minä annan keisarillisen sanani -- sinä olet vapaa."
Antonius oli vaiti.
Keisarinna kalpeni.
Hän oli nähnyt valkoiseen pukuun puetun tytön kuninkaallisella
kädenliikkeellä työntävän vartijan keihään syrjään ja astuvan saliin
juuri kun hän lausui viimeiset sanansa.
Senaattorit nousivat seisoalleen langettaakseen tuomionsa.
Silloin astui tyttö etualalle, ja ojentaen kätensä rukoilevasti, hän
huusi väräjävin äänin:
"Hän on syytön!"
Senaattorit seisoivat kuin kivettyneinä.
Keisarinna oli hypähtänyt istuimeltaan ja ojensi käskevästi kätensä
tyttöä kohti -- mutta ääni kielsi palveluksensa. Callistus puri
huuliinsa -- ainoastaan Soranus, senaattori, hymyili lempeästi.
Antonius oli astunut askeleen taaksepäin. Hän katseli osittain
kauhistuneena, osittain ihaillen Juliaa, ja hänen voimakkaille
piirteilleen levisi ihmeellinen loiste. Hetkeksi vaan lyhyeksi
silmänräpäykseksi käänsi tyttö kalpeat, enkelimäiset kasvonsa
nuorukaiseen päin ja hänen ihanat silmänsä säteilivät kauniimmin kuin
koskaan.
Mutta Antonius oli silloin jo kääntynyt hänestä pois päin ja oikeaa
kättään ojentaen sanoi hän varmasti:
"Minä en tunne tuota tyttöä."
Senaattorit olivat tointuneet ällistyksestä, jonka naisen ilmestyminen
neuvossaliin oli synnyttänyt ja istuutuivat uudelleen.
Soranus käsitti, että tästä silmänräpäyksestä riippui kaikki. Ennenkuin
Callistus oli ehtinyt tointua, kääntyi hän ankarana Antoniuksen.
"Kuinka, ritari", sanoi hän, "sinä et sano tuntevasi prinsessa Juliaa,
keisarinnan ystävätärtä?"
Antonius, joka oli oitis käsittänyt, että Julia tahtoi uhrata itsensä,
tahtoi tunnustaa totuuden, pelastaakseen hänet pyövelin käsistä, oli
lujasti päättänyt torjua tuon jalomielisen uhrauksen.
Hänkö jättäisi tämän kauniin, puhtaan olennon keisarinnan kostolle,
ostaakseen itselleen vapauden? Noitten kukoistavien kasvojenko pitäisi
hänen tähtensä vaaleta? Loistavien silmien hänen tähtensä sammua?
Ei koskaan!
Hän pudisti päätään.
"Ei, senaattori, minä en tunne häntä."
"Kuinka", jatkoi Soranus, "sinä, joka niin usein olet ollut vahdissa
keisarillisessa linnassa, et sano nähneesi keisarinnamme seuralaista?"
"En koskaan ole häntä nähnyt, senaattori."
Soranus uskalsi äärimäisyyteen.
"Kuinka, Antonius, sinä et muista enään, kuinka minä kerran näytin
prinsessaa Appian kadulla, kuinka sinä ihmetellen hänen kauneuttaan ja
suloaan pysähdyit tielle katselemaan?"
Antonius hymyili, ja heittäen ystäväänsä surumielisen, paljon puhuvan
silmäyksen, pudisti hän ääneti päätään. Soranus ymmärsi ja vaikeni.
"Kuinka?" huudahti Julia, astuen askeleen Antoniusta kohti, "etkö sinä
tunne minua?"
Heidän katseensa kohtasivat ja vajosivat toisiinsa.
Antonius kalpeni.
"Minä en tunne sinua."
"Ah -- sinä et tahdo tunnustaa totuutta, säästääksesi minua, Antonius?
Tahdot mieluummin kärsiä kunniattoman kuoleman, kuin nähdä minun
kunniani epäilyksen alaisena? Kuinka tuhmaksi minun pitää sinua sanoa?
Mitä olisi puhtaus, jos sen pitäisi olla toisten alhaisuuden kuvastin?
Petollinen varjo, arvoton koristeeksi naiselle.
"Ei, senaattorit, älkää uskoko häntä. Hän valehtelee, senaattorit; ensi
kerran puhuvat hänen huulensa sanoja, jotka eivät ole totta --.
"Hän tuntee minut yhtä hyvin kuin minä hänet, sillä silloin kun
Narsissus surmattiin, oli Antonius minun luonani, minun huoneissani."
"Oh, neiti -- te olette kadottanut järkenne!" vastasi Antonius.
"Päin vastoin, senaattorit -- minä puhun totuuden nimessä."
"Jalomielisyytesi on johtanut sinut valheeseen, Julia!"
"Ei, Antonius -- sinun eksynyt sydämesi ei tahdo ymmärtää todellista
hyvettä. Hän on syytön, senaattorit -- minä vannon, että sanani ovat
totta!"
Ei kukaan vastannut enään.
Agrippina oli vaipunut takaisin istuimelleen. Hänen silmistään
sinkoilivat salamat. Hänen huulensa vapisivat.
Hän antoi merkin Callistukselle, ja tämä astui Soranuksen luo.
Lyhyen sanan vaihdon jälkeen julistettiin Antonius syyttömäksi ja
vapaaksi.
Agrippina nousi verkkaan ylös. Kohottaen päänsä korkealle, katsoi hän
halveksumisesta ja säihkyvin silmin prinsessaa.
"Sinä olet vapaa, Antonius. Senaattorien tuomio ja minun keisarillinen
sanani takaavat sen. Tunkeutumisestasi palatsin huoneisiin, on se
vastuussa, joka unohtaen velvollisuuden ja kunnian vaatimukset, on
rohjennut katujen loan tuoda keisarin linnaan.
"Vangitkaa prinsessa."
* * * * *
Oliko se unta?
Ilkkuivatko häntä ilkeät henget?
Kiusasivatko kuumeen hourekuvat?
Antonius istui senaattori Soranuksen huoneessa tuijottaen tajuttomin
katsein lattiaan. Hänen sydämensä jyskytti, rinta kohoili kiivaasti.
Hänen edessään seisoi senaattori ja katseli huolissaan ystäväänsä.
"Tapahtuu ihmeitä ja merkkejä, Antonius", virkkoi hän. "Mitä minä
tänään olen kokenut, on uuden, sarastavan ajan merkkejä."
Antonius katsoi tylsästi häneen.
"Oi, minua kurjaa, minua onnetonta -- minun tähteni täytyy hänen joutua
turmioon. Miksi eivät jumalat suoneet mieluummin minun kuolla, kuin
jäädä tämmöiseen tuskaan elämään?"
"Mitä hyödyttää voihke?" vastasi Soranus. "Tyranni rikastuttaa
ansioitaan."
Antonius ponnahti ylös.
"Onko sinulla vielä toivoa, Soranus?"
Senaattori nyökäytti.
"On."
"Mikä?"
"Väkivalta."
"Ah -- minä tahdon vapauttaa hänet. Soranus. Minä tahdon valmistaa
kiduttajien ruumiista sillan, joka johtaa vankilasta ulos. Hänen
jalkansa on astuva satojen ruumiitten yli, taikka -- he saavat tappaa
minut hänen kanssaan!"
"Mieluummin toteutukoon ensimäinen toivomuksesi, Antonius", virkkoi
senaattori. "Minun miekkani on oleva sinunkin. Mutta nyt Britannicuksen
luokse neuvottelemaan keinoista, miten vapautamme prinsessan."
IX LUKU.
KAKSI KÄRSIVÄÄ.
Oikeusjuttu Antoniusta vastaan, hänen omituinen vangitsemisensa ja
odottamaton välikohtaus, joka oli aiheuttanut hänen vapauttamisensa
ja prinsessa Julian vangitsemisen, olivat luonnollisesti ainoana
puheenaiheena Roomassa. Että Antoniuksen täytyi olla syytön, sen
käsitti jokainen. Että Julia oli heitetty tunnustuksensa vuoksi
vankilaan, herätti yleistä tyytymättömyyttä. Sillä hänen rikoksensa oli
ainoastaan hänen rakkautensa -- ja eikö pyhä tunne, joka tuo sellaisen
uhrautuvan jalomielisyyden, olisi mieluummin ansainnut anteeksiannon
kuin syytöksen.
Livia, salaperäisesti hengiltä toimitetun ministerin puoliso yksin
aavisti, kuka oli todellinen syyllinen hänen miehensä surmaan. Hän
oli saanut muutamia päiviä ennen nyt surmatun ministerin Roomaan
tuloa, tältä kirjeen, jossa hän kertoi, että hän kaikellaisten toimien
vuoksi ei ollut ennen päässyt Aasiasta, mutta tahtoi nyt kaikella
tarmolla Roomaan palattuaan ryhtyä ajamaan prinssi Britannicuksen
asiaa. Hän ei vielä silloin tietänyt, että hänet jo aikoja sitten oli
eroitettu virastaan, että hän oli nyt henkilö, jolle laajasta Rooman
valtakunnasta ei löytynyt turvallista paikkaa.
Livia oli kuitenkin toivonut armahdusta. Olihan hän Pallaan pojan
Markuksen kautta päässyt kauhean rikoksen perille, jonka uhriksi
Claudius oli joutunut ja jota Nero kiitti valtaistuimestaan.
Eikö keisarillisella hovilla ollut täysi syy koettaa ostaa hänen
vaikenemistaan?
Livia ei tuntenut Aprippinaa. Caesarien hovissa ei ostettu mitään.
Otettiin -- väkivallalla. Kun Livia näki verentahrimaa miestään
kannettavan kotiin, ei hän itkenyt. Tällä hetkellä hän paremminkin
ihmetteli, kuinka hän ei ollut tullut lainkaan ajatelleeksi
tällaista loppua. Itse vartioi hän ruumista ja saattoi miestä, jolle
hänen elämänsä ja rakkautensa olivat kuuluneet, tämän viimeiseen
lepopaikkaan. Narsissus haudattiin, kenenkään sitä estämättä,
juhlallisesti sukuhautaan, jossa jalon roomalaisen esi-isät lepäsivät.
Puolet Roomaa otti surujuhlallisuuksiin osaa. Ja kuolleen kaunis
vaimo herätti mykässä surussaan yleistä myötätuntoa. Samoin hänen
tummakutrinen tyttärensä, joka tuskallisin katsein silmäili äidin
kyynelten vuoksi äkkiä synkistynyttä maailmaa.
Oli myöhäinen iltapäivä, kun Livia lapsineen ilmestyi keisarilliseen
linnaan Palatinilla ja vaati pääsyä keisarinna Oktavian puheille.
Sotilaat tekivät kunnioittavasti tietä leskelle. Eteissaleissa astui
häntä vastaan lakeijat, jotka ottivat vastaan hänen määräyksensä.
Hänen täytyi odottaa, kunnes hänen vierailustaan oli ilmoitettu
ylihovimestarille. Väsyneenä istahti hän muutamaan mahonkituoliin.
Hänen silmänsä tarkastelivat välinpitämättömästi marmooriveistoksia ja
kiintyivät sitten lattiaan, joka oli taiteellista mosaiikkisommittelua.
Lapsi nojasi hänen helmaansa.
"Täällä on niin yksinäistä, äiti", kuiskasi pienokainen. "Emmekö palaa
taas kotiin? Minun on kylmä."
Livia kohotti päätään.
"Me emme enään palaa kotia, Lukrezia. Meillä ei ole kotia."
"Mennään isän luo, äiti."
"Isä on kuollut."
"Mitä se on? Onko hän kipeä?"
"Me emme enään koskaan näe häntä, lapseni."
"Sinä sanoit niin eilen ja nyt taas. Mutta minä en sitä ymmärrä. Minun
täytyy hänet taas nähdä. Voisimmeko milloinkaan nauraa, äiti, jos emme
isää enään näkisi? Emmehän voisi?"
"Me emme enään koskaan naura, lapseni. Emme koskaan. Kurjat ihmiset
ovat tappaneet isäsi, ja äitiäsi uhkaa joka hetki sama kohtalo."
Lukrezia oli vaiti ja mietti, mitä äiti mahtoi puheellaan tarkoittaa.
Lapsi ei käsittänyt mitään. Mitä tiesi hän kuolemasta? Ei muuta, kuin
että ihmiset sitä pelkäsivät.
Mutta hän pelkäsi kaikkea siitä saakka, kun hänen äitinsä oli käynyt
heikoksi ja surulliseksi. Hänen ylväs äitinsä, joka aina oli puhellut
hänelle niin vapaasti ja luottavasti. Mikä mahtoi se voima olla, joka
hänen rohkean äitinsä oli niin äkkiä masentanut?
Verkkaan kyyneltyivät lapsen kirkkaat silmät, ja kun hän ne kohotti
äitiinsä, kuvastui tämän pohjaton suru lapsen viattomissa silmissä.
Rajulla liikkeellä tempasi Livia lapsen kiivaasti aaltoilevalle
rinnalleen ja äidin kyyneleet sekaantuivat tyttären kyyneleihin.
Orja ilmoitti keisarinnan tahtovan ottaa tavattomasta ajasta huolimatta
Narsissuksen lesken puheilleen. Livia kulki ylellisesti koristeltujen
huoneitten läpi, joitten seinillä riippui etevien kreikkalaisten
taiteilijain maalauksia. Milloin kuljetti orja häntä peilikirkkaita
marmooriportaita, milloin käveltiin mattoja pitkin, jotka olivat
niin pehmeitä ja joustavia, että askeleen ääni tykkänään niihin
kuoli. Täällä kuiskaili joukko hoviväkeä, tuolla asteli tahdikkaasti
pretoniani. Viimein saavuttiin etuhuoneeseen, jossa Liviaa odotti
keisarinnan palvelijatar.
Livia ei ollut vielä kulkenut orjien pitelemien purppuraisten
oviverhojen ohi, kun keisarinna tuli häntä vastaan. Livia polvistui
suutelemaan hänen vaippansa lievettä; mutta keisarinna nosti hänet
nopealla liikkeellä ylös.
Molemmat naiset seisoivat vastakkain. Keisarinnan kasvojen piirteet
kertoivat murheesta ja yksinäisyydestä -- ja Livia, joka tunsi tuon
puhtaan, kärsivän sielun tarinan, unhotti hetkeksi oman surunsa; kuinka
syvästi hän säälikään maailman hallitsijan puolisoa!
"Istu Livia", sanoi keisarinna, laskien hyväillen kätensä lapsen
kiharoille.
"Sinä tulet miehesi vuoksi", jatkoi Oktavia, Livian istuuduttua. "Sinä
olet kaiketi kuullut Antoniuksen aiheettomasta vangitsemisesta ja
sitten ystävättäreni Julian vangitsemisesta?"
Livia nyökkäsi ääneti.
"Minun ei tarvitse vakuuttaa, Livia, että minua syvimmästi surettaa
niin ansiokkaan miehen, isäraukkani uskollisimman auttajan traagillinen
kuolema. Mikäli minun voimani riittävät, olen tekevä parastani, että
todellinen syyllinen saataisiin ilmi ja ansaittuun rangaistukseen."
Nyt nosti Livia nopeasti päätään ja suuntasi keisarinnaan niin terävän
katseen, että tämä kalpeni.
"Etkö sinä tiedä todellisia syyllisiä, keisarinna?" kysyi Narsissuksen
leski, "etkö sinä tunne niitä kurjia salamurhaajia, jotka väijyvät
jokaista, joka ei heidän tekojaan, heidän järjestelmäänsä hyväksy? Sinä
et tunne niitä, jotka Antoniuksen raahasivat syytettyjen penkille,
jaloimman ja kunniallisimman upseerin, mitä keisarillisessa armeijassa
on? Mutta ne syyt, ne intohimot, jotka saivat leskikeisarinnan
heittämään syyttömän tytön vankikoppiin, ne kai sinä tunnet?"
Seurasi pitkä vaitiolo.
Oktavia oli heittäytynyt ruusukoristeiselle vuoteelle ja peittänyt
päänsä.
"Minä tunnen ne", vastasi vihdoin Neron puoliso -- "minä tiedän kaikki,
Livia, arvaan kaikki -- -- miksikä teeskentelisi kärsivä kärsivän
edessä? Niin, vaimo parka -- yhtä voimaton ja onneton olen minä kuin
sinäkin, niin voimaton, etten voi edes ystävätärtäni Juliaa pelastaa."
"Miten hänen käypi?"
"En sitä tiedä -- ehkä armahtavat viholliset häntä nuoruutensa tähden."
Livia hymyili ivallisesti.
"Hänen nuoruutensa voisi korkeintaan tehdä hänen vihollisensa
leppymättömiksi. -- Minä näen, valtijatar, ett'et voi mitään puolestani
tehdä. Mutta minulla on sinulle vielä eräs tieto tuotava; iloinen ei
ole sekään --."
Oktavia huoahti.
"Eikö kärsimyksieni mitta ole vielä täysi?"
"En tiedä, keisarinna, onko sinulle nimi Marcia tuttu?"
Keisarinna säpsähti.
"Marcia", sanoi hän tuskallisesti. "Minä tunnen tämän nimisen
ylimysnaisen -- mutta hän ei ole kai sama, jota sinä tarkoitat."
"Pelkään, valtijatar, että se on sama. Hän on eversti Silanuksen
sisar."
Oktavia nojasi päätään käsiinsä ja tuijotti puhujaan.
"Silanus", kuiskasi hän, ja hetkiseksi näyttivät hänen ajatuksensa
hellin muistoin kiihtyneen tuohon nimeen.
"Niin", sanoi hän sitten nopeasti, "minä tunnen hänet -- hän on
Silanuksen sisar -- lupautunut Vestan neitsyeksi -- mutta sano, mitä
hänelle on tapahtunut?"
"Hän on muutama päivä takaperin kadonnut."
"Kadonnut?"
"Ryöstetty."
"Kuka olisi..."
Livia nauroi katkerasti.
"Kuka, kysyt sinä, keisarinna? Oi Jupiter, aina sama voima, sama
rikoksellisuus, sama pahe. Nosta silmäsi Germanicuksen tytär, ja sinä
näet syyllisen lähimmässä ympäristössäsi."
"Sinä epäilet jotakin."
"Niin. Olen vakuutettu, että Marcia on joutunut Callistuksen uhriksi."
"Callistuksen? Oo -- aina hän, missä konnantöitä suoritetaan. Mutta
mihin perustat syytöksesi?"
"Hän vainosi tyttöä jo aikaisemmin. Mutta niinkauvan kun Silanus häntä
suojeli, ei konna uskaltanut häntä lähestyä. Nyt on tuo ilkityö voinut
tapahtua. Mutta ehkä pelastus ei vielä ole myöhäistä."
Keisarinna ei vastannut, hänen kätensä painoi kelloa, ja heti astui
orjatar esiin.
"Prinssi Britannicus saapukoon luokseni."
"Minä pyydän keisarinna, että minut nyt lasket menemään. Olen sinulle
kertonut, mitä tiedän. Velvollisuuteni on täytetty. Jupiter olkoon
suojanasi."
Keisarinna ojensi kätensä Narsissuksen leskelle.
"Hyvästi, Livia. Jumalat suojelkoot sinua. Jos on mahdollista tehdä
tyhjiksi Callistuksen suunnitelmat, on se tapahtuva. Minä panen henkeni
takuuseen siitä, ja Britannicus tekee samoin."
Livia suuteli kunnioittavasti Oktavian kylmää kättä. Kun hän astui
huoneesta ulos, näki hän Britannicuksen juuri saapuvan keisarinnan luo.
"Jupiter siunatkoon sinua, nuorukainen", kuiskasi Livia, puristaen
lastaan rintaansa vasten. "Ehkä ovat jumalat armollisia, ja uusi aika
hänen toimestaan koittaa vielä Roomalle."
Sitten astui hän marmooriportaita alas. Orjat kumarsivat syvään hänen
kulkiessa ohitse.
X LUKU.
VAPAA!
Keskellä Tiberiä on pieni, kukoistava saari, jossa on Aeskulapin
temppeli. Vuonna 292 e.Kr., jolloin mustasurma oli vienyt Rooman
lähemmäksi perikatoa kuin gallialaisten sotaretki, oli saari pyhitetty
tuolle pyhälle käärmeelle, joka oli laivalla tuotu Epidamasta
hätääntyneeseen kaupunkiin.
Yö oli saapunut. Rooma nukkui.
Ainoastaan erinäisiä seikkailijajoukkueita kuljeksi siellä täällä
kaduilla, häiriten kaupunkilaisten rauhaa. Tällaiset yölliset
retkeilijät olivat muuttuneet maanvaivaksi Roomassa. Poliisi ja
yksityiset eivät uskaltaneet niitä ahdistaa, sillä nuoren keisarin
mieluisimpia huveja oli kuljeskella kumppaneineen öiseen aikaan
valepukuisena kaupungin vaarallisimmissa osissa, eikä ollut viisasta
silloin joutua hänen kanssaan riitaan. Keisari ja hänen toverinsa
olivat vahvanyrkkisiä miehiä, eivätkä säästäneet iskuja. Jos he taas
joutuivat häviölle, saattoi se voittajille käydä jälestäpäin kalliiksi.
Yö oli pimeä. Kuuta peittivät paksut pilvet. Palatinin rinnettä alas
asteli muulinajajan asuun pukeutunut mies, kulki yhdennentoista
kaupunginosan läpi ja suuntasi sitten matkansa Tiberin rantaa ylöspäin,
saapuen pian paikalle, johon oli rantaan kiinnitetty pieni venhe.
Katsottuaan ensin varovasti ympärilleen, hyppäsi muulinajaja purteen,
tarttui airoon ja alkoi voimakkaasti meloa venettä virran poikki.
Virta tempasi venheen mukaansa ja muutaman minuutin kuluttua nousi
kulkija tuolle pienelle Tiberin saarelle sen pohjoisimpaan päähän. Mies
sitoi venheen kiinni rantaan ja jatkoi matkaansa saaren sisäosaan.
Suunnilleen saaren pohjoisimman kolkan ja Fabriciussillan keskivälillä
kohoutui komea, rehevien puistojen ympäröimä huvila. Se oli yksi
tuommoisia marmorikoristeisia maataloja, jommoisia Rooman aatelismiehet
ja rikkaat kauppiaat itselleen laittoivat. Portin yläpuolelle oli
suurin kultaisin kirjaimin kirjoitettu: _Salve_. Kaikkialla kasvoi
tiheitä pensaita ja ruusuja. Sisäpuutarhaan vievän portin päällä oli
mustalle pohjalle sirosti kaiverrettu sanat: _Cave canem_.
"Varo koiraa", mutisi muulinajaja. "Sinä olet sukkela, Callistus!"
Suuren verikoiran haukunta todisti matkamiehelle, että varoitus ei
ollut turhanaikainen.
Hän seisoi hetken epäröiden. Villainen tunika avautui hiukan ja
paljasti alla olevan vahvan panssarin ja vyöllä riippuvan miekan.
Viimein näytti yöllinen kulkija tehneen jonkinmoisen päätöksen. Hän
kietasi vaipan tiukemmin ympärilleen ja kiipesi melua herättämättä
portin yli. Samassa silmänräpäyksessä, kun hän ponnahutti itsensä
rautaisten piikkilaitteiden yli, kuuli hän ilmaa nuuskivan koiran
lähestyvän. Mutta ennenkuin tämä ehti häntä huomata pudottautui mies
puutarhaan. Koira, pelästyneenä putouksesta, hyppäsi taaksepäin, mutta
palasi kohta taas huomatessaan ruumiin makaavan pitkänään ruohossa ja
nuuski henkeään pidättävää miestä. Se aikoi juuri ruveta uudestaan
haukkumaan, kun miehen käsi salaman nopeudella tarttui sen kurkkuun ja
miekka upposi altapäin eläimen rintaan. Ääntä päästämättä vaipui koira
maahan tahraten verellään miehen vaipan.
Valepukuinen muulinajaja nousi varovasti. Kuten varjo pujotteli hän
kukkapensaiden välitse, kunnes saavutti palatsin oven.
Tutkien liukuivat hänen silmänsä ikkunasta toiseen; viimein pysähtyivät
hänen katseensa muutamaan ensimäisen kerroksen ikkunaan. Se oli
varustettu ristikolla, jotavastoin toisten akkunain edessä oli vaan
tavalliset verhot.
Kuu ilmestyi pilvien raosta näkyviin ja mies painautui varjoon likemmä
rakennuksen seinää.
Sitten veti hän esiin omituisen esineen, ja heti sen jälkeen leikkasi
hiljaisuutta tuskin kuuluva raapiva ääni.
Sitä kesti määrättömän pitkän aikaa. Mutta viimein aukeni ovi aivan
kuin taikavoiman vaikutuksesta ja mies hävisi pimeään käytävään
sulkematta ovea jälkeensä.
* * * * *
Marcia oli viettänyt vankilassaan muutamia viikkoja Callistuksen
häiritsemättä. Hän näytti jättäneen huvilan, sillä mikään ei osoittanut
hänen läsnäoloaan.
Orjatar palveli Marciaa, toi hänelle ruokaa ja juomaa, Senecan ja
Lucanuksen kirjoja, peilin ja ylipäätään kaikkea, mitä jalosukuinen
roomatar voi tarvita. Marcialta ei puuttunut siis muuta kuin vapaus.
Hän oli koettanut päästä orjattaren kanssa puheisiin, mutta pian
huomannut, että tyttö parka oli kuuromykkä. Vangille ei siis jäänyt
muuta neuvoksi kuin tyytyä kohtaloonsa. Kauhulla odotti hän sitä
päivää, jolloin Callistus taas uudistaisi katalan yrityksensä. Joka
aamu tutki hän huolellisesti tikarinsa kärkeä; öisin piilotti hän sitä
päänalusensa alla.
Kun hän eräänä aamuna herättyään etsi tätä uskollisinta suojelijaansa,
huomasi hän sen kadonneen.
Turhaan vannotti hän orjatarta merkkien kautta tunnustamaan
varkautensa. Aasialainen joko ei ymmärtänyt lainkaan häntä, taikka hän
teeskenteli.
Hirveässä tuskassa vietti Marcia päivänsä. Ruo'at, joita hänelle
tuotiin, saatiin koskemattomina korjata pois. Mitä enemmän yö läheni,
sitä enemmän kasvoi hänen tuskansa.
Kauvan orjattaren poistuttua istui Marcia vuoteellaan, punehtuneet
silmät tuijottaen ympäröivään pimeyteen. Hetki hetken perään kului.
Silloin tällöin pilkisti kuu kalpeita säteitään akkunasta. Marcia
taisteli uljaasti unta vastaan, eikä hänen aavistuksensa pettänytkään.
Hän oli väsymyksen valtaamana juuri hiukan uinahtanut, kun hän
pelästyen hypähti pystyyn, kuullessaan varovaisesti ovea suljettavan.
Hänen edessään seisoi Callistus, käsivarret ristissä, huulillaan
hänelle ominainen alhainen hymy.
"Oletko vihdoinkin tullut järkiisi, valkea kyyhkyni?" keskeytti hän
tuskallista äänettömyyttä.
Marcia hengitti kiivaasti. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin.
Hän ei kuitenkaan vastannut mitään.
Callistus näytti nauttivan uhrinsa kauhusta.
Hän astui yhä lähemmäksi tyttöä.
Tämä koetti sysätä häntä luotaan, mutta pelko lamautti hänen voimansa.
Samassa tunsi hän Callistuksen käsivarsien kietoutuvan ympärilleen ja
painavan häntä vuoteeseen.
Vaaran hetkellä palasivat hänen voimansa. Hän iski kaikin voimin
ahdistajaansa kolme, neljä kertaa kasvoihin, mutta tämän kädet
pusertuivat kuten rautaiset renkaat hänen kalvosiensa ympäri ja samassa
alkoi huoneessa tuntua omituista, huumaavaa hajua.
Callistus tahtoi huumata hänet. Tämä hirveä tietoisuus sai hänet taas
ponnistamaan voimiaan ja hänen onnistui lyödä maahan sieni, jota hirviö
piteli hänen suunsa edessä.
Mutta jo lamautui hänen vastustuskykynsä. Huudahtaen vaipui hän
vuoteeseen.
Silloin kuullosti Callistus. Hänen käsivartensa jättivät vapisevan
olennon -- --.
* * * * *
Muulinajaja oli hiipinyt pienintäkään melua herättämättä matoilla
peitettyjä portaita ylös. Hengitystään pidättäen odotti hän pimeässä
käytävässä, eikö kuuluisi mitään ääntä, joka osoittaisi hänelle tien.
Silloin leikkasi epätoivoinen huuto yön hiljaisuutta.
Se kuului huoneesta, jota ainoastaan ovi eroitti käytävästä.
Tällä hetkellä näytti mies, joka tähän saakka ei ollut jättänyt mitään
varovaisuustoimenpidettä huomioonottamatta, menettäneen kokonaan
kylmäverisyytensä ja itsensähillitsemiskyvyn. Äännähtäen raivokkaasti
kuin äärimmäisyyteen saakka ärsytetty petoeläin, heittäytyi hän kaikin
voimin ovea vastaan -- kerran, kahdesti, kolmasti.
Muurit näyttivät vapisevan liitoksissaan -- rymähdys, puisen oven
pirstoutuminen ja mies suorastaan lensi huoneeseen.
Callistus oli vetäytynyt takaisin. Ensi peljästyksessään ei hän
löytänyt salaovea. Silloin sai hän miekaniskun, joka oikaisi hänet
kuin kaadetun puun lattialle. Marcia heittäytyi pelastajansa syliin ja
tuskin oli hän nähnyt tämän kasvot, kun hän riemusta huudahtaen kietoi
käsivartensa miehen kaulaan. "Britannicus -- minun Britannicukseni!"
Callistus kuuli vielä tämän. Sitten menetti hän tajuntansa.
Talon orjat syöksyivät pimeään porraskäytävään. Kiireessä ja
pelästyksissään kävivät he toistensa kimppuun. Kun he sitten huomasivat
erehdyksensä, hyökkäsivät rohkeimmat heistä Callistuksen salakammioihin.
Prinssi -- sillä hän oli tuo valepukuinen muulinajaja -- tempasi
puoliksi tiedottoman tytön syliinsä ja miekka oikeassa kädessä hakkasi
hän oikeaan ja vasempaan, raivaten tiensä tyhmistyneitten orjien
välitse portaita alas.