pää kumarassa.
"Kuka olet?" kysyi jälleen upseeri.
Ei vastausta.
"Olet vaiti! Seuraa meitä, tyttö!"
Mutta hän ei liikahtanut.
Silloin astui upseeri vihaisena lähemmä ja tempasi valkoisen verhon
tytön silmiltä.
Kauhistuneena ponnahti hän takaisin.
"Marcia! -- Marcia!" huudahti hän toistamiseen, "ystäväni Silanuksen
sisar! Kuinka olet sinä täällä, tyttö?"
Silloin huomasi hän, että tytön kasvot olivat vaaleat kuin norsunluu.
Silmät olivat sulkeutuneet ja huulilla kuvasteli onnellinen hymy.
Marcian sydämen oli murtanut Britannicuksen kuolema. Hän oli tänään
hymyillen nukahtanut kristittyjen joukossa, olematta itse kristitty.
Hän oli etsinyt lohtua tästä rakkauden paikasta ja Jumala, joka
hyljättyjä holhoo, oli sen hänelle antanut.
Kalpeana kääntyi upseeri sotilaittensa puoleen, jotka näyttivät olevan
aikeissa käydä kuolleeseen käsiksi.
"Poistukaa täältä", sanoi hän tuimasti.
Kun sotilaat olivat jättäneet kirkon ja ainoastaan seinään pistetty
soihtu heitti valoaan hautakivelle, jolla kuollut istui, heittäytyi
Antonius polvilleen ja kätki päänsä tytön kylmiin käsiin; niin monta
kaunista hetkeä oli hän viettänyt tuon surun murtaman, enkelimäisen
olennon seurassa.
Sitten nousi hän ja palasi raskain askelin sotilaittensa luo, ja kohta
sen jälkeen kuului kohortti marssivan käytävää pitkin ulospäin.
Kun askelten ääni oli lakannut kaikumasta holveissa, avautuivat seinät,
ja kristityt ottivat jälleen kirkon haltuunsa. Jumalanpalvelus muuttui
nyt hautajaisjuhlaksi.
XVII LUKU.
AGRIPPINAN LOPPU.
Nero oli palannut Poppean kanssa Kreikasta, jossa hän oli viettänyt
triumfeja vaununohjaajana ja laulajana. Poppean rauhallisessa
makuuhuoneessa istui Nero. Hän oli täydelleen tuon naisen vallassa,
joka oli yhtä kaunis kuin Akte, mutta yhtä turmeltunut kuin Agrippina.
Akte muuten ei näyttänyt Poppeasta lainkaan vaaralliselta; siksi oli
hän kovin hiljainen ja hyvä. Mutta sitä enemmän oli sitä Agrippina,
joka teki kaikkensa voittaakseen jälleen vaikutusvaltansa Neroon. Neron
horjuva mieli voi millä hetkellä hyvänsä kääntyä äidilleen suopeaksi ja
mitä siitä olisi seurauksena, sen tiesi Poppea liiankin hyvin.
Poppea lepäsi kultakoristeisella vuoteella purppuraisen katoksen alla.
Nero oli polvillaan leposohvan edessä, antaen päänsä nojata hänen
syliinsä.
Akte istui toisessa päässä huonetta, mattopeitteisellä lattialla, ja
lauloi.
Nero kuunteli tarkkaavasti, Poppean katsellessa miettiväisenä lattiaan.
"Mikä laulu tuo oli, orjatar?" kysyi Nero kääntämättä päätään.
"Olen kuullut sen Kreikassa", vastasi Akte.
"Minusta tuntuu, että olen kuullut sen joskus Roomassa", jatkoi Nero,
nojaten miettien päätään käteensä.
"Minä lauloin kerran sen sinulle, caesar", sanoi Akte.
"Koska se oli?" kysyi Nero haaveksivasti.
Poppea kohoutui paikaltaan säkenöivin silmin.
"Silloin, kuin --" Akte pysähtyi.
"Orjatar!" huusi Poppea käskevästi.
Akte riensi valtijattarensa luo.
"Näytä kielesi!"
Tottelevaisena avasi tyttö suunsa.
"Sinä puhut liian paljon", sanoi Poppea hymyillen, samalla kuin hän
veti pitkän, terävän neulan hiuksistaan, "opettele olemaan vaiti."
Näin sanoen työnsi hän neulan kielen ja toisen huulen lävitse, niin
että punainen verijuova värjäsi tytön rinnan.
Akte ei päästänyt pienintäkään tuskan huudahdusta.
"Mene!" huusi Poppea, "minä en voi nähdä verta."
Akte kiiruhti pois. Nero oli vaiti.
Caesarin käsivarsi kietoutui tuon synnillisen naisen notkean vartalon
ympärille.
Mutta tämä kiemursi itsensä irti syleilystä.
Nero havahtui unelmistaan ja katseli kiiluvin silmin Poppeaa.
"Jätä minut", sanoi tämä rauhallisesti.
Suonet caesarin otsalla paisuivat.
"Kautta Styxin -- onko järkesi sekaisin, nainen? Minä olen caesar!"
"Ja minä", vastasi Poppea tyynesti, "minä olen caesarin lemmitty. Siis
mahtavampi kuin hän."
Nero nauroi, mutta hänen huulensa puristuivat uudelleen yhteen, kun
Poppea jälleen sysäsi hänen kätensä luotaan.
"Mene."
"Mitä se merkitsee?"
"Minä en pidä pelkureista."
Nero nauroi käheästi.
"Pääsi kaiketi on liian lujassa paikoillaan, Poppea?"
Tämä katsoi häntä pilkallisesti.
"Älä uskalla toista kertaa tulla uhkaamaan minua, Nero. Minä en pidä
pelkureista."
Nero oli neuvotonna.
"Minä en ole mikään pelkuri", sanoi hän lapsellisesti.
"Kumminkin -- kykenemätön purppuraa kantamaan."
Caesar ponnahti pystyyn. Mutta Poppean katse lamautti hänet.
"Miksi?" sähisi hän hampaittensa välistä.
"Siksi että olet pelkuri."
"Pelkuri?" Hän mylvi kuin härkä.
"Pelkuri", toisti Poppea. "Pelkuri ja heikko."
"Kuinka niin, nainen?"
"Koska pelkäät pitää lupauksiasi." Nero mietti hetkisen, mutta ei
voinut muistaa antaneensa lupausta, jonka täyttämistä hän olisi
pelännyt.
Golgatalta Roomaan.
"Minä pidän lupaukseni."
"Näytä se todellisuudessa."
"Tietysti. Koska vaan tahdot."
"Minä tahdon sitä nyt."
"Hyvä."
"Vanno."
"Kautta Jupiterin -- minä olen pitävä lupaukseni, jonka olen sinulle
antanut."
Poppea kohoutui ja upotti katseensa Neron silmiin.
"Surmaa äitisi."
Nero kalpeni. Veri pakeni kasvoilta; tuijottaen naista suurin silmin,
vaikeni hän.
Poppea heittäytyi takaisin vuoteeseen ja nauroi ääneen.
"Pelkuri."
Kun ei tuo sana näyttänyt tepsivän, painautui hän lähemmä caesaria.
"Sinä mieletön. Etkö ole koskaan nähnyt niitä silmäyksiä, joita hän
sinuun heittää, kun hän luulee, ettei kukaan sitä näe? Etkö ole
huomannut hänen merkitseviä silmäyksiä vaihtavan kaartinupseerien
kanssa? Kuinka hän jakaa rahaa sotilaille? Kuinka hän liehakoi
Senecaa? Seneca on tyytymätön sinuun. Samoin Burrus. Pidä varasi --
vaalea jättiläinen -- sinä olet ainoastaan rengas niiden suunnitelmien
ketjussa, joita tuo noita aikoo lähimmässä tulevaisuudessa toteuttaa.
Suojele itseäsi, ole vahva, taikka minun täytyy pelätä saavani maksaa
sinun kanssasi elämälläni epäröimisesi."
Nero ei vastannut. Hänen ajatuksiinsa oli satoja kertoja sukeltanut aie
toimittaa Agrippina tieltä pois. Mutta tämäkin turmeltunut ja huono
caesar, joka ei kaihtinut mitään enemmän kuin hyveellisyyttä, oli
kuitenkin kammoksunut tuota luonnotonta ajatusta. Kun Poppea herätti
tuon ajatuksen, vapisi hän. Mutta Poppean samoinajatteleminen lähenti
häntäkin suunnitelmaan, ja naisen viimeiset, osittain todenmukaiset,
osittain valheelliset, hyvin harkitut sanat, kypsyttivät hänet
kiipeämään lähimmälle portaalle rikostensa asteikolla, valmistivat
hänestä äidinmurhaajan.
Kauvan neuvotteli hän hiljaa Poppean kanssa, joka ei enään sysännyt
takaisin hänen kättään.
* * * * *
Neapelin yläpuolella loisti kuu. Hopeinen valo leikki Vesuviuksen
huipulla ja lahti näytti tummansiniseltä, väikkyvillä helmillä
koristetulta matolta. Oenarian, Brocidan ja Bajaen satamissa lepäsivät
hiljaa purjealukset. Ei mistään näkynyt valoa, lukuunottamatta Kap
Micenumin majakkaa. Kuin hengästyneen jättiläisen rinnasta nousi
Vesuviuksen povesta höyrypilvi taivasta kohden.
Vastapäätä Hortensiuksen puistoja sijaitsi Caesarille kuuluva Baulin
upea palatsi, suhisevain puitten ympäröimänä. Äänekkäitä, iloisia
huutoja kuului puistokäytäviltä ja soihdut risteilivät lakkaamatta
sinne tänne. Nyt kävivät huudot kovemmiksi. Musiikki kaikui. Puiston
sisästä ilmestyi joukko upseereja, jotka kiireisin askelin riensivät
läheiseen satamaan, missä laineitten harjalla keinui uljas, kukilla
koristettu purjealus. Joukon johtaja oli komeavartaloinen mies, mutta
hänen kasvonsa olivat vastenmieliset, osittain kavaluutta, osittain
kovuutta ja julmuutta ilmaisevat.
Mies oli Anicetus, Micenumissa majailevan laivaston päällikkö.
Tänään hänellä oli kunnia kulettaa leskikeisarinna lahden toiselle
puolen. Laivasta laskettiin juuri silta, jota myöten upseerit
kävivät paikoilleen aluksessa, kun caesar astui puistosta, taluttaen
käsivarresta äitiään, jonka sanoja hän näytti kunnioittavasti
kuuntelevan.
Agrippina tunsi itsensä onnelliseksi ja iloiseksi, tehtyään sovinnon
poikansa kanssa, varsinkin kun Nero itse oli tätä sovintoa ensin
ehdottanut. Agrippina saattoi toivoa pääsevänsä jälleen poikansa kautta
hallitsemaan Roomaa.
Anicetus seisoi komentosillalla, kun leskikeisarinna astui laivaan.
Keisari seisoi seurueensa kanssa rannalla ja viittasi iloisesti hänelle
hyvästiksi.
Purjeet pullistuivat, ankkuri nostettiin ja uljaan joutsenen lailla
liukui laiva merelle.
Agrippina lähti laivan sisäsuojiin, jossa kaikki oli häntä varten
laitettu mukavaan kuntoon. Hän heittäytyi eräälle leposohvalle
hautoakseen rauhassa valoisia ajatuksiaan, kunnes laiva saapuisi
määräpaikkaansa.
Tällä välin seisoi Anicetus etukannella, kuunnellen laivalla matruusina
palvelevan orjansa selontekoa.
"Oletko pitänyt huolen käskyjeni täyttämisestä?" kysyi amiraali
otsaansa rypistäen etiopialaiselta.
Tämä teki myöntävän eleen.
"Laivan pohjaan tehty reikä on jalan levyinen. Tarpeen tullessa on vesi
syöksyvä suoraan kuolemaan tuomitun hyttiin."