ministerit Seneca ja Burrus Pallaan kanssa yhtä hyvin kuin niitä
ennenkin oli hoidettu, vieläpä osittain, kuten vakuutettiin,
paremminkin. Neron toivomuksesta oli pantu toimeen erinäisiä
taloudellisia parannuksia. Agrippina, nuori leskikeisarinna, kävi
nykyään katkeraa taistelua Neron ministereitä vastaan vaikutusvallasta
keisariin.
Mitä kirjottaisi hän Oktaviasta? Tuo marttyyri vaikeni
valtaistuimellaan ja kärsi. Hänellä ei ollut edes sitä onnea, että
olisi voinut toisinaan hetkeksi unohtaa tuskansa, kuten Silanus sodan
melskeessä. --
Marcian ajatukset häiriytyivät. Hän kulki juuri Tiberin takaisen
korttelin läpi, jossa parhaasta päästä asui köyhää väkeä. Nuorelle
tytölle oli vaarallista kulkea yksin tässä kaupunginosassa ja Marcia
kiirehti juoksujalkaan pitkin tyhjiä katuja. Pienistä kapakkahuoneista
kuului juopuneitten inhottavaa hoilotusta. Marciaa, joka oli käynyt
erään sairaan luona, kadutti jo, että oli lainkaan näin myöhäisenä
iltahetkenä lähtenyt kaupungille.
Äkkiä oli hän kuulevinaan jälestään säännöllisiä miehen askelia. Hän
lisäsi vauhtiaan, mutta samassa sivuutti hänet muutamia epäilyttävän
näköisiä olentoja, jotka jonkun matkan päässä jäivät odottamaan. Marcia
aikoi kiertää miehet ja juoksi sen vuoksi jokea kohti.
Mutta miehet sulkivat tien sinnekin päin. Samassa huomasi Marcia
takanaankin juoksevan vainoojia.
Voimiensa takaa huusi hän apua. Silloin heitettiin hänen päänsä
ympäri liina, joka tukahutti hänen toisen huutonsa. Hänen kätensä
sidottiin selän taakse; säkin tapaista liinaa vedettiin syvemmälle
hänen päähänsä ja hänet heitettiin kantotuoliin. Mutta nyt alkoi
kuulua ympäriltä elämää. Hätähuuto oli kutsunut läheisistä kapakoista
miehiä ja juoksujalkaa läheni poliisikohorttikin paikkaa. Marcia tunsi
kantotuolin kohoavan maasta. Kuului aseitten kalsketta ja raakoja
huutoja. Mutta kantotuoli poistui nopeaan taistelupaikalta. Marcia meni
tainnoksiin.
Kun hän jälleen tuli tuntoihinsa, huomasi hän kantotuolin pysähtyneen.
Kaksi voimakasta mieskäsivartta nosti hänet tuolista ja kantoi
loppumattoman pitkiä portaita ylös. Sitten kuuli Marcia raskaan
oven paukahtavan lukkoon, säkki leikattiin hänen päästään auki ja
kädet vapautettiin siteistään; mutta ennenkuin hänen silmänsä olivat
ehtineet tottua valoon, olivat olennot, jotka häntä olivat kulettaneet,
kadonneet.
Marcia huomasi olevansa komeassa huoneessa, jonka sisustus oli mitä
ylellisin. Ensi silmäyksellä tiesi hän olevansa yhdessä noista
epäilyttävistä huviloista, joita roomalaiset mässärit olivat itselleen
rakennuttaneet ja jotka siihen aikaan olivat yhtä tunnetut kuin
pelätytkin.
Marcian ensimäinen ajatus oli huutaa apua. Mutta mitä olisi siitä
hyötyä? Hän kiiruhti useitten huoneitten läpi, kunnes saapui lujasti
suljetulle rautaovelle. Hän mittasi silmillään korkeutta akkunoihin --
ne olivat varmoilla ristikoilla varustetut. Epätoivoisesti huoahtaen
kääntyi hän ympäri ja näki edessään ministeri Callistuksen, joka
huomaamatta oli astunut salaisesta ovesta huoneeseen.
Muutamia silmänräpäyksiä mitteli hän avutonta tyttöä törkein
silmäyksin. Hän näytti nauttivan tämän hämmästyksestä ja epätoivosta,
kunnes Marcia punehtuen häpeästä ja kiukusta käänsi hänelle selkänsä.
Callistus nauroi omituista, ilkeää nauruaan. "Mitäs pidät olostasi
täällä, kyyhkyläiseni?" kysyi hän ivallisesti, heittäytyen lähellä
olevaan nojatuoliin.
"Minä vaadin lain nimessä, että päästät minut heti vapaaksi", vastasi
tyttö suunnaten vihasta säihkyvät silmänsä konnaan.
"Ah -- minä en ole osannut aavistaakaan, että sinä voit olla noin
vihainen", jatkoi ministeri järkähtämättömän tyynesti. "Paha kyllä, en
voi tällä hetkellä noudattaa toivomustasi. Millä oikeudella sinä asetat
noin epäjohdonmukaisen vaatimuksen minulle?
"Lain nimessäkö?
"Loruja -- laki olen minä, lapsukaiseni."
"Mitä tahdot sinä minusta?" kysyi tyttö halveksivasti.
"Mitäkö tahdon? Katsos, sinä kysyt liian paljon samalla kertaa. Jos
sinä tunnet minut, ei sinun liene vaikea arvata sitä."
"Sinä olet Callistus. Mikäli minä tiedän, suurin konna, mikä Rooman
muurien sisällä asustaa."
"Kohteliaisuutesi tuottaa minulle kunniaa, neito. Mutta minä näen,
että muistisi ei ole kärsinyt pelästyksestä! Virkistäpäs sitä vielä
hiukkasen!
"Muistat kaiketi vielä erään pienen kohtauksen Ostiassa?"
"Tokko minä muistan? Sinä olit kyllin julkea tunkeutuaksesi veljeni
maataloon."
"Rakkaus oli noussut päähäni. Älä nimitä sitä julkeudeksi. Sano:
päihtymys. Mutta samapa se -- minä tulin luoksesi vierailulle."
"Sinä luulit minun olevan yksin kotona. Mutta veljeni olikin saapuvilla
ja antoi sinulle sellaisen selkäsaunan, että kiemurtelit kuin mato
hänen kynsissään."
"Vaiti, nainen", sähähti Callistus ja hänen silmänsä säihkyivät
vihertävinä, "älä muistuta minua siitä, jos henkesi on kallis."
"Miksikä en sinua muistuttaisi, raukka? Sinä vikisit kuin sammakko. Jos
ei minua olisi ollut, olisi Silanus sinut tappanut. Minusta näyttää,
että hän olisi tehnyt siinä hyvän työn."
Callistus siristi ilkeästi silmiään. "Sen jälkeen minä esitin
Claudiukselle hienosti suunnitellun syytöksen veljeäsi vastaan. Seuraus
oli, että häneltä kaapattiin lihava paisti, Oktavia, pois."
Marcia vastasi inhoavalla liikkeellä.
"Se oli ainoastaan kostoa."
"Hyvä, kun se nyt on sinulle onnistunut, laske minut vapaaksi."
"Enhän toki. Minä aion sinut voittaa."
"Siitä ei tule ikinä mitään, niin totta kuin jumalat elävät."
"Älä tee väärää valaa! Siitä tulee tosi, olet sen näkevä."
"Ei koskaan. Sinä olet kuoliaaksi poljettava matelija."
"Minun myrkkyni tekee vielä sinut taipuvaisemmaksi."
"Oh -- kurja! Etkö sinä tiedä, että minä aion ottaa Vestan neitsyen
hunnun?"
"Mitä se minuun kuuluu?"
"Minä tapan sinut!"
Pilkallinen hohotus oli vastaus. Callistus oli lähestynyt Marciaa,
mutta hyppäsi samassa parkaisten takaisin. Silmänräpäyksessä oli Marcia
vetänyt vaippansa liepeestä tikarin, jota hän aina piti mukanaan ja
syössyt sen hirviön rintaan. Ainoastaan vaistomaisesti eteen nykäisty
käsivarsi oli pelastanut Callistuksen varmasta kuolemasta. Tikari
oli tunkeunut syvälle olkapäähän, josta juoksi tulvimalla verta
lattiamatolle.
Horjuen vetäytyi Callistus takaisin ovelle.
"Ensi kerralla syöksen minä raudan omaan rintaani", huusi Marcia hänen
jälkeensä. Hän seisoi suorana ristikkovarusteisen ikkunan alla. Hänen
silmänsä salamoivat ja huulet olivat lujasti yhteen puristautuneet.
Noista ihanoista kasvoista kuvastui järkähtämätön tahdonvoima.
Valkoisessa togassaan seisoi tyttö siinä kuin ruumiillistutettu
puhtaus. Mutta hänen voimansa olivat lopussa. Heittäen epätoivoisen
silmäyksen taivasta kohden, vaipui hän lähimmälle vuoteelle, lähettäen
tulisen rukouksen Jupiterille, kaikkivaltiaalle.
VII LUKU.
SABINA POPPEA.
Oli kulunut muutamia päiviä edellä kuvatuista tapahtumista, kun
Kolosseumin ja Lateranin välillä, suunnilleen Coelimontanumin kukkulan
tienoilla sattui tapaus, jonka merkitys Roomalle pian oli osottautuva
mitä suurimmaksi.
Lähellä sitä paikkaa, mihin myöhemmin Marius Maximus pystytti uljaan
palatsinsa, sijaitsi ritari Rufius Crispinuksen asunto. Hän oli
pääkaupungin ylhäisimpiä aatelismiehiä, suunnattoman rikas ja sen
lisäksi urhoollinen, oikeutta rakastava ja jalomielinen. Maailma, siinä
merkityksessä kuin sitä Roomassa käsitettiin, piti häntä onnellisena,
sillä paitsi persoonallisia ominaisuuksiaan ja ulkonaista rikkauttaan
sanottiin hänen omistavan myöskin Italian, se on, maailman kauneimman
naisen.
Tämä nainen oli Poppea Sabina. Ken tämän naisen oli nähnyt, hänen
täytyi tunnustaa, että hän oli vielä kauniimpi kuin maineensa.
Viisitoista vuotiaana oli Rufius tuonut hänet kotiinsa. Silloin oli
hän ollut solakkakasvuinen olento, jolla oli neitseelliset piirteet ja
tavattoman vaaleat kasvot, joista loisti pari suuria silmiä. Näissä
silmissä palava lempeä tuli ilmaisi sopusointuista sielua, joka ei
ollut minkäänlaisten intohimojen alainen.
Jouduttuaan naimisiin ja Crispinuksen loistavan suvun keskuuteen,
osoitti hän heti harvinaisia luonnonlahjojaan. Ja jos oli ollut niitä,
jotka väittivät Poppean äidin olevan tytärtään kauniimman, niin
luopuivat he pian tuosta mielipiteestä.
Hänen vartalonsa alkoi muodostua yhä täydellisemmäksi. Kasvot saivat
tyttömäisen ilmeensä sijalle kokeneen naisen itsetietoiset piirteet.
Silmien loiste muuttui vaihtelevan intohimoiseksi. Niiden kajastus teki
puhtaat kasvot viehättävän arvoituksen kaltaisiksi, jonka ratkaiseminen
oli suotu vain yhdelle onnelliselle ihmiselle maailmassa.
Hänen otsallansa oli tavallista huomattavampien hengenlahjojen
leima. Ja pian olikin Poppea Sabina Rooman huomattavin nainen. Hänen
loistaville persoonallisille ominaisuuksilleen antoi hänen ylhäinen
syntyperänsä ja miehensä aateluus sen taustan, jota tämä nainen
tarvitsi.
Mutta hän itse ei tuohon taustaan ollut kuitenkaan tyytyväinen.
Heräävän aistillisuuden rinnalla vallitsi tämän naisen rinnassa mitä
rajattomin kunnianhimo. Hän hyvin tiesi olevansa kaunis ja nerokas, ja
ken olisi nähnyt hänen sisimmät soppensa, hän olisi voinut vakuuttaa,
että hän oli myöskin, eikä suinkaan vähäisimmässä määrässä, huono ja
turmeltunut; ja sitä tarkoituksella ja harkinnasta.
Hänet voitiin laskea siihen lajiin Roomaan naisia, joka kilvan koetti
pilkata muinaista, tasavallan aikuista siveellisyyttä rajattomalla
siveettömyydellään. Rooman senaikuiseen tapainturmelukseen oli
pääasiassa syynä voitettujen itämaalaisten vaikutus. Mutta
myöskin kotimaastaan siirtyneet kreikkalaiset koettivat tehdä
parastaan levittääkseen turmeltuneen Hellaan paheita voittajiensa
pääkaupunkiin. Ylhäissäätyiset suorastaan kilpailivat porvarisnaisten
kanssa koettaessaan elää yleisten naisten tavoin ja kaikenlaiset
häväistysjutut olivat maailman pääkaupungin yleisön mieluisimmat
puheenaiheet.
Poppea olisi pettänyt miestään ensimäisen tilaisuuden sattuessa.
Tämä tilaisuus tarjoutuikin pian roomalaisen Dandy Salvius Othon
muodossa. Otho oli Rooman rikkaimpia, jalosukuisimpia ja hienoimmin
sivistyneimpiä, mutta myöskin turmeltuneimpia nuorukaisia. Ollen
Rufiuksen ystävä, oli hän melkein joka päivä Sabinan läheisyydessä,
joka kohta oli mieltynyt nuorukaiseen, sillä välin kuin tässä paloi
mitä kiihkein intohimo ihanaa talon emäntää kohtaan. Mutta Rufius ei
ollut ainoastaan uskollinen, vaan myöskin valpas ja mustasukkainen
puoliso, eikä ollut niinkään yksinkertainen asia tehdä hänet
vihollisekseen.
Eräänä päivänä oli Rufius matkustanut asioilleen Campanialle, ja Poppea
päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen, uhratakseen Isiksen temppelissä.
Hänen puolisonsa oli ankarasti kieltänyt häntä menemästä Isiksen
kunniaksi toimeenpantuihin jumalanpalveluksiin; syytä kylliksi, että
Poppea oli hankkinut itselleen perinpohjaiset tiedot niistä.
Hän oli ottanut palvelukseensa erään vanhan syöjättären, nimeltä
Hippolyte, koska tämä, kuten vakuutettiin, osasi mestarillisesti hoitaa
hiuksia. Tämä laji naisia välitti ammattinsa turvissa kaikkia aikansa
paheellisia toivomuksia. Myöskin Hippolyte osasi haltijattarelleen niin
seikkaperäiset tiedot ja kuvata kaikki niin viekoittelevasti, että
Poppea päätti niin pian kuin mahdollista käydä Isiksen temppelissä,
missä pappien suojeluksen alla oli kaikki luvallista, jokainen synti
jumalalle mieleen.
Tänään, jolloin hän oli Rufiuksen palatsin rajaton valtijatar, ei
mikään käynyt hänen mielestään kyllin pian. Tuskin oli aamuaurinko
alkanut heittää säteitään viheriän akkunan läpi, kun Poppea työnsi
kultakirjaiset peitteet päältään ja laskeutui korkealta vuoteeltaan.
Tyndaris orjatar odotti jo valtijatartaan viedäkseen hänet
kylpyhuoneeseen. Siellä pesi Poppea itsensä, ensin lämpöisellä, sitten
kylmällä vedellä, ja hierotutti ihoonsa harvinaisimpia hajuvesiä ja
öljyjä. Pukuhuoneeseen palattuaan antoi hän Tyndariksen ihomaalilla
somistaa kasvojaan, Hippolyten valvoessa toimitusta. Ensin hieroi
orjatar vielä kasvoja öljyllä, josta iho kävi notkeaksi, pani varovasti
lyijymaalia pieniin ryppyihin ja veti päälle keveästi ihomaalia. Sitten
siveli hän salvalla kulmakarvat ja silmäripset, veti tumman juovan
silmien alapuolelle ja laittoi poskille, huulille ja korvanipukoille
vienon rusoittavan punan.
Eräs orja toi _Actadiurnan_, niinkutsutun valtakunnan lehden, joka oli
Rooman ainoa sanomalehti.
Poppea luki. Siinä kerrottiin viimeisistä nimityksistä,
perhetapahtumista ja sodan kulusta. Henkilääkäriltä oli tiedonanto
vaarallisesti sairastuneen keisarinna Oktavian terveydentilasta.
Poppea luki sen tarkkaavaisesti, pani sitten sanomalehden pois ja
huoahti syvään.
"Jupiter --" virkkoi hän katsahtaen peiliin, "miten on tuo hyveellinen
Oktavia minua parempi?"
"Ei mitenkään, ei kerrassa mitenkään", ehätti Hippolyte sanomaan. "Hän
on kuiva kuin taatelipalmu."
"Ja hänellä on koukkunenä", täydensi Tyndaris.
"Ja kuitenkin keisarinna", sanoi Poppea. "Keisarinna -- käsitättekö,
mitä se merkitsee?"
Hän polki vihaisesti jalkaansa.
"Maailman valtijatar. Hän on Jumalatar. Junolla, Jupiterin puolisolla
ei ole ihanammat olot kuin hänellä."
"Kuka tietää", pisti väliin Hippolyte viekkaasti hymyillen, "kuka
tietää... sinä olet kaunis..." Poppea nauroi.
"Imartele vaan, vanha noita. Mutta sinä olet oikeassa. Ehkä -- jos minä
vaan tahdon..."
Nyt muisti hän, että hän aikoi mennä ulos, ja huusi orjattaret
järjestämään tukkaansa.
Tyndariksen tehtäviin kuului sekin. Hänen pienet, kapeat kätensä
hävisivät valtijattaren uhkeaan tukkaan. Tehtyään sen salvalla ja
öljyillä notkeaksi, kieritti hän suortuvat ruuvikierteen tapaisesti
ylös, yhä korkeammalle ja korkeammalle, kunnes taiteellisesti
järjestetty tukka kohosi kuin uljas rakennus hänen päänsä päällä.
Sitten siroitti hän helmiäisen kuoresta kultajauhoa suortuville, niin
että tukka kimmelsi kuin päivän kellervä valo.
"Miten tukkani on laitettu?" kysyi Poppea Hippolytelta, joka valvoi
toimitusta.
"Chrysis, Saroniuksen lemmitty, on tarhapöllö sinun rinnallasi."
Poppea nyökäytti tyytyväisenä päätään. Tukkalaitteen huipulle kiinnitti
Tyndaris kultaisen pallon ja asetteli sinne tänne pieniä jalokiviä.
Kiiruusti lopetettiin pukeutuminen, jolloin Tyndaris, germaanilainen
orjatar, sai pieniä erehdyksiä tuntuvasti sovittaa. Helmillä koristetut
kengät kätkivät siromuotoisen jalan, ja avara, purppuran värinen stola,
jossa oli valkeat juovat rinnan kohdalla, ympäröi komean roomattaren
jaloa vartaloa.
Nyt toi Tyndaris norsunluisen koristelippaan ja otti sieltä esiin
kaikellaisia rikkaan roomattaren koristeisiin kuuluvia kalleuksia.
Tukkaan pisti hän kaksi kultaista nuolta, joitten sulat olivat
helmistä. Kaulaa ympäröi kaksinkertainen helminauha, jonka helmien
väliin oli sovitettu smaragdeja. Korvalehtiin kiinnitettiin suuret
kultaiset päärynän muotoisiin palloihin päättyvät koristeet,
etruskilaiset rannekoristeet ja sormukset, joiden kantoihin oli
kiinnitetty ametystejä, koralleja ja jalokiviä, täydensivät pukua;
nyt laskeutui Poppea hitaasti, majesteetillisesti, viettelevä hymy
huulillaan puutarhaan, missä kantotuolin kuljettajat jo häntä odottivat.
Kantotuoli oli yli miehen korkuinen, suljettu huone, Oktophori-niminen.
Sen seinät olivat lasista, nurkat koristettu kultaisilla, korkokuvilla
varustetuilla pylväillä. Poppea istuutui huolettomasti hytkyviin
patjoihin, ja samassa silmänräpäyksessä nousi kantotuoli maasta,
alkaen tasaisesti liikkua eteenpäin neljän nubialaisen orjan notkein
säännöllisin askelin sitä kulettaessa.
Poppea veti kallisarvoiset ikkunaverhot syrjään, nähdäkseen kadulle.
Hän näytti odottavan jotakin, sillä hänen silmänsä tarkastelivat
kärsimättömästi ihmisjoukkoja, kun kantajat kääntyivät Via
Sacralle. Täällä oli vilkasta elämää. Hienoja naisia loistavissa
kantotuoleissa kulki Poppean ohi tervehtien osaksi kunnioittavasti,
osaksi tuttavallisesti jaloa roomatarta. Usein seurasi näitä naisia
kääpiöitä, orjia, soittajia, kaikenmoista väkeä, jonka maine ei ollut
juuri epäilyksen yläpuolella. Toiset niistä ratsastivat muuleilla,
kun taas toiset ajoivat keveissä vaunuissa. Sen lisäksi kulki kadulla
patriiseja, ritareita, senaattoreita ja nuoria tyhjäntoimittajia,
jalkaisin, matkalla seikkailuja etsimään.
Eräs, jota jokainen tervehti, jonka kaikki tunsivat ja jota
kaikki kadehtivat, keisarin läheinen ystävä, hänen seuralaisensa
metsästysretkillä ja kumppaninsa juomingeissa, ritari ja aatelismies
sanan senaikuisessa täydellisessä merkityksessä, sen lisäksi kaunis
kuin Apollo, aistikkaasti ja kalleuksia säästämättä puettu, käveli
juuri ryhdikkäin askelin katua alas, kun hän kaukaa huomasi Poppean
kantotuolin.
Hän kiiruhti askeleitaan ja oli pian kantotuolin rinnalla.
Orjat pysähtyivät. Poppea piti sormuksilla koristetulla kädellään
kiinni verhosta ja nyökäytti hiukan päätään ikkunasta.
Nuorukainen kumarsi.
"Terve, valtijatar! Jumalat suojelevat sinua!"
"Salve, Otho", vastasi Poppea. "En luullut tapaavani sinua näin
aikaiseen kävelyllä."
Hän valehteli. Sillä juuri häntä oli hän etsinyt. Mutta hän oli siksi
viekas, ettei koskaan ilmaissut omia ajatuksiaan.
"Sano -- näin myöhään", nauroi Otho, asettaen käsivartensa ristiin
rinnalleen. "Tulen juuri keisarin luota. Palatsissa oli suuret
hovijuhlat."
"Sinä siis olet väsynyt ja kaipaat lepoa", sanoi Poppea, katsellen
nuorukaista säteilevillä silmillään. "Puolisoni on matkustanut", lisäsi
hän hiljaa. "Olen matkalla Isiksen puistoihin."
Viittaus -- ikkunaverhot sulkeutuivat. Orjat nostivat kantotuolin ja
Poppea hävisi.
Otho seisoi hieman hämmästyneenä ja katseli poiskiitävän kantotuolin
jälkeen. Toisia naisia kulki hänen ohitsensa. Tuliset silmäykset
kohtasivat häntä.
Mutta hän ei huomannut mitään. Komealla kädenliikkeellä kutsui hän
vuokrakantotuolin.
"Isiksen puistoihin!" --
* * * * *
Oli yö.
Poliisikohortti oli tehnyt kierroksensa Quirinalissa. Rufiuksen
palatsissa olivat kaikki levolla. Tuuli suhisi hiljaa korkeissa
poppelipuissa ja taivutteli sypressejä. Puiston keskellä lirisi
yksitoikkoisesti punaisten tulpaanien ympäröimä suihkukaivo.
Hopeankirkas vesi välkkyi valkeassa marmorialtaassa, jota nauravat
karyatidit olkapäillään kannattivat. Kauvempana taustalla näkyi kahden
hampaisiin saakka asestetun orjan haamut. He pitelivät paria vahvaa
muulia, jotka kantoivat välillään kantotuolia. Uljas berberiratsu
kaapi kavioillaan maata läheisyydessä. Orjat odottivat jännitettyinä
vihellystä, sovittua merkkiä, joka oli tarpeen tullessa kutsuva heidät
herransa avuksi.
Mutta kaikki oli hiljaa.
Ainoastaan tuuli puiden latvoissa kohisi kovemmin. --
Palatsin ulkoseinällä huojui jättiläiskokoinen varjo sinne tänne.
Milloin se suli kokoon, milloin laskeusi alemma, sitten taas ylemmäksi
kohotakseen, kasvaen rajattomiin. Ei voinut päättää, mistä tämä
kummallinen varjoleikki johtui. Äkkiä sytytettiin ensimäisessä
kerroksessa lamppu. Akkunasta tulvahti valoa pimeyteen ja valon
keskestä näkyi Poppean vartalo. Hänen yllään oli kallisarvoinen puku,
jonka päälle oli heitetty musta, silkkinen vaippa. Hänen hiuksensa
valuivat valtoiminaan olkapäille ja kipertyivät kultaisina kiehkuroina
selkää alas. Hänen kalpeitten kasvojensa ilme oli tuskallisen
jännittynyt. Kuunneltuaan hetkisen, otti hän käteensä öljylampun, joka
ei levittänyt ympärilleen juuri enemmän valoa, kuin kiiltomato, ja piti
sitä ikkunan ulkopuolella. Köydessä vähän alempana heilui mies, kuten
kellon heiluri. Silmänräpäyksessä oli hän akkunan tasalla ja heilahutti
itsensä huoneeseen sisään.
"Oletko valmis?" kysyi hän hiljaa.
Se oli Otho. Hänen pukunsa oli yksinkertainen, tavallisen maalaisen
puku. Kasvot oli mustattu noella. Kainalossa hänellä oli paljastettu
miekka.
Poppea ojensi hänelle aistikkaan lippaan.
"Koristeeni!"
Poppea kietoi käsivartensa Othon kaulaan ja viipyi siinä asennossa
hetkisen.
"Kuinka minä sinua rakastan -- nythän saan sen tunnustaa. Tiedätkö,
mitä minä sinun tähtesi uskallan?"
"Minä tiedän -- kysymyksessä on meidän molempien onni, kallis nainen.
Meillä ei ole aikaa hukata. Eteenpäin!"
Hän nosti voimakkaalla käsivarrellaan Poppean siron ruumiin maasta
ylös. Tämä kyyristyi vavisten hänen rintaansa vasten ja puristi
käsivartensa lujemmin hänen kaulaansa. Yhdellä hyppäyksellä oli Otho
ikkunalaudalla, tarttui oikealla kädellään köyteen ja alkoi verkkaan
laskeutua alas.
Kun he riippuivat arviolta puolivälissä ikkunan ja maan välillä,
ilmestyi ylös iljettävä, vanha pää, irvisti kavalasti, ja vanha
raivotar Hippolyte huusi hiljaa laskeutuville.
"Sabina, korkea valtijattareni, minne riennät sinä näin tavattomaan
aikaan?"
Pakolaiset eivät vastanneet. Otho liukui entistä nopeammin syvyyttä
kohti. Mutta vanhus, joka näki menettävänsä paikkansa ja joka sitä
paitsi pelkäsi Rufiuksen epäilevän häntä osalliseksi pakosuunnitelmaan,
huusi nyt täyttä kurkkua:
"Valtijatar! Pysähtykää! Minnekkä näin myöhään? Ylös, orjat!
Hälyyttäkää talo! Valtijatar ryöstetään! Varas on palatsissa! Laskekaa
koirat irti!"
Silmänräpäyksessä oli talonväki liikkeessä. Juuri saavuttivat Otho
ja Poppea maan, kun portit syöstiin auki ja ulos ryntäsi kaksi orjaa
suoraan pakolaisia kohti. Otho jätti Poppean sylistään ja tempasi
miekan vaippansa alta. Samalla päästi hän kimakan vihellyksen.
Taitavalla iskulla teki hän toisen ahdistavan orjan taisteluun
kykenemättömäksi. Mutta toinen suuntasi jo aseensa häntä kohti. Muita
orjia kiirehti paikalle. Syntyi kauhea hälinä. Tuotiin tulisoihtuja.
Paikalla rientävän poliisikohortin hätämerkit kaikuivat kolkkoina
yössä --.
Silloin harppasi kaksi jättiläiskokoista miestä Rufiuksen orjien
joukkoon. Salamannopeasti jakoivat he iskuja oikealle ja vasemmalle,
niin että hyökkääjät hämmästyneinä ja pelästyneinä väistyivät. Nämä
miehet olivat kaksi Othon orjaa, jotka kuten raivoisat tiikerit
hyökkäsivät Rufiuksen palvelijoiden kimppuun. Syntyi yleinen hämminki.
Tulisoihdut sammuivat. Silloin sieppasi Otho puoleksi tajuttoman
Sabinan syliinsä ja katosi pitkin harppauksin yön peittoon.
Kun talon orjat olivat tointuneet ensimäisestä pelästyksestään, olivat
Otho ja Poppea hävinneet. Syntyi raivoisa taistelu Othon orjien ja
talon palvelijoiden välillä. Pian huomattiin, että edelliset olivat
gladiaattoreita. Viisi heidän vastustajistaan kieri maassa. Toiset
peräytyivät takaisin palatsia kohti. Silloin ilmestyi paikalle
poliisikohortti. Mutta ennenkuin Rufiuksen orjat, jotka luulivat
saaneensa uusia vihollisia, tunsivat sotilaat, olivat gladiaattorit
pujahtaneet heidän näkyvistään ja hävinneet pimeään.
Sillä välin oli Otho Poppean kera, joka taas oli täydelleen tointunut,
rientänyt kantotuolille. Sabina hyppäsi sisään. Otho heittäytyi
ratsulleen -- piiskan isku ja pieni karavaani kiisi pitkin ahtaita
katuja kaupungin itäistä porttia kohti. Kaukaa kuului taistelun melu.
He olivat jo jokseenkin loitolla vaaran paikasta, kun äkkiä tien sulki
poikkikadulta syöksyvä ratsumies.
"He -- minne matka?" huusi hän Otholle, joka tuskin sai pidätetyksi
hevostaan, ettei töytännyt ratsastajaa vastaan, "minusta näyttää,
ett'et sinä ole oikeilla asioilla! Seis, sanon minä!"