ajaa hänet kumoon. Mutta Rufius istui varmasti satulassa. Muulit
säihkyivät. Miesten miekat kalskahtivat yhteen.
"Tie auki!" huusi Otho raivoissaan, "taikka olet kuoleman oma!"
Rufius, joka tunsi ystävänsä äänen, peräytti ällistyneenä ratsunsa.
"Otho -- sinäkö?"
Tätä hetkeä käytti Otho hyväkseen, antaakseen muuleille raivoisan
iskun, niin että ne täyttä ravia lensivät paikalta.
Jo kuului miesten korviin takaa-ajavien huudot:
"Sabina -- ryöstö -- murha", kaikui sekaisin melun keskeltä.
Rufius säpsähti. Hänen kätensä lensi vaistomaisesti otsalle -- hän
käsitti oitis asian laidan. Hänen jalot piirteensä vääristyivät. Otho
painoi kannukset syvälle ratsunsa kylkiin. Mutta samassa pyörähytti
Rufiuskin hevosensa ja nelisti pakenevain jälkeen. Miekat välkkyivät
kuutamon valossa. Hetkisen riehuivat miehet milloin rinnakkain milloin
jälekkäin ja kalvat risteilivät kalskahdellen kolkosti toisiaan vastaan.
Koko kaupungin osa havahtui yöunestaan. Silloin, kun Rufius taas oli
jäänyt hiukan jälkeen, käänsi Otho äkkiä uskomattoman taitavasti
ratsunsa ja samassa silmänräpäyksessä kun Rufius täyttä laukkaa syöksyi
ohi, sysäsi hän takaa päin säilänsä kahvaa myöden vastustajansa niskaan.
Rufius päästi tuskan huudon ja putosi raskaasti hevosen selästä, joka
pelästyneenä nelisti eräälle sivukadulle. Mutta Otho laski jälleen
täyttä vauhtia muulien jälkeen.
Takaa-ajajat pysähdytti poikkipuolin kadulla makaava Rufius.
Äänekkäästi valittaen nostivat orjat herransa maasta, saattaakseen
hänet kotiin. Mutta Rufius teki kädellään heikon, kieltävän liikkeen.
Sitten viittasi hän siihen suuntaan, jonne murhaaja oli kadonnut.
"Kirous teille!" mutisivat värähtelevät, vaahdon peittämät huulet.
"Onnettomuus sinulle, Otho, sinun suvullesi, koko Roomalle. Kuolema
teille kaikille..."
Verta tulvahti hänen suustaan. Pää hervahtui erään orjan syliin.
Samassa silmänräpäyksessä sivuuttivat Otho ja Poppea portin, vartijan
ollessa nukkuvinaan. Otho ei ollut suotta keisarin suosikki ja yhtä
kaikkivoipa kuin hänkin.
Muutamia tunteja myöhemmin kätki eräs maatalo Campanjalla pakolaiset
ja heidän rikoksellisen onnensa. Mutta Rufius makasi paareilla
palatsissaan, jossa nyt oli autiota ja hiljaista.
VIII LUKU.
KUNNIA VAIKO RAKKAUS.
"Voitto, Antonius! -- Tässä on armahduskirjasi. Nero asettaa sinut
jälleen pretorianikaartiin. Britannicus onnittelee sinua."
Julia oli kiireisin askelin rientänyt siihen huoneeseen, jonka hän oli
luovuttanut Antoniukselle. Hän itse nukkui viereisessä salissa, jota
erotti upseerin huoneesta ainoastaan raskas, purppurainen esirippu.
Antonius oli toipunut jo niin paljon, että voi vapaasti ja ilman
käärettä päässä liikkua. Hän oli koko päivän kävellyt huoneessaan
edestakaisin, odottaen tuomiotaan. Salaisesti hautoi hän päässään
voimatonta kiukkuaan ja mietiskeli tulevaisuutta ja sen tuomia
tehtäviä, sillä hän oli edelleenkin varma oikean asian voitosta.
Nyt oli hän siis vapaa!
Hänen edessään seisoi vienosti punehtuen tuo ihana naisolento, jota hän
sai kiittää hengestään, ja katseli loistavin silmin häntä.
"Ilmottaudu mahdollisimman pian keisarin puheille", jatkoi neito, "ja
pidä huoli siitä, että voit hänelle mainita jonkun piilopaikan, jossa
olet ollut sairautesi ajan. Ei kukaan saa tietää sinun olleen minun
luonani, sillä tällaista rikosta keisarillisen huoneen lakeja vastaan
ei imperatori todellakaan antaisi anteeksi."
"Minä olen noudattava määräyksiäsi, Julia", vastasi Antonius, ottaen
päälleen panssarinsa, joka niin monta viikkoa oli riippunut käyttämättä
seinällä. Julia ojensi hänelle kypärän. "Sinä menet minun makuuhuoneeni
läpi pieneen käytävään, joka johtaa palatsin kappeliin. Siellä
odottaa minun orjattareni, jonka johdettavaksi sinun on antauduttava.
Takaportin kautta pääset kenenkään huomaamatta täältä. Jumala olkoon
sinulle armollinen, Antonius."
Nuorukaisen kalpeat kasvot synkistyivät. Kauvan katsoi hän tyttöä. Tämä
piti silmänsä alasluotuina, aivan kun ei hän olisi uskaltanut katsoa
silmiin miestä, jonka elämän hän oli ryöstänyt kohtalolta.
Antoniuksen oli vallannut syvä liikutus. Mikä ajoi hänen silmäänsä
kyynelen -- hänen joka ei koskaan ollut itkenyt? Mikä ahdisti hänen
sydäntään tällä hetkellä ja ryösti puhetaidon? Kiitollisuuttako se oli?
Ainoastaanko vaan kiitollisuutta? Hän ei osannut itsekään selittää,
mikä voima pakoitti hänet heittäytymään polvilleen Julian eteen ja
kostuttamaan hänen käsiään kyynelillään.
Hetkisen he olivat molemmat hiljaa. Julia seisoi suorana ja katseli
kaihoisasti edessään polvistuvaa nuorukaista. Vienolla liikkeellä
irroitti hän oikean kätensä tämän kädestä ja laski sen ritarin
kumartuneen pään päälle. Mutta hänen silmänsä suuntautuivat taivasta
kohti ja kaikkivaltiaan luokse kohoutui tulinen rukous hänen
puolestaan, joka oli tullut hänelle niin sanomattoman rakkaaksi.
Pyhä rakkauden side yhdisti nämä sydämet toisiinsa, vaikka he itse
sitä tuskin tiesivät. Sillä kuinka olisi Antonius hetkeksikään voinut
unohtaa itsensä niin, että olisi toivonut saavansa Julian, joka oli
ylhäinen kuin prinsessa? Ja kuinka olisi Julia, kristitty, saattanut
lahjoittaa sydämensä henkilölle, joka uuden Jumalan tunnustajia piti
pahimpina vihollisinaan?
Niin erosivat he sydämessä kaiho, jota ei aika eikä mikään ollut
kyennyt poistamaan.
Jo tarttui Antonius esirippuun, kun hänen vasen kätensä tunnustellen
koetti sivua.
"Miekkani!"
Julia säpsähti.
"Minä unohdin", mutisi hän -- "mutta etkö tahdo ottaa imperatorilta
vastaan uuden? Tämä on vielä veressä."
Soturin kasvoihin ilmestyi julma piirre. "Juuri sitä tahdon minä
kantaa, Julia. Miekkaa, jota vielä petturien veri tahraa. Anna se
minulle." Huoahtaen otti Julia aseen seinältä, jossa se oli ollut
piilossa muutamien eläinten taljojen välissä. Sinä päivänä, jona
tiedoton soturi tuotiin hänen huoneisiinsa, oli hän ripustanut miekan
sinne ja siellä se oli ollut unohduksissa.
Mutta Antonius tunsi vanhojen voimiensa palaavan, omistaessaan taas
vanhan miekkansa. Voimakkaalla liikkeellä oli hän temmannut raudan
huotrastaan ja katseli sitä nyt miltei liikutuksella. -- Se oli
ruostepilkkujen peitossa, mutta niiden välillä punoitti hyytynyttä
verta. Unohdettu oli Julia, unohdettu menneisyys ja nykyisyys. Entinen
rajuus valtasi sotilaan, katsellessaan murha-asetta.
Heittäen vielä silmäyksen hämmästyneeseen tyttöön, kiiruhti hän ulos,
etsien neuvottua tietä, joka hänet oli viepä taas vapauteen.
Kauvan seisoi Julia paikallaan ja katseli esirippua, joka vielä liikkui.
Sitten lähti hän ajatuksiinsa vaipuneena siihen palatsin osaan, jota
keisarinna vallitsi. --
* * * * *
Antonius oli saapunut kadulle kenenkään häiritsemättä. Raikas, leppeä,
aurinkoinen ilma häikäisi häntä ja huumasi samalla kertaa.
Siinä lepäsi Rooma, vanha, ylväs Rooma! Kaikki neljätoista
kaupunginosaa olivat entisellään. Keisarin komeat rakennukset eivät
olleet luhistuneet. Tasavallan rakennuttamat temppelit huikaisivat
silmää valkeudellaan. Ruusut tuoksuivat kuin ennenkin. Kapitoli
yleni synkkänä, jylhänä. Ihmiset kulkivat, nauroivat ja juttelivat
kuten ainakin. Aurinko paistoi ja Italian päällä kaareutui ikuinen,
tummansininen taivaankansi.
Ja kuitenkin istui caesarin istuimella salamurhaaja!
Mietteissään kulki soturi eteenpäin, välittämättä suunnasta. Hän
mietti, missä sanoisi olleensa ajan tuosta muistettavasta päivästä
lähtien. Että tyranni sitä tiedusteleisi, oli epäilemätön asia, ja
hänen täytyi välttää epäluulon kohdistumista Juliaan.
Kauvan harhaili hän hiljaisemmissa kaupungin osissa. Hän ei ollut
huomannut, että oli tullut hämärä ja koettaessaan välttää seutuja,
jossa voisi tavata tuttuja, oli hän joutunut Ostian portille ja
jatkanut matkaansa pitkin Via Ostiaa.
Yö oli saapunut. Taivaalle oli noussut kuu ja sen valossa huomasi
Antonius äkkiä edessään tiellä miehen ruumiin, jota ympäröi laaja
verilammikko. Säikähtyneenä kumartui upseeri tarkastelemaan kuollutta.
Hän näytti tulleen matkalta, sillä hänen pukunsa oli pölyssä ja hänen
kasvonsa, joihin myös oli sattunut miekan isku, olivat sannoittuneet.
Kaikki yksityisseikat todistivat, että mies oli ylhäissäätyinen; hänen
vaippansa oli komea, aseet mitä kallisarvoisimmat ja kädet hennot. Ja
kun Antonius tarkemmin katseli kuolleen kasvoja ja lähemmin tutki hänen
kasvonpiirteitään, kouristi äkkiä sanomaton kauhu hänen sydäntään;
raivosta huudahtaen peräytyi hän surmatun luota.
Tiellä makaava oli Narsissus, keisari Claudiuksen entinen ministeri.
Siis hänetkin olivat Agrippinan vehkeet vaatineet uhrikseen! Antonius
polvistui ruumiin viereen ja tutki, eikö olisi ollut mitään merkkejä
mahdollisesti huomattavissa, jotka johtaisivat hänet murhamiesten
jäljille. Hän ei epäillyt silmänräpäystäkään, että murhan suunnittelija
istui keisarillisessa linnassa. Mutta ne, jotka olivat panneet
toimeen konnantyön, ne tahtoi Antonius saada selville ja saattaa
edesvastaukseen.
Kuollut oli ollut ennen hänen ystävänsä. Oli ollut aika, jolloin
Antonius oli ollut Liviassa, Narsissuksen puolisossa nähnyt maailman
ihanimman, viehättävimmän naisen. Nuoruuden huumauksessa oli hän
kerran ilmaissut Livialle intohimonsa. Mutta tämän hylkäys oli saanut
hänet pian järkiinsä, ja siitä saakka ei Narsissuksen puoliso olisi
mistään löytänyt uskollisempaa ja kunniallisempaa hyveensä puolustajaa.
Narsissus ei kuitenkaan ollut koskaan voinut unhottaa tätä nuorekkaan
upseerin tekoa, jonka merkitystä hän liioitteli. Niin oli syntynyt
molempien miesten välille salainen vihollisuus josta ainoastaan
Livialla oli aavistus. Tätä ajatteli Antonius, seisoessaan tuon
kunnioittamansa miehen kylmenneen ruumiin ääressä. Hän päätti verisesti
kostaa niille, jotka olivat palkinneet tämän miehen rajattoman
uskollisuuden ja hänen monet ansiokkaat palveluksensa valtiolle noin
konnamaisella tavalla.
Hän ajatteli Liviaa ja hänen suruaan. Se seikka, että Narsissus oli
ollut matkalla Ostiaan, saattoi hänet otaksumaan, että Liviakin
nyttemmin oleskeli siellä.
Lähenevien askelten kaiku herätti hänet ajatuksistaan, luullen,
että murhaajat palaisivat vielä korjaamaan ruumista, taikkapa
etsimään verenjanolleen uutta uhria, paljasti hän miekkansa ja
syöksyi lähestyviä vastaan. Pian huomasi hän kuitenkin että luullut
rikoksentekijät olivatkin poliiseja, ja ennen kuin hän osasi arvata
mitä tämä merkitsi, olivat nämät hänet saartaneet.
Kohortin päällikkö kävi tarkastelemaan ruumista ja astui sitten
sotilaitten kiinni pitelemän Antoniuksen luokse.
"Auttakaa minua rikoksentekijäin etsimisessä", huusi nuorukainen. "Mitä
mielettömiä te olette! Pidätätte minua, sen sijaan, että ajaisitte
takaa murhaajia."
"Se on tuskin tarpeellistakaan", vastasi komentava upseeri, "syyllisen
olemme juuri saaneet käsiimme."
Antonius hätkähti.
"Mitä tarkoitat upseeri?"
"Miekkasi, päämies, jos saan pyytää."
Antonius kohotti miekkaa pitelevän käden, mutta sotilaat väänsivät
häneltä aseen ja ojensivat sen johtajalleen. Tämä katsoi sitä
tarkkaavasti.
"Terä on tahmainen. -- Sinä näytät kauvan levänneen työsi jälkeen,
päämies. Tässä on hyytynyttä verta."
Antonius koetti puhua, mutta ääni ei tehnyt tehtäväänsä. Häntäkö siis
pidettiin murhaajana? Häntä!
Käheä nauru pääsi hänen kurkustaan.
"Viekää minut tuomarin eteen", sanoi hän lyhyesti.
"Se on tapahtuva, päämies", vastasi poliisiupseeri.
"Sotilaat, nostakaa kuollut."
Nyt kun hän tarkemmin silmäsi ruumista, astahti hän hämmästyneenä
taapäin.
"Kautta Styxin -- elleivät silmäni petä, on kuollut -- Narsissus,
rahaministeri."
"Jonka kruunatun rikoksentekijän kurjat kätyrit ovat toimittaneet
tieltä pois", huusi Antonius.
Upseeri rypisti kulmiaan.
"Mitä tarkoitat?"
Mutta Antonius oli kyllin viisas jättääkseen lähemmin selittämättä
varomattoman huomautuksensa, jonka häpeä ja raivo olivat puristaneet
hänen suustaan.
"Minä kuljin tätä tietä", sanoi hän vastaukseksi, "ja tapasin
aatelismiehen veressään virumassa. Hänen murhaamisestaan ei voinut olla
kovin kauvan."
"Uskokoon sitä ken tahtoo", vastasi kohortin päällikkö naurahtaen.
"Mitä on sinulla tekemistä öiseen aikaan täällä? Mitä varten raahaat
sinä ruostunutta, veristä miekkaa mukanasi? Missä olit sinä silloin
kuin aatelismies murhattiin, ellet täällä?"
Jo oli Antonius vastaamaisillaan: Silloin olin minä keisarillisessa
linnassa -- mutta ennen kuin ensimäinen sana pääsi huulilta, hillitsi
hän itsensä ja vaikeni.
"Eteenpäin!" komensi kohortin johtaja -- "vankilaan!"
Antonius vietiin Mamestinuksen vankilaan. Ahtaassa kopissa, jonka
heikko öljylampun valo teki paremmin kolkommaksi kuin hauskemmaksi,
istui hän homeisella puupenkillä ja koetti miettiä, mitä oli tapahtunut
ja mitä hänellä oli odotettavissa.
Kuka oli murhannut Narsissuksen? Se oli kysymys, joka hänen eteensä
tultaisiin asettamaan.
Hänen täytyi oikeuden edessä puolustaa itseään, se oli päivän
selvää. Ja hän kykenisi myöskin todistamaan syyttömyytensä. Sillä
päivällä, jolloin konnantyö oli tapahtunut, ei hän ollut murhapaikan
läheisyydessäkään ollut. Sillä hetkellä, jolloin ministeri oli kaikesta
päättäen surmattu, oli hän ollut vielä keisarillisessa palatsissa.
Syyttömyytensä varmassa tunnossa ojentautui Antonius kovalle sijalleen,
palaten taas ajatuksissaan sinne, jossa hän viimeiset viikot oli
viettänyt. Hänen silmiensä eteen nousi tuon tytön kuva, joka hänen
sydäntään hallitsi, säteilevän puhtaana, lupaava hymy huulillaan.
* * * * *
Keisari oli jättänyt jutun senaatin käsiteltäväksi. Vastoin tapaa
vaati Agrippina oikeutta olla läsnä istunnossa, jossa juttu nuorta
kaartinupseeria vastaan oli esillä; senaatti, joka ei ollut enään
vapaa kansan edustuslaitos, vaan keisarin tahdoton palvelija, antoi
suostumuksensa. Tosin oli senaatissa jäseniä, jotka uskollisesti
pysyivät velvollisuuksissaan ja noudattivat Rooman lakeja vastoin
keisarinkin tahtoa. Mutta mitä voivat he? He olivat kallioita, jotka
kyllä horjumatta kestävät myrskyn möyrivien aaltojen hyökkäykset, mutta
eivät kykene niitä hillitsemään.
Agrippinalle oli varattu kunniaistuin, jolla keisari istui silloin kuin
hän itse johti jotakin tärkeätä senaatin istuntoa.
Hitaasti täyttyi korkea sali. Senaattorit kävivät paikoilleen. Viimein
ilmestyi Agrippina, leskikeisarinna. Hänen olkapäillään riippui komea
kultaompeluksin koristettu purppuraviitta aleksandrialaisesta silkistä.
Senaattorien kunnioittavasti tervehtiessä istuutui hän valtaistuimelle.
Hän näytti olevan vanhentumaton, näytti käyneen entistä kauniimmaksi
sen jälkeen, kun hänestä oli tullut Rooman mahtavin henkilö. Sillä
vielä oli hänen vaikutuksensa nuoreen hallitsijaan horjumaton. Pallaan
rautakylkeä vastaan taittuivat kaikki leskikeisarinnaa vastaan
suunnatut juonet.
Hän katseli ylpein silmäyksin komeata kokousta. Usea paikka oli
uudelleen täytetty Neron hallitukseen astumisen jälkeen. Siinä lähinnä
istui Callistus, joka esillä olevassa jutussa toimi syyttäjänä. Hän
kantoi oikeaa kättänsä puolittain togan alle kätkeytyvässä siteessä.
Leskikeisarinna oli itse hänet tähän tärkeään tehtävään valinnut,
ja ystävällisellä silmäyksellä rohkaisi hän uskottuaan näyttelemään
osaansa taitavasti ja -- kauniisti. Callistus oli itse toimittanut
Narsissuksen murhan; ei kukaan olisi siis paremmin kyennyt valvomaan
hovin etuja tässä jutussa, kuin hän, hovin konnamaisin palvelija.
Synkin katsein mitteli hän miestä, joka oli rohjennut astua
puolustamaan syytettyä. Tuo peloton oli Borea Soranus, mies yhtä
urhoollinen kuin oikeamielinenkin, mies, jonka hänen persoonalliset
hyveensä olivat tehneet yhtä suosituksi kansan keskuudessa, kuin
epäiltäväksi hovissa.
Kokoontuneitten keskuudessa syntyi liikettä.
Antonius ilmestyi tuomariensa eteen.
Hän oli kalpea sairaudestaan sekä elämästä maanalaisessa kopissaan
heikontunut. Kuitenkin oli hänen ryhtinsä ylpeä ja luottamuksensa
horjumaton.
Mitä saattoi hänelle tapahtua?
Hän oli syytön ja ainoastaan onneton sattuma oli heittänyt häneen
syyllisyyden varjon.
Callistus, syyttäjä, alkoi puheensa.
Antonius hätkähti, kun hänen silmänsä kohtasivat Agrippinan uskotun.
Hän tiesi mitä tältä taholta oli odotettavissa...
"Senaattorit", alkoi yleinen syyttäjä, "jos kukaan on ansainnut
koetellun oikeudentunnon täyttä ankaruutta, niin on sen tehnyt Markus
Antonius, keisarillisen kaartin upseeri, joka on murhannut meidän
kaikkien kunnioittaman ja rakastaman miehen." Makealla hymyllä ja
teeskennellyllä ihastuksella luetteli hän Narsissuksen ansiot, hänen
palveluksensa kuolleelle, jumalalliselle Claudiukselle, hänen hyveensä,
hänen oikeudenmukaisuutensa sekä ystävää että vihamiestä kohtaan.
"Isänmaa menetti hänessä parhaan kansalaisen -- keisari uskollisimman
palvelijan... eikö jokaisen isänmaan onnea ihannoivan silmiin nouse
häpeän, epätoivon ja vihan kyyneleet ajatellessa, että tällainen
kansalainen on saanut päättää päivänsä maantiellä, että ylhäinen
virkamies on konnamaisen salamurhaajan uhrina verensä kuiviin
vuodattanut?" Nyt ryhtyi Callistus lähemmin kuvailemaan Antoniuksen
vangitsemistilaisuutta. "Kaikki tosiasiat viittaavat siihen, että
kukaan muu kuin Markus Antonius ei voi olla syypää tuohon konnamaiseen
tekoon. Mutta nämä suoranaiset todisteet eivät ole saaneet paatunutta
rikoksen tekijää vielä tunnustamaan syyllisyyttään. Hän kieltää, ja
hänen puolustukseksensa kärjistyy kysymykseen, jonka hän on tehnyt
tutkintotuomareille:
"'Miksi olisin minä tuon työn tehnyt?'
"Todellakin, senaattorit, siinä olisi ratkaisematon arvoitus, ellei
minulla olisi käytettävissäni todisteita, jotka osoittavat, että
pretorianilla oli vieläpä erittäin painavat syyt murhata Narsissus.
"Me olemme kaikkivaltiaat valtakunnassamme, Antonius, eikä pieninkään
synti jumalia tai keisaria vastaan jää meiltä huomaamatta.
"Ymmärrä minua oikein, Antonius, ja jumalien ja kunniasi nimessä vastaa
totuuden mukaisesti:
"Rakastatko Liviaa, ministerin puolisoa?"
Antonius kalpeni, ei sen vuoksi, että hän olisi pelännyt kysymyksen
takana piilevää vaarallista ansaa, vaan siksi, että hänen jaloa
mieltään pahoitti tämän kunnioitettavan naisen nimen sekoittaminen
tähän juttuun. Siitä huolimatta vastasi hän totuuden mukaisesti:
"Kyllä", vastasi hän, "oli aika, jolloin minä tätä jaloa naista
rakastin. Mutta hänen hyveensä ohjasivat minut oikealle tolalle,
tavottelemaan -- ei hänen rakkauttaan -- vaan hänen kunnioitustaan."
Syyttäjän kasvot vetäytyivät pirulliseen irvistykseen.
"Ei kukaan, Antonius, tahdo epäillä Livian hyveellisyyttä, mutta meidän
on lupa tämän tunnustuksen jälkeen epäillä sinun sanojesi totuutta.
Sillä aistillinen intohimo on kuin hehkuva hiilos, jonka myrskyt
voivat uudelleen saada hehkumaan. Kieltäytymisen tuhan alla hehkuu
salainen tuli, joka ensimäisen aiheen johdosta leimahtaa liekiksi.
Se tuli kuluttaa kaiken -- totuuden, kunnian ja hyveen. Ei ole enään
epäilystäkään siitä, että Antonius ei olisi todellinen rikoksentekijä.
Ja tietäen, että te, senaattorit, halveksitte murhamiestä yhtä paljon
kuin minäkin, jätän turvallisesti teille tuomion langettamisen."
Jännitys, jolla kuulijat olivat seuranneet puhetta lankesi Callistuksen
lopettaessa. Agrippinan huulilla väreili tyytyväinen hymy. Callistus
heitti ilkkuvan silmäyksen Antoniukseen, mutta laski paikalla
katseensa. Yliluonnollinen viha, joka leimusi upseerin silmissä sai
hänet kauhistumaan.
Voi, jos Antonius joskus pääsisi kostamaan. Siitä sukeutuisi hirveä
tilinteko.
Nyt astui Borea Soranus esiin ja mitellen Callistusta halveksivin
silmäyksin alkoi hän selvällä, täyteläisellä äänellä:
"Senaattorit! Minun mielestäni Callistuksen puheessa ilmeni liian
suuressa määrässä persoonallinen viha. Olisi hyvä, jos tätä asiaa
ratkaistaessa ei kiinnitettäisi kovin paljon huomiota syyttäjään, vaan
sitä enemmän tosiasioihin ja -- eikä suinkaan vähimmässä määrässä --
syytetyn persoonallisuuteen."
Sitten puhui senaattori olosuhteista, joissa Antonius vangittiin. Hän
huomautti, kuinka oli aivan luonnotonta otaksua, että Antonius, jos hän
todellakin olisi ollut murhaaja, olisi jäänyt paikalle niin pitkäksi
aikaa ja sitten syöksynyt poliisikohortin lähestyessä sitä vastaan.
Myöskin osoitti hän tyhjiksi ne johtopäätökset, jotka Callistus
oli vetänyt Antoniuksen tunnustuksen johdosta suhteestaan Liviaan,
Narsissuksen puolisoon.
"Callistus", lopetti Soranus puheensa, "nimitti rakkautta kaikki
kuluttavaksi tuleksi, jonka synnilliseen hehkuun hyveet hukkuivat.
Minun mielestäni se on huono selitys jalolle tunteelle, minkä valtaan
Antoniuskin oli kerran joutunut. Ei pahaan, vaan päinvastoin hyvään
täytyi häntä johtaa ihailunsa jaloa Liviaa kohtaan. Sillä rakkaus on
kuin puhdas, valkoinen tähti, joka tuikkaa taivaan laella ja johtaa
yksinäisen miehen askelia pimeässä. Onnellinen se, jolle rakkauden
valossa elämän yö muuttuu päiväksi, jonka myrskyävä sydän saa odottaa
sitä hetkeä, jolloin tuo tähti puhtaana ja kauniina astuu alas
korkeudestaan, antautuaksensa rakastetun omaksi. Mutta onnellinen
myöskin hän, joka kykeni kieltäytyen sulkemaan nuot kalpeat säteet
sydämensä sopukoihin, joka kykeni varjelemaan hyveensä ja pitämään
sielunsa puhtaana. -- Sellainen, senaattorit, oli Antoniuksen rakkaus;
ei ikinä voinut se johdattaa häntä surmaamaan miestä, joka oli jo
kauvan ollut hänen persoonallinen ja valtiollinen ystävänsä --."
Puhe ei ollut tekemättä vaikutusta. Agrippina rypisti uhkaavasti
kulmiaan, Callistus päästi käheän naurun.
Ryhdyttiin uudestaan kuulustelemaan syytettyä, joka jo vankilassa oli
kertonut kaikki, mitä tiesi.
"Sinä et ollut Roomassa sinä päivänä, jolloin Narsissus murhattiin?"
kysyi kuulusteleva senaattori.
"Päinvastoin. Minä olin Roomassa."
"Mutta et -- niin väität -- sillä kulmalla, jossa murha tapahtui."
"Aivan niin."
"Sinä tulit sattumalta Ostian tielle?"
"Ihan sattumalta."
"Sinä olit menossa Ostiaan?"
"En."
"Mitä oli sinulla sitten tekemistä Ostian tiellä?"
"Ajatukseni -- onneton sattuma oli ohjannut askeleeni sinne."
"Sinulla täytyi olla kuitenkin joku tarkoitus, Antonius?"
"Ei, senaattori. Minä kuljin, kuten sanoin, ajatuksissani."
"Mistä sinä tulit?"
Antonius ei vastannut.
"Sinut otettiin tuona päivänä, jolloin sinut vangittiin, imperatorin
armosta jälleen armeijaan. Sinä olit ollut kuolemaan tuomittujen
joukossa siihen asti. Otaksuttavasti sinä tulit nyt piilopaikasta,
jossa olit viettänyt ajan keisarin valtaistuimelle nousemispäivästä."
"Aivan niin."
"Missä sinä olit ollut?"
Antonius vaikeni.
"On selvää, Antonius, että jos sinä voit osoittaa olleesi mainittuna
päivänä edes muutamia tunteja aikaisemmin, kun sinut tavattiin kuolleen
luota, jossakin toisessa osassa Roomaa, niin sinun syyttömyytesi on
todistettavissa. Mutta vaikenemisesi on sama kuin tunnustus. Siis puhu."
Yhä vaikeni Antonius. Hänen katseensa harhaili ympäri huonetta,
pysähtyi Agrippinan kasvoihin ja suuntausi sitten lattiaan.
Agrippina kumartui eteenpäin. Hänen huulillaan leikkieli hymy.
Eikö tässä ollut olemassa joku salaisuus, jonka uhriksi Antonius nyt
oli joutumassa?
"Missä olit tuona päivänä Antonius?" kysyi hän pehmein, viettelevin
äänin. "Mikä katto varjosi sinua tuona onnettomana hetkenä? Eikö ole
yhtään ystävää, joka voisi astua puolestasi todistamaan?"
Ja hetkisen odotettuaan, jatkoi hän: