asettui kaksi orjaa heitä vastaan, koettaen sulkea oven. Salaman
nopeudella hyppäsi Marcia oven väliin, estäen aikeen. Britannicuksen
miekka kaatoi toisen orjista, samalla kun hänen vasen kätensä tarttui
toista kurkkuun ja murskasi hänen päänsä seinää vasten. Sanaa
virkkaamatta kiiruhtivat pakolaiset puutarhan lävitse.
"Osaatko kiivetä, Marcia?" kuiskasi Britannicus juoksussa.
"Minä koetan."
"Nopeaan sitten! Ylös porttia myöden. Pidä kiinni rautatangoista!"
Hätä opetti Marciaa voimistelemaan. Kissan tavoin kiipesi hän ristikkoa
ylös. Kun hän oli päässyt portin päälle, seurasi prinssi häntä ja
molemmat hyppäsivät toiselle puolen maahan.
"Nyt joutuin! Seuraa minua!" huusi prinssi pudottaen verisen vaippansa,
joka haittasi juoksua.
Molemmat riensivät eteenpäin niin paljon kuin jalat kannattivat. Nyt
olivat he Fabriciuksen sillalla.
Heidän jäljessään melusivat takaa-ajajat. Jo olivat he jättäneet sillan
taakseen ja kiiruhtivat suuren avonaisen paikan yli, josta he _Porta
Flumentanan_ kautta voivat päästä Kapitolille.
Silloin sulki heiltä tien joukko ylhäisiä roomalaisia.
"Häh -- mihin sellaisella kiireellä?" huusi joukon johtaja.
"Poistukaa tieltä", huusi Britannicus vastaan.
"Ohoh -- katsoppas! Kautta Jupiterin, olet siepannut itsellesi korean
naikkosen! Hihasi on veressä, ystäväni!"
Britannicus, joka kuuli Callistuksen orjain lähestyvän, eikä tahtonut
ilmaista nimeään, tarttui miekkaan.
"Päästäkää minut eteenpäin, taikka --"
Silloin lensivät viinin huumaaman joukonkin miekat huotristaan. Sillä,
joka oli puhunut, oli yllään roomalaisen ritarin puku. Hänen somia
kasvojaan ympäröi tiheä parta; hän näytti Britannicuksesta ihmeellisen
tutulta.
"Luovuta nainen meille", sanoi mies jälleen, painaen seppeltä alemmaksi
otsalleen.
Britannicus kietoi käsivartensa vapisevan tytön vyötäisille, ja
asettuen miekkailuasentoon, virkkoi hän raivokkaasti:
"Hyvä, pojat. Jos teille eivät ole rakkaus ja kunnia kalliita, niin
oppikaa kunnioittamaan voimaa."
Naurunrähäkkä seurasi näitä sanoja. Hengästyneinä juoksi joukko orjia
aukean paikan poikki.
"Pidättäkää ne!" huusi etumainen. "Varas -- murhaaja", mylvivät toiset.
Juopuneen ritarin miekka kalskahti Britannicuksen kalpaa vasten.
Mutta tuskin oli miekkailu alkanut, kun nuorukainen pudotti säilänsä.
Britannicus oli haavoittanut häntä käsivarteen.
Hurjapäisten nuorukaisten nauru tyrehtyi, kun he näkivät johtajansa
kauhistuneena hoipertelevan taaksepäin. Hänen lähinnä seisova ystävänsä
aikoi heittäytyä Britannicuksen kimppuun, mutta haavoittunut pidätti
häntä.
"Sinä olet Britannicus!"
Prinssi tempasi valetukan päästään.
"No niin, hurjapää; minä olen prinssi Britannicus. Laskekaa minut
menemään jos teille henki on kallis."
Orjat olivat saapuneet paikalle ja aikoivat miekoin ja väkipuukoin
heittäytyä pakolaisia ahdistamaan. Mutta silloin irroitti nuori
ritari valepartansa ja suunnaten suuret siniset silmänsä käskevästi
hyökkääjiin, karjasi hän komentavasti: "Takaisin -- nämä henkilöt ovat
minun suojelukseni alaisia!"
Puhujan kasvojen näkeminen vaikutti kuin salaman isku Callistuksen
orjiin.
Silmänräpäyksessä ryömivät kaikki polvillaan nuoren ritarin edessä ja
suutelivat hänen vaippansa lievettä. Ritari oli Nero, keisari.
Mutta Britannicus oli aikaa tuhlaamatta kiiruhtanut Marcian kanssa
eteenpäin. Molemmat hävisivät juuri Capitolinon juurella näkyvistä.
Callistuksen orjat luikkivat kotiinsa kertomaan haavoittuneelle
herralleen tästä odottamattomasta välikohtauksesta.
"Me eroamme tässä", sanoi Nero kääntyen seurueensa päin ja kuuliaisella
_"Salve imperator!"_ hävisivät nuoret aatelismiehet paikalta, palaten
kaupungin sisäosiin. Ainoastaan yksi jäi edelleenkin keisarin
läheisyyteen.
Se oli Otho, keisarin uskottu.
Nero seisoi kauvan liikkumatta, ajatuksiinsa vaipuneena.
"Oletko huomannut Otho", sanoi hän viimein, kohottaen vaivoin
haavoittunutta kättään, "kuinka Britannicus osaa miekkailla?"
Otho nyökäytti.
"Sidonko käsivartesi, Nero?"
Tämä teki kärsimättömän liikkeen.
"Anna olla! Se kyllä ehditään tehdä -- --
"Minusta näyttää", mutisi hän, "että on aika jo ryhtyä varokeinoihin,
suojellakseni itseni tuolta miekkailutaidolta."
XI LUKU.
AKTE.
Tiberin takana oli ylväs palatsi, joka hiljattain oli Neron toimesta
rakennettu. Sypressejä kasvoi korkean portin kahden puolen.
Puutarhassa kukoistivat rehevät palmut ja ulkomaalaiset kukat. Vartija
seisoi yöt päivät portilla pitääkseen jokaisen kutsumattoman vieraan
loitolla talosta.
Yöllä, jolloin keisari niin odottamatta oli törmännyt yhteen
velipuolensa kanssa, oli hän pian eronnut ystävästään Othosta
lähteäkseen tuohon taloon, joka hänet usein näki ainoana vieraanaan.
Vartija tervehti kunnioittavasti kuultuaan tunnussanan, laski peitsensä
ja sytytti tulisoihdun, joka samassa heitti häikäisevää valoaan portin
sisäpuolelle, näyttäen tulijalle tietä. Tämä oli tuskin tarpeen.
Varmoin askelin kulki Nero ovista, jotka näkymätön käsi avasi. Kuten
taikaiskusta syttyivät tulet hiljaisessa palatsissa. Tuhat värillistä
kynttilää leimahti tuleen, valaisten marmooriportaita sinervällä
valollaan. Suurissa marmoorimaljakoissa värjyivät monet ruusut. Palmut
näyttivät havahtuvan unestaan ja laskevan tervehtien suuret lehtensä
levälleen. Mirhamin ja malobathrumin tuoksu täytti käytävät.
Nero nousi ripein askelin portaita ylös. Kaksikymmentä orjatarta
kaikenrotuisia, mustakiharaisesta nubialaisesta kalpeaan
circassilaiseen, nuoruuden ensimäisessä kukoistuksessa olevia neitosia,
heittäytyi molemmin puolin Caesarin kulkemaa tietä. Keinotekoisen
puutarhan läpi saapui hän loistavista matoista tehdyillä verhoilla
suljetulle ovelle. Kaksi orjatarta, kauniita kuin Kaukasian kukkaset,
avasi verhot. Ovenvartijoitten takana piilossa istui nuoria tyttöjä,
jotka hiljaa helkyttivät harppujaan. Hopeanheleät äänet kiirivät
vienoina ympäri palatsia.
Akte oli noussut vuoteeltaan, kun kellonsoitto ilmoitti caesarin
tulon. Hämmästyksissään iloaan peittelemättä riensi kaunis kreikatar
miestä vastaan, joka milloin muulinajajana, milloin caesarina, milloin
jumalana ilmestyi hänen luokseen, mutta jota hän vaan ihmisenä rakasti.
Tämä painoi hänet rajusti rintaansa vasten ja peitti tytön punehtuvat
kasvot tulisin suudelmin.
"Viimein taas tulet", virkkoi kreikatar hymyillen, ja vei hänet
vuoteelle. Orjattaret toivat kallisarvoisissa maljakoissa viiniä, joka
caesarin silmien edessä sekoitettiin.
"Minä luulin jo..."
Tyttö katsoi häntä surullisin silmin.
"Sinä luulit, valkea lotus, että olisin sinulle uskottomaksi tullut,
niinkö?"
"En tiedä, mitä ajattelin. Kun sinä olet poissa luotani, olen onneton
-- sanomattoman onneton. Siinä kaikki mitä voin muistaa ajatuksistani,
kun sinä taas luokseni tulet."
"Vaiti. Päivä on tuleva, jolloin sinä aina olet oleva minun
läheisyydessäni, joka hetki."
"Ja miksi ei nyt heti Domitius? Tänään? En tahdo muuta kuin olla
orjattaresi, joka on onnellinen kun hän näkee sinun hymyilysi."
Nuori caesari tuijotti synkästi eteensä.
"Se olisi ihanaa -- liian ihanaa kauvan kestääkseen. Ja sitten -- minä
pelkään sinua."
Tyttö katsoi häntä kummastelevin, syyttävin silmin.
"Sinä -- pelkäät minua? Minä luulin ettei Nero pelkää mitään."
Nero teki myöntävän liikkeen.
"Ei mitään, Akte. Ei jumaliakaan."
"Oi rakkaani -- miksi pukeutuvat ajatuksesi taas synnilliseen muotoon?
He ovat sinua mahtavampia. Sillä sinä olet kaikesta huolimatta
ainoastaan ihminen."
"Sinä erehdyt, Akte. Jumalat ovat -- harhakuvia. Minä olen maailman
valtijas."
"Ja sinä, jumalallinen, pelkäät Aktea, joka ei omaa muuta kuin sinun
rakkautesi, joka sinua on seurannut Atenan aurinkoisista laaksoista
ruvetakseen vapaasta lapsesta vapaudettomaksi vaimoksi, jonka elämä on
hirveätä yksinäisyyttä ja sinun omistamisesi onnea?"
Nero kaatoi timanteilla koristetusta maljasta Methymni-viiniä
kurkkuunsa, katsoi tyttöä puoleksi arastellen puoleksi ihastellen ja
vastasi:
"Niin, Akte, minä sinua pelkään. Kotka pelkää kyyhkystä -- eikä
kyyhkynen sitä ymmärrä."
"Ei -- minä en sinua ymmärrä. Enkö ole hyvä? Eikö sydämeni ole silmiesi
katseltavana kuin läpinäkyvä kristalli?"
"Kyllä, Akte -- sinä olet hyvä. Sielusi on puhdas kuin Aasian kulta.
Minä en ole pettynyt sinun suhteesi. Jos sinä olisit huono ja kavala --
Kapitoli sortuisi semmoisen valheellisuuden päälle. Sinä et ole toisten
minua ympäröivien ihmisten kaltainen. Oletko ajatellut koskaan, mitä
käsite caesar oikeastaan sisältää?"
"Olen, Domitius. Onneni olisi täydellinen, jos sinä todella olisit se,
jona sinä niin usein luokseni tulet -- yksinäinen, tavallinen ihminen."
"Usein", jatkoi Nero haaveksivasti, "tuntuu minusta, että olisin
onnellinen, jos luopuisin tästä purppurasta, joka kuten lyijystä
valettuna painaa olkapäitäni: Mutta se ei ole mahdollista. Kuka kerran
on voittoriemuin kulkenut kumartuneitten harteitten yli, kuka kerran
on sanallaan taivuttanut tuhanten tahdon, kuka kerran on hallinnut,
hän ei voi koskaan kieltäytyä. Purppura on samallainen kuin kulta. Se
herättää rauhattomuutta ja kuumetta, onnea, joka on lähempänä tuskaa
kuin tyytyväisyyttä. Mutta yksi voima siinä piilee, valta. Se synnyttää
taistelua ja hävityksen hekumaa."
Akte peitti kasvonsa ja ojensi torjuvasti hennon kätensä rakastettua
kohden.
"Oi lakkaa! Älä saata minua ajattelemaan, että sinä olisit se, joksi
ne sinua siellä ulkona kuvailevat. Oi, jos sinä tietäisit kuinka monet
sinua häpäisevät."
"Anna niiden häväistä."
"Monet sinua vihaavat."
"Anna vihata -- kunhan he vaan pelkäävät".
Tyttö nosti kauhistuneena päätään.
"Kuinka, Domitius? Mitä sinä tarkoitat?"
"Että minä sammutan vihan verellä."
"Oi älä puhu enään."
"Miksikä en. -- Ja tämä se on juuri se, jonka vuoksi caesar sinua
pelkää. Täällä en minä ole keisari, en Nero. Irtautuneena Rooman
lukemattomista intohimoista tulen minä luoksesi täydellisenä
luonnonlapsena. Mutta kun aamu sarastaa ja minä taas ratsastan
keisarilinnaa kohden, silloin jännittyvät lihakset, sydän käypi
kovaksi, elottomaksi ja ainoastaan kajastus sinun viattomuudestasi
luopi valoa tielleni. Vartija, joka kunnioittaen tervehtii, piilottelee
ehkä panssarinsa alla jo tikaria, joka on raivaava jollekin toiselle
tien valtaistuimelle. Kaartini päällikkö on minun ystäväni. Silmäys,
sana on saattanut häntä loukata, ja jo hiipivät veriset suunnitelmat
hänen aivoissaan. Filosoofi, joka on elämän viisauden sydämeeni
istuttanut, mairittelee minua. Hän rakastaa kultaa. Vieras käsi ehkä
on hänelle tarjonnut aarteita, joiden vuoksi hän on myynyt itsensä
pettääkseen minut. Ja äitini aivot miettivät samalla kertaa, kun hän
tarjoaa minulle kätensä suudeltavaksi, myrkkyä, joka parhaiten minut
tuhoaisi."
Akte likistäytyi herransa rintaa vasten.
"Oi, ei niin, valtijaani. Aivosi ovat kiihtyneet, kuumeiset kuvat
vaivaavat sinua. Oi, minkälaisia sanoja sinä puhut! He rakastavat
sinua, joiden luulet pettävän. Oi, ihan varmaan -- kenenkä vuoksi he
sinut uhraisivatkaan?"
"Miehen, joka myös miettii kostoa."
"Kuka olisi se mies?"
"Britannicus."
"Hän on jalo ja hyvä."
"Oktavian veli."
"Hän Oktavia ei sinulle koskaan ole mitään pahaa tekevä."
"Hänen rikoksensa on se, että hän on minun puolisoni."
"Sinä vihaat häntä?"
"Niin. Koska en voi häntä halveksia."
"Ja mitä suunnitelmia sinä haudot nyt?"
"Minä aion turvata itseni. Tahdon ehtiä niiden edelle, joiden mielestä
olen liian kauvan elänyt."
Oi caesar -- mitä hurjia aikeita liikkuu mielessäsi? Paina sydämesi
rinnalleni, opi minun rakkaudestani käsittämään, että on olemassa
ihmisiä, jotka voivat olla hyviä.
"Sitä en ole koskaan epäillyt. Sinun rakkautesi on aina ollut
hyvien ajatusteni ja päätösteni lähde. Sinun rakkautesi tekee minut
vahvaksi itseäni vastaan, mutta -- heikoksi muita kohtaan. Ja caesar
hymyilee ihmisen heikkoudelle -- hänen on pelättävä ihmisten hyvettä.
Sinun vaikutuksesi loppuu kun olen jättänyt sinut; caesar on taas
entisellään. Hänen täytyy surmata voittaakseen. Hänen täytyy uhrata
muita, jotta eivät muut uhraisi häntä. Minun voimani murtuisivat sinun
puhdasta sydäntäsi vastaan, jota rikoksen täytyy kaihtia."
"Niinpä älä laske minua luotasi silmänräpäykseksikään, jotta minun
voimani siirtyisi sinuun."
"Juuri sen minä estän. Minä pelkään sinun voimaasi -- sinä ymmärrät
minua."
"Minä ymmärrän, caesar, ja surkuttelen sinua."
"Olkoon niin. Parempi kuin että vihaisit, parempi minulle ja --
sinulle."
Tyttö katsoi häntä silmiin ja vavahti.
Mutta hän ei pelännyt tuota miestä.
Valot sammuivat ja leppoisa ilmavirta kantoi kukkien tuoksua
leyhytellen rakastavien ympärillä.
Harpun säveleet vaikenivat. Akte otti luutun käteensä. Keisari
kyyristyi hänen jalkoihinsa ja laski päänsä hänen helmaansa. Siinä
asennossa hän tavallisesti kuunteli lemmittynsä ihania lauluja
rakkaudestaan ja kauniista kotimaastaan.
XII LUKU.
TUOMIO JA SEN TOIMEENPANO.
Leposohvassaan istui Agrippina, leskikeisarinna. Hän oli antanut päänsä
vaipua käden varaan ja tuijotti miettien eteensä.
Eksyneitä auringon säteitä tunkeutui arastellen eriväristen
lasiruutujen läpi huoneeseen, tehden upean pantterin nahan Agrippinan
jaloissa kukkaispengermän kaltaiseksi, johon leskikeisarinnan siro
kenkä vajosi.
Hetkisen kuluttua astui mieshenkilö hiljaa huoneeseen.
Se oli Pallas.
"Sinä tahdoit puhutella minua, Agrippina?"
"Onko se ihmeellistä?"
Pallas istuutui.
"Tuskinpa. Sinun suunnitelmasi ovat jo kauvan olleet minunkin."
"Lapsi käy meille vaaralliseksi."
"Se tahtoo näytellä caesaria."
"Hän ylenkatsoo äitiään unohtaen, että hän se juuri hänelle purppuran
hankki. Oi kiittämättömyyttä. Enkö ole öitä valvonut, enkö satoja
vaaroja torjunut ja kätenikin verin tahrinut? Ja kaikki tehdäkseni
hänestä keisarin."
Pallas hymyili.
"Tullaksesi hänen kauttaan keisarinnaksi sanan laajemmassa
merkityksessä."
"No niin. En sitä tahdo salata."
"Senecan ja Burruksen vaikutus oli alusta alkain meille vaarallinen."
"He koettavat riistää Neron hänen äitinsä sydämeltä, saadakseen itse
hänen kauttaan hallita."
"Mielettömät", virkkoi Pallas painostaen sanojaan. "Jos tuo poika
joskus alkaisi omin jaloin kulkea, olisivat he ensimäiset, joiden
ruumiitten ylitse hän yksinvaltiuteensa kulkisi."
Agrippina oli hetken aikaa vaiti. Sitten kiinnitti hän säihkyvät
silmänsä kaikkivaltiaaseen ministeriin, ja ääntään hilliten sanoi hän:
"Etkö ole koskaan tullut ajatelleeksi, että Nero saisi päähänsä jonakin
päivänä vapautua sinusta."
Kanslerin otsalle kaivautui syvä vako.
"En. Hän epäröisi ja joutuisi itse tuhon omaksi."
"Ehkä arvostelet hänet huonommaksi kuin hän on", jatkoi keisarinna,
"ja jätät huomioonottamatta, että hän on minulle jo valmistanut
häpeän, joka on sinunkin asemaasi huonontanut. Oletko unohtanut
päivän, jolloin täällä olivat parttialaisten lähettiläät? minä
istuuduin valtaistuimelle Neron rinnalle. Mutta hän vei minut alas
valtaistuimelta kansan ja lähetystön nähden. Se kepponen oli Senecan ja
Burruksen valmistama."
Pallas sulki silmänsä.
"Mitä suunnitelmia sinä olet valmistanut, Agrippina?"
"Seneca ja Burrus ovat toimitettavat tieltä pois."
"Se on hyvin vaikeata, rakkaani."
"Ah -- minkä tähden? Käänny Locustan, myrkyn sekoittajattaren puoleen.
Hän valmistaa juoman, joka vaikuttaa vasta kuukausien perästä."
"Locustan puoleen? Hän on Neron palveluksessa."
Agrippina ponnahti istuimeltaan. Hänen miellyttävät kasvonsa
vääristyivät, ja silmissä leimusi kamala lieska.
"Locusta", kähisi hän hampaittensa raosta, "Locusta, kaikkien aikojen
suurin myrkyn sekoittaja on Neron palveluksessa?"
Pallas nyökäytti.
"Hän on pian oppinut käsittämään ja seuraamaan edeltäjiensä menettelyä."
"Mutta mihin tarvitsee Nero myrkkyä, Pallas?"
"En tiedä."
"Ei siis ole mahdollisuutta syrjäyttää Neron uskottuja?"
"On -- yksi."
"Sano se."
"Tahdotko sitä käyttää?"
"Älä kysy vaan käske!"
"Epäonnistumisen vaara on siinä lähempänä kuin koskaan."
"Olen nainen ja tulen menettelemään varovasti."
"Hyvä. Surmaa caesar!"
Tukahdutettu huudahdus tunki Agrippinan suusta. Aikansa suurin
rikoksentekijä vapisi ajatellessaan toisen ehdottamaa konnantyötä.
"Mitä vaadit?" huudahti hän valittaen. "Pallas, onneton, mihin vievät
tiemme?"
Ja puhjeten kyyneliin jatkoi hän:
"Täytyykö minun murhata oma lapseni? Rakas lapseni? Poikani, joka on
minun ylpeyteni? Jota minä vieläkin rakastan enemmän kuin mitään muuta?"
Pallas nousi.
"Enemmän kuin mitään muuta? Enemmän kuin kunnianhimoa? Enemmän kuin
elämääsi?"
Keisarinna katsoi häntä tuskissaan.
"Mitä tarkoitat?"
"Että hän sinut tappaa vielä."
"Minut? Äitinsä? Houraatko sinä, Pallas?"
"Ensin minut -- sitten sinut", jatkoi kansleri järkähtämättömän
levollisena. "Minun ruumiini ylitse kulkee salamurhaajan tikarin tie
sinun sydämeesi."
Syntyi pitkä äänettömyys.
Kaukaa kuului vartion yksitoikkoista marssintaa.
"Mutta -- ainoastaan otaksuen, otaksuen, että me -- caesarin -- kuinka
sinä sanoit, Pallas?"
"Syrjäyttäisimme."
"Niin -- syrjäyttäisimme -- eihän olisi tarvis häntä tappaa, Pallas,
eikö totta? Otaksuen, että me hänet syrjäyttäisimme -- mitä tekisimme
sitten. Asema voisi kehittyä toisenlaiseksi kuin tahdomme. Kansa ei ole
tyytyväinen hallitsijan kukistumiseen, ellei häntä seuraa toinen."
"Sinä tarkoitat -- me tarvitsemme hallitsijaehdokkaan?"
"Niin."
"Meillä on se jo."
"Kuka?"
"Britannicus."
"Ah -- sinä olet oikeassa. Hän olisi meidän käsissämme. Me asettaisimme
hänet valtaistuimelle ja tekisimme hänestä tahdottoman aseen
itsellemme."
"Se ei ole niin yksinkertaisesti tehty. Britannicus on vaarallisempi
kuin Nero."
"Ja miksi?"
"Siksi, että hän on hyveellinen."
"Sitten en sinun valintaasi ymmärrä."
"Minä tiedän taikakeinon, joka hänestä tekee taipuisan."
"Mikä se on?"
"Marcia."
Keisarinna mietti.
"Eikö se ole sama tyttö, joka on suututtanut Callistuksen?"
"Sama."
"Sinä aiot hänen kauttaan hallita Britannicusta?"
"Se on suunnitelmani."
"Hyvä on, Pallas. Minä en vastusta sinua. Tee valmistukset. Tarvitsetko
rahaa?"
Pallas hymyili omituista hymyään.
"Sitä saan minä valtion kassasta. Joukot on lahjottava."
"Minä ymmärrän. Kun hetki on lähellä, jolloin tarvitset minua, niin
luota minuun."
Pallas kumarsi ja kääntyi lähteäkseen. Hän veti oviverhon syrjään,
mutta jäi kuin kivettyneenä seisomaan.
Hänen edessään seisoi caesar. Pallas koetti päästä hänen ohitseen.
Mutta vaikkakin kansleri oli suuri ja vahva mies, oli Nero häntä paljoa
voimakkaampi.
Nero antoi Rooman valtakunnan pelätylle kanslerille, Agrippinan
uskotulle, sellaisen sysäyksen, että hän horjahti takaisin huoneeseen.
Kirkaisten oli Agrippina hypähtänyt istuviltaan. Mutta tämän naisen
synnillinen voima oli suurempi kuin hetken hämmästys. Kuka takasi, että
Nero oli kuullut heidän keskustelunsa? Ehkä oli häneltä pääasia jäänyt
kuulematta -- ehkä hän aavisti vaan, mitä ei voinut todistaa...
Hänen kasvojensa piirteet tasaantuivat ja kätensä keisarille
suudeltavaksi ojentaen sanoi hän tyynesti: "Jupiter kanssasi, poikani.
Olen iloinen nähdessäni sinut taas kerran luonani."
Nero ei suotta ollut jo vuoden ajan kantanut purppuraa. Sirolla
liikkeellä kumartui hän suutelemaan äitinsä kättä.
"Sormesi ovat kylmät kuin jää", sanoi hän tarkastellen Agrippinaa.
Hänen huulillaan leikki hymy, joka olisi saanut pelottomimmankin
vapisemaan. Mutta ennenkuin leskikeisarinna ehti löytää sanaa
vastatakseen, kääntyi Nero Pallaksen puoleen.
Tämä seisoi suorana hänen edessään, käsivarret rinnalla ristissä,
silmät synkästi lattiaan suunnattuina.
Nero istuutui lähellä olevaan nojatuoliin ja sanoi hetkisen kuluttua
äänellä, joka ei ilmaissut pienintäkään liikutusta:
"Sinä tahdot syrjäyttää minut, Pallas?"
Tuskin huomattava värähdys puistatti miehen vartaloa, joka ei koskaan
ollut vapissut.
Mutta Agrippina, joka huomasi Neron kuulleen kaiken, heittäytyi
nyyhkien poikansa jalkoihin.
"Armoa, poikani, armoa -- kaikkien jumalien nimessä, minä vannon
sinulle, että sydämeni on puhdas kaikesta petoksesta."
"Nouse äiti", sanoi Nero jäisen kylmästi. "Rikoksestasi olen sinulle
kiitollisuuden velassa. Jos sinä aina tällä tavalla ilmaiset minulle
todelliset vihamieheni, en koskaan unohda, että olet minun paras
liittolaiseni."
Kauhistuneena nousi Agrippina. Häntä värisytti. Hän kietoi vaipan
tiukemmin ympärilleen.
Yhä poltti Neron katse Pallasta.
"Sinä aioit minut syrjäyttää, kansleri?" kysyi hän toisen kerran.
Pallas oli roomalainen, eikä hän pettänyt syntyperäänsä silloinkaan,
kun hän näki kuoleman silmäinsä edessä. Hän nosti päätään, katsoi
lujasti Neroa silmiin ja virkkoi:
"Minä tahdoin syrjäyttää caesarin, joka ylenkatsoo ystäviänsä ja
palkitsee vihollisiansa."
"Sinä olisit purppuran arvoinen, jota tahraa veristen rikosten häpeä,
Pallas. Ehkä olisit sinä suurempi kuin minä -- ehkä. Sillä minä voin
todistaa, etten minä tälle purppuralle häpeää tuota."
"Sinulla on voima", vastasi Pallas rauhallisesti. "Tee kuten parhaaksi
katsot."
"Minä näen", vastasi caesari, "että sinä olet arvoiseni vastustaja.
Minä kunnioitan sinua siksi. Ojenna minulle kätesi, Pallas."
Rautatahtoinen kansleri astui Caesarin luo ja ojensi hänelle kätensä.
Tämä piteli sitä lujasti omassaan, katsoen kansleria verenjanoisen
tiikerin tavoin.
"Miksi tämä, keisari?"
"Hyvästiksi, Pallas."
Pallas kalpeni. Tämä kamala leikkiminen elämällä ja kuolemalla uhkasi
häneltä viedä mielenmaltin.
"Miksi sinä otat minulta jäähyväiset caesar?"
"Koska sinä kuolet. Onko se sinusta ihmeellistä?"
"Ei."
"Sinä olit äitini uskollinen palvelija. Olet siistinyt minulle tien
valtaistuimelle, ja olet -- minun täytyy se tunnustaa -- taitavasti
hoitanut valtakunnan varoja. Kuolleen ansioita on kunnioitettava. Sen
vuoksi saat sinä komeat hautajaiset. Minä itse tahdon osoittaa sinulle
viimeistä kunnioitusta. Agrippina, keisarillinen äitini on sinua
itkevä. Rooma pystyttää sinulle muistopatsaan ja historia on tekevä
nimesi kuolemattomaksi."
Nero pudisti ministerin kättä. Sitten veti hän taskustaan pienen pullon
ja ojensi sen Pallakselle.
"Juo -- ja kiitä minua kunniasta kuolla tällä tavalla."
Pallas vitkasteli. Kalman kalpeus levisi hänen kasvoilleen, mutta
lihaskaan ei niillä värähtänyt.
"Minä toivon, että tämä tapa on sinulle mieluisampi kuin pyövelin
kirves. Minä odotan, Pallas, sillä minulla on vielä enemmän aikaa
jälellä kuin sinulla."
Pallas huoahti syvään. Hänen katseensa suuntautui ensin Agrippinaan,
sitten hänen ohitseen akkunasta ulos, yli ikuisen Rooman, joka kylpi
auringon valossa.
Sitten tyhjensi hän pullon yhdellä siemauksella.
Vielä ei ollut viimeinen pisara kulkenut kurkusta, kun hän raskaasti
sortui lattialle, kuin elinvoimainsa kukoistuksessa kaadettu tammi.
Hänen kasvonsa muuttuivat tumman vihreiksi, ja vastenmielinen haju
levisi huoneeseen.
"Se oli samaa myrkkyä, johon Claudius kuoli", sanoi Nero rauhallisesti,
"ainoastaan huomattavasti suurempi annos."
Sitten nosti hän Agrippinan hervottoman käden huulilleen.
"Jumalat suojanasi, äiti. Toivon tänään saavani aterioida kanssasi."
Esiriput sulkeutuivat aaltoillen keisarin takana, joka säännöllisin
askelin kulki palatsin läpi.
Mutta Pallaan ruumiin vieressä makasi Agrippina epätoivoisesti käsiään
väännellen. Hänen kyyneleensä kostuttivat kuolleen jäykistyneitä
kasvoja.
XIII LUKU.
VIERAILU.