piti viedä ne rajoilla oleville sotapäälliköille. Kun tämä toimi
oli lopussa ilmestyi huoneeseen Claudius Etruskus, uusi raha-asiain
ministeri, joka oli kutsuttu Pallaan tilalle sisä-asiain johtoon. Nero
antoi hänelle muutamia määräyksiä ja lähetti hänet sitten Senecan,
uskottunsa luokse lähemmin asioistaan neuvottelemaan. Claudius
Etruskuksen lähdettyä soitti Nero.
"Markus tuotakoon tänne", sanoi hän sisään astuvalle hovimestarille.
Heti sen jälkeen ilmestyi huoneeseen kaksi kookasta pretoriania ja
heidän välillään Markus, kuolleen Pallaan poika.
Merkin saatuaan poistuivat sotilaat. Nero rypisti kulmiaan ja
tarkasteli nuorta, kalpeata miestä, jonka ulkonainen esiintyminen
ihmeellisesti muistutti häntä itseään.
"Sinä olet Markus, Pallaan poika?" kysyi Nero, katsoen häntä lujasti
silmiin.
"Minä olin se, caesar, nyt olen minä vaan Markus", vastasi hymyillen
nuori mies, punastumatta näin kieltäissään oman isänsä.
"En ymmärrä sinua", sanoi Nero urkkien. "Sinä olet kuitenkin Pallaan
poika?"
"En enään caesar, kun siitä olisi minulle häpeätä."
"Ei ole häpeä saada nimittää isäkseen sellaista miestä kuin Pallas."
"Mutta vaarallista, ehkä."
"Olet oikeassa, Markus. Sitä se voi olla. Tunnetko isäsi rikoksen?"
"Kyllä. Koko Rooma puhuu siitä."
Nero kävi tarkkaavammaksi.
"Mitä puhuu Rooma?"
"Että minun onneton isäni hoitaissaan valtakunnan kassaa mieskohtaisen
tuhlaavaisuutensa ja petostensa kautta oli saattanut valtion perikadon
partaalle."
Caesar nyökäytti tyydytettynä.
"Muuta ei Rooma puhu?"
"Ei muuta, keisari."
"Mutta tiedetään, että Pallas on kuollut."
"Ei kukaan ihmettele, että hän surmasi itsensä."
Nero katsoi miettiväisenä lattiaan.
"Onko isäsi jättänyt sinulle tehtäviä, Markus?"
"Ei, caesar. Hän kuoli odottamatta."
"Tahtoisitko, että saisit kutsua isäksesi suurinta ihmisten joukossa?"
"En ymmärrä sinua, caesar."
"Jos minä astuisin sinulle isän sijaan -- tulisitko osoittautumaan
kyllin arvokkaaksi pojaksi?"
Markuksen kasvoilla välähti omituinen hymy. Ilosta huudahtaen
heittäytyi hän caesarin jalkoihin.
"Oo, miten voisin sinua kyllin kiittää armostasi ja rakkaudestasi!"
huudahti nuorukainen syleillen keisarin polvia. "Tahdon olla sinun
tahtosi kuuliaisin orja, sinun henkesi uskollisin suojelija."
Nero nyökäytti päätään.
"Hyvä. Minä olen sinulle katsonut loistavan uran. Sillä minä kunnioitan
rohkeuttasi ja ihailen viekkauttasi. Nimitän sinut Britannian
käskynhaltijaksi. Sinä matkustat jo tänään sinne."
Markus asettui sotilaalliseen asentoon, sillä Nero oli jälleen
soittanut. Orja ilmestyi huoneeseen.
"Senaatti vahvistakoon Markuksen nimityksen Britannian
käskynhaltijaksi."
Orja kumarsi, otti caesarin kädestä käskykirjelmän ja meni.
"Toivon näkeväni sinut muutaman tunnin perästä matkavalmiina", sanoi
Nero tästä kummallisesta kiireestä ällistyneelle Markukselle ja poistui
tehden armollisen kädenliikkeen.
Kun esiriput olivat sulkeutuneet Neron ja murhatun kanslerin pojan
välillä, muuttuivat kummankin kasvojen ilmeet. Nero kohensi ryhtiään ja
mutisi, tyytyväisen näköisenä itseään hopeaisesta peilistä tarkastaen:
"Tämä vaara on vältetty. Britanniassa ei tuo poika voi minulle olla
vaarallinen."
Mutta Markus malttoi tuskin rauhallisesti kulkea vartijain ohi,
ennenkuin hän kääntyi ympäri, ja heittäen vihasta hehkuvan katseen
keisarin huoneisiin päin, sähisi hampaittensa välistä.
"Me teemme vielä tiliä, kruunattu roisto. Sinä olet kuuleva
Britanniasta viestejä minusta!"
Rooman verhosi yö.
Keisari oli pannut toimeen Britannian uuden käskynhaltijan kunniaksi
loistavat pidot. Upean salin keskelle oli sijoitettu pitkä
marmoripäällyksinen pöytä. Itämaiset viiniköynnökset kiertelivät
korkeitten, jonialaisten pylväitten ympäri. Puoliympyrän muotoon
rakennettua seinää koristivat mosaikkikuvat, ja nurkissa seisoi
taiteellisia kuvapatsaita lukuisten värillisten lamppujen valossa.
Pöydän ympäriltä oli setripuisia, arabeskeilla ja norsunluukoristeilla
varustettuja lepotuoleja hyllyvine patjoineen. Tuolien jalat olivat
kullasta ja raskaat, silkkikudoksiset peitteet verhosivat puoliksi
leposijat.
Pöydän toisessa päässä oli Neron muita upeampi leposija.
Vähitellen täyttyi sali vieraista. Siinä olivat Corbulo, vasta
nimitetty sotajoukkojen ylipäällikkö, jonka oli määrä vihdoinkin
lopettaa sota aasialaisia vastaan; Markus, Britannian käskynhaltija;
Otho, keisarin uskottu juomatoveri; Petronius, roomalaisen ylhäisön
hienoin, nerokkain seuramies; Burrus, kaartinprefekti; Seneca,
vanhanajan suurin filosofi; Tigellinus, caesarin salasihteeri;
Luccanus, Senecan sukulainen ja etevä runoilija; Pomponius Mela ja
paljon muita valtiomiehiä ja taiteilijoita sekaisin.
Myös ulkomaalaisia valtijoita, vieraita Aasiasta ja Pohjolasta liikkui
saleissa. Näistä veti erikoisempaa huomiota puoleensa armenialainen
kruununtavottelija Tiridates. Hänelle osoitettiin mitä suurinta
huomaavaisuutta caesarin pidoissa, jott'ei hän niin helposti huomaisi
Rooman valtakunnan ystävien ja liittolaisten olevan vaan kultaisilla
kahleilla kytkettyjä orjia.
Torventörähdykset ilmoittivat keisarin saapumisen. Heti senjälkeen
astui caesar saliin, kävi paikalleen ystäviensä tervehdyshuutojen
kaikuessa. Pidot alkoivat. Neron katse lensi pikaisesti pöydän ympäri
ja pysähtyi hetkeksi muutaman tyhjän paikan kohdalle. Hänen otsansa
vetäytyi ryppyyn.
Mutta pian kirkastuivat hänen kasvonsa jälleen. Ruokasalin edustalla
olevaan pylväskäytävään ilmestyi prinssi Britannicus, astui nopeasti
pöydän luo ja tervehti kunnioittavasti Caesaria.
"Suo anteeksi epätäsmällisyyteni, caesar", sanoi hän, "olen
keskustellut keisarinnan kanssa ja toivon etten sillä ole herättänyt
epäsuosiotasi."
Nero laski hymyillen sormuksilla koristetun kätensä prinssin olalle.
"Jätä anteeksipyytelysi, rakas Britannicus. Olen sinulle kiitollisuuden
velassa, että olet huomaavainen keisarinnalle. Yksinäisyys, jolla hän
itsensä ympäröi, vaikuttaa painostavasti häneen."
Britannicus kumarsi ja astui paikalleen.
Aterian alkuosa kului verrattain rauhallisesti. Keskusteltiin
poliittisesta asemasta ja haasteltiin arkipäiväisistä aiheista. Mutta
jo aterian keskivaiheilla unohtuivat sirot tavat, joiden vertauskuviksi
oli ripustettu ruusuja pöydän yläpuolelle. Huudettiin, meluttiin ja
naurettiin kilvan, välittämättä lainkaan keisarista. Tämänkin kasvot
alkoivat runsaasta viinin nauttimisesta punottaa. Juomanlaskija juoksi
ahkeraan edestakaisin sekoittaen vettä viiniin etuhuoneessa, jonne
tynnörit olivat asetetut. Seppelkiehkuraiset poikaset puikkelehtivat
vieraitten välillä täyttäen heidän maljansa aina uudelleen. Juhlivien
ympärille levisi hajuvesien viehättävä tuoksu. Vieraat olivat painaneet
laakeri- ja viininlehtiseppeleet päähänsä, orjat voitelivat herrojensa
käsivarret hyvänhajuisilla öljyillä.
Juomingit olivat parhaillaan. Neron viittauksesta lehahti saliin joukko
kevytjalkaisia tanssijattaria puoleksi verhoutuneina babylonialaisiin
kultakoristeisiin harsokankaisiin, jotka tuskin peittivät neitosten
moitteettomia muotoja. Heitä seurasi laulajia, jotka lauluillaan
ylistivät keisaria, huilunsoittajia ja ilveilijöitä mitä vaihtelevin
joukko.
Nyt nosti Nero raskaan kultaisen maljansa, teki käskevän kädenliikkeen,
ja kaikki vaikenivat.
"Minä juon käskynhaltija Markuksen kunniaksi. Onni hänen matkalleen ja
jumalat hänen suojakseen! Britannian ja minun uskollisen prefektini
onneksi!"
Kaikki yhtyivät maljaan. Onnentoivotusten myrsky vyöryi ympäri pöytää
nuoren aatelismiehen kunniaksi, jonka kasvot ilmaisivat kaikkea muuta
kuin surua isän kuoleman johdosta.
Nyt heilutti Markus itse maljaansa: "Jupiter suojanasi, armollinen
keisari. Sinä olet suurin kaikista jumalallisista caesareista, jotka
ovat hallinneet Roomaa. Mitä oli Augustus sinun rinnallasi? Varjo.
Sotiasi ovat jumalat suosineet. Valtakunta kukoistaa hyvinvointia ja
varallisuutta. Sinä olet viisas ja urhoollinen, tarmokas ja lempeä,
oikeudenmukainen ja ankara, missä valtakunnan etu on kysymyksessä.
Onnellinen olet, ikuinen Rooma! Kuolemattomat ovat lähettäneet
parhaimman joukostaan maailmaa hallitsemaan!"
Myrskyisät suosionosoitukset seurasivat näitä sanoja. Huilujen sävelet
hukkuivat vieraitten äänekkääseen puheluun ja nauruun.
Caesar antoi merkin jollekin etuhuoneessa olevalle henkilölle.
Vanha, inhottavan näköinen rampa vaimo, kummallisesti puettu, antoi
juomanlaskijalle pienen hopeaisen pullon. Silmänräpäykseksi yhtyivät
juomanlaskijan ja Neron katseet.
Tämä nyökäytti, ja tekoparran alla vetäytyi juomanlaskijan suu ilkeään
hymyyn.
Juomanlaskija oli Anicetus, nykyään Neron uskottu. Ei kukaan nähnyt,
kuinka hän verkkaan ja huolellisesti laskien valutti pullosta kymmenen
pisaraa muutamaan maljaan; ei kukaan nähnyt miten hän vaihtoi tämän
maljan erään toisen kanssa ja sitten toi sen pöydälle.
Juopuneena, kasvot vääntyneinä ja silmät hehkuvina heilutti caesar
maljaansa.
"Britannicuksen terveydeksi, Rooman jalon prinssin, urhoollisimman
sotilaan ja uskollisimman ritarin kunniaksi!"
Britannicus hymyili.
"Caesarin onneksi, joka on, lahjoittaakseen Roomalle rauhan, uhrannut
oman leponsa."
Hän vei maljan huulilleen. Caesarin katseet tarkastelivat häntä kuten
pedon silmät.
"Eläköön Britannicus", kaikui huoneessa. Silloin -- mitä merkitsee
tämä? Prinssi, puristaen suonenvedontapaisesti maljaa oikeassa
kädessään, hyppää paikaltaan, horjahtaa, tarttuu pöydän reunaan
pysyäkseen pystyssä ja puhuu kolkolla äänellä luonnottoman suuriksi
levinneet silmät jäykästi Caesariin suunnattuina: "Kolminkertainen
murhamies -- jälkeeni verioikeus!"
Viimeisin voimin singahutti hän maljan caesaria kohti. Se lensi
keisarin ohi, mutta jäännökset sen sisällöstä tahrasivat hänen
kallisarvoisen, turkisreunusteisen purppuransa, jättäen siihen suuria
täpliä.
Britannicus oli luhistunut maahan eikä enään liikahtanut. Nero seisoi
vapisten valtaistuinkorokkeen viimeisellä portaalla. Osa vieraista oli
paennut, rajaton hämminki vallitsi seurassa.
Nero nosti kättään.
Hänen kasvonpiirteensä tasaantuivat.
"Prinssi -- voipi pahoin. Viekää hänet ulos --."
Juhla jatkui edelleen.
XIV LUKU.
JULIA.
Syvällä maanpinnan alapuolella sijaitsevassa vankilanholvissa, jossa
päivän ja yön vaihteesta ei mitään tiennyt, istui Julia kiveen
kahlittuna.
Hänen kasvoistaan henki rauha ja osaansa alistuminen. Viikkomääriä
oli hän jo täällä istunut kohtaloansa odotellen. Mutta kukaan ei
hänestä huolinut. Ystävät näyttivät hänet unhoittaneen samoin kuin
vihollisetkin.
Yksinäisyys ja kylmä värisyttivät aika ajoin hänen ruumistaan. Mutta
hän ei pelännyt mitään. Ajatus, että hän oli onnistunut pelastamaan
viattoman miehen, joka jo näytti olevan auttamattomasti kiedottu
hiipivän rikollisuuden pauloihin, antoi hänelle rohkeutta ja
luottamusta kestämään kaiken, mitä Jumala oli hänen kärsittäväkseen
asettava.
Raskas portti vapisi. Oven yli kulkeva rautasalpa siirrettiin syrjään.
Julia kuunteli. Portaitten yläpäästä näkyi valoa.
Hitaasti, varovasti tunnustellen läheni sieltä valkea olento. Ovi oli
hänen jälkeensä taas sulkeutunut.
Julia nousi pystyyn. Kahleet kalisivat.
"Kuka olet sinä, mikä voima tuopi sinut tänne?" huudahti hän puolittain
iloisesti, puolittain peloissaan.
Henkilö tuli lähemmä; nyt seisoi hän aivan Julian edessä, joka
pelästyneenä peräytyi.
Vieras viskasi hunnun syrjään ja Julia näki edessään kalpeat surulliset
kasvot.
"Oktavia -- rakas Oktavia!" huudahti Julia, kykenemättä hillitsemään
liikutustaan, syleillen keisarinnan jalkoja.
Tämä nosti hänet ylös painoi hellästi häntä rintaansa vasten.
"Julia!"
Hänen suunnaton rakkautensa ja saalinsa ilmeni tässä ainoassa sanassa.
Kauvan seisoivat he siinä liikkumattomina, sanaa sanomatta.
"Miten pääsit sinä tänne?" kysyi Julia, keisarinnan istuuduttua kivellä
ja vaivoin hengittäessä ummehtunutta ilmaa, johon Julia oli jo tottunut.
"Olen etsinyt sinua päivät ja yöt", vastasi keisarinna. "Maksoi
paljon vaivaa, kärsivällisyyttä ja toivoa, ennenkuin sinut löysin.
Keisarin äiti on ovela. Mutta viimeinkin sain kullalla voiton hänen
kavaluudestaan. Hänen valtansa on murrettu -- hän on nyt enään
ainoastaan yksinäinen nainen, joka uneksii vaalentuneesta loistostaan."
Julia kuulosti tarkkaavammin.
"Mitä sanot? Onko Roomassa tapahtunut jotain?"
"Ja sinä kysyt? Roomassa tapahtuu joka päivä jotakin. Nero on kostanut
sukumme puolesta. Pallas on kuollut."
"Pallas kuollut?"
"Murhattu."
"Jumala armahtakoon häntä! Hän on syntisenä ja rikosten painamana
täältä eronnut. Hänessä on kukistunut Agrippinan vallan mahtavin
edustaja. -- Miten otti Britannicus vastaan tiedon tästä tapahtumasta?"
Oktavia ei vastannut.
Julia ymmärsi kaiken. Naiset lukevat tapahtumat jo silmäyksistä. Hän
katsoi Oktaviaan kauhistuneena. Sitten kääntyi hän poispäin, kätki
kasvonsa hiljaa nyyhkien togaansa.
Oktavia istui hiljaa, liikkumattomana, katsellen polttavin silmin
tyhjään pimeyteen.
Hän oli unohtanut itkemisen taidon, onnettomuuden viimeisen lieventäjän.
Hetkisen kuluttua sanoi keisarinna:
"Sinun pitää paeta, Julia."
Tyttö katseli ihmetellen häneen.
"Paeta? -- Miksi?"
"Miksikö? Siksi, että sinut muutoin surmataan." Julia hymyili. "Se on
hyvä."
Oktavia vaikeni hetken; sitten sanoi hän lempeästi:
"Sinä kuolisit mielelläsi?"
"Kyllä, Oktavia."
"Kuolema on vapahdus kaikesta pahasta."
Keisarinna lausui tuon hartaasti kuin rukoillessa.
Julian silmät loistivat.
"Mutta sinä et saa kuolla", jatkoi Oktavia, "sillä sinun sydämessäsi
orastaa toivo paremmasta, onnellisemmasta elämästä. Kuolemasi olisi
hyödytöntä, se olisi rikos."
"Rikos? Jos Jumala itse lähettää minulle pyövelit?"
"Jumala? -- Jos sinun Jumalasi on niin viisas, oikeudenmukainen ja
kaikkivaltias, kuin sinä olet häntä kuvaillut, ei hän voi tahtoa sitä,
että koko elämän sisältö on vaan kärsimystä."
"Mutta, Oktavia, tätä elämää seuraavan elämän sisältö on onnellisuus."
Oktavia katsoi Juliaa silmiin ja sanoi lujasti:
"Kuule, Julia. Kadun päässä kävelee vaippaan verhoutunut mies kuin
petoeläin rauhatonna. Hänen silmänsä palavat. Irtonaisena riippuu
miekka hänen vaippansa alla. Hänen katseensa vartioivat lakkaamatta
tätä vankilaa, jonka hän tietää holviensa suojassa kätkevän ainoan
kalleuden, joka tekee hänelle elämän elämisen arvoiseksi.
"Tällä miehellä on lapsen sielu. Mutta hän rakastaa. Sinä päivänä,
jolloin hän kuulee Julian kuolleen, on Nero alttarin ääressä,
palatsissaan, ajoretkellä, sama se missä, vaipuva verissään maahan."
Julia oli kuunnellut tuskallisesti, loistavin silmin.
"Tämä mies on..."
"Antonius", vastasi keisarinna.
"Antonius", toisti Julia, ja hänen huulillaan väreili hymy, joka kertoi
rajattomasta rakkaudesta.
"Tämä mies pitää sinun pelastaa tulemasta murhaajaksi ja murhatuksi."
Tuon miehen nimi oli sytyttänyt Julian sydämen. Hänen silmänsä
loistivat ja onnen ja ilon kajastus valaisi hänen kuihtuneita kasvojaan.
"Mutta miten minä pakenisin", sanoi hän vitkastellen. "Nämä seinät ovat
paksut ja lujat. Portit ovat kaikki teljetyt ja holveissa kulkevat
vartijat."
"Voit paeta ottamalla minun vaippani ja verhoni. Sinä poistut
keisarinnana vankilasta, minä jään tänne Juliana."
"Ei koskaan se tapahdu, Oktavia!"
"Miksikä ei?"
"Minäkö vapauttaisin itseni nähdäkseni sinun kuolevan?"
"Kuka koskisi keisarinnaan? Agrippinan raivo olisi rajaton."
"Minä en sitä pelkää."
"Nero tappaisi sinut."
"Hän ei uskalla sitä, eikä hän sitäpaitsi välitä minusta."
Kauvan esteli Julia. Mutta Oktavia osasi kumota kaikki hänen
vastaväitteensä. Viimein hän suostui toivoen jo samana päivänä saavansa
nähdä keisarinnan terveenä hovissaan. Kahleet irroitti Oktavia
hankkimillaan avaimilla, ja vangittu neito jätti keisarinnan vaippaan
verhoutuneena, harso kasvoille vedettynä vankilan. Vartijat tervehtivät
ja kenenkään estämättä kulki hän holvien läpi. Kun hän astui kadulle,
häikäisi auringon valo hänen silmiänsä niin, ettei hän nähnyt mitään.
Veri pakeni hänen kasvoiltaan ja tiedotonna olisi hän vaipunut maahan,
ellei samassa voimakas käsivarsi olisi kiertynyt hänen vyötäisilleen
ja keveästi kuin lapsen nostanut odottavaan kantotuoliin. Tuulen
nopeudella lennättivät orjat kantotuolin paikalta. --
Oktavia istui kivellä, pää rinnalle kumartuneena, pitäen kahleita
ikäänkuin olisi ollut niihin kytkettynä.
"Ne tappavat minut", kuiskasi hän itsekseen, "ja muuta en hartaammin
toivokaan." -- -- --
* * * * *
Muutamia tunteja edellä kerrottujen tapahtumien jälkeen avautui
vankilan ovi jälleen.
Oktavia näki jonkun naisen laskeutuvan hitaasti portaita alas. Soihtua
kantava mies seurasi häntä.
Alas tultua vetäytyi mies syrjään.
Se oli Callistus.
Nainen astui Oktavian luo.
Se oli Agrippina.
Leskikeisarinna katseli kauvan vangittua.
Viha ja vahingonilo kuvastuivat hänen kasvoiltaan.
"Sinä olet Julia?"
Oktavia nyökäytti päätään.
"Tunnetko rikoksesi?"
Vanki nyökkäsi jälleen.
"Minä vihaan sinua petollisen hyveesi vuoksi. Ymmärrätkö minua? Sinun
täytyy kuolla. Valmistaudu! Onko sinulla vielä toivomuksia?"
Oktavia ravisti päätään.
Agrippina tarttui vasemmalla kädellään hänen tukkaansa ja kohotti
tikaria.
"Millä oikeudella asetuit sinä silloin minun tahtoni ja oikeuden
väliin? Kuka olet sinä, että uskalsit ryöstää minulta uhrikseni
määrätyn miehen? Onko hyve mahtavampi voimaa? Voittaako totuus,
viattomuus paheen rohkeuden? Ei, kyyhkyseni, minä näytän, että yhä
edelleenkin olen Agrippina ja kaikesta huolimatta siksi jään."
Hän oli tempaissut Oktavian pään pystyyn kumaraisesta asennostaan, niin
että naisten katseet yhtyivät.
Tikari putosi helähtäen lattialle...
Agrippina kannettiin tiedotonna vankikomerosta. Toistamiseen jätti
keisarinna vankilan. Vartijat eivät voineet tätä ihmettä käsittää.
XV LUKU.
ASKEL ASKELEELTA.
Eräissä pidoissa oli Nero tutustunut ensikerran suosikkinsa Othon
lemmittyyn, Sabina Poppeaan. Vastustamaton intohimo ihanaa naista
kohtaan oli herännyt Nerossa ja Poppea koetti jokaisessa tilaisuudessa
sitä kiihoittaa.
Eräänä myrskyistä yötä seuranneena synkkänä aamuna kutsutti Nero
ystävänsä luokseen.
Otho ilmestyi kohta, kauniina kuin nuori jumala, hajuvesillä ja
öljyillä voideltuna, kallisarvoisissa pukineissa. Tällä kertaa ei
keisari ottanut häntä vastaan tuttavallisesti kuten ennen. Hän otti
caesarin asennon ja viittasi Othon, joka yritti kiiruhtaa hänen
luokseen, ylpeällä kädenliikkeellä takaisin.
"Sinulla on, Otho", alkoi nuori keisari, "talossasi nainen, joka on
kyllin arvokas koristamaan valtaistuinta."
Otho kauhistui. Veri karkasi hänen kasvoiltaan. Sillä niin
kevytmielinen kuin nuori Dandy olikin, niin vähän kuin hän
koettikin viettää siveellistä elämää, rakasti hän kuitenkin Sabinaa
intohimoisesti.
"Sinä tarkoitat kaiketi Sabina Poppeaa?" vastasi nuori aatelismies
pitkän vaitiolon jälkeen, ponnistellen näyttääkseen mahdollisimman
välinpitämättömältä.
"Juuri niin", vastasi Nero lyhyesti.
"Hän oli ennen Rufiuksen puoliso."
"Jonka sinä murhasit."
"Ei toki -- se oli rehellinen kaksintaistelu."
"Vaikkapa. Sinä olit vietellyt vaimon."
"Jos sitä niin tahdot nimittää, Nero --"
Keisari suoristi itseään.
"Kutsu minua imperatoriksi."
"Jumalat antakoot minulle anteeksi -- en tiennyt, ett'et sinä enään
välitä minun ystävyydestäni."
"En. Me emme enään voi olla ystäviä."
"Ja miksi emme caesar?"
"Siksi että minä rakastan Sabinaa."
Otho astui kauhistuneena askelen taaksepäin.
"Hän on minun rakastettuni", sanoi hän terävästi.
"Hänestä tulee minun orjattareni", vastasi caesar raa'asti.
Othon silmät säkenöivät. Hänen huulensa vapisivat.
"Sinä et tule häntä minulta riistämään", sanoi hän uhkaavasti,
kiivaasti hengittäen.
"Sen minä teen, Otho. Ja minä neuvon sinua vanhan ystävyytemme nimessä
välttämään tällä kertaa kaksintaistelua. Hän on minun, ymmärrätkö?"
Viimeiset sanat kuuluivat kovina. Neron kasvoilla kuvastui koko hänen
rajaton aistillisuutensa ja julmuutensa.
Golgatalta Roomaan
"Ensi yönä sinä jätät Rooman."
Otho löi otsaansa.
"Kuinka caesar, sinä ajat minut maapakoon?"
"En. Sinä olet nyt Lusitanian käskynhaltija."
"Minä en lähde Lusitaniaan", vastasi Otho kiihkoissaan. "Pidä maasi,
tyranni. En vaihda ihaninta naista, joka koskaan on Rooman tannerta
polkenut, maakuntiisi."
"Hyvä."
Nero nousi. Ensimäisen kerran huomasi Otho keisarin suunnattoman paksun
niskan ja hänen kasvojensa aistilliset piirteet.
Nero vetäsi esiripun syrjään. Viereisessä huoneessa seisoi mies
tulipunaisessa viitassa, järkähtämättömän rauhallisena. Hänen
käsivartensa oli paljas, joten muodottoman vahvat lihakset näkyivät.
Hänen suonikkaassa nyrkissään oli suuri miekka.
"Pyöveli!"
Otho peräytyi päästäen raivoisan huudahtuksen.
"Sinä aiot minut murhauttaa? Sinä et kammo alhaisinta, halveksittavinta
salamurhaa päästäksesi naisen omistajaksi?"
Nero ravisti hymyillen päätään. Hän antoi merkin ja härkämäinen pyöveli
astui huoneeseen, laskien raskaan nyrkkinsä Othon olalle, niin että
tämä värisi kuin ruoho.
Auringon säteet leikkivät jättiläisen miekan terällä.
"Hän on sinun!" huusi Otho kauhun valtaamana.
Viittaus -- pyöveli hävisi. Esirippu sulkeutui. Kello helähti. Orja
otti Nerolta kirjoituksen. Caesar teki liikkeen kädellään, Lusitanian
käskynhaltia sai mennä.
Tultuansa alas heittäytyi Otho vaunuihinsa.
"Aja", huusi hän kuskille, ja keveät ajoneuvot lensivät nuolen
nopeudella Rooman katuja pitkin. Ritarit, jotka tulivat vastaan,
ihmettelivät hirveätä vauhtia, jolla nuori, päänsä togaan verhonnut
ylimys kiisi eteenpäin. Usea arvasi syynkin ja hymyili ilkkuen.
Saavuttuaan kotiinsa, kiiruhti Otho suoraa päätä rakastettunsa
huoneisiin. Tämä oli juuri noussut kylvystä ja ehtinyt kiireesti
kietaista silkkisen kylpyliinan ympärilleen, kun Otho hengästyneenä
törmäsi sisään. Raskas, tuoksuva ilma ja ihana puolialaston nainen
kiihottivat häntä entistä enemmän. Hän heittäytyi lemmittynsä jalkoihin
ja syleillen hänen polviaan kuiskasi rukoilevasti:
"Älä jätä minua, Poppea -- jää luokseni, muutoin kuolen."
Poppea, joka ei ollut ymmärtävinään Othon kiihtymyksen syytä, kumartui
alas niin että hänen tuoksuvat hiuksensa peittivät polvistuneen miehen
pään ja nosti hänet hellästi ylös.
"Mikä sinun on, ystäväni?" kysyi hän hymyillen, Othon katsellessa häntä
tuskallisesti.
"Oh sitä koiraa! Konnaa!" huusi Otho äkillisessä raivonpuuskauksessa.
"Se hyena tahtoo yhä enemmän ruumiita. Voi häntä!"
"Ketä sinä tarkoitat?" kysyi Poppea.
"Ketä muuta kuin tuota kruunattua hirviötä, valapattoa, salamurhaajaa,
rosvoa ja varasta!"
"Oo, mitä valtiopetoksellisia sanoja sinun suusi puhuu, rakas Salvius",
vastasi Poppea, ja hyväntahtoinen hymy hänen huulillaan näytti
muuttuvan ivaksi. "Tuntuuko hän sinusta todellakin niin hirveältä?"
"Mitä --" karjasi Otho. "Miellyttääkö hän sinua?"
Poppea nyökäytti päätään.
"Tietysti hän minua miellyttää."
"Sitten, kautta Styxin, täyttyvät kummankin teidän toiveet. Oi kirottu
luuska!"
Poppea ojentausi ylpeästi ja katsoen rakastajaansa lujasti silmiin,
vastasi hän:
"Hän on yhdessä suhteessa sinusta edellä, Salvius."
"Ah -- onko hän kauniimpi minua?"
"Ei."
"Vahvempi?"
"Tuskin."
"Hän ei voi tarjota sinulle mitään enemmän kuin minä -- paitsi häpeää,
pahetta."
"Mistä aikain on Othosta tullut Caton oppien suosija?"
Otho katsoi hämmästyneenä eteensä.
"Sinä rakastat häntä?"
"Ehkä. Nero on mies, jota naiset voivat rakastaa."
"Ja sinä luet itsesi niihin, joita paha viehättää?"
"En. Minua viehättää kruunu."